Siedätyshoitoa

1.

Charlotta pysähtyi käytävän perimmäisen oven eteen ja luki siihen ripustetun tekstin: ”Koulukuraattori Erja Kivesvaara. Paikalla ma-pe klo 9.30-14.00” Joku oli piirtänyt tekstin alle mustan kirkkoveneen.

Hän vilkaisi pikaisesti oikealle, koulun ala-aulan suuntaan, josta kuului etäisinä oppilaiden puheensorinaa ja naurua ja satunaisia kiljahduksia. Sitten hän käänsi katseensa takaisin oveen, imi poskensa täyteen ilmaa ja painoi ovenpielessä olevaa summeria. Oven toiselta puolen kuului välittömästi: ”Sisään!”

Kuraattori oli tukeva, keski-ikäinen nainen, jolla oli nenällään vanhanaikaiset silmälasit ja jonka punertavat hiukset oli permanentattu. Kun Charlotta astui sisään hänen pieneen toimistoonsa, hän istui kirjoituspöytänsä takana pää kenossa ja piteli lankapuhelimen kuuloketta olkaansa vasten.

”Hannele, odota vähän”, kuraattori sanoi, laski kuulokkeen vatsalleen ja katsoi pöydän vastapuolella seisovaa tyttöä. ”Minulla menee pieni hetki, istu alas ja riisu takkisi.”

Charlotta teki kuten oli käsketty ja kuraattori jatkoi puhelinkeskusteluaan kirjoittaen samalla lukukelvottomia koukeroita ruutuvihkoonsa, jonka oli levittänyt auki pöydälle.

Charlotta istui pehmustamattomalla tuolilla jalat ristissä ja kädet reisien väliin työnnettyinä. Hänen selkänsä oli suorassa ja leukansa pystyssä.

Häntä jännitti ja hänen pulssinsa oli ollut koholla koko aamun, vaikka olikin kerta toisensa jälkeen tolkuttanut itselleen, että hänellä ei ollut mitään hävettävää ja ettei hän ollut tehnyt mitään väärää. Hänellä -hitto vieköön- oli kaikki oikeus näyttää itsevarmalta, jopa ylpeältä, eikä miltään armoa anelevalta itkupilliltä.

Puhelu jatkui jatkumistaan. Kuraattori vaikutti lähinnä kuuntelevan ja hän nyökytti yhtämittaa leukaansa. Tai leukojaan, Charlotta mietti ja joutui puremaan hammasta pitääkseen hymyn loitolla.

”Ruskeita kai...” kuraattori sanoi raapien otsaansa. ”Kyllä sitäkin... luulisin ainakin... Hmmmh... niistä en ole varma, mutta tuskin vielä...”

Charlotta huomasi ilokseen, että hänen jännityksensä oli laantumaan päin. Kuraattorin toimisto oli juuri niin ankea, kuin kaikki tämän koulun toimistot ja luokkahuoneet, mutta kuraattori itse näytti leppoisalta ja vaarattomalta. Lihavat monesti näyttivät.

Yhtäkkiä kuraattori lopetti puhelun, läpsäytti vihkonsa kiinni ja risti paksut käsivartensa pöydälle. Hän painoi leukansa (ne kaikki) alas ja katsoi Charlottaa puolikuun mallisten linssiensä yli. ”Suo anteeksi tämä viivästys.”

”Ei se haittaa.” Charlotta yritti hymyillä, mutta yritys oli kehno.

”Äläs sano...” Kuraattori nosti sormet ohimoilleen ja hankasi niitä pyörivin liikkein. ”Sinä olet Charlotta, eikö niin? Herra Mulqvistin luokalta?”

”Olen.”

”Kaunis nimi. Ja sinä olet täällä, koska?”

Totuuden hetki, tässä ja nyt. Charlotta tunsi hien valuvan pitkin selkäänsä ja pulssinsa kohoavan. Hän kakaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Mua on kiusattu, niin mä tulin puhumaan siitä.”

”Kiusattuko? Noin nättiä neitiä? Sehän on vallan tavatonta.” Kuraattori laski kätensä taas pöydälle ja kyyristyi eteenpäin. Charlotta haistoi hänen hengityksensä; Sisu-pastillit ja tupakan. ”Millä lailla sinua on kiusattu? Onko lyöty tai vedetty hiuksista? Onko tehty jotain, joka on tehnyt kipeää?”

”On sanottu ikäviä asioita ja naurettu.”

Kuraattori vetäytyi taaksepäin ja tuoli hänen allaan narahti surkeasti. ”Millaisia ikäviä asioita?” hän kysyi.

”Mun-” Charlotta aloitti, mutta lauseen loppu tarttui hänen kurkkuunsa kuin purkka hiuksiin.

”Niiiiin?”

”Pube... mun murrosiästä.”

”Vai niin. Ymmärrän.”

Kuraattori avasi pöytänsä ylimmän vetolaatikon, otti esiin vaaleakantisen mapin, levitti sen auki vasten massiivista rintakehäänsä ja käänsi sen ympäri niin, että Charlotta näki paperilla olevan yksinkertaisen piirroksen.

Se oli pelkkä musta ääriviivakuva, mutta hyvin selkeä sellainen: Kuvassa oli naisen vartalo. Naisella ei juurikaan ollut lantiota, mutta hänen rintojensa kohdalla oli mustat pisteet ja niiden alla lyhyet vaakasuuntaiset kaaret. Hänen jalkojensa välissä oli pieni tumma kolmio.

Kuraattori taputti kuvaa sormellaan rintojen kohdalta. ”Onko sinulla jo tissit, Charlotta?”

Charlotta avasi suunsa, mutta sulki sen samantien. Sitten hän käänsi kasvonsa poispäin ja nyökäytti leukaansa.

Kuraattorin sormi liukui alemmas naisen haaroihin. ”Entä karvoja pimpassa?”

Charlotta huomasi jalkojensa tärisevän ja kasvojensa kuumottavan. Hänen suunsa oli rutikuiva ja näkemättäkin hän tiesi, että hänen poskensa olivat tulipunaiset.

”Niin?” kuraattori sanoi napakasti.

”Mm-m... Joo.”

Kuraattori sulki mapin ja työnsi sen takaisin laatikkoon. Hän katseli pöydän vastapuolella istuvaa Charlottaa. Tyttö nyppi kynsiään ja katsoi vuoroin kenkiensä kärkiä ja vuoroin polviaan. Kuraattori oli nähnyt näitä tapauksia ennenkin, eivätkä ne koskaan lakanneet huvittamasta häntä. Teelusikallinen rasvakudosta nännien alla ja pari untuvaista karvaa siellä, mistä pissi tuli, ja yhtäkkiä se oli näille tytöille kuin maailmanloppu.

”Hävettääkö sinua?” hän kysyi.

Charlotta pudisti päätään.

”Ahaa, vai sillä tavalla. Ei hävetä, mutta silti olet punainen kuin puolukka ja tuijotat kenkiäsi kuin vasikka uutta veräjää.”

Hitaasti Charlotta nosti katseensa ylös, muttei katsonut vieläkään kuraattoria silmiin, vaan sälekaihtimin peitettyä ikkunaa hänen takanaan. Kuraattori tunnisti tempun. Se oli tehty tässä huoneessa ennenkin.

Hän taivutti leveää ruhoaan vasemmalle, kunnes oli Charlotan näkökentässä. ”Minäpä kerron sinulle jotakin, joten kuuntele tarkasti.”

”Okei.”

”Jos sinä häpeät itseäsi, muut huomaavat sen ja pitävät sinua heikkona. Heikkona ja helppona kiusattavana, täydellisenä maalitauluna.”

”Mut-”

”Sano: 'Minulla on tissit ja olen niistä ylpeä'.”

Charlotan leuka putosi alas ja hän liimasi katseensa taas kengänkärkiin. Hänen sormensa vapisivat ja hänen oli pakko työntää ne takaisin reisiensä väliin.

”Noh?” kuraattori tivasi. ”Anna tulla nyt. Sano se.”

”Mulla on tissit ja oon ylpeä niistä.” Lauseen alku oli kuiskaus ja loppu pelkkää suhinaa, mutta se näytti kelpaavan kuraattorille. Hän taputti käsiään yhteen.

”Mainiota. Nyt sano: 'Minulla on seksikkäät nännit ja pojat tykkää niistä.'”

”E-enkä”, Charlotta voihkaisi ravistaen tomerasti päätään.

Kuraattori risti kädet vatsalleen ja tuijotti Charlottaa silmät ohuina viiruina. Hitto. Paskat. Hän oli yrittänyt, aivan kuin hän oli näiden tapausten kanssa aina yrittänyt, mutta jälleen kerran hän huomasi epäonnistuneensa. Lässytys ja lepertely ei johtaisi tämän typykän kanssa minnekään. Tämä herkkä neitokainen oli saanut luokkansa vähemmän kehittyneiltä yksilöiltä ei-toivottua huomiota tissinnupuistaan ja karvoistaan, ja oli nyt tullut tänne hänen luokseen hakemaan hyvitystä. Luettelemaan kaiketi nimiä jälki-istuntolistaa varten.

Typykkä oli tullut väärään paikkaan.

Kuraattori tunsi otsaluunsa takana orastavan päänsäryn. Mitä hän antaisikaan vapaapäivästä ja jääkylmästä oluesta... Miksi hän oli tässä toimistossa ja miksi oli vasta maanantai? Ja miksi puberteetti tuli aina ensimmäisenä sille, joka sen viimeisenä halusi?

”Tota...” Charlotta sanoi. ”Ehkä mä menen. Mä voin jutella mun omalle opelle.” Hän piti pienen tauon, ennen kuin jatkoi. ”Se on ihan kiva... mutta se vaan on mies.”

Kun Charlotta oli noussut seisomaan, kuraattori kohotti kätensä ilmaan stop-merkiksi. ”Odota. Istu alas.”

Charlotta empi hetken, mutta totteli lopulta. Jos hän ei kerran pystynyt laittamaan hanttiin tyhmiä puhuville luokkakavereilleen, mitä mahdollisuuksia hänellä satakiloista naista vastaan oli?

”Joitain vuosia sitten minä aloitin tupakkalakon”, kuraattori sanoi. ”Se oli typerä virhe, mutta mistäpä minä sen olisin etukäteen arvannut? Joka tapauksessa minulla oli ensimmäisenä savuttomana päivänä kamala olo, toisena päivänä samoin. Mutta sen toisen päivän iltana minä raahasin itseni keittiöön ja laitoin ruokaa itselleni ja miehelleni... ex-miehelleni. Kun sapuska oli valmista, minä huusin sille kyrv... taliavoille 'Syömään!', mutta eihän se mitään kuullut eikä nähnyt, kun telkkarista tuli sitä typerää mäkihyppyä. Huusin uudestaan. Vieläkään se ei kuullut. Ja yhtäkkiä kiukuissani ja tupakanhimosta täristen minä huitaisin sen perk... painavan keittokattilan kumoon.”

Kuraattori nosti vasenta jalkaansa pöydän takaa. Charlotta, joka ei ymmärtänyt mihin tämä tarina oli menossa ja miten se liittyi hänen ongelmaansa, katsoi ja näki hameenhelman alta paksun, pakastekalkkunan värisen pohkeen.

”Sillä tuloksella”, kuraattori jatkoi laskien jalkansa alas, ”että se saata... pahuksen keitto kaatui jaloilleni ja poltti sääreeni toisen asteen palovammat.”

”Auts”, Charlotta sanoi, koska ei keksinyt muutakaan sanottavaa.

”Niin juuri: Auts.” Kuraattori oli hetken hiljaa ja mietti, miten jatkaisi. Lopulta hän sanoi: ”Pointti tässä on se, että sen sairaalan päivystykseen johtaneen keittoepisodin aikana minä en edes muistanut koko tupakkalakkoa.”

”Siksi, kun se ei ollut yhtä paha asia kuin palovammat, vai?”

”Justiinsa siksi. Bravo, nuori neiti.”

Charlotta ei vieläkään tiennyt, miksi kuraattori oli kertonut moisen tarinan, mutta hän hymyili kiitokseksi saamistaan kehuista.

”Jotenka minä tässä ajattelin, että ehkä sinun kanssasi olisi syytä käyttää samaa metodia. Ehkä ne toisten tyttöjen tissivitsit ja huomautukset siitä sinun untuvapörröstäsi eivät enää tuntuisi niin ikäviltä, jos olisit kokenut jotain pahempaa.”

Hymy Charlotan huulilta haihtui ja hän nousi seisomaan. Nyt hän ei katsonut kuraattorin selän takana näkyvia kaihtimia, vaan kuraattoria itseään.

”Paina se pikkuinen pyllysi takaisin penkkiin”, kuraattori sanoi rauhallisesti. ”Sinulla on ongelma ja minä olen valmis korjaamaan sen ongelman.”

”En-enkä.” Charlotan teki mieli kääntyi ympäri ja juosta ulos tästä toimistosta niin kovaa kuin jaloistaan pääsi, mutta toinen osa hänestä oli jyrkästi moista ideaa vastaan. Karkaaminen olisi lapsellista käytöstä, aivan kuten Annikan ja Paulan ja niiden muiden idioottien käytös oli ollut, kun he olivat nauraneet hänen rintaliivejään ja kysyneet, saiko hänen jalkoväliään silittää.

Kuraattori avasi taas vetolaatikon ja otti sieltä kouraansa jotain, jota Charlotta ei nähnyt. Sen jälkeen kuraattori nousi seisomaan, kiersi pöytänsä takaa Charlotan eteen ja laski vasemman kätensä hänen kapealle olkapäälleen. ”Sinun ongelmasi korjataan nyt ja tässä. Joko sinun suostumuksellasi tai ilman sitä. Miten on?”

Sydän Charlotan rinnassa hakkasi kuin moukari. Hänen jalkansa olivat muuttuneet äkkiä keitetyksi makaroniksi ja häntä huimasi. Kuraattorin käsivarsi painoi kuin tukki.

”Et siis osaa päättää?” kuraattori sanoi kiertäen oikean kätensä Charlotan selän taakse.

”Ha-haluun kotiin”, Charlotta vinkaisi.

”Kukapa ei.”

Äkkiä Charlotta tunsi pistoksen pakarassaan. Hän parahti kivusta ja säikähdyksestä ja yritti astua taaksepäin, mutta iski kantapäänsä tuolin jalkaan ja horjahti eteenpäin, suoraan kuraattorin avoimeen syliin. Muutamassa sekunnissa hän oli menettynyt tajuntansa.

2.

Päänsärky oli kasvanut orastavasta roihuavaksi. Kuraattori penkoi käsilaukustaan Burana-paketin ja teräksisen termospullon. Hän ruuvasi pullon auki, viskasi kaksi tablettia kurkkuunsa ja huuhtoi ne alas. Raaka vodka lämmitti mukavasti hänen vatsanpohjaansa ja hän otti vielä toisenkin huikan.

Kello toimistohuoneen seinällä oli viisi minuuttia yli kolme, ja kotiin lähtevien oppilaiden äänet käytävältä olivat hiipuneet jo melkein olemattomiin. Kuraattori päätti silti odottaa vielä hetken.

Hän oli löytänyt Charlotan repusta kännykän ja tutkaili sitä suu mutrussa. Se oli soinut hetki sitten (soittajan nimi oli ollut Jannica -juuri sellainen ällöttävä nykypäivän nimi, jota hän inhosi) ja pirinä oli saanut hänet pelästymään pahanpäiväisesti. Ilman ennustajantaitojakin hän tiesi, että se soisi ennen pitkää uudestaan. Soittaja olisi typykän huolestunut äiti tai isä.

Kuraattori katsoi taas kelloa, se oli nyt kahdeksan minuuttia yli. Yksikään oppilas ei viipynyt tässä rotanloukossa näin kauaa viimeisen tunnin päätyttyä. Hän pudotti puhelimen pöydälleen ja käveli huoneen sivuseinällä olevan sohvan luo. Nukutettu ja huolellisesti teipattu Charlotta makasi selällään sohvalla pelkät alusvaatteet yllään. Loput hänen vaatteistaan olivat myttynä lattialla.

Kuraattori painoi vaaleansinisten liivien vasenta kuppia peukalollaan, eikä ollenkaan yllättynyt tuntiessaan vaahtomuovipehmusteen. Hän tuhahti ja pudisti päätään. ”Sinä siis valitat, kun muut kiusaavat sinua tisseistäsi, mutta samaan aikaan suurennat niitä toppauksilla. Älytöntä touhua, joku voisi sanoa.”

Hän työnsi kätensä kuppien alle ja nosti ne rintojen yli Charlotan solisluille. Hän katseli paljaita rintoja happamana ja asetti etusormiensa kärjet vasten kohollaan olevia nännipihoja. Pihat olivat sormia suuremmat, mutta vain millin tai ehkä kaksi.

Äkkiä Charlotan vartalo nytkähti ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hänen suutaan peitti kirkas teippi, mutta sen alta kuuluva parkaisu oli silti korvia vihlovan kova.

”Shhh! Suu tukkoon.”

”Mmppphhhh!!!”

Kuraattori nappasi vasemman nännin kynsiensä väliin ja veti sitä ylöspäin. Charlotan silmämunat pullistuivat ja hänen selkänsä taipui ilkeän näköiselle kaarelle.

”Katso tarkasti ja paina tämä näkymä mieleesi”, kuraattori sanoi napaten toisenkin nännin kynsiinsä. ”Täti vetelee sinua tisseistä, kuten lehmiä vedetään navetoissa. En kysynyt, mutta uskallan silti olettaa, että ne kiusaajat eivät sentään lypsäneet sinua.”

Kuraattori venytti vasenta rintaa, hellitti ja veti oikeaa. Sitten uudestaan vasenta. Charlotan kasvot olivat hetkessä muuttuneet kirjavanpunaisiksi ja hänen silmäkulmistaan valui kyyneleitä. Kuraattori veti molempia rintoja ja väänsi nännejä ympäri kuin pullonkorkkeja.

”Maitoa näistä törrötisseistä ei toivon mukaan tule vielä pitkään aikaan, Charlotta, koska fiksut tytöt hoitavat ensin opiskelut ja hankkivat lapsia vasta sen jälkeen; vasta kun ovat henkisesti valmiita siihen työmäärään ja vastuuseen.”

”Mmmmppphhh!”

”Olen iloinen, että olet samaa mieltä.”

Sen sanottuaan kuraattori vapautti nännit ja oikoi kivistävää selkäänsä. Lypsäminen, olivat utareet sitten minkä kokoiset ja muotoiset tahansa, oli paikkojen päälle käyvää hommaa. Sohvalla uliseva Charlotta käpertyi sillä välin kyljelleen ja koukisti polvensa.

”Sooh! Ei noin sovi tehdä”, kuraattori sanoi läimäyttäen Charlotan pikkuhousujen alla pullottavaa takapuolta. ”Fiksut tytöt eivät koskaan käänny tuolla tavoin. Perseen tarjoaminen on kortistossa luuhaavien lumppujen hommaa.”

Hän läimäytti pakaroita uudelleen ja kiskaisi pikkuhousuja alemmas. Charlotan pienet, mutta hyvin pyöreät pakarat olivat nyt paljaat.

”Hupsista sentään, täti näkee sinun persereikäsi... Käänny kiltisti takaisin selällesi, jos se tuntuu nololta.”

Charlotta niiskutti ja nytkytti selän taakse teipattuja ranteitaan, mutta teippi oli liian vahvaa ja liian tiukalla, se ei antanut periksi edes millin vertaa. Kuraattorin käheä ääni hänen yläpuolellaan sanoi: ”Edelleen täti näkee sinun persereikäsi. Miten kauan annat minun tuijottaa sitä? Tutkia sitä näillä vahvoilla laseillani... Eikö sinua ollenkaan hävetä?”

Charlotan kurkusta pääsi lyhyt, koriseva vaikerrus. Sitten hän lysähti selälleen, mutta piti polvensa koukistettuina ja silmänsä kiinni.

”Sinut on lypsetty ja sinun persereikäsi on tutkittu. Minulla on vahva tunne, että ne sinun luokkalaisesi eivät ole menneet kiusaamisessaan aivan niin pitkälle.”

Kuraattori laskeutui polvilleen, otti molemmin käsin kiinni Charlotan polvista ja painoi ne voimalla vasten sohvan kuusenvihreitä istuintyynyjä. Viimeinenkin kolmesta kielletystä paikasta oli nyt paljastettu.

Charlotta ravisti päätään, kun kuraattori vei kätensä hänen haaroihinsa ja purisi hänen häpyhuulensa yhteen. Yhtäkkiä hän tunsi kivuliaan nipistyksen.

”Nappasin sinulta pari karvaa... pidä sitä palveluksena, kun kerran häpeät niitä niin kovasti.”

Charlotta tunsi kutituksen nenänpäässään ja tiesi heti, mikä sen aiheutti. Hän käänsi päänsä sivuun ja aivasti.

”Ehkä ne ilkeät tytöt eivät lopulta olekaan niin ilkeitä, vai mitä mieltä olet?” kuraattori sanoi vieden kätensä takaisin Charlotan haaroväliin. ”Vai voitko vakavalla naamalla väittää, että ne ovat nyhtäneet sinulta pimppikarvoja ja työntäneet niitä nenääsi?”

”Mhhhppp!”

”Niin minä vähän arvelinkin.” Kuraattori ei enää vetänyt karvoja, vaan rapsutti niitä sormenpäillään samoin kuin sylissä nukkuvaa kissaa rapsutettiin. ”Joten ehkä, kun nyt lepäilet siinä ja mietit asioita uudesta näkökulmasta, olet kanssani samaa mieltä siitä, että ne tytöt ovat ihan kivoja tyttöjä. Että ne vain vähän leikittelivät sinun kanssasi, eikä siinä ole mitään pahaa.”

Charlotta makasi täysin liikkumatta ja hengitti lyhyin, kiivain vedoin. Kuraattorin kämmen oli edelleen hänen jalkovälissään ja keskisormen kärki lepäsi vasten hänen peräaukkoaan.

Yhtäkkiä puhelin kuraattorin pöydällä alkoi soida. Charlotta tunnisti soittoäänen ja sen vuoksi myös soittajan; se oli äiti. Kuraattorin käsi liukui hitaasti pois hänen haaroistaan.

”Vanhempasi taitavat jo kaivata sinua... ruoka-aika ja sitä rataa.”

”Mhhhh...”

”Fiksut tytöt syövät ruokansa, menevät ihmisten ajoissa nukkumaan ja kestävät kavereiden leikkihenkisen kiusoittelun.”

Puhelin lakkasi soimasta. Kuraattori nousi ähkien seisomaan ja käski Charlotan kääntyä kyljelleen. Charlotta ynähti ja pudisti päätään.

”Höpsö. Minä päästän sinut irti, ethän sinä kädet teipattuina ja tisut paljaina voi ruokapöytään mennä.”

Edelleen Charlotta pysyi paikoillaan. Hän muisti pistoksen, jonka oli saanut takapuoleensa ja pelkäsi nyt saavansa toisen samanlaisen. Eikä hän ehkä heräisi enää tästä huoneesta, vaan jostain metsästä tai ojanpenkasta.... jos hän ylipäänsä heräisi. Kuraattori nipisti hänen nänniään ja kipu palautti hänet ajatuksistaan.

”En minä kurki persereikääsi, niin kaunis kuin se olikin, jos sinä sitä ujostelet. Pyllistä kiltisti tädille, niin täti ottaa teipit pois.”

Charlotta keinautti itsensä kyljelleen. Kuraattori irroitti nännistä, kyykistyi ja puraisi teipin poikki.

Sen jälkeen hän käveli pöytänsä taakse, istuutui ja tiputti Charlotan puhelimen takaisin repun sivutaskuun, josta sen oli löytänytkin. Hän risti kädet leukansa alle ja katseli, miten Charlotta puki vaatteet ylleen ja kengät jalkoihinsa.

Kuraattori heitti repun pöydän yli lattialle ja sanoi: ”Mieti tarkasti tätä meidän yhteistä tuokiotamme ja kysy itseltäsi, onko se tyttöjen kiusoittelu tosissaan niin vakava asia, että siitä kannattaa ottaa itseensä.”

Sanomatta sanaakaan Charlotta nappasi repun käteensä ja kipitti taakseen katsomatta ovelle ja puikahti sen raosta käytävälle. Kuraattori istui paikoillaan ja kuunteli hänen loittonevien askeltensa ääntä. Kun ne olivat kadonneet, hän ruuvasi termospullonsa auki ja otti pitkän huikan kotimatkaa varten.