Toinen toistaan pahempia

1.

Erityisopettaja Jorma Alapää sanoi, ”Oikein hyvää huomenta, pojat.”

Hän sai vastaukseksi sitä tavanomaista mutinaa yskähdyksillä ja niiskutuksella höystettynä.

Alapää veti itselleen tuolin ja istuutui. Ilma luokkahuoneessa oli viikonlopun jäljiltä tunkkainen, ja hän melkein nousi avatakseen ikkunan, mutta päätti sitten siirtää sen tuonnemmaksi ja mennä suoraan asiaan, ennen kuin kolmikon tunnetusti rajallinen keskittyminen herpaantuisi. ”Kuten te ehkä muistatte minun jo perjantaina maininneen”, hän sanoi, ”meille tulee tänään tänne koululle työharjoittelija, minkä vuok-”

”Mikä on työharjoittelija?” Illu kysyi.

”Se on oikein hyvä kysymys, joskin keskeyttäminen on-”

”Epäkohteliasta”, Illu sanoi.

”Juuri sitä. Työharjoittelija on nuori ihminen, joka vasta opiskelee ammattia -tässä tapauksessa tietenkin opettajan ammattia- ja hankkii harjoittelun kautta työkokemusta, jota kirjoja pänttäämällä ja luennoilla istumalla ei saisi.”

Pojat sulattelivat hetken kuulemaansa. Lopulta Erska kysyi, ”Mikä sen nimi on?”

”Linda.”

”Se on nätti nimi”, Erska sanoi.

”Se on tytön nimi”, Yrpä sanoi.

”Tytöillä on tissit”, Illu sanoi. ”Ja pimppi. Ja isompi pylly kuin pojilla.”

Toiset pojat nauroivat sydämellisesti.

”Tyttöjen pimpeistä tulee pissaa”, Illu jatkoi silminnähden hyvillään edellisen lausahduksensa saamasta suosiosta. ”Kun Linda menee pissaamaan, se ei avaa pelkästään vetskaria, vaan vetää housut alas ja koko sen iso pylly on paljaana.”

Seurasi lisää naurua ja tällä kertaa myös pulpettien rummutusta.

Alapää heristi pojalle sormeaan. ”Hyi olkoon, Ilmari. Mehän olemme sopineet, ettei tuollaisia puhuta. Että tuollaiset puheet ovat-”

”Likaisia ja likaisia puhuvien suut pitää pestä saippualla.”

”Täsmälleen niin.”

”Mutta entä jos me pestään putipuhtaaksi Lindan pimppi ja Lindan tissit ja Lindan iso tyttöpylly, saako niistä sitten puhua?” Erska kysyi.

Jorma Alapää kallisti päänsä takakenoon ja huokaisi syvään. Hän tunsi jo orastavan päänsäryn otsaluunsa takana. Hän oli ollut koko tätä harjoitteluhommaa vastaan ja sanonut, että nuori nainen tässä koulussa näiden oppilaiden parissa oli kuolleena syntynyt idea ja että mies pärjäisi täällä luultavasti paljon paremmin, mutta soittaja (itse opettajakoulun rehtori, se kärttyisä vanhapiika) oli polttanut hänen puheistaan välittömästi hihansa ja uhannut häntä jos jonkinlaisilla sukupuolisyrjintäsyytteillä. Joten tässä sitä oltiin...

Hän käänsi katseensa takaisin poikiin. ”Ei saa.”

”Vaikka me käytettäisiin pesuainetta ja harjaa?” Yrpä kysyi.

”Ei siltikään. Ei missään tapauksessa.”

2.

Isä pysäytti auton koulun pääportin eteen ja kääntyi katsomaan Lindaa. ”Jännittääkö?”

Linda kohautti olkapäitään. ”Ei oikeastaan”, hän sanoi ja huomasi puhuvansa täyttä totta. Vielä illalla häntä oli jännittänyt kovastikin, mutta yön aikana tunne oli syystä tai toisesta haihtunut tiehensä. Ja teillään se sai hänen puolestaan pysyäkin. Hän otti jalkatilasta laukkunsa, avasi oven ja astui ulos. ”Älä vain unohda hakea minua.”

Isä nosti kätensä sotilaallisesti ohimolleen. ”En unohda, neiti kenraali. Olen tässä samassa paikassa tasan kello kuusitoista nolla nolla.”

”Heko, heko.”

”Hauskaa päivää, kulta. Älä ihan hirveästi jakele jälki-istuntoja heti ensimmäisenä päivänä, vaan anna niille pölkkypäille vähän armoa.”

Linda näytti isälle kieltään. ”Moikka, iskä.”

Heti oven sulkeuduttua isä painoi kämmenensä pelkääjän puoleiselle penkille. Se oli Lindan takapuolen jäljiltä ihastuttavan lämmin, ja isän teki kovasti mieli avata turvavyönsä ja kurottautua nuuhkaisemaan sitä, kuten välillä teki kuskatessaan Lindaa kaupungille tai kavereidensa luo tai mihin milloinkin, mutta koulun portin edustalla maleksi puolenkymmentä oppilasta reppuineen ja huvittavan suurine lippalakkeineen. Kukaan joukosta ei näyttänyt katsovan hänen suuntaansa, mutta ihmisten päillä oli tunnetusti ikävä tapa kääntyä juuri silloin, kun niiden ei sopinut kääntyä.

”Olkoot”, isä mutisi ja pani vaihteen silmään.

Mutta pysähtyessään kahden korttelin päässä liikennevaloihin isä muisti äkkiä jotakin, joka sai hänen suunsa leviämään hymyyn: Linda oli vienyt ennen lähtöä pyykkikoriin sylillisen vaatteita. Oli hyvin mahdollista, todennäköistä paremminkin, että niiden joukosta löytyisi pikkuhousut. Hyvällä tuurilla paritkin.

Kyllä... aivan niin, ystävät ja naapurit. Lindahan oli hyvänen aika sentään käynyt heti herättyään suihkussa, ja isä oli valmis lyömään vaikka vedon siitä, että pikkuhousut joissa tyttö oli nukkunut, löytyisivät korista. Isän hymy yltyi virnistykseksi.

Ja sitten, aivan kuin ylempien voimien käskyttämänä, radion aamujuontajat sulkivat tekopirteät lärvinsä, ja kanavalla lähti soimaan se Sannin kappale, josta isä salaa piti. Hän rummutteli Audin rattia, kunnes valo vaihtui vihreäksi. Mikä upea aamu ja upea kappale ja upea tunne, kun yönsä Lindan pimpsaa vasten viettäneet alushousut olisivat käärittyinä hänen ylvään kullinsa ympärille kuin sideharso.

”Netflix-sarjoja syön purkista”, isä lauloi ja painoi kaasua.

3.

Jorma Alapää nojasi tuolissaan taaksepäin, heilautti jalkansa pöydälle ja risti sormensa takaraivolleen. Hänen pienessä työhuoneessaan leijui yhä Lindan hajuveden hento tuoksu. Yleisesti ottaen Alapää ei pitänyt hajuvesistä, ja jotkut niistä saivat hänet voimaan melkein pahoin, mutta tämä nimenomainen tuoksu miellytti häntä. Se ei ollut liian voimakas eikä liian mausteinen, vaan raikas ja nuorekas. Pullo oli luultavasti vaaleanpunainen ja vähän lapsellisen näköinen.

Muutoinkin Linda oli tehnyt häneen positiivisen vaikutuksen heti ovenkoputuksesta alkaen. Se oli ollut paremman sanan puutteessa elegantti, aivan eri maata kuin se hänen oppilaidensa suosima barbaarinen jyskytys. Ja heti sisään tultuaan tyttö oli kätellyt hänet ja esitellyt itsensä. Ja hymyillyt. Ja katsonut puhuessaan silmiin. Ihailtavia ominaisuuksia nuoressa ihmisessä, ilmiselviä merkkejä onnistuneesta kotikasvatuksesta.

Ennen heidän tapaamistaan Alapää oli suunnitellut antavansa Lindalle lähinnä simppeleitä paperitöitä toimistotilojen puolella ja pitävänsä hänet mahdollisimman kaukana siitä pölvästikolmikosta, jonka seurassa itse vietti suurimman osan päivistään, mutta tapaamisen aikana hän oli tullut toisiin ajatuksiin ja päättänyt antaa tytölle mahdollisuuden näyttää todelliset kykynsä.

Nyt hän mietti, oliko sittenkin tehnyt virheen.

Alapää laski jalkansa lattialle, kyyristyi eteenpäin ja sipaisi läppärinsä tuntolevyä. Näyttöruutu heräsi eloon ja hän klikkasi työpöydän kuvaketta, jonka pienellä mielikuvituksella saattoi arvata esittävän kameraa.

Koulun jokaiseen luokkahuoneeseen oli kaksi vuotta sitten asennettu tallentava valvontakamera, kiitos toistuvan ilkivallan ja satunnaisten tappeluiden, joiden aloittajan selvittäminen oli useimmiten jäänyt säälittävän yrityksen asteelle. Alapää ei ollut alkujaan ollut järin ihastunut kameroihin, vaikka olikin toki tunnustanut niiden tarpeellisuuden. Yhä edelleenkin tietoisuus siitä, että kuka tahansa koulun verkkoon pääsevä henkilö saattoi milloin vain seurata hänen opetustyötään niin halutessaan, oli vaivaannuttava, mutta järjestelmä oli myöskin kiistatta toiminut. Monen muun seikan ohella oppilaiden niin suuresti rakastama pulpettien töhertely oli käytännössä katsoen kuollut sukupuuttoon, eikä Jorma Alapää kertakaikkiaan jaksanut muistaa, milloin viimeksi oli nähnyt kirkkoveneen.

Läppärin näytölle avautui pienten neliöiden ruudukko. Jokaisen neliön sisällä luki luokkahuoneen numero. Alapää klikkasi numeroa 217 ja odotti, kunnes neliön sisällä alkoi pyöriä mustavalkoinen kuva.

Hän nosti kaulanarussa roikkuvat lasit nenälleen ja katseli kuvaa jännittynyt ilme kasvoillaan. Hän oli pelkästä hetken mielijohteesta passittanut Lindan suoraan suden suuhun, mutta ainakin toistaiseksi tyttö näytti pärjäävän, sillä pojat istuivat pulpettiensa takana suorastaan epätavallisen kuuliaisina ja suoraselkäisinä. Ääntä ei ollut, mutta Alapää erotti Lindan huulten liikkeen.

No mutta. Ehkä hän oli huolehtinut aivan turhaan ja ehkä hän oli ollut väärässä aivan alusta asti epäillessään naispuolisen harjoittelijan kykyjä selvitä tässä hornanloukussa.

Sitä paitsi: Mikä muu maailmassa sai mopoikäisten poikien suut sulkeutumaan yhtä tehokkaasti, kuin kauniin tytön läsnäolo?

4.

Isä onki pyykkikorista Lindan keltaisen Peak Performance-hupparin ja tutkaili sitä otsa rypyssä. Hän ei vieläkään nähnyt siinä mitään eroa halpiskauppojen vastaaviin, mutta jotain eroa siinä siltikin oli oltava, sillä se oli maksanut satakaksikymppiä. Hinta oli helppo muistaa, koska se oli ollut niin pöyristyttävä ja koska rahat olivat tulleet juurikin hänen lompakostaan.

Niinpä niin, ehkä hänen olisi silloin Intersportissa pitänyt sanoa Lindalle ei, mutta sitä sanaa oli tavattoman vaikea saada ulos suusta, kun pyytäjänä oli oma tytär, jonka Instagram-kuvia olit vasta edellisenä iltana katsellut kännykkä kädessäsi ja kulli toisessa.

Ja toisekseen: rahaahan se vain oli.

Ja kolmanneksi: hän oli nähnyt sovituskopin verhon välistä vilauksen Lindan rintaliiveistä.

Isä käänsi silmänsä takaisin koriin. Farkkujen alta pilkotti jotain valkoista. Se saattoi tietenkin olla pelkkä t-paidan hiha tai sukka -pahimmassa tapauksessa hänen omansa- mutta pienellä onnella...

Jännitys oli sietämätön, joten hän nappasi kiinni kankaasta ja vetäisi.

”Zäkpot”, isä sanoi ja nosti Lindan pikkuhousut kodinhoitohuoneen ikkunasta paistavaa valoa vasten tarkastellen niitä kuin poliisi väärennettyä seteliä. Hän käänsi ne nurinpäin ja tarkisti varovaisen toiveikkaasti niiden haarapalan, mutta ei löytänyt tällä kertaa häpykarvaa. Joskus sellainen löytyi ja joskus oli löytymättä. Joskus isä oli nähnyt unen, jossa Linda oli ollut hänen lemmikkinsä. Pahatapainen ja tottelematon sellainen. Unessa ilkosen alaston Linda oli kontannut hänen luokseen ja purrut leikkisästi kiinni hänen housujensa lahkeeseen yrittäen vetää ne hänen jalastaan. Isä oli toiminut, kuten kuka tahansa vastuullinen kasvattaja olisi moisessa tilanteessa toiminut, ja tarrannut Lindan vaaleisiin häpykarvoihin ja tukistanut niitä. Kunnolla oli tukistanutkin, sillä tyttö oli ymmärtänyt heti asemansa ja alistunut siihen kierähtämällä selälleen paljastaen hänelle samalla ne suuret, maidonvalkoiset tissinsä.

Isä pani pyykkikorin kannen paikalleen ja sulki pikkuhousut nyrkkiinsä. Oli tullut aika päästää ulos se, joka odotti hänen vakosamettihousuissaan kovana ja malttamattomana.

5.

Seurattuaan Lindan pärjäämistä vielä minuutin tai kaksi Jorma Alapää sulki kameran, käynnisti Internet Explorerin ja valitsi kirjanmerkkivalikosta Facebookin. Uteliaisuus, täysin viaton ja sangen luonnollinen, oli saanut hänestä otteen. Hän kirjoitti sivuston hakukenttään 'Linda', painoi enteriä ja kirosi hakutulokset nähdessään tyhmyyttään. Loputtoman pitkän listan ensimmäinen Linda oli Venezuelasta ja toinen Ruotsista. Kolmannen profiilikuvassa oli tahallisen huonosti piirretty Hämähäkkimies, jonka asuinpaikaksi oli merkitty Pjongjang Pohjois-Koreassa.

Suutaan mutristellen Alapää lisäsi hakuun sukunimen ja yritti uudelleen. Ruudulle tuli ilahduttavasti vain yksi hakutulos. Hän klikkasi sitä.

Hän silmäili Lindan profiilia hetken (Suosikkiartistit: Mikael Gabriel ja Cheek. Suosikki tv-sarja: Vampire Diaries) ja klikkasi sen jälkeen 'Kuvat'-linkkiä.

Harmittavasti albumeita ei ollut kuin kaksi. Ensimmäisen oli profiilikuva-albumi, ja siinä oli kuvia vain yksi ainokainen, mustavalkoinen ja epätarkka. Toinen albumi sai Alapään puremaan alahuultaan. Sen nimi 'Rodos 2017' lupasi lievästi ilmaistuna hyvää.

Rodos-albumista löytyi hykerryttävästi melkein kolme tusinaa kuvaa, joskin suurin osa niistä osoittautui heti ensisilmäyksellä tylsiksi maisemakuviksi. Valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä. Kukkia isoissa betoniruukuissa rantakadun varrella. Tasokkaan näköinen hotelli ainakin kolmesta eri vinkkelistä. Soikion mallinen uima-allas parvekkeelta kuvattuna. Plääh. Lisäksi hän löysi yhden kuvan ruoka-annoksesta ja toisen korkeasta juomalasista, jossa sojotti paperinen aurinkovarjo. Toinen plääh.

Jotain harmituksen tapaista nieleskellen Alapää rullasi kuvaruudukkoa alaspäin, kunnes teki äkkipysäyksen.

”Mitäs, mitäs, mitäs...”

Klik. Alimman rivin keskimmäinen kuva oli enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoa. Paljon enemmän. Siinä Linda seisoi rantahiekalla meri ja pilvetön taivas takanaan, yllään vain ja ainoastaan roosanpunaiset bikinit. Kuva oli ilahduttavan tarkka, ja kun Jorma Alapää avasi sen uuteen välilehteen, se oli paitsi tarkka myös suuri. Ja voihan nenä: kun hän siirsi kursorin kuvan päälle, se muuttui suurennuslasiksi. Klik.

”No mutta tyttö hyvä, Hubble-teleskooppiko sinulla oli reissukamerana?” Alapää kysyi koko näyttöruudun kokoiselta Lindalta, joka hymyili ja siristi kirkaassa auringossa silmiään. Alapää työnsi päätään lähemmäs ja tutkaili tytön kasvoja. Tämän nenänvarressa erottui muutama pisama. Hiusrajassa ei näkynyt tummaa juurikasvua edes puolen millin vertaa, mikä ehkä tarkoitti... No ei välttämättä yhtään mitään, mutta oli kuitenkin mahdollista, että tytön tupsu oli-

Jorma Alapään ajatus katkesi, kun hänen harhailevat silmänsä löysivät jotakin odottamatonta: Lindan bikinien alaosa oli nimittäin kiistatta koon verran liian pieni. Tyttö oli hyvin hoikka, mutta silti lanteikas. Alapää arveli hänen käyttävän S-koon vaatteita, mikä oli varmastikin oikea koko... peppuosasto poislukien. Noh, niin taikka näin, alaosan haarapala oli kiilautunut sinne, minne se naisilla joskus kiilautui, ja tarkentaessaan katsettaan Alapää saattoi kuin saattoikin erottaa kaksi viehettävän pulleaa häpyhuulta sekä vaon niiden välissä.

”No mutta hupsista”, hän mutisi. ”Mikäs sillä Lindalla siellä noin pullott-”

Äkkiä hän hätkähti ja vetäisi sormensa pois näppäimistöltä kuin se olisi ollut polttavan kuuma.

”Ota jo järki käteen, ukkorähjä”, hän puuskutti hangaten kuumottavia poskiaan. ”Tuo pellavapää saunoi vielä vanhempiensa kanssa, kun sinä ravasit jo eturauhastutkimuksissa.”

6.

Vilkaistessaan vaivihkaa pulpetin jalkaan nojaavaan reppuunsa Illu näki sen pohjalla ryöstösaaliinsa: koulusiivoojan kärrystä kähveltämänsä Mr Muscle-pesuainesuihkepullon ja puisen juuriharjan, joka oli aivan samanlainen kuin se, jolla äiti joskus harvoin sille päälle sattuessaan kuurasi kotona lattioita (tai saunan lauteita, jos isä oli pitänyt työkavereilleen saunaillan).

Illu siirsi katseensa takaisin Lindaan. Opettaja oli kieltänyt heitä puhumasta tytölle likaisia, vaikka he pesisivät likaiset paikat ensin. Mutta ainahan opettaja oli kieltämässä sitä ja kieltämässä tätä. Mutta kun he sitten rikkoivat noita kieltoja, mitä siitä lopulta seurasi? Vastaus: Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Purukumin syöminen tunnin aikana oli oiva esimerkki; opettaja oli kieltänyt sen jyrkästi, mutta kun Illu heti seuraavana päivänä kesken tunnin oli puhaltanut ison purkkapallon, todellisen jättiläisen, opettaja ei ollut edes sanonut mitään, vaan mulkaissut vain häntä niiden rehottavien kulmiensa alta ja jatkanut sitten opetustaan.

Ei haukkuva koira pure, oli Illu joskus kuullut sanottavan, ja herra Alapää taisi olla juurikin sellainen.

Kun Linda hetkistä myöhemmin käänsi luokahuoneelle tyttöpyllynsä ja alkoi listata tussitaululle EU-maiden pääkaupunkeja (mitä EU-maat taas olivatkaan?) Illu kurottautui toisten poikien puoleen ja kuiskasi, ”Ettehän vain ala jänistää?”

Erska ja Yrpä ravistivat päitään.

”Ja muistatte vielä, mitä teidän pitää tehdä?”

Pojat nyökyttivät. Sen jälkeen Yrpä kysyi, ”Pestäänkö me ensin sen pimppi vai tissit vai pylly?”

Illu vilkaisi pikaisesti luokan etuosaan ja varmisti Lindan olevan yhä selin heihin, ennen kuin vastasi. ”En tiedä. Onko sillä väliä?”

Yrpä kuiskasi, ”Jos me pestään tissit tai pimppi, se pitää laittaa selälleen. Jos pestään tuo iso pylly, pitää laittaa massulleen.”

”Ai joo niin...” Illu mutisi kurtistaen kulmiaan ja hiplaillen molempia partahaiveniaan. Oli enemmän kuin hyvä, että Yrpä oli tullut ajatelleeksi tuollaista sinänsä pientä, mutta siltikin erittäin tärkeää seikkaa. Kun toiminnan aika koittaisi, kaikenlaiset epäselvyydet saattaisivat helposti pilata koko homman. Jos Yrpä yrittäisi vääntää tyttöä vatsalleen ja Erska selälleen, kumpikaan ei onnistuisi, ja ennen kuin he kolme ehtisivät kissaa sanoa, Linda tisseineen ja pimppeineen ja pyllyineen olisi rimpuillut itsensä vapaaksi ja karannut paikalta.

Toiset odottivat hänen vastaustaan, joten Illu sanoi, ”Pestään ensin vaikka sen pylly, okei?”

”Okei.”

”Okei.”

7.

Isä lukitsi yläkerran kylpyhuoneen oven, veti Lindan pikkuhousut päähänsä ja katsoi peiliin. Kuvajainen sai hänet hymähtämään; hän näytti kaljua päälakea myöten aivan siltä The Dark Knight Rises-leffan naamarikasvoiselta roistolta. Hän imi Lindan pimpsan tuoksua sieraimiinsa, kunnes roiston nimi palasi hänen mieleensä. Voi jospa pikkuhousut vain olisivat olleet tummanharmaat, eivätkä valkoiset, yhdennäköisyys olisi ollut todellakin liki täydellinen.

Linda oli katsonut kyseisen leffan ystäviensä kanssa jokunen viikko sitten, ja koko heidän olohuoneeseensa linnoittaunut tyttölauma oli jostain isälle täydellisen tuntemattomasta syystä pitänyt roiston oudosti narisevasta äänestä. Yksi tytöistä, Salla (vai oliko se sittenkin ollut se törrötissinen Matilda?) oli jopa sanonut sitä seksikkääksi, mikä oli saanut toiset, Linda mukaanlukien, nyökyttämään innokkaasti päitään.

Isä jännitti hauiksiaan ja sanoi parasta Bane-imitaatiotaan käyttäen, ”No one cared who I was, until I put on my daughters dirty panties.”

Isän oli aivan pakko nauraa omalla sukkeluudelleen, vaikka hän tunsikin samalla pientä harmitusta siitä, ettei näin hauskaa vitsiä olisi koskaan mahdollista esittää elävälle yleisölle. Se jos joku oli tuhlausta, paljon pahempaa kuin ylihintaisten huppareiden ostaminen.

Hän otti pikkuhousut päästään ja kiersi ne tanassa seisovan kalunsa ympärille. Sitten hän painoi kämmenen kupiksi suulleen ja taivutti kielenkärkeä taaksepäin. ”Oh, you think darkness is your ally. But you merely adopted the dark...” Hmph. Imitaatio kaipasi vielä rutkasti työtä, ennen kuin hän kehtaisi edes kuvitella esittävänsä sitä sille törrötissiselle ja taatusti hyvältä haisevalle Matildalle.

Isä päätti kuitenkin masturboida ensin.

8.

Illu otti repustaan harjan ja pesuainepullon, nousi seisomaan ja viittoi toisia tekemään samoin. Linda oli taas kääntänyt heille pyllynsä kirjoittaakseen tällä kertaa taululle... Noh, Illu ei muistanut enää mitä, eikä myöskään piitannut.

Hän odotti, kunnes Yrpä ja Erska asettuivat hänen vierelleen. He seisoivat nyt yhtenä rintamana, lihakset jännittyneinä, silmät Lindan takaraivoon lukkiutuneina. Illu nuolaisi huuliaan. ”Hep”, hän sanoi.

Linda kuuli heidän tömisevät askeleensa ja ehti kääntyä heitä kohti ja pudottaa tussinsa, mutta hän ei ehtinyt väistää eikä edes kirkaista.

Yrpä, joka oli heistä kookkain ja sen myötä vahvin, kiersi puhelinpylvään paksuisen käsivartensa Lindan vatsan ympäri ja punttasi hänet ilmaan. Erska pudottautui polvilleen ja tarrasi tytön nilkkoihin. Siinä vaiheessa Lindan alkushokki hellitti ja tämä iski kyynerpäänsä voimalla jonnekin Yrpän kylkiluiden seutuville. Yrpä kuittasi osuman ähkäisyllä.

”Pistäkää se lattialle”, Illu komensi. ”Pistäkää se vatsalleen.”

Pojat tekivät työtä käskettyä.

Linda huusi apua, mutta vain kerran. Ennen kuin hän ehti vetää lisää ilmaa keuhkoinsa, Yrpä oli jo painanut kouransa vasten hänen suutaan.

Illu seurasi hetken ajan Lindan raivokasta rimpuilua. Tytössä oli enemmän voimaa, kuin hän oli osannut odottaa. ”Pystyttekö te pitämään sen aloillaan?”

”Helposti”, Erska sanoi.

”Miksi ei muka pystyttäisi?”, Yrpä kysyi. ”Sehän on tyttö.”

”Joka menee istumaan, kun se pissaa”, Erska sanoi.

Illu sipaisi juuriharjalla kokeen vuoksi kädenselkäänsä ja tiputtautui sitten polvilleen Lindan lantion vierelle. ”Tämä voi tuntua vähän tyhmältä”, hän sanoi, ”mutta koeta kestää.”

9.

Jorma Alapää oli korjaillut seitsemäsluokkalaisten viimeviikkoisia maantiedon kokeita. Viisi koetta selvitettyään (niistä vain kolme oli mennyt läpi ja nekin niukin naukin) hän tiputti punakynän sormistaan, imi poskensa pullolleen ilmaa ja päästi sen ulos pitkänä, turhautuneena huokauksena. Mitä ihmeen pahaa hän oli ikinä tehnyt, että oli joutunut töihin tähän loukkuun? Suurin osa hänen vanhoista opiskelutovereistaan opetti tätä nykyä lukioissa. Yksi oli ehtinyt jo yletä rehtoriksi. Eräs toinen toimi kuraattorina Heliassa.

Mutta niin vain hän itse oli jumissa täällä näiden älykääpiöiden seurassa. Hän silmäsi viimeksi korjaamaansa koetta, joka oli pinossa päällimmäisenä. Ensimmäinen kysymys kuului: 'Nimeä niin monta valtamerta kuin osaat' Söhryisellä käsialalla kirjoitettu vastaus haki typeryydessä vertaistaan: 'Osaan kaksi.'

Jessus...

Alapään katse osui läppäriin ja hän sipaisi hajamielisesti sen tuntolevyä. Ruudunsäästäjä häipyi ja luokkakameroiden ruudukko tuli näkyviin. Alapää klikkasi numeroa 217.

Kuvayhteyden auettua hän ei tajunnut lainkaan näkemäänsä. Ensialkuun hän epäili klikanneensa täysin väärää kuvaketta, mutta sitten hän äkkiä ymmärsi, mitä oli meneillään. Ymmärrys sai hänet melkein putoamaan tuoliltaan.

Pojat olivat käyneet Lindaan käsiksi, pakottaneet tyttöparan vatsalleen ja pitelivät tätä nyt paikoillaan kädet ja jalat ojennettuina, asennossa joka muistutti erehdyttävästi altaaseen hyppävää kilpauimaria. Yrpä oli asettunut polvilleen Lindan päälaen yläpuolelle, ja vaikka kuva oli kaikkea muuta kuin UHD-laatua, Jorma Alapää saattoi nähdä Lindan kämmenien olevan nalkissa pojan polvien ja lattian välissä. Erska puolestaan istui Lindan pohkeilla ja piteli käsiään tämän polvitaipeissa.

Ja Illu (voi hyvä tavaton sentään!) oli polvillaan Lindan lantion vierellä pidellen kädessään jotakin, joka näytti aivan... Ei, eihän se voinut mitenkään olla se, miltä se niin kovasti näytti. Hänhän oli kieltänyt poikia. Oli kieltänyt painokkaasti.

Jorma Alapää nousi tuolistaan, ryntäsi kohti ovea ja kaappasi kiinni sen kahvaan.

Sitten hän pysähtyi.

Lindan sykähdyttävä lomakuva palasi hänen mieleensä -jos se sieltä oli koskaan lähtenytkään. Lindan hymy ja nenänpään pisamat. Pitkät vaaleat hiukset. Muodokas lantio. Bikinien alaosa, joka oli kiilautunut häpyhuulten väliin ja joka suojeli salaisuuksista kutkuttavinta: tytön pimppakarvojen väriä.

Oli päivänselvää, että ne älykääpiöt olivat aikeissa riisua Lindan housut. Siksi päivänpolttava kysymys kuului: Olisiko se täysin väärin, jos hän itsekin vilkaisi ennen kuin rientäisi apuun? Ei. Ei se ollut. Väärin oli sen sijaan se, että hän tuhlasi hupenevia vuosiaan tässä idioottien valtakunnassa, jossa oppilaiden älykkyysosamäärän ja kengännumeron erotuksen saattoi laskea yhden käden sormilla, kun hänen vanhat opiskelutoverinsa porskuttivat menestyksessä.

Vielä enemmän väärin oli se, että Linda oli lähetetty tänne, vaikka hän oli sanonut sen olevan huono idea.

Kyllä, juurikin niin. Hän oli nähnyt tämän tulevan ja tehnyt sen selväksi, mutta kehujen sijaan hän olikin saanut niskaansa ison lastillisen paskaa. Vai sukupuolisyrjintää... Hah! Millainen imbesilli ei ymmärtänyt, mitä siitä seurasi, kun viskasi kurvikkaan blondin näiden teini-ikäisten luolamiesten keskelle?

Jorma Alapää hellitti ovenkahvasta, palasi työpöytänsä ääreen ja istuutui. Hänen sydämensä hakkasi, hänen suunsa oli kuiva ja kämmenensä kosteat. ”No niin, pojat”, hän sanoi kiihtymyksestä värisevällä äänellä. ”Katsotaanpa oikein yhteisvoimin, millainen namipeppu tällä meidän pikkumissillä on.”

10.

Farkut ja pikkuhousut olivat muutaman kovan riuhtaisun jälkeen antautuneet ja luiskahtaneet Lindan reisille, eikä Illu nyt voinut kuin tuijottaa Lindan paljaita pakaroita suu ammollaan. Oli hän pyllyjä nähnyt ennenkin, tottakai oli, mutta ei tällä tavalla, eikä tällaista pyllyä. Tämä pylly oli suurempi ja sileämpi kuin pojilla ja pyöreämpi myöskin. Lisäksi se oli paljon kauniimpi kuin netin pornosivujen pyllyt. Se oli -Illu nypläsi partakarvaansa etsien oikeaa ilmaisua- oikean ja elävän tytön pylly. Semmoisen tytön, joka saattoi kävellä vastaan ruokakaupassa tai pyörätiellä tai aivan missä tahansa. Semmoisen tytön, jolla ei ollut hirmuisesti meikkiä eikä sellasia alusvaatteita, joiden läpi näki jo etukäteen kaiken, mitä oli tarjolla.

Aivan äkkiä ja arvaamatta Illu ymmärsi rakastuneensa ja haluavansa Lindan kanssa naimisiin ja...

Erskan honottava ääni pirstoi hänen haavekuvansa. ”Herää ja ala hommiin.”

”Mitäh?” Illu räpytteli silmiään. ”Joo... joo. Ei kun minä vain vähän...” Hän hamusi juuriharjan sormiinsa. Sen keltaiset harjakset olivat kovia, melkein kuin rautalangan pätkiä, mutta jos äiti kerran käytti sellaista lattioiden pesuun, ei kai se vaarallinen ainakaan voinut olla.

”Hop, hop, hopoti hop. Pese sen pylly”, Yrpä sanoi. ”Se on niin pullea ja kaunis, että minä haluan jo puhua siitä.”

Illu asetti juuriharjan Lindan vasemmalle pakaralle, nielaisi, veti harjaa ylöspäin ja sitten alas aina siihen poimuun asti, missä pakara ja takareisi kohtasivat. Linda, jonka suuta Yrpän koura yhä piteli tukittuna, päästi kurkustaan äänen, joka kuulosti Illun mielestä yhtä aikaa parkaisulta ja raivonkarjaisulta. Illu alkoi liikuttaa harjaa nopeammin, pidellen sitä nyt kaksin käsin ja painaen sitä lujemmin vasten pakaraa. Ylös ja alas, ylös ja alas, ylös ja alas.. Jokainen pyyhkäisy sai Lindan ääntelemään aiempaa kovemmin, eikä Illu tohtinut edes kuvitella, millainen tärykalvoja repivä melu hänen tulevasta vaimostaan olisi lähtenyt, ellei Yrpän käsi olisi toiminut äänenvaimentimena.

11.

Poikien ryhmätyön tehokkuutta oli hienoinen pakko ihailla. Kolmikko nimittäin toimi järjestelmällisesti ja mitä ilmeisimmin ennalta sovitun suunnitelman mukaisesti. Jorma Alapää ei voinut olla pohtimatta, miten heidät saisi toimimaan samanlaisella tarmolla, kun kyseessä oli kertotaulun tai kielioppisääntöjen opiskelu.

Alapää oli luvannut itselleen, että sulkisi läppärin ja rientäisi pelastamaan Lindan, kun pojat olivat harjanneet tämän pakarat. Sittemmin suunnitelma oli kuitenkin muuttunut, kiitos pesuainepullon, jonka Illu oli ottanut käsiinsä. Jorma Alapään oli aivan ehdoton ja polttava pakko nähdä, mitä poika sen kanssa aikoi tehdä.

Mysteeri oli parhaillaan selviämässä, ja Alapää kurotti nenäänsä entistäkin lähemmäs näyttöruutua.

Lindan pohkeilla istuva Erska siirsi kätensä tytön polvitaipeilta pakaroille, joiden Alapää ymmärsi punoittavan jopa mustavalkoisen ja varsin heikkolaatuisen kuvan välityksellä, ja levittävän ne erilleen.

”Hupsista keikkaa, Lindaseni”, Alapää mutisi uskaltamatta räpäyttää silmiään. ”Tuhmat pojat taisivat paljastaa sinun pyllyreikäsi. Se on mahdollisesti jälki-istunnon paikka, vai mitä arvelet?”

Hän työnsi kasvonsa niin lähelle ruutua, että tunsi sähkön kutittavan nenäänsä. Samaan aikaan Illu käänsi pullon pakaravaon suuntaisesti, painoi sen suuttimen vasten Lindan peräaukkoa, veti liipaisinta kerran. Toisen kerran. Vielä kolmannen kerran.

Sen jälkeen poika viskasi pullon huolettomasti olkansa yli ja otti taas juuriharjan avukseen. Jorma Alapää piteli hengitystään.

Linda sätki ja rimpuili, ravisti pyöreää takapuoltaan, yritti epätoivoisesti estää sen, mikä ei ollut estettävissä. Keltaiset harjakset painuivat vastustamattomasti hänen pakaroidensa väliin, liikkuivat siellä ylös ja alas ja ylös ja alas.

Jorma Alapää suoristi vastentahtoisesti selkänsä ja läimäytti läppärin kannen kiinni. Kenties ratsuväen oli (pitkin hampain) syytä rientää paikalle, ennen kuin pojat tekisivät Linda-paran takapuolesta entistä kalua.

12.

Kouluterveydenhoitaja Erja Kivesvaara onki laukustaan hopeisen taskumatin, otti siitä kaksi nopeaa mutta reipasta kulausta ja jäi odottamaan, kunnes polte vatsassa oli lientynyt lämmöksi.

Hän oli kurkkuaan myöten täynnä tätä koulua ja tämän koulun oppilaita. Niitä niistäviä ja köhiviä ja aivastelevia finninaamoja, joiden vekottimet eivät kaivanneet tuulenvirettä suurempaa ärsykettä noustakseen pystyyn.

Tätä nykyä hän laski viikkoja eläkkeelle pääsyyn, marraskuussa hän siirtyisi laskemaan päiviä.

Erja oli ottamassa huikkaa toisellekin jalalle, kun summeri hänen vastaanottohuoneensa oven päällä pärähti.

”Voihan perkele.” Hän sujautti taskumatin työpöydän vetolaatikkoon ja sanoi niin maltillisesti kuin kykeni, ”Sisään.”

Tulija oli, kuten hän oli toki arvannutkin, se jonkin sorttisen päällekarkauksen uhriksi joutunut tyttö, josta Jorma Alapää oli hetkeä aiemmin soittanut kuulostaen kovasti kiihtyneeltä.

”Jaahas. No niin”, Erja sanoi kääntäen tuolinsa tytön suuntaan ja ristien paksut käsivartensa yhtä lailla paksulle vatsalleen. ”Sinä olet tämä kuuluisa Linda, niinkö?”

Tyttö nyökkäsi, eikä Erja voinut olla huomaamatta tämän kasvojen laikukasta punoitusta. Se saattoi johtua itkemisestä tai häpeästä. Luultavimmin molemmista.

Erja nyökäytti päätään kohti seinänvierustalla olevaa tutkimuspöytää. ”Riisupas se kaltoinkohdeltu perseesi paljaaksi ja käy vatsallesi tuohon laverille.”

Linda ei liikahtanutkaan, tuijotti vain häntä vetisillä silmillään aivan kuin ei olisi käsittänyt kuulemaansa.

Erja veti syvään henkeä. Hän oli osannut arvata, ettei tyttö olisi yhteistyöhaluinen. Jonain toisena päivänä hän olisi ehkä voinut lässyttää ja leperrellä, käyttää kepin sijaan porkkanaa, mutta ei tänään. Tänään oli maanantai ja tänään hänellä oli krapula. Niinpä hän nousi työläästi ylös, asteli Lindan eteen, laski kätensä tytön olkapäille ja käänsi tämän ympäri.

”Se on semmoinen juttu, typykkä, että minä olen työni puolesta velvoitettu tutkimaan sinun perseesi ja tutkia minä sen myös meinaan. Sinä pistät hanttiin jos pistät, mutta nopeammin tämä surkuhupaisa näytelmä on ohi, jos jätät pistämättä.”

Linda yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut suustaan ulos enempää kuin vinkaisun.

”Älä muuta virko”, Erja sanoi taluttaen Lindaa edellään kohti tutkimuspöytää. ”Tämä on miesten maailma ja siksi täällä kauniita tyttöjä aina välillä sattuu persereikään.” Hän puristi Lindan niskaa ja työnsi tämän pöydälle. ”Mitä pikemmin ymmärrät sen, sitä vähemmällä mielipahalla pääset.”

Hän asetti leipälapion kokoisen kämmenensä Lindan lapaluiden väliin ja painoi tyttöä alaspäin. ”Makaat siinä niin, etkä venkoile.”

Linda ei vastannut, muttei myöskään liikkunut. Se kelpasi.

Erja nyhti hänen farkkunsa ja pikkuhousunsa alas parilla voimakkaalla kiskaisulla. Vaatteiden alta paljastunut näky yllätti hänet: Tytöt pakarat olivat punaiset kuin vanhan hyvän ajan selkäsaunan jäljiltä konsanaan, ja tutkiessaan niitä tarkemmin, Erja näki niiden iholla ohuiden viirujen viidakon. Jösses sentään. Huh ja ennen kaikkea hah; poikien juuriharja oli tehnyt typykän perseestä selvää jälkeä. Eikä moinen havainto ollut mitenkään epämieluisa, sillä tämä Linda oli juuri sen sortin tapaus, joka sai Erjan niskavillat pystyyn: nuori, nätti, hoikka ja muodokas. Sellainen, joka saattoi ilmestyä kapakkaan vesiselvänä ilman penninpyörylää ja marssia silti valomerkin aikaan ulos kaatokännissä.

Mielihyvän kutkutus niskassaan Erja veti pakaroita erilleen ja sanoi, ”Voi voi sentään.” Hän kurotti hyllyltä ruskean lasipullon ja vanutupon. Aina joskus (eikä edes kovin harvoin) hänestä tuntui, ettei hän ollut elämässään koskaan muuta tehnytkään kuin putsannut naarmuuntuneita polvia ja poskia ja kyynerpäitä. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän putsasi kuritetun takapuolen.

Erja painoi vanutupon päin pullon reikää, keikautti pullon ylösalaisin ja tunsi samalla lämpimän kutkutuksen leviävän koko kehoonsa. Desinfiointiaineen kirvely teki tunnetusti häijyä, kun kyseessä oli pallopelissä nirhaantunut polvi, ja se tulisi taatusti tekemään vielä häijympää, kun kyseessä oli vereslihalle raastettu pakaravako.

Hän laski pullon takaisin hyllylle ja sanoi, ”Tämä saattaa ehkä ihan pikkuisen kirvellä, mutta älä silti ala elämöidä. Tädillä on katsos semmoinen päivä tänään, ettei täti kertakaikkiaan jaksa hankalia potilaita.”

Linda, jonka tokkurainen olemus oli kuin suoraan shokkioireiden oppikirjasta, sanoi puuroisella äänellä, ”Enkö minä voisi itse-”

”Shhh. Vaiti.” Erja asetti likomärän vanutupon Lindan pakaralle ja virnisti kuullessaan elämänsä säälittävimmän vinkaisun.

Kun hän siirsi tupon pakaroiden väliin ja puristi sen kahden peukalon voimin päin Lindan peppureikää, tyttö heräsi kertaheitolla horroksestaan ja alkoi vollottaa kuin sylivauva. Ja se jos jokin oli musiikkia Erja Kivesvaaran krapulaisille korville.

Ensialkuun hän oli suunnitellut kiusaavansa tätä blondiinoa vain hetken ja passittavansa tämän sitten matkoihinsa, mutta nyt, tytön sulosointuista itkua kuunnellessaan hän päättikin hoitaa työnsä vaihtelun vuoksi perusteellisesti ja pitkän kaavan kautta. Hän nappasi desinfiointiainepullon taas sormiinsa.

”Teepäs olosi mukavaksi, typykkä, sillä tädillä menee näin ison ja pyöreän pyllyn kanssa menee vielä tovi ja kolmaskin.”

13.

Kello lähenteli puoltayötä, mutta äiti oli edelleen valveilla ja istui sängyssä tyynypino selkänojanaan ja kellastunut Nora Roberts-pokkari nurinpäin reisiensä päällä. Hän kääntyi katsomaan isää ja ravisti tämän olkaa. ”Nukutko sinä jo?”

”Ymph.”

Uusi ravistus. ”Nukutko sinä?”

”En ainakaan enää”, isä mumisi.

”Minä en sitten millään jaksa käsittää, miten sellaista voi tapahtua”, äiti sanoi. ”Ihan täällä Suomessa, hyvänen aika sentään.”

”Mmh.”

”Enkä minä ymmärrä, miten Linda sellaiseen hullujen kouluun ylipäänsä lähetettiin. Onhan meillä täällä aivan tavallisiakin ala-asteita ja yläasteita ja lukioita pilvin pimein.”

”Pitäähän niitä vajukkejakin jonkun opettaa”, isä sanoi haukotellen.

”Ehkä. Muttei meidän tytön.” Äiti siirsi pokkarin yöpöydälle ja laski peittoa alemmas.

”Mihinkä sinä nyt?” isä kysyi.

”Käyn vilkaisemassa Lindaa.”

”Ääh... Antaisit likan nukkua rauhassa, sillä oli melko rankka päivä.”

Äiti pyöräytti silmiään. Vai että 'melko rankka'. Saattoi asian niinkin tietysti sanoa, joskin hän itse olisi valinnut jonkun muun ilmaisun. 'Painajaismainen' ja 'hirvittävä' tulivat ensimmäisinä mieleen.

”Hän ei ehkä saa unta sen kauheuden vuoksi.”

”Sen sinun antamasi unilääkeannoksen jälkeen?” Isän käsi työntyi esiin peiton alta ja heilahti vähättelevästi. ”Pöh. Likka nukkuu kuin tukki ainakin puoleen päivään.”

Äiti ei vastannut, vaan nousi jalkeille ja seisoi hetkisen paikallaan siirrellen painoaan jalalta toiselle. Sitten hän teki päätöksensä, marssi ulos makuuhuoneesta ja nousi portaat toiseen kerrokseen. Isä oli luultavasti oikeassa, hän mietti päästyään Lindan huoneen ovelle. Hän oli tosiaan antanut tytölle kolme unitablettia, vaikka tämä itse oli sanonut reippaasti yhden riittävän ja olevansa jo ihan okei.

Niiden lisäksi äiti oli antanut Lindalle myös kahden milligramman Xanorin, joskin sen hän oli murskannut vaivihkaa tytön jäätelöannoksen sekaan ja pitänyt asian visusti omana tietonaan.

Äiti painoi kahvan alas ja raotti ovea sen verran, että saattoi kurkistaa sisään. Huoneessa oli pimeää, mutta hän erotti Lindan vaaleat hiukset viuhkana vasten tyynyliinaa.

”Kultaseni?”

Ei vastausta.

Hän puri alahuultaan, työnsi ovea enemmän auki ja pujahti sisäpuolelle. ”Kultarakas?”

Ei vieläkään vastausta, vain nukkuvan hidasta hengitystä.

Äiti sipsutti lattian poikki sängyn luo, laski takapuolensa patjan reunalle ja kädenselkänsä Lindan otsalle. Hän ei havainnut merkkejä varsinaisesta kuumeesta, mutta tyttö taisi olla kuumissaan paksun peittonsa alla, sillä heidän talonsa oli kaksikerroksinen ja sen katto oli tummaa peltiä, mikä tarkoitti sitä, että vielä näin syyskuussakin aurinkoisen päivän jälkeen yläkerrassa lämpötila oli usein lähempänä kolmea kuin kahtakymmentä.

Äiti siirsi Lindan peittoa alemmas vyötärön korkeudelle, eikä hän sitä tehdessään voinut olla huomaamatta Lexington-logoa pussilakanan nurkassa. Isä oli ostanut kalliin lakanasetin siitä yksinkertaisesta syystä, että Linda oli pyytänyt. Isä ei ollut vängännyt vastaan, eikä ollut pitänyt edes muodollista saarnaa rahan arvosta tai siitä, miten Jyskin ja Halpa-Hallin parinkympin hintaiset lakanat olivat aivan yhtä hyviä. Äiti pudisteli päätään. Kun Linda halusi jotain, isä kaivoi lompakkonsa esiin. Niiden kahden yhteispeli oli selvää ja simppeliä. Tiedettiinhän se toki, että isien oli vaikea kieltää tyttäriltään mitään, mutta siltikin Lindan isä paini aivan omassa sarjassaan.

Tyynyn alta pilkotti Lindan kullanvärinen Ipad. Se oli melkein uusi ja hän oli saanut sen isältä, koska oli sellaista tullut pyytäneeksi. Taaskin äidin oli pudistettava päätään. Hän poimi tabletin sormiinsa ja pyyhkäisi lukituksen pois. Ruudulle aukesi jokin niistä monista muotiblogeista, joita Linda seurasi suurella hartaudella. Platinahiuksinen bloggari, joka esiintyi nimimerkillä Uino, oli näemmä kirjoittanut pitkän ja seikkaperäisen jutun itseruskettavista voiteista. Äiti toivoi hartaasti, ettei Linda menisi hurahtamaan sellaisiin, sillä niiden käyttäjät tunnisti jo kilometrin päästä. Ja jos asiaa äidiltä kysyi, Lindan oma pohjoismaisen vaalea iho hakkasi sen itseruskettavien kamalan oranssin sävyn sata-nolla.

Äiti oli jo laskemassa tablettia käsistään, kun hän huomasi toisen avoimen välilehden. Nopeasti, ajattelematta sitä sen suuremmin, hän napautti sen esiin. Hänen oli räpytettävä pari kertaa silmiään, ennen kuin uskoi näkemäänsä.

Sivulla oli yksi ainoa iso kuva, japanilaistyylinen piirros keltahiuksisesta tytöstä, jolla oli yllään tavattoman lyhyt tummansininen hame, valkoinen paitapusero ja polvikorkuiset punaiset saappaat. Paidan etumus oli revennyt auki paljastaen katsojalle hahmon epärealistisen suuret rinnat. Toisen rinnan ympärille oli kiristynyt pitkä ja vihreä lonkero. Äiti vilkaisi Lindaa silmänurkastaan ja palasi takaisin kuvaan pariin. Vasta silloin hän huomasi toisenkin lonkeron; sen pää oli sukeltanut tyttöparan hameen alle.

14.

Äiti suukotti nukkuvan Lindan poskea ja sanoi, ”Vai että sellaisista tuhmuuksista sinä haaveilet, kun hierot pimpsaasi. Kunpa minä olisin tiennyt aikaisemmin.”

Hän oli pujottanut käsivartensa sukkahousuihin (sen parempaa korviketta lonkeroille hän ei äkkiseltään ollut keksinyt) ja käynyt polvilleen Lindan sängyn vierelle. Hän oli jo ennen sukkahousujen hakua siirtänyt peiton kokonaan pois tytön päältä ja avannut tämän pyjaman napit. Äiti sipaisi lonkerokädellään Lindan poskea. ”Tiedätkös että tämä hirviö on aivan erityisen kamala hirviö”, hän sanoi. ”Kaiken kukkuraksi vielä raukkamainen sellainen.” Hän siirsi pyjaman helman sivuun paljastaen Lindan vasemman rinnan, ison ja pehmeän ja yön pimeydessä melkein hohtavan valkoisen. ”Ai milläkö tavoin raukkamaisen? Sitäkö kysyit, kultaseni?”

Linda hengitti sisään ja ulos. Silmäluomet värähtelivät. Tyttö näki syvässä horroksessaan unta.

”Sillä tavalla raukkamainen”, äiti jatkoi pyörittäen lonkerokättään Lindan nännipihan päällä, ”että se valitsee uhrikseen vain kaikista kilteimpiä ja ennen kaikkea avuttomimpia tyttöjä. Sellaisia tyttöjä, jotka eivät kykene lainkaan puolustautumaan sen käydessä kiinni heidän tisuihinsa ja pimpsoihinsa.” Hän siirsi toisenkin pyjaman helman sivuun, Lindan molemmat rinnat olivat nyt paljaina. Hän ihaili niitä hienoinen kateuden maku suussaan. ”Mutta tiedätkö, mikä tässä hirviössä on kaikista pahinta? Osaatko arvata?”

Äiti kyyristi selkäänsä ja lipaisi Lindan oikeaa nänniä. ”Et osaa? Et tietenkään. No minä kerron.” Hän lipaisi vasentakin nänniä. ”Tämä hirviö ahmii suihinsa tyttöjen avuttomia pikku pimpsoja.” Hän nyökytti hitaasti päätään, kuin vakuuttaakseen Lindalle puhuvansa totta. ”Juuri niin, voitko kuvitella mitään karmeampaa? Ja mitä pulleampi pikku pimpsa, sitä suuremmalla halulla hirviö sen tekee.” Äidin lonkerokäsi liukui Lindan pyjamahousuihin. ”Sinun vuoksesi minä tietenkin toivon koko sydämestäni, ettei sinulla ole sellaista.”

Hän löysi Lindan häpyhuulet, pehmeät ja lämpimät. ”Voi surkeuksien surkeus”, hän sanoi pörröttäen tytön häpykarvoja. ”Ikävä kertoa huonoja uutisia, kultaseni, mutta tämä hirviö ei ole pulleampaa pikkupimppiä ikinä nähnytkään. Huonoa tuuria, kertakaikkiaan.”

Äiti konttasi sängyn jalkopäähän ja riisui Lindan pyjamahousut. Niiden alta paljastuneet pikkuhousut olivat tummanharmaat ja nähtävästi aivan uudet. Missähän välissä tyttö ne oli ehtinyt ostaa? No, väliäkö sillä. Äiti riisui nekin.

Hetken aikaa äiti mietti, uskaltaisiko toteuttaa sen, mikä hänellä oli mielessään. Linda oli vahvasti lääkitty ja käytännössä katsoen tajuton, eikä niinkään unessa, mutta siltikin häntä arvelutti siirtää tätä.

Herätyskello Lindan yöpöydällä tikitti ja yötuuli kahisutti pihakoivun kellastuneita lehtiä. Alakerrasta kantautui isän tasainen kuorsaus. Sen miehen unenlahjat hakivat vertaistaan.

Lopulta äiti päätti uskaltaa. Hän nousi jalkeille, otti kiinni Lindan nilkoista ja kiskoi tytön velttoa vartaloa kohti itseään, kunnes tämän pakarat roikkuivat puoliksi patjan reunan yli. Sitten äiti laskeutui taas polvilleen, levitti Lindan reidet ja painoi ammottavan suunsa niiden väliin.

Kävi ilmi, että lonkerohirviöllä oli sudennälkä; se nuoli ja imeskeli ja mässytti Lindan avuttomista avuttominta pimppiä, kunnes aamun ensimmäiset valonsäteet tunkeutuivat huoneeseen sälekaihtimen raoista ja ajoivat sen matkoihinsa valmistamaan aamupalaa miehelleen ja tyttärelleen.

15.

Kolme päivää myöhemmin Linda sai kirjeen. Se oli tikkukirjaimin kirjoitettu.

'Minä olen päätänyt että minä menen sinun kanssa naimisiin kun olen kahdeksan toista vuotta täyttänyt. Kun me olemme naimisisa me harrastetaan sexiä joka päivä aamulla ja illalla ja minä laitan kikkelin yleensä sinun pimppiin mutta joskus kanssa sinun isoon tyttö pyllyyn mikä on tiukka ja sexikäs ja minkä riisut paljaaksi aina kun pissaat. Minulla on isompi kikkeli muuten kuin Erskalla ja Yrpällä. Jos ne sanoo että niillä on isommat niin älä usko niitä ne valehtelee koska nekin haluaa naimisiin sinun kanssa!!

S.P. Onko sinulla kik tai wahtsapp tai joku muu millä voit lähettää tissi kuvia?

t. Illu'