Sisäoppilaitos

1.

Minä en nähnyt enkä kuullut päätoimittajan tuloa, mutta haistoin kuitenkin. Hän nimittäin oli niitä ihmisiä, joille reilusti annosteltu partavesi toimi suihkun korvikkeena. Tämänkertaisen hajupilven voimakkuuden perusteella arvelin, että hänen edellisestä suihkureissustaan oli kulunut kolme päivää, ehkä jo neljäkin.

Käänsin tuolini häntä kohti ja kohotin kysyvästi kulmiani.

Hän piteli käsissään rullaksi käärittyä sanomalehteä, kilpailevan kustantajan sellaista. Hän tiputti sen reisilleni ja kysyi, ”Mistä syystä meillä ei ole kirjoitettu tuosta jutusta riviäkään?”

En vaivautunut kysymään, mistä jutusta oli kyse, vaan avasin lehden ja silmäilin sen etusivun nopeasti läpi. Arvasin hänen tarkoittavan vasemman alakulman otsikkoa. ”Luultavasti siksi, että se tapahtui Pohjois-Pohjanmaalla, kuudensadan kilometrin päässä täältä”, minä sanoin. ”En oikein usko, että se kiinnostaa meidän lukijoitamme.”

Päätoimittaja haki katseellaan vapaata istumapaikkaa, mutta koska pienessä työtilassani ei sellaista ollut, hän tyytyi parkkeeraamaan takapuolensa vasten pöytäni kulmaa. Hän sanoi, ”Tee ja pee, Carolina.”

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se tarkoitti, joten tyydyin vain levittämään käsiäni.

”Tissit ja perse”, hän sanoi pidellen kahta sormea pystyssä. ”Niihin löytyy aina kiinnostusta. Aina.”

”Okei...”

”Ja tuo stoori suorastaan pursuaa niitä.”

Olin pääpiirteittäin tietoinen tämän Raahen liepeillä sattuneen tapauksen luonteesta, mutta en ollut perehtynyt siihen mitenkään tarkasti tai ajan kanssa. Minä sanoin, ”Elikkä haluat minun kirjoittavan siitä?”

Päätoimittaja osoitti minua sormipistoolilla. ”Bingo.”

Vilkaisin tietokoneeni ruutua, jossa oli avoinna puoliväliin työstämäni artikkeli Aurajoen kalakuolemista. ”Minä saan tämän valmiiksi vielä tänään, kaipa minä sen jälkeen voin-”

”Anna sen olla. Pari selälleen kellahtanutta särkeä ei kiinnosta ketään, jätetään se paska Ville Niinistön murheeksi.” Hän nousi polvet naksahdellen seisomaan ja peruutti työtilani ovelle. ”Selvitä netistä kaikki tähän Raahen keissiin liittyvä ja tule sitten piipahtamaan työhuoneessani.”

~

Löysin netistä kovin niukasti faktoja, mutta sitäkin enemmän arvauksia ja kuulopuheita. Tämänkaltaisissa jutuissa jokainen keskustelupalstaetsivä tunsi aina jonkun, joka tunsi jonkun toisen, jolla oli asiasta pomminvarmaa sisäpiirin tietoa. Ja luonnollisesti kaikkien näiden netti-Sherlockien tiedot olivat keskenään erilaisia.

Joten lopulta, tunnin intensiivisen surfailun jälkeen minä tiesin jotakuinkin yhtä paljon, kuin olin tiennyt jo valmiiksi: Kaksi yksityisrahoitteisen tyttökoulun entistä oppilasta oli tullut julkisuuteen ja esittänyt syytöksiä laitoksen sisällä tapahtuneesta simputuksesta, seksuaalisluontoisesta sellaisesta, ja nyt kaksikko vaati koululta vahingonkorvauksia. Koulun johto oli luonnollisesti kiistänyt kaiken jyrkästi. Rehtori -tarkistin hänen nimensä vihkoon tekemistäni muistiinpanoista- Erja Kivesvaara oli kutsunut koko tapausta pelkäksi julkisuuden kalasteluksi ja henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, josta seuraisi tytöille vielä suuria oikeudellisia harmeja.

Koko hommassa oli sana sanaa vasten, enkä minä oikein jaksanut uskoa asian muuksi muuttuvan. Okei, myönnetään: kaloista kirjoittaminen ei ollut varsinaisesti mielenkiintoista, mutta ainakin se oli oikea uutinen. Tämä juttu oli sen sijaan pelkkä umpikuja. Sellainen, josta jaksettiin puhua korkeintaan viikko ja joka sen jälkeen unohdettaisiin iäksi.

~

Tullessani päätoimittajan työhuoneeseen, joka oli viidennessä kerroksessa, hän pamautti läppärinsä kiinni ja osoitti tuolia kirjoituspöytänsä etupuolella. Ymmärsin eleen ja istuuduin.

”Noh?” hän sanoi nojautuen taaksepäin ja ristien sormet vatsalleen.

Kohautin olkapäitäni.

”Minä odotin sinun olevan vähän innostuneempi.”

Toinen kohautus. ”Minä en näe tässä jutussa mitään, minkä vuoksi siitä pitäisi olla innoissaan. Siis joo, jos ne syytökset olisivat totta, silloin siinä olisi jutun ainekset, melko ison jutun jopa, mutta-”

”Totta ne ovat. Joka sana viimeistä myöten.”

”Mistä sinä sen tiedät? Pelkkiä tuulesta temmattuja-”

Päätoimittaja taputti nenänsyrjäänsä. ”Vainu.”

”Ahaa, justiinsa. No siltikin-”

”Kolmekymmentä vuotta näissä hommissa opettaa yhtä ja toista. Sitä oppii erottamaan tosijutut paskapuheista.”

Ristin jalkani ja kumarruin etukenoon. ”No oletetaan, että niiden tyttöjen stoori on totta. Se ei kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään, koska tässä ei ole kuin heidän sanansa koulun edustajien sanaa vastaan. Se on pattitilanne ja pattitilanteena se myös pysyy.”

Päätoimittaja naurahti. ”'Ei se mitä tiedät, vaan se mitä voit todistaa'. Ystävät ja naapurit, tässä likassa on ainesta.”

”Pulitzeria odotellessa.”

”Kerropa”, päätoimittaja sanoi, ”onko sinulla lemmikkieläimiä?”

Katsoin häntä hämilläni. ”Ei.”

”Entä sellaisia viherkasveja, jotka kaipaavat vettä useammin kuin joskus ja jouluviikolla ja joiden et soisi nuupahtavan?”

”Ei niitäkään.” Sitten, koska kuvittelin jostain syystä olevani selityksen velkaa, minä lisäsin, ”Minulla on vajaan vuoden ikäinen siskonpoika, jolle-”

”Kukkamulta on suurinta herkkua päällä maan?”

”Siihen suuntaan.”

Päätoimittaja nyökytteli päätään tietäväisen oloisesti, vaikka tiesinkin hänen olevan lapseton ja naimaton (suihkun boikotointi oli epäilemättä osasyyllinen asiaan). Sen jälkeen hän esitti seuraavan kysymyksen, joka oli aivan yhtä outo kuin edellinenkin. ”Tiedätkö sen Lovisan, joka on meillä täällä työharjoittelijana? Kirjoittaa viikkoliitteeseen sitä fitness-kolumnia.”

Nyökkäsin. Tokihan minä hänet tiesin; Lovisa oli lisäkseni ainoa alle kaksivitonen tässä puljussa, ja siksi oli kai vain luonnollista, että olimme ajautuneet toistemme seuraan kahvi- ja ruokatunneilla. Hän oli pari vuotta sitten perustanut hetken mielijohteesta fitness-aiheisen blogin, joka oli nopeasti saavuttanut suuren suosion. Minun siskoni mukaan suosio johtui pelkästään Lovisan suosimista tiukoista ja niukoista treenivaatteista, joita blogin postauksissa esiintyi melkein päivittäin, eikä niinkään juttujen sisällöstä -proteiinia pursuavista ruokaresepteistä ja treenivinkeistä. Ehkä niin, ehkä ei. Joka tapauksessa Lovisa oli bloginsa myötä innostunut kirjoittamisesta siinä määrin, että oli päättänyt tehdä siitä itselleen aivan oikean ammatin.

”Lemmikeitä, viherkasveja ja bloggari-Lovisa”, minä sanoin. ”Joko minä kohtapuoliin saan tietää, mitä sinä ajat takaa?”

”Et kestä piinaavaa jännitystä?” päätoimittaja kysyi. ”Ja minä kun meinasin juuri suositella sinulle Harlan Cobenin kirjoja.”

Pyöräytin silmiäni, mutten sanonut mitään.

Päätoimittaja kumartui eteenpäin. ”Kerropa, Carolina, miltä sinun suussasi maistuu sana 'peitetehtävä'.”

2.

Bussi jätti meidät portin eteen ja kaasutti sitten tiehensä jättäen jälkeensä pölypilven ja kitkerän pakokaasun käryn. Raahasin matkalaukkuni penkereelle ja istuuduin sen päälle. Lovisa seurasi esimerkkiäni.

”Vitsit, mitä erämaata”, hän sanoi käännellen päätään. ”Peltoa ja peltoa ja vielä lisää peltoa. Yöks.”

Olin jo ehtinyt havaita saman asian; peltoaukio todellakin jatkui jatkumistaan joka suuntaan ja sai korkean tiilimuurin ympäröimän sisäoppilaitoksen näyttämään sen keskellä jollain lailla uhkaavalta. Paikka olisi ollut outo näky missä tahansa, mutta täällä keskellä ei mitään vaikutelma moninkertaistui. Jopa sen portti oli kuin mistäkin goottiromaanista varastettu mustine, keihäskärkisine rautoineen. Vlad Draculako oli toiminut arkkitehtina?

Vilkaisin kelloani. Se oli viittä vaille kaksi. Olimme ilmoittaneet tulevamme tasalta. En ollut enää aivan varma, olinko jännittynyt vaiko peloissani.

Lovisa rullasi toppinsa helmaa ylöspäin, kunnes koko hänen ruskeaksi paahtunut vatsansa oli paljaana. Hänen napakorunsa kiilteli syyskuun alun auringossa.

”Saatiin oikein intiaanikesä”, minä sanoin.

”Hakkaa räntäsateen sata nolla.”

Nyökkäsin, vaikken totta puhuakseni ollut suuri helteiden ystävä. Olettaakseni melko harva ihminen, jota on minun laillani ”siunattu” isolla takapuolella ja suurilla, raskaina roikkuvilla rinnoilla jaksaa intoilla kuumista kesäkeleistä. Olkaimettomat tuubitopit ja mikroshortsit? Ei kiitos. Väljät neuleet ja puoleen reiteen ulottuvat villakangastakit? Kyllä kiitos.

”Miten se päätoimittaja tämän jutun oikein onnistui järjestämään?” Lovisa kysyi. ”Ja vielä näin nopeasti?”

”Jaa-a”, minä sanoin. ”Jos olet päätäntävastuussa siitä, mitä levikiltään Suomen viidenneksi suurin lehti sivuillaan kirjoittaa, ei perseennuolijoista ole luultavasti pulaa. Puhelinsoitto sinne ja toinen tänne ja ta-daa: lestadiolaisten rahoittama sisäoppilaitos saa kaksi uutta ja reipasta opiskelijaa.”

Lovisa tuijotti minua suu ammollaan. ”Lestadiolaisten?”

”Jep. Raahe on niille sitä, mitä Mekka on islamille.” Levitin käsivarteni. ”Saanko esitellä, Suomen 'bible belt'. Lämpimästi tervetuloa, kunhan muistat jättää meikit ja telkkarin ja aivot kotiin.”

”Voi apua”, Lovisa sanoi huvittuneesti. ”Minä tulisin viikossa hulluksi ilman meikkejä.” Sitten, kasvot äkkiä haudanvakavina, ”Kuinkahan kauan me joudumme olemaan täällä?”

”Päivän tai pari. Kolme ihan maksimissaan. Otamme vähän kuvia ja kyselemme mitä kehtaamme ja osaamme herättämättä epäluuloja. En minä tänne asumaan tullut ja minulla on lisäksi perjantaina menoa.”

”Eli treffit?”

”Maybe baby.”

Lovisa avasi suunsa, luultavimmin tivatakseen minulta tarkempia tietoja, mutta juuri silloin rautaportti kirskahti ja liukui puoli metriä sivuun.

Portin raosta astui esiin nuori nainen, tai tyttö paremminkin, joka asettui seisomaan muutaman metrin päähän meistä. Hänellä oli yllään harmaa neuletakki ja raskastekoinen villakangashame sekä polvisukat -asu jonka kantaja suorastaan kerjäsi tällä kelillä lämpöhalvausta. Hänen tummat hiuksensa olivat poninhännällä ja kovasti sen näköiset, ettei hän ollut hoitoaineesta koskaan kuullutkaan. Hän tutkaili meitä kissamaisilla silmillään hetkisen ja sanoi sitten, ”Carolina ja Lovisa?”

”Joo”, minä sanoin.

”Jees”, Lovisa sanoi.

Tyttö astui lähemmäs. Saatoin nyt lukea pienen kullatun nimikyltin hänen rinnuksillaan. Hänen nimensä oli Taimi. Mikäs muukaan se näillä tienoilla olisi voinut olla?

Hän vilkaisi ohimennen Lovisan paljasta vatsaa ja sanoi, ”Seuratkaa minua.”

~

Piha-alue oli vehreä ja totuuden nimissä hyvinkin viehettävä; korkeita tammia ja vaahteroita, kukkaistutuksia ja suihkulähteitä, joka suuntaan risteileviä sorattuja kulkuväyliä. Pihaan verrattuna itse koulurakennus tosin näytti sitäkin ankeammalta paljaine tiiliseinineen ja pienine ikkunoineen, jotka toivat mieleeni halvimmat laivahytit, ne joissa olin alaikäisenä latkinut Smirnoff Icen ja Kopparberg-siiderin poikineen. Millaisin lahjuksin rakennus oli mahtanut selvitä paloturvallisuustarkastuksesta? Sen ikkuna-aukoista ei pääsisi läpi mikään kissaa suurempi.

Pääoven edustalla Taimi pysähtyi, kääntyi kannoillaan ja tarjosi meille ilottoman hymyn. ”Ensimmäinen ja toinen kerros on varattu luokkahuoneille ja opettajien toimistotiloille. Kolmas ja neljäs-” Hänen silmänsä käväisivät taas Lovisan vatsalla. ”-asuintiloille. Teidän huoneenne on kolmannessa, sen numero on 313.”

”Aku Ankan auto, voi miten mukavaa”, Lovisa mutisi, ja minun oli purtava huultani, etten alkanut nauraa.

”Te myöhästyitte lounaalta, mutta päivällinen tarjoillaan näin sunnuntaisin jo kello seitsemäntoista”, Taimi sanoi. ”Voitte käyttää siihen astisen ajan kuten tahdotte.” Kolmas vilkaisu Lovisan vatsaan. ”Minä itse ehdottaisin ainakin asustuksen vaihtoa.”

”Syystä että?” Lovisa kysyi kuulostaen hivenen loukkaantuneelta. Hän oli tarkka ulkonäöstään ja jätti julkaisematta kaikki blogiinsa tulevat kommentit, joissa sitä arvosteltiin. En tosin uskonut, että hänen kropallaan saati kasvoillaan sellaisia mitenkään useasti tuli. Mutta toisaalta, kateellisiahan tässä maailmassa riitti.

Taimi sanoi, ”Naaraan on pidettävä piilossa ne ruumiinalueet, jotka synnyttävät miehessä haureuden ajatuksia.”

Lovisan suu loksahti auki. Hän nosti käden kupiksi korvalehtensä taakse. ”Siis täh? Naaraan? Mikä tämä nyt on? Avara luonto?”

Otin kiinni hänen kyynervarrestaan ja kuiskasin, ”Hyss-syss-syss. Ota iisisti. Ei sössitä tätä hommaa ainakaan ihan näin äkkiä.”

Sillä välin Taimi käänsi meille selkänsä, marssi ovelle, avasi sen ja astui sivuun tehden meille tilaa. ”Olkaa hyvät”, hän sanoi kolkosti.

3.

Oveen koputettiin. Rehtori Erja Kivesvaara katsoi kelloaan, kohensi silkkihuiviaan ja sanoi, ”Sisään.”

Tulija oli Taimi, kuten hän oli odottanutkin. Tyttö käveli lyhyin askelin hänen pöytänsä eteen, pysähtyi ja asetti jalkateränsä vastakkain. ”Minä tein, kuten määräsitte, rouva rehtori.”

”Ja...?”

”Te olitte oikeassa.”

Erja Kivesvaara veti syvään henkeä ja poimi pöydältä mustekynän. Hän pyöritteli sitä hetkisen sormissaan ja sanoi sitten, ”Eli ne kaksi ovat nuuskijoita?”

Taimi nyökkäsi. ”Lehtitoimittajia, rouva rehtori.”

”Toimittajia?” Erja tunsi suuttumuksen puristavan rintaansa. Toki hän oli arvannut, että se parivaljakko oli tullut tänne nuuskimaan, mutta se että ne olivat ammattilaisia, oli tullut täytenä yllätyksenä. ”Oletko sinä aivan varma?” Hänen etusormensa ponnahti pystyyn. ”Äläkä sano olevasi, ellet todella ole, tai löydät itsesi kurituskellarista hame nilkoissasi ja raudat nänneissäsi.”

Taimi epäröi hetken, mutta sanoi lopulta, ”Minä olen varma, rouva rehtori. Kun ne olivat syömässä, minä tutkin niiden laukut, kuten käskitte.”

”Ja?”

”Ja minä löysin kameran ja sanelimen ja täsmälleen samanlaiset muistiinpanovihkot.”

”Millaiset vihkot? Millä tavoin 'täsmälleen samanlaiset'?”

”Niiden kansiin oli painettu teksti 'Turun Sanomat', rouva rehtori.”

Erja Kivesvaaran kurkkua kuristi. Turkulaiset, ketkäs muutkaan. Hän laski kynän pöydälle ja suoristi selkänsä. ”Entä niiden nimet”, hän sanoi puoli minuuttia myöhemmin, kun oli saanut itsensä rauhoittumaan sen verran, että saattoi puhua asemansa edellyttämällä arvokkuudella. ”Olivatko ne oikeat vai tekaistut?”

”Oikeat, rouva rehtori.”

”Hmph. Mokomat amatöörit.”

Taimi nyökytti. ”Kyllä, rouva rehtori.”

Hän käynnisti kannettavan tietokoneensa ja käänsi sitä puoli kierrosta ympäri. ”Sinä osaat käyttää sujuvasti internetiä, eikö totta?”

”Osaan, rouva rehtori.”

”Etsi minulle ne kaksi. Se vatsaansa esittelevä säädytön hempukka ja se isotissinen lehmä.”

Taimi teki kuuliaisesti työtä käskettyä.

~

Ilta oli jo pimennyt, kun Erja Kivesvaara lopulta sulki tietokoneensa. Hän oli ollut suunniltaan raivosta, kun Taimi oli esitellyt hänelle sen hempukan kirjoittaman -mikä se sana taas olikaan?- blogin ja näyttänyt hänelle kuvia, joita tämä oli sinne ladannut. Rintamusta korottavia yläosia ja trikookankaisia housuja, jotka olivat olleet niin ohuita, että olisivat käyneet helposti ihomaalauksista. Muutamassa kuvassa tyttö oli seissyt jalat säädyttömästi erillään, jolloin housujen haarapalat olivat paljastaneet katsojalle tämän häpyhuulten syntisen pullotuksen.

Se lehmä veteline jättirintoineen oli tyrkyttänyt itseään internetin käyttäjille säästeliäämmin, mutta Taimi oli kuin olikin löytänyt tästä jokusen kuvan. Pari Facebookista ja pari vanhempaa Erjalle vieraasta paikasta nimeltään Irc-galleria.

Nyt, rauhoituttuaan ja ajateltuaan asiat poikki ja pinoon, Erja ei ollut enää raivoissaan, vaan hänen mielensä oli vallannut miellyttävä selkeys. Kaikki oli lopulta hyvin. Tytöt oli lähetetty tänne selvittämään totuus niistä puheista, joita ne kaksi edellistä tyttöä olivat viime päivinä levitelleet pitkin maakuntaa.

Arvon nuuskijat halusivat tietää, mitä tässä paikassa oli meneillään. Hyvä on, Erja ajatteli nousten seisomaan. Saatte mitä haluatte, ja enemmänkin. Voi kyllä, te saatte kunnian kokea sen aivan omakohtaisesti.

Hän asteli toimistostaan käytävän puolelle, minne oli Taimin passittanut jonkin aikaa sitten saadakseen itselleen mietintärauhan. ”Onko kurituskellari siivottu ja käyttökunnossa?” hän kysyi.

Taimin otsa rypistyi. ”Kyllä on, rouva rehtori.” Sitten, ”Mutta ettehän te suinkaan aio näyttää sitä niille tytöille? Koska silloinhan totuus paljastuu ja-”

Erja vaimensi Taimin nostamalla kämmenensä ylös. ”Kyllä minä aion. Oikein perusteellisesti ja ajan kanssa aionkin.”

Taimi tuijotti häntä häkeltyneenä.

”Sanoit löytäneesi heidän tavaroidensa joukosta kameran?”

”Kyllä, rouva rehtori.”

”Mainiota. Kun yö on tullut, toimita meidän tiedonjanoiset vieraamme kellariin ja nappaa kamera mukaan.”

4.

Minä olin ollut jo pidempään kateellinen Lovisan pienestä takamuksesta ja painovoimaa pilkkaavista pystyrinnoista, nyt listaan saattoi lisätä hänen unenlahjansa. Hän nimittäin oli nukahtanut melkein heti peiton alle kömmittyään, kun minä taas olin edelleen kaksi tuntia myöhemmin valveilla. Päässäni pyöri liikaa asioita nukahtaakseni, enkä minä ylipäänsä ollut hyvä nukkumaan vieraissa paikoissa -en ainakaan selvinpäin.

Käännyin sängyssä selälleni ja tuijotin huoneen numero 313 ankean harmaata kattoa. Pikkuruisen ikkunamme takana yötuuli keinutti vaahteranlehtiä. Plääh, mikä paikka ja mikä homma. Päätoimittaja oli kysynyt, miltä peitetehtävä suussani maistui, ja minä olin vastannut sen maistuvan hyvältä ja jännittävältä. Kuluneen päivän ja illan aikana maku oli muuttunut nopeasti happamaksi.

Me olimme viettäneet aikamme täällä pitkälti pyöritellen peukaloitamme. Olimme toki käyneet syömässä ja yrittäneet jututtaa ruokalassa useampaakin tyttöä, mutta kukaan ei ollut sanonut mitään, mikä olisi millään lailla edistänyt lähtökuopissaan junnaavaa tutkimustamme.

Minä olin jo melkolailla varma, että koko operaatio olisi hukkareissu ja että päätoimittaja antaisi meidän kuulla siitä hyvästä kunniamme, kun joutuisimme hänen näköpiiriinsä.

Yhtäkkiä ääni, jonkinlainen loksahdus, katkaisi ajatukseni ja sai sydämeni hypähtämään. Pitelin hengitystäni ja tarkensin kuuloani. Ei mitään, ei pihaustakaan, vain Lovisan raukeaa hengitystä. Laskin päässäni kymmeneen. Mielikuvitukseni oli tehnyt minulle tepposet, mikä ei ollut todellakaan mikään ihme, kun otti huomioon, missä me olimme ja millaisessa seurassa. Varmasti paljon vähempikin teki tavallisesta ihmisestä vainoharh-

Huoneemme ovi lennähti auki ja neljä tyttöä, ei vaan kuusi, syöksyi sisään.

”Liikettä”, joku heistä huusi.

”Vahtikaa tätä ovea.”

”Lamautin!”

Pelästys sai minut jähmettymään paikoilleni. Ei enempää kuin kolmeksi sekunniksi, mutta liian pitkäksi ajaksi silti. Yksi tytöistä (he kaikki näyttivät pimeässä täsmälleen samalta, heillä kaikilla oli yllään villahameet ja neuletakit) kiskaisi peiton päältäni ja nosti t-paitani helman ylös. Samalla Lovisa viereisessä sängyssä kirkaisi kimeästi. Painoin kyynerpääni vasten patjaa ja punnersin ylävartaloni irti patjasta. ”Mitä te oikein-”, minä aloitin, mutta loput sanat takertuivat kurkkuuni, kun näin pimeässä kaksi sinistä valotäplää.

Täplät upposivat vatsaani. Kuului rätisevä ääni, kun voimakas sähköisku halvaannutti minut. Takaraivoni lässähti vasten tyynyä. Kaksi tyttöä tarrasi olkavarsiini ja kellautti minut vatsalleni. Veltot käteni taivutettiin pakaroideni päälle. Lovisa huusi ja raivosi jossakin näkökenttäni ulkopuolella, kunnes sähkölamauttimen rätinä vaimensi hänetkin.

Ranteeni kytkettiin käsirautoihin. Joku tytöistä tarttui hiuksiini ja nosti kasvoni ylös tyynystä. Joku toinen paineli suulleni myrkyllisen hajuista teippiä. Sitten minut käännettin takaisin selälleni ja minä ehdin juuri ja juuri nähdä, miten tainnutettu Lovisa kannettiin ulos ovesta.

Sähkölamautinta käyttänyt tyttö kyykistyi viereeni. Ja silloin minä viimein tunnistin hänet: Taimi. Hän kallisti päätään ja katseli minua ilmeettömänä. Hän sanoi, ”Tämä on vielä tajuissaan.”

Joku ojensi hänelle välittömästi lamauttimen. Hänen kalvakoille kasvoilleen syttyi hymy, kun hän venytti pikkuhousujeni vyötärönauhaa ja työnsi laitteen kärjen niiden alle. ”Sinä saat voltteja pulleaan karvatussuusi”, tyttö hänen selkänsä takana sanoi.

5.

Olin ollut jo jonkin aikaa hereillä, kun pääni yli vedetty huppu otettiin pois. Räpyttelin vetistäviä silmiäni ja näin Taimin seisovan edessäni kaksi muuta tyttöä seuranaan. Ynähdin suuteippiini. Käänsin kasvoni ylös ja näin sen, minkä olin toki jo tuntenut: käteni olivat edelleen raudoissa. Ollessani tajuton raudat oli kiinnitetty vankkaan, ruosteen peittämään koukkuun, joka puolestaan roikkui kattoon kiinnitetyssä ketjussa. Minä olin yövaatteissani ja paljaat varpaani olivat kiinni kylmässä kivilattiassa, mutta kantapääni viitisen senttiä sen yläpuolella.

Kääntelin tokkuraista päätäni yrittäen etsiä Lovisan, mutta en nähnyt kuin holvimaisesti kaareutuvan seinän oikealla puolellani ja kapean, syvään pimeyteen jatkuvan käytävän vasemmalla. Minut oli tuotu jonkinlaiseen kellariin, pieneen ja homeenhajuiseen.

Komensin itseäni rauhoittumaan ja melkein onnistuinkin, mutta sitten muistin taas karmivan sähkölamauttimen, jonka Taimi oli työntänyt haaroihini. Aloin rimpuilla pakokauhun saadessa minusta yliotteen.

”Täälläkö on kaikki valmista?” Se oli vanhemman naisen ääni, ja se kaikui paljaissa kiviseinissä kolkkona ja kalseana.

Taimi suoristi selkänsä ja napautti jalkateränsä yhteen. ”Kyllä on, rouva rehtori.”

Pimeydestä kuuluivat lähestyvien askelten kopsahdukset. Sydämeni hakkasi ja otsalleni kohosi kylmä hiki.

Pian erotin naisen hahmon, pitkän ja laihan. Nainen nosti käsivartensa eteen ja levitti niitä sivuun kuin olisi kuivaharjoitellut sammakkouintia. Edessäni seisovat tytöt väistyivät kuuliaisesti hänen tieltään.

”Carolina, minä otaksun. Erja Kivesvaara. Ilo on minun puolellani”, nainen sanoi pysähtyen niin lähelle minua, että haistoin hänen puuterimaisen hajuvetensä. Hän katsahti ylös. ”Huomaan, ettet juuri nyt kykene kättelemään.”

Joku tytöistä tirskahti ja nainen kääntyi ympäri. ”Jättäkää meidät”, hän komensi.

Tytöt vastasivat kuin yhdestä suusta, ”Kyllä, rouva rehtori.”

~

Erja Kivesvaara oli sytyttänyt valot ja asettunut istumaan eteeni puiselle jakkaralle. Hänen piteli toisessa kädessään lenkiksi taitettua nahkavyötä, toisessa kahta oudon näköistä metallikiekkoa.

”Minä tiesin tämän tapahtuvan”, hän sanoi tyynesti. ”Heti sillä hetkellä, kun erään paikallislehden toimittaja soitti minulle ja kysyi, pitivätkö hänen juttusilleen tulleiden nuorten naisten väitteet paikkansa.” Hän naurahti ja pudisteli päätään. ”Oi kyllä vain, juuri silloin minä tiesin.”

Ynähdin ja kilistin käsirautoja. Käytännössä koko painoni roikkui ranteideni varassa, enkä tuntenut enää käsivarsiani. Vartaloni oli alkanut täristä kuin kuumehorkassa.

Hän odotti maltillisesti, kunnes olin lopettanut liikkumisen, ja sanoi sen jälkeen, ”Ensin minä ajattelin yksinkertaisesti ajaa teidät matkoihinne, mutta nähtyäni eräitä asioita -hyvin vastenmielisiä asioita- tulin toisiin aatoksin.” Hän osoitti t-paitani alla pullottavia rintojani. ”Ensinnäkin nuo lehmän utareet. Tällaisessa perinteikkäässä ja arvokkuutta liputtavassa koululaitoksessa ei ole tuollaisille sijaa, ja minä pidän loukkauksena sekä itseäni että koko laitosta kohtaan sitä, että sinä toit ne tänne.”

Veulasin leukojani yrittäen saada suuteipin irtoamaan, mutta tuloksetta. Teippi oli vahvaa ja ulottui kasvojeni ylitsi korvanipukasta toiseen. Nainen oli umpihullu, enkä minä kyennyt edes lepyttelemään häntä tai -tunnustetaan nyt suoraan- anomaan armoa.

Erja Kivesvaara nousi jakkaralta, tarttui t-paitani helmaan ja rullasi sen ylös. Rintani roikkuivat hänen edessään ilkosen alastomina, nännit kylmästä kovettuneina. Hän nipisti vasemman nännini kynsiensä väliin, nosti rintaani ylös ja venytti sitä.

”Saastainen nisäkäs”, hän sanoi. ”Tahdot siis tietää, mitä niille kahdelle suurisuiselle tytölle tapahtui?” Hän vapautti rintani ja hymähti kuullessaan sen lässähtävän vasten vatsaani. ”Tahtosi on lakini.”

Noustessaan hän oli jättänyt vyön ja metallikiekot jakkaralle. Nyt hän poimi viimeksimainitut sormiinsa ja nosti niistä toisen silmieni eteen antaakseen minun tutustua siihen tarkemmin.

Kiekko oli halkaisijaltaan noin kymmenen senttiä, ja reikä sen keskellä puolta pienempi. Tarkentaessani katsettani näin reiän ylitse kulkevan v-kirjaimen tapaisesti kaksi ohutta (kahden tai kolmen millin vahvuista, oli paras arvaukseni) rautaneulaa. Toisella puolen keskireikää neulat olivat kiinni toisissaan, ja suoraan vastapuolella kiekon pinnassa oli jonkinlainen lukituskolo, johon neulojen vapaat kärjet saattoi taivuttaa. Olin paniikissa, vähintäänkin, mutta ymmärsin silti kapistuksen tarkoituksen. Ymmärrys sai minut parkaisemaan ja ravistamaan päätäni.

”Ennen vanhaan niitä kutsuttiin utareraudoiksi”, Erja Kivesvaara sanoi rauhallisesti, kuulostaen aivan luennoitsijalta, joka selitti yleisölleen jotain tyystin tavallista ja arkipäiväistä, kuten Turun linnan rakennustöiden vaiheita. ”Viime vuosisadan alkupuolella niillä rankaistiin lehmiä, jotka lopettivat lypsämästä. No, sinä fiksuna tyttönä arvaat varmasti, ettei vetimien kurittaminen ainakaan auttanut asiaa, joten nämä kapistukset päätyivät lopulta museoihin, tai useammin vain jonnekin navettojen ylisille lypsykirnujen ja rukkien seuraksi keräämään pölyä.” Hän tökkäsi rintaani. ”Ja kuten sinä ja sinun omat utareesi taisitte jo hoksata, muutama niistä päätyi tänne meidän käyttöömme.”

Erja Kivesvaara asetti kiekon vasemman rintani päälle, veti nännini esiin neulojen välistä ja väänsi niiden kärjet lukituskoloon. Teon synnyttämä kipu oli enemmän kuin hirvittävä, se oli lainkaan liioittelematta epäinhimillinen, ja se sai minut parkumaan kurkku suorana.

Hän kouraisi ohimennen vatsaani ja siirtyi sitten oikean nännini pariin.

Kun jälkimmäinenkin rauta oli paikallaan, hän kiersi selkäpuolelleni ja riuhtaisi pikkuhousuni alas polvitaipeisiini. Hän sivalsi paljaita pakaroitani kämmenellään kahdesti ja palasi takaisin eteeni. ”Jotakuinkin noin, arvon neiti toimittaja”, hän sanoi. ”Siis mikäli minun muistini suinkin toimii oikein, tuolla tavoin minä tein niille tytöille.” Hän tarttui nännejäni rusentaviin kiekkoihin ja pyöräytti niitä puolikierroksen vastapäivään. Pääni lennähti taakse, ulisin ja mylvin suuteippiini. Rynkytin hukkuvan vimmalla kahlittuja käsiäni. ”Myös näin minä tein.” Hän väänsi toiset puolikierrosta. ”Ja näin.” Hän venytti rintaani ja väänsi taas. ”Ja näin.”

Hän jatkoi, kunnes minä lopulta menetin rakkoni hallinnan.

6.

Lovisa makasi vatsallaan jykevällä puupöydällä, raajat sen kulmiin köytettyinä, rullaksi kääritty vaahtomuovipatja lantionsa alla ja hipstereissä pullottava takamus pystyssä. Palattuaan tajuihinsa hän oli anellut vapaaksipääsyä, mutta pöydän ympärillä piirissä seisseet tytöt olivat vaientaneet hänet työntämällä hänen suuhunsa kumisen suukapulan, jonka olivat kiristäneet paikalleen niskan takaa kulkevalla remmillä.

Häntä oli komennettu hillitsemään itsensä ja odottamaan vuoroaan.

Sen jälkeen hänet oli jätetty joksikin aikaa yksin, mutta nyt hän kuuli oven saranoiden narinan ja askeleita.

”Herätys. Aika mennä”, yksi viidestä tulijasta, tyttö villahameessa ja neuletakissa, sanoi hänelle.

Toiset neljä tyttöä asettuivat pöydän kulmiin ja nostivat sen ylös. Lovisa taivutti niskaansa ja yritti sanoa jotakin, mitä tahansa, mutta sai aikaan vain puuroista mölinää.

Hänet kannettiin ovesta pitkään ja säkkipimeään käytävään. Eräs tytöistä sanoi, ”Se sinun ystäväsi muuten pissasi rehtorin nahkakengille-”

”Humhhph...”

”-kuin mikäkin vauva.”

”Vauva, jolla on läskit tissit”, sanoi toinen tyttö.

”Ja karvainen pimppi”, sanoi kolmas tyttö.

”Ei ole enää”, sanoi toinen tyttö. ”Rouva rehtori ajoi ne pois.”

”Ai koska se pissasi?” kysyi kolmas tyttö.

Ensimmäinen tyttö nyökytti. ”Koulun säännöissä sanotaan, että pissaamisesta kurinpalautuksen aikana seuraa välitön karvojenpoisto.”

Keskustelu vaikeni. Minuuttia myöhemmin käytävä avautui pieneen holvikattoiseen huoneeseen, jota valaisi pari johtojen päissä roikkuvaa hehkulamppua.

”Tämä on kurituskellari”, saattueen kärjessä kulkeva tyttö sanoi olkansa yli.

Lovisa vinkaisi ja nytkytti köytettyjä raajojaan. Mutta nähdessään ketjun päässä roikkuvan Carolinan hän jähmettyi kauhusta. Näkyä ei mitenkään voinut uskoa todeksi; Carolinan alapää oli paljastettu, rinnat samoin. Ensin mainittu todellakin oli ajettu karvattomaksi ja viimeksi mainitut riippuivat hänen vatsallaan valkoisina ja melkein luonnottoman suurina. Karmivinta kaikessa olivat silti nännipihojen päälle kiinnitetyt ruosteensyömät rautakiekot, joiden läpi Caroninan nännit sojottivat sinipunaisina.

”Kerrassaan oivallinen ajoitus”, jakkaralla Carolinan edessä istuva vanhempi nainen sanoi. ”Tuokaa viehettävä urheilijatyttö tänne lähemmäs.” Nainen nousi ja siirsi jakkaran sivummalle. Lovisa erotti hänen sormissaan vanhanaikaisen partaveitsen.

Tytöt sanoivat kuin yhdestä suusta, ”Kyllä, rouva rehtori.”

Nainen sanoi, ”Asettakaa pöytä niin, että tämä pissaaja tässä näkee solakan ystävänsä takapuolen.”

”Kyllä, rouva rehtori.”

7.

Minä saatoin vain katsoa, kun Erja Kivesvaara siirsi Lovisan pikkuhousut alas hänen reisilleen. Lovisa rimpuili vastaan, tottakai, mutta mitään ei ollut tehtävissä; hänet oli köytetty kiinni kuin vauhko eläin ja hänen suunsa oli tukittu. Me olimme yhtä avuttomia molemmat, yhtä lailla näiden mielipuolten armoilla.

Erja Kivesvaara poimi lattialle jättämänsä vyön ja heilutteli sitä kasvojeni edessä. ”Arvaat varmasti, mitä seuraavaksi tapahtuu.”

En nyökyttänyt enkä ynähtänyt, tuijotin vain häntä inhoten.

”Sinä vastaat, kun sinua puhutellaan, karvattomaksi kynitty nisäkäs. Vai tahdotko kenties toisen kierroksen nännipyöritystä?”

Suuttumukseni väistyi tehden tilaa pelolle. En tahtonut. En ikinä enää. Pudistin naiselle päätäni ja sanoin, ”Mmphhh.”

”Niin minä arvelinkin.” Hän osoitti Lovisan alastonta takapuolta. ”Näetkö ystäväsi pakarat?”

Nyökytin.

”Entä hänen pyllyreikänsä?”

Epäröin, mutta Erja Kivesvaaran tulistuneen katseen siirtyessä rinnoilleni, nyökytin taas.

Hänen ohuilla huulillaan käväisi hymy, ilkein ja pahansuovin, minkä olin koskaan nähnyt. ”Kerro toki meille mielipiteesi, näyttääkö ystäväsi pyllyreikä pieneltä ja ahtaalta?”

Peräseinän luo siirtyneet tytöt (laskin heitä olevan nyt paikalla tasan kaksitoista, kuten opetuslapsiakin oli aikanaan ollut, enkä uskonut sen olevan sattumaa) tirskuivat kysymykselle.

Nöyryytyksen kyynel valui poskelleni, kun nyökytin jälleen päätäni.

”Olen kanssasi samaa mieltä”, Erja Kivesvaara sanoi.

Sitten hän käänsi minulle selkänsä, siirtyi pöydän sivulle Lovisan lantion kohdalle ja nosti vyötä pitelevän kätensä kohti kellarin kattoa.

Kun vyö osui kovaa paukahtaen Lovisan avuttomaan takapuoleen, minun oli pakko puristaa silmäni kiinni.

~

Minä olin saanut elämässäni yhden selkäsaunan, kymmenvuotiaana, ja sen oli antanut minun enoni. Minä ja vanhempi sisareni olimme kopitelleet pesäpalloa hänen kesämökkinsä nurmella ja viitanneet kintaalla hänen lukuisille varoituksilleen siitä, että ei tarvittu kuin yksi ainokainen hutiheitto, ja verannalle avautuva iso ikkuna olisi entistä kalua.

”Ei me heitetä ohi, ei me olla niin surkeita”, oli siskoni sanonut, mutta heti sanojen tultua ulos hänen suustaan, pallo oli jollain tavalla livennyt minun sormistani sekunnin kymmenyksen liian aikaisin ja lentänyt korkeassa kaaressa hänen päänsä yli osuen... No, arvaatte tietysti mihin.

Eno oli retuuttanut minut niskastani pidellen sisälle, istunut nojatuoliin takan vierustalle, ottanut lehtikorista Hymyn (muistin yhä elävästi sen kannessa hymyilleen Linda Lampeniuksen), rullannut sen samoin kuin rullasi lehden aina kärpäsiä jahdatessaan, kiskaissut shortsini ja pikkuhousuni alas, pakottanut minut vatsalleni reisilleen ja piiskannut takamukseni punaiseksi ja polttavaksi. Ja antaessaan minulle sen, mitä en vieläkään uskonut ansainneeni, eno oli huutanut särkyneen ikkunan takana seisseelle siskolleni, ”Kiitä sinä siellä onneasi, että olet kerinnyt kasvattamaan pörrön haaroihisi, eikä sinuun sovi aikuisen miehen enää sen tähden koskea.”

Sen tapauksen vuoksi minä tiesin, mitä ja millainen oli selkäsauna. Sen vuoksi minä tiesin myös, ettei Erja Kivesvaara antanut Lovisalle selkäsaunaa.

Se mitä Lovisa sai, oli keskiaikainen ruoskinta.

Ja kun se viimein päättyi, hänen pakaransa olivat kauttaaltaan sinipunaiset ja täynnä koholle nousseita, verestäviä viiruja.

Huohottaen raskaasti Erja Kivesvaara asetti vyön Lovisan selän päälle, nosti kädet lanteilleen, kääntyi minun puoleeni ja sanoi, ”Noin minä myöskin tein, neiti toimittaja. Muistakaa mainita se artikkelissanne.”

Kuumat kyyneleet valuivat noroina poskillani. Kivesvaara pyyhkäisi ne sormenpäihinsä ja painoi sormet sitten neulojen väleistä törröttäville nänneilleni. ”Vai miten on, onko tämä edes uutisoinnin arvoinen juttu?”

En ollut uskoa korviani. Mokoma sekopää ei tainnut lainkaan ymmärtää, millaisessa pulassa kätyreineen oli. Uutisoinnin arvoinen? Hah. Kokeile mieluummin: Vankilareissun arvoinen. Törkeä vapaudenriisto ja törkeä pahoinpitely kertaa kaksi... Erja Kivesvaaran päivät vapaalla jalalla saattoi laskea yhden käden sormilla.

Hän pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan ja sanoi, ”Taimi?”

”Niin, rouva rehtori?”

”Oletan, että muistit tuoda kunnianarvoisten vieraidemme kameran, kuten pyysin?”

”Kyllä muistin, rouva rehtori.”

”Ja osaat käyttää sitä yhtä taidokkaasti, kuin osasit käyttää internetiäkin?”

Taimin huulilla kävi ujo hymynpoikanen. ”Kyllä osaan, rouva rehtori.”

Erja Kivesvaara silmäili minua. ”Minä en suinkaan ole mikään uutismaailman ammattilainen, kuten sinä ja violettipyllyinen ystäväsi, mutta sen verran minäkin näin maallikkona tiedän, ettei jymyjuttu ole mikään jymyjuttu ilman asiaankuuluvia valokuvia.”

8.

Lovisa, joka oli ruoskinnan jäljiltä tajuissaan vain puolittain, kuvattiin ensin. Taimi aloitti kokonaiskuvalla, jonka hän nappasi aivan kellarin perältä. Sitä seurasi pari lähikuvaa kasvoista; yksi sivulta ja yksi edestä. Sitten Taimi kapusi pöydälle ja asettui polvilleen Lovisan reisien väliin. Kameran salama välähti, kun hän ikuisti Lovisan ilkialastoman takapuolen.

Erja Kivesvaara, joka oli siirtynyt muutaman metrin päähän seuraamaan tapahtumien kulkua, napsautti sormiaan. ”Te kaksi, Eeva ja Maria, levittäkää sen pakarat auki. Neiti toimittajien etusivun juttu suorastaan vaatii lähikuvaa pyllyreiästä.”

Kaksi tyttöä asettui pöydän sivuille. He tarttuivat Lovisan pakaroihin ja vetivät ne erilleen. Taimi painoi kameran liipaisinta ja salama välähti.

”Uudestaan”, Erja Kivesvaara sanoi. ”Lähempää.”

Taimi kyyristi selkäänsä ja painoi taas liipaisinta.

”Vielä lähempää.”

Taimi näytti häkeltyneeltä. Sitten hän laski kameran kasvoiltaan ja painoi sen linssin vasten Lovisan levitettyä pakaravakoa.

”Siinä kohdin on hyvä”, Erja Kivesvaara sanoi. ”Anna mennä.”

Salama välähti.

”Mainiota. Lehmän vuoro.”

Taimi kuvasi kasvoni. Sitten hän ja kaksi muuta tyttöä kävelivät ohitseni selkäpuolelleni. Kaksi paria käsiä tarrasi pakaroihini ja venytti niitä. Taimi otti kaksi kuvaa, yhden hieman kauempaa ja yhden niin, että linssin kehys oli puristunut päin takapuoltani. Sen jälkeen tytöt palasivat näköpiiriini.

”Tuo pullea ja hikoileva pimppa ensin”, Erja Kivesvaara sanoi.

Taimi laskeutui toisen polvensa varaan varoen virtsalammikkoa, nosti kameran kasvoilleen ja painoi liipaisinta.

”Ja vielä nuo irvokkaat lehmätissit”, Erja Kivesvaara sanoi. ”Utareraudoissa ja ilman.”

Taimi suoristui seisomaan ja katsoi minua silmin nähden huvittuneena. Hän nappasi kuvan rinnoistani ja sanoi toiselle apureistaan, ”Maria, oletko kiltti ja poistat sen utareraudat.”

Tyttö nyökytti ja otti kiinni vasemmasta rautakiekosta. Kun hän hetken ponnisteltuaan onnistui vapauttamaan neulat lovestaan, nännini verenkierto palautui ja sen myötä tullut kipu sai minut menettämään jo toisen kerran rakkoni hallinnan.

Marian siirtyessä oikean rintani pariin Taimi kuvasi vasemman. Ja kun vasenkin rauta oli poissa ja sen kurittama nänni kuvattu, Erja Kivesvaara taputti käsiään ja sanoi, ”Erinomaista työtä, tytöt.”

Kolme kenkäparia napsahti yhteen. ”Kiitos, rouva rehtori.”

Erja Kivesvaara tuli eteeni. Hänen nenänkärkensä oli vain senttien päässä omastani. ”Minä kuritin niitä suulaita tyttöjä, kuten kuritin teitäkin.” Hän sipaisi vatsaani ja liu'utti kätensä haaroihini. ”Miksikö?” Hänen luisevat sormensa nipistivät häpyhuuleni yhteen. ”Pelkästään siksi, että he puhuivat pojista ja rockmusiikista ja seksistä ja alkoholista ja kaikesta siitä saastasta, mitä teidän maailmanne on pullollaan.” Hän hellitti otteensa. ”Ja kyllä; saat vapaasti siteerata minua.”

Muutama tytöistä tirskahti.

Hän katsoi Taimia. ”Kuuratkaa puhtaiksi nämä pissaavat ja hikoilevat vieraamme ja tuokaa heidät sitten työhuoneeseeni.”

”Kyllä, rouva rehtori.”

9.

Erja Kivesvaara istui toimistotuolillaan höyryävä teekuppi kädessään, kun kaksitoistapäinen tyttöarmeija talutti meidät sisään. Minä ja Lovisa olimme kumpikin ilkosen alasti, kätemme oli kahlittu selän taakse ja karheilla harjoilla hangatut ihomme punoittivat.

”Minä pyytäisin teitä istumaan”, Erja Kivesvaara sanoi. ”Mutta minun tuoleissani ei istuta perse paljaana. Toivon mukaan ette pahastu.”

Emme sanoneet mitään.

Hän siirsi katseensa minuun. Tarkemmin sanoen rintoihini. ”Miten nännisi jaksavat?”

Availin suutani, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Koko vartaloni oli veltto ja voimaton. Pääni tuntui siltä, kuin joku olisi pumpannut sen täyteen hammaslääkärin puudutusainetta.

”Tulkitsen tuon niin, että eivät kovin hyvin”, hän sanoi. ”Mutta kyllä se siitä.” Hän laski teekupin pöydälle ja nojautui eteenpäin. ”Kenties sinua lohduttaa kuulla, että Taimikin on kerran viettänyt yön utarerautoihin kytkettynä, ja hän toipui parissa päivässä. Noh, myönnetään: Hänen nänninsä ovat pienemmät kuin nuo sinun lehmän nisäsi.”

Lovisa kysyi itkusta vapisevalla äänellä, ”Mitä sinä aiot tehdä meille?”

Kysymys synnytti Erja Kivesvaaran kasvoille hymyn, leveän ja lämpimän. ”Tehdä teille? Tyttö kulta, minä aion vain kiittää teitä käynnistänne ja toivottaa teille turvallista kotimatkaa, sekä siunausta elämäänne.”

Minä sanoin, ”Entä se kamera?”

Hymy katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. ”Mikä kamera?”

”Meidän kameramme. Se, jolla tuo kusip... Taimi kuvasi meidät.”

Erja Kivesvaara levitti käsiään. ”Minä olen kovin pahoillani, mutta en lainkaan tiedä, mistä sinä puhut.”

Minä ymmärsin, mistä oli kyse: Ei lehtijuttua; ei kameraa; ei nöyryyttäviä kuvia.

Katsoin Lovisaa ja näin heti, että hän myös oli ymmärtänyt, mistä oli kyse. Minä sanoin, ”Me kerromme päätoimittajalle, että niiden tyttöjen puheissa ei ole mitään perää. Että ne hakevat vain julkisuutta.”

Hymy palasi Erja Kivesvaaran kasvoille entistä leveämpänä. ”Se olisi minun nähdäkseni hyvin viisasta.” Hän nousi tuolistaan, kiersi pöydän etupuolelle ja silmäili tovin ajan alastomia vartaloitamme. ”Se minun on vielä sanottava, että Taimi ja toiset tytöt tekivät perusteellista työtä, sillä tehän suorastaan kiiltelette puhtautta. Siksi kiitokset olisivat minusta paikallaan, ennen kuin lähdette. Ehkä teistäkin?”

Emme sanoneet mitään.

Samassa, aivan odottamatta ja kissamaisella nopeudella, Erja Kivesvaara tarttui Lovisan nänneihin ja nipisti niitä niin kovaa, että Lovisa kirkaisi kivusta.

”Niiaa ja kiitä meitä, sinä keikistelevä törrötissi!”

Lovisa koukisti polviaan ja uikutti kimeästi, ”Au-au-au-aauh... Kiitos!”

Erja Kivesvaara hellitti hänen nänneistään ja suuntasi katseensa omiini.

”Kiitos”, minä sanoin nopeasti ja niiasin sen verran, minkä tutisevilla jaloillani kykenin.

”Olkaa hyvät. Ilo oli sitä paitsi kokonaan meidän puolellamme. Eikö niin, tytöt?”

Kaksitoista kenkäparia napsahti yhteen. ”Kyllä, rouva rehtori.”