Toinen toistaan pahempia

1.

Erityisopettaja Jorma Alapää sanoi, ”Oikein hyvää huomenta, pojat.”

Hän sai vastaukseksi sitä tavanomaista mutinaa yskähdyksillä ja niiskutuksella höystettynä.

Alapää veti itselleen tuolin ja istuutui. Ilma luokkahuoneessa oli viikonlopun jäljiltä tunkkainen, ja hän melkein nousi avatakseen ikkunan, mutta päätti sitten siirtää sen tuonnemmaksi ja mennä suoraan asiaan, ennen kuin kolmikon tunnetusti rajallinen keskittyminen herpaantuisi. ”Kuten te ehkä muistatte minun jo perjantaina maininneen”, hän sanoi, ”meille tulee tänään tänne koululle työharjoittelija, minkä vuok-”

”Mikä on työharjoittelija?” Illu kysyi.

”Se on oikein hyvä kysymys, joskin keskeyttäminen on-”

”Epäkohteliasta”, Illu sanoi.

”Juuri sitä. Työharjoittelija on nuori ihminen, joka vasta opiskelee ammattia -tässä tapauksessa tietenkin opettajan ammattia- ja hankkii harjoittelun kautta työkokemusta, jota kirjoja pänttäämällä ja luennoilla istumalla ei saisi.”

Pojat sulattelivat hetken kuulemaansa. Lopulta Erska kysyi, ”Mikä sen nimi on?”

”Linda.”

”Se on nätti nimi”, Erska sanoi.

”Se on tytön nimi”, Yrpä sanoi.

”Tytöillä on tissit”, Illu sanoi. ”Ja pimppi. Ja isompi pylly kuin pojilla.”

Toiset pojat nauroivat sydämellisesti.

”Tyttöjen pimpeistä tulee pissaa”, Illu jatkoi silminnähden hyvillään edellisen lausahduksensa saamasta suosiosta. ”Kun Linda menee pissaamaan, se ei avaa pelkästään vetskaria, vaan vetää housut alas ja koko sen iso pylly on paljaana.”

Seurasi lisää naurua ja tällä kertaa myös pulpettien rummutusta.

Alapää heristi pojalle sormeaan. ”Hyi olkoon, Ilmari. Mehän olemme sopineet, ettei tuollaisia puhuta. Että tuollaiset puheet ovat-”

”Likaisia ja likaisia puhuvien suut pitää pestä saippualla.”

”Täsmälleen niin.”

”Mutta entä jos me pestään putipuhtaaksi Lindan pimppi ja Lindan tissit ja Lindan iso tyttöpylly, saako niistä sitten puhua?” Erska kysyi.

Jorma Alapää kallisti päänsä takakenoon ja huokaisi syvään. Hän tunsi jo orastavan päänsäryn otsaluunsa takana. Hän oli ollut koko tätä harjoitteluhommaa vastaan ja sanonut, että nuori nainen tässä koulussa näiden oppilaiden parissa oli kuolleena syntynyt idea ja että mies pärjäisi täällä luultavasti paljon paremmin, mutta soittaja (itse opettajakoulun rehtori, se kärttyisä vanhapiika) oli polttanut hänen puheistaan välittömästi hihansa ja uhannut häntä jos jonkinlaisilla sukupuolisyrjintäsyytteillä. Joten tässä sitä oltiin...

Hän käänsi katseensa takaisin poikiin. ”Ei saa.”

”Vaikka me käytettäisiin pesuainetta ja harjaa?” Yrpä kysyi.

”Ei siltikään. Ei missään tapauksessa.”

2.

Isä pysäytti auton koulun pääportin eteen ja kääntyi katsomaan Lindaa. ”Jännittääkö?”

Linda kohautti olkapäitään. ”Ei oikeastaan”, hän sanoi ja huomasi puhuvansa täyttä totta. Vielä illalla häntä oli jännittänyt kovastikin, mutta yön aikana tunne oli syystä tai toisesta haihtunut tiehensä. Ja teillään se sai hänen puolestaan pysyäkin. Hän otti jalkatilasta laukkunsa, avasi oven ja astui ulos. ”Älä vain unohda hakea minua.”

Isä nosti kätensä sotilaallisesti ohimolleen. ”En unohda, neiti kenraali. Olen tässä samassa paikassa tasan kello kuusitoista nolla nolla.”

”Heko, heko.”

”Hauskaa päivää, kulta. Älä ihan hirveästi jakele jälki-istuntoja heti ensimmäisenä päivänä, vaan anna niille pölkkypäille vähän armoa.”

Linda näytti isälle kieltään. ”Moikka, iskä.”

Heti oven sulkeuduttua isä painoi kämmenensä pelkääjän puoleiselle penkille. Se oli Lindan takapuolen jäljiltä ihastuttavan lämmin, ja isän teki kovasti mieli avata turvavyönsä ja kurottautua nuuhkaisemaan sitä, kuten välillä teki kuskatessaan Lindaa kaupungille tai kavereidensa luo tai mihin milloinkin, mutta koulun portin edustalla maleksi puolenkymmentä oppilasta reppuineen ja huvittavan suurine lippalakkeineen. Kukaan joukosta ei näyttänyt katsovan hänen suuntaansa, mutta ihmisten päillä oli tunnetusti ikävä tapa kääntyä juuri silloin, kun niiden ei sopinut kääntyä.

”Olkoot”, isä mutisi ja pani vaihteen silmään.

Mutta pysähtyessään kahden korttelin päässä liikennevaloihin isä muisti äkkiä jotakin, joka sai hänen suunsa leviämään hymyyn: Linda oli vienyt ennen lähtöä pyykkikoriin sylillisen vaatteita. Oli hyvin mahdollista, todennäköistä paremminkin, että niiden joukosta löytyisi pikkuhousut. Hyvällä tuurilla paritkin.

Kyllä... aivan niin, ystävät ja naapurit. Lindahan oli hyvänen aika sentään käynyt heti herättyään suihkussa, ja isä oli valmis lyömään vaikka vedon siitä, että pikkuhousut joissa tyttö oli nukkunut, löytyisivät korista. Isän hymy yltyi virnistykseksi.

Ja sitten, aivan kuin ylempien voimien käskyttämänä, radion aamujuontajat sulkivat tekopirteät lärvinsä, ja kanavalla lähti soimaan se Sannin kappale, josta isä salaa piti. Hän rummutteli Audin rattia, kunnes valo vaihtui vihreäksi. Mikä upea aamu ja upea kappale ja upea tunne, kun yönsä Lindan pimpsaa vasten viettäneet alushousut olisivat käärittyinä hänen ylvään kullinsa ympärille kuin sideharso.

”Netflix-sarjoja syön purkista”, isä lauloi ja painoi kaasua.

3.

Jorma Alapää nojasi tuolissaan taaksepäin, heilautti jalkansa pöydälle ja risti sormensa takaraivolleen. Hänen pienessä työhuoneessaan leijui yhä Lindan hajuveden hento tuoksu. Yleisesti ottaen Alapää ei pitänyt hajuvesistä, ja jotkut niistä saivat hänet voimaan melkein pahoin, mutta tämä nimenomainen tuoksu miellytti häntä. Se ei ollut liian voimakas eikä liian mausteinen, vaan raikas ja nuorekas. Pullo oli luultavasti vaaleanpunainen ja vähän lapsellisen näköinen.

Muutoinkin Linda oli tehnyt häneen positiivisen vaikutuksen heti ovenkoputuksesta alkaen. Se oli ollut paremman sanan puutteessa elegantti, aivan eri maata kuin se hänen oppilaidensa suosima barbaarinen jyskytys. Ja heti sisään tultuaan tyttö oli kätellyt hänet ja esitellyt itsensä. Ja hymyillyt. Ja katsonut puhuessaan silmiin. Ihailtavia ominaisuuksia nuoressa ihmisessä, ilmiselviä merkkejä onnistuneesta kotikasvatuksesta.

Ennen heidän tapaamistaan Alapää oli suunnitellut antavansa Lindalle lähinnä simppeleitä paperitöitä toimistotilojen puolella ja pitävänsä hänet mahdollisimman kaukana siitä pölvästikolmikosta, jonka seurassa itse vietti suurimman osan päivistään, mutta tapaamisen aikana hän oli tullut toisiin ajatuksiin ja päättänyt antaa tytölle mahdollisuuden näyttää todelliset kykynsä.

Nyt hän mietti, oliko sittenkin tehnyt virheen.

Alapää laski jalkansa lattialle, kyyristyi eteenpäin ja sipaisi läppärinsä tuntolevyä. Näyttöruutu heräsi eloon ja hän klikkasi työpöydän kuvaketta, jonka pienellä mielikuvituksella saattoi arvata esittävän kameraa.

Koulun jokaiseen luokkahuoneeseen oli kaksi vuotta sitten asennettu tallentava valvontakamera, kiitos toistuvan ilkivallan ja satunnaisten tappeluiden, joiden aloittajan selvittäminen oli useimmiten jäänyt säälittävän yrityksen asteelle. Alapää ei ollut alkujaan ollut järin ihastunut kameroihin, vaikka olikin toki tunnustanut niiden tarpeellisuuden. Yhä edelleenkin tietoisuus siitä, että kuka tahansa koulun verkkoon pääsevä henkilö saattoi milloin vain seurata hänen opetustyötään niin halutessaan, oli vaivaannuttava, mutta järjestelmä oli myöskin kiistatta toiminut. Monen muun seikan ohella oppilaiden niin suuresti rakastama pulpettien töhertely oli käytännössä katsoen kuollut sukupuuttoon, eikä Jorma Alapää kertakaikkiaan jaksanut muistaa, milloin viimeksi oli nähnyt kirkkoveneen.

Läppärin näytölle avautui pienten neliöiden ruudukko. Jokaisen neliön sisällä luki luokkahuoneen numero. Alapää klikkasi numeroa 217 ja odotti, kunnes neliön sisällä alkoi pyöriä mustavalkoinen kuva.

Hän nosti kaulanarussa roikkuvat lasit nenälleen ja katseli kuvaa jännittynyt ilme kasvoillaan. Hän oli pelkästä hetken mielijohteesta passittanut Lindan suoraan suden suuhun, mutta ainakin toistaiseksi tyttö näytti pärjäävän, sillä pojat istuivat pulpettiensa takana suorastaan epätavallisen kuuliaisina ja suoraselkäisinä. Ääntä ei ollut, mutta Alapää erotti Lindan huulten liikkeen.

No mutta. Ehkä hän oli huolehtinut aivan turhaan ja ehkä hän oli ollut väärässä aivan alusta asti epäillessään naispuolisen harjoittelijan kykyjä selvitä tässä hornanloukussa.

Sitä paitsi: Mikä muu maailmassa sai mopoikäisten poikien suut sulkeutumaan yhtä tehokkaasti, kuin kauniin tytön läsnäolo?

4.

Isä onki pyykkikorista Lindan keltaisen Peak Performance-hupparin ja tutkaili sitä otsa rypyssä. Hän ei vieläkään nähnyt siinä mitään eroa halpiskauppojen vastaaviin, mutta jotain eroa siinä siltikin oli oltava, sillä se oli maksanut satakaksikymppiä. Hinta oli helppo muistaa, koska se oli ollut niin pöyristyttävä ja koska rahat olivat tulleet juurikin hänen lompakostaan.

Niinpä niin, ehkä hänen olisi silloin Intersportissa pitänyt sanoa Lindalle ei, mutta sitä sanaa oli tavattoman vaikea saada ulos suusta, kun pyytäjänä oli oma tytär, jonka Instagram-kuvia olit vasta edellisenä iltana katsellut kännykkä kädessäsi ja kulli toisessa.

Ja toisekseen: rahaahan se vain oli.

Ja kolmanneksi: hän oli nähnyt sovituskopin verhon välistä vilauksen Lindan rintaliiveistä.

Isä käänsi silmänsä takaisin koriin. Farkkujen alta pilkotti jotain valkoista. Se saattoi tietenkin olla pelkkä t-paidan hiha tai sukka -pahimmassa tapauksessa hänen omansa- mutta pienellä onnella...

Jännitys oli sietämätön, joten hän nappasi kiinni kankaasta ja vetäisi.

”Zäkpot”, isä sanoi ja nosti Lindan pikkuhousut kodinhoitohuoneen ikkunasta paistavaa valoa vasten tarkastellen niitä kuin poliisi väärennettyä seteliä. Hän käänsi ne nurinpäin ja tarkisti varovaisen toiveikkaasti niiden haarapalan, mutta ei löytänyt tällä kertaa häpykarvaa. Joskus sellainen löytyi ja joskus oli löytymättä. Joskus isä oli nähnyt unen, jossa Linda oli ollut hänen lemmikkinsä. Pahatapainen ja tottelematon sellainen. Unessa ilkosen alaston Linda oli kontannut hänen luokseen ja purrut leikkisästi kiinni hänen housujensa lahkeeseen yrittäen vetää ne hänen jalastaan. Isä oli toiminut, kuten kuka tahansa vastuullinen kasvattaja olisi moisessa tilanteessa toiminut, ja tarrannut Lindan vaaleisiin häpykarvoihin ja tukistanut niitä. Kunnolla oli tukistanutkin, sillä tyttö oli ymmärtänyt heti asemansa ja alistunut siihen kierähtämällä selälleen paljastaen hänelle samalla ne suuret, maidonvalkoiset tissinsä.

Isä pani pyykkikorin kannen paikalleen ja sulki pikkuhousut nyrkkiinsä. Oli tullut aika päästää ulos se, joka odotti hänen vakosamettihousuissaan kovana ja malttamattomana.

5.

Seurattuaan Lindan pärjäämistä vielä minuutin tai kaksi Jorma Alapää sulki kameran, käynnisti Internet Explorerin ja valitsi kirjanmerkkivalikosta Facebookin. Uteliaisuus, täysin viaton ja sangen luonnollinen, oli saanut hänestä otteen. Hän kirjoitti sivuston hakukenttään 'Linda', painoi enteriä ja kirosi hakutulokset nähdessään tyhmyyttään. Loputtoman pitkän listan ensimmäinen Linda oli Venezuelasta ja toinen Ruotsista. Kolmannen profiilikuvassa oli tahallisen huonosti piirretty Hämähäkkimies, jonka asuinpaikaksi oli merkitty Pjongjang Pohjois-Koreassa.

Suutaan mutristellen Alapää lisäsi hakuun sukunimen ja yritti uudelleen. Ruudulle tuli ilahduttavasti vain yksi hakutulos. Hän klikkasi sitä.

Hän silmäili Lindan profiilia hetken (Suosikkiartistit: Mikael Gabriel ja Cheek. Suosikki tv-sarja: Vampire Diaries) ja klikkasi sen jälkeen 'Kuvat'-linkkiä.

Harmittavasti albumeita ei ollut kuin kaksi. Ensimmäisen oli profiilikuva-albumi, ja siinä oli kuvia vain yksi ainokainen, mustavalkoinen ja epätarkka. Toinen albumi sai Alapään puremaan alahuultaan. Sen nimi 'Rodos 2017' lupasi lievästi ilmaistuna hyvää.

Rodos-albumista löytyi hykerryttävästi melkein kolme tusinaa kuvaa, joskin suurin osa niistä osoittautui heti ensisilmäyksellä tylsiksi maisemakuviksi. Valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä. Kukkia isoissa betoniruukuissa rantakadun varrella. Tasokkaan näköinen hotelli ainakin kolmesta eri vinkkelistä. Soikion mallinen uima-allas parvekkeelta kuvattuna. Plääh. Lisäksi hän löysi yhden kuvan ruoka-annoksesta ja toisen korkeasta juomalasista, jossa sojotti paperinen aurinkovarjo. Toinen plääh.

Jotain harmituksen tapaista nieleskellen Alapää rullasi kuvaruudukkoa alaspäin, kunnes teki äkkipysäyksen.

”Mitäs, mitäs, mitäs...”

Klik. Alimman rivin keskimmäinen kuva oli enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoa. Paljon enemmän. Siinä Linda seisoi rantahiekalla meri ja pilvetön taivas takanaan, yllään vain ja ainoastaan roosanpunaiset bikinit. Kuva oli ilahduttavan tarkka, ja kun Jorma Alapää avasi sen uuteen välilehteen, se oli paitsi tarkka myös suuri. Ja voihan nenä: kun hän siirsi kursorin kuvan päälle, se muuttui suurennuslasiksi. Klik.

”No mutta tyttö hyvä, Hubble-teleskooppiko sinulla oli reissukamerana?” Alapää kysyi koko näyttöruudun kokoiselta Lindalta, joka hymyili ja siristi kirkaassa auringossa silmiään. Alapää työnsi päätään lähemmäs ja tutkaili tytön kasvoja. Tämän nenänvarressa erottui muutama pisama. Hiusrajassa ei näkynyt tummaa juurikasvua edes puolen millin vertaa, mikä ehkä tarkoitti... No ei välttämättä yhtään mitään, mutta oli kuitenkin mahdollista, että tytön tupsu oli-

Jorma Alapään ajatus katkesi, kun hänen harhailevat silmänsä löysivät jotakin odottamatonta: Lindan bikinien alaosa oli nimittäin kiistatta koon verran liian pieni. Tyttö oli hyvin hoikka, mutta silti lanteikas. Alapää arveli hänen käyttävän S-koon vaatteita, mikä oli varmastikin oikea koko... peppuosasto poislukien. Noh, niin taikka näin, alaosan haarapala oli kiilautunut sinne, minne se naisilla joskus kiilautui, ja tarkentaessaan katsettaan Alapää saattoi kuin saattoikin erottaa kaksi viehettävän pulleaa häpyhuulta sekä vaon niiden välissä.

”No mutta hupsista”, hän mutisi. ”Mikäs sillä Lindalla siellä noin pullott-”

Äkkiä hän hätkähti ja vetäisi sormensa pois näppäimistöltä kuin se olisi ollut polttavan kuuma.

”Ota jo järki käteen, ukkorähjä”, hän puuskutti hangaten kuumottavia poskiaan. ”Tuo pellavapää saunoi vielä vanhempiensa kanssa, kun sinä ravasit jo eturauhastutkimuksissa.”

6.

Vilkaistessaan vaivihkaa pulpetin jalkaan nojaavaan reppuunsa Illu näki sen pohjalla ryöstösaaliinsa: koulusiivoojan kärrystä kähveltämänsä Mr Muscle-pesuainesuihkepullon ja puisen juuriharjan, joka oli aivan samanlainen kuin se, jolla äiti joskus harvoin sille päälle sattuessaan kuurasi kotona lattioita (tai saunan lauteita, jos isä oli pitänyt työkavereilleen saunaillan).

Illu siirsi katseensa takaisin Lindaan. Opettaja oli kieltänyt heitä puhumasta tytölle likaisia, vaikka he pesisivät likaiset paikat ensin. Mutta ainahan opettaja oli kieltämässä sitä ja kieltämässä tätä. Mutta kun he sitten rikkoivat noita kieltoja, mitä siitä lopulta seurasi? Vastaus: Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Purukumin syöminen tunnin aikana oli oiva esimerkki; opettaja oli kieltänyt sen jyrkästi, mutta kun Illu heti seuraavana päivänä kesken tunnin oli puhaltanut ison purkkapallon, todellisen jättiläisen, opettaja ei ollut edes sanonut mitään, vaan mulkaissut vain häntä niiden rehottavien kulmiensa alta ja jatkanut sitten opetustaan.

Ei haukkuva koira pure, oli Illu joskus kuullut sanottavan, ja herra Alapää taisi olla juurikin sellainen.

Kun Linda hetkistä myöhemmin käänsi luokahuoneelle tyttöpyllynsä ja alkoi listata tussitaululle EU-maiden pääkaupunkeja (mitä EU-maat taas olivatkaan?) Illu kurottautui toisten poikien puoleen ja kuiskasi, ”Ettehän vain ala jänistää?”

Erska ja Yrpä ravistivat päitään.

”Ja muistatte vielä, mitä teidän pitää tehdä?”

Pojat nyökyttivät. Sen jälkeen Yrpä kysyi, ”Pestäänkö me ensin sen pimppi vai tissit vai pylly?”

Illu vilkaisi pikaisesti luokan etuosaan ja varmisti Lindan olevan yhä selin heihin, ennen kuin vastasi. ”En tiedä. Onko sillä väliä?”

Yrpä kuiskasi, ”Jos me pestään tissit tai pimppi, se pitää laittaa selälleen. Jos pestään tuo iso pylly, pitää laittaa massulleen.”

”Ai joo niin...” Illu mutisi kurtistaen kulmiaan ja hiplaillen molempia partahaiveniaan. Oli enemmän kuin hyvä, että Yrpä oli tullut ajatelleeksi tuollaista sinänsä pientä, mutta siltikin erittäin tärkeää seikkaa. Kun toiminnan aika koittaisi, kaikenlaiset epäselvyydet saattaisivat helposti pilata koko homman. Jos Yrpä yrittäisi vääntää tyttöä vatsalleen ja Erska selälleen, kumpikaan ei onnistuisi, ja ennen kuin he kolme ehtisivät kissaa sanoa, Linda tisseineen ja pimppeineen ja pyllyineen olisi rimpuillut itsensä vapaaksi ja karannut paikalta.

Toiset odottivat hänen vastaustaan, joten Illu sanoi, ”Pestään ensin vaikka sen pylly, okei?”

”Okei.”

”Okei.”

7.

Isä lukitsi yläkerran kylpyhuoneen oven, veti Lindan pikkuhousut päähänsä ja katsoi peiliin. Kuvajainen sai hänet hymähtämään; hän näytti kaljua päälakea myöten aivan siltä The Dark Knight Rises-leffan naamarikasvoiselta roistolta. Hän imi Lindan pimpsan tuoksua sieraimiinsa, kunnes roiston nimi palasi hänen mieleensä. Voi jospa pikkuhousut vain olisivat olleet tummanharmaat, eivätkä valkoiset, yhdennäköisyys olisi ollut todellakin liki täydellinen.

Linda oli katsonut kyseisen leffan ystäviensä kanssa jokunen viikko sitten, ja koko heidän olohuoneeseensa linnoittaunut tyttölauma oli jostain isälle täydellisen tuntemattomasta syystä pitänyt roiston oudosti narisevasta äänestä. Yksi tytöistä, Salla (vai oliko se sittenkin ollut se törrötissinen Matilda?) oli jopa sanonut sitä seksikkääksi, mikä oli saanut toiset, Linda mukaanlukien, nyökyttämään innokkaasti päitään.

Isä jännitti hauiksiaan ja sanoi parasta Bane-imitaatiotaan käyttäen, ”No one cared who I was, until I put on my daughters dirty panties.”

Isän oli aivan pakko nauraa omalla sukkeluudelleen, vaikka hän tunsikin samalla pientä harmitusta siitä, ettei näin hauskaa vitsiä olisi koskaan mahdollista esittää elävälle yleisölle. Se jos joku oli tuhlausta, paljon pahempaa kuin ylihintaisten huppareiden ostaminen.

Hän otti pikkuhousut päästään ja kiersi ne tanassa seisovan kalunsa ympärille. Sitten hän painoi kämmenen kupiksi suulleen ja taivutti kielenkärkeä taaksepäin. ”Oh, you think darkness is your ally. But you merely adopted the dark...” Hmph. Imitaatio kaipasi vielä rutkasti työtä, ennen kuin hän kehtaisi edes kuvitella esittävänsä sitä sille törrötissiselle ja taatusti hyvältä haisevalle Matildalle.

Isä päätti kuitenkin masturboida ensin.

8.

Illu otti repustaan harjan ja pesuainepullon, nousi seisomaan ja viittoi toisia tekemään samoin. Linda oli taas kääntänyt heille pyllynsä kirjoittaakseen tällä kertaa taululle... Noh, Illu ei muistanut enää mitä, eikä myöskään piitannut.

Hän odotti, kunnes Yrpä ja Erska asettuivat hänen vierelleen. He seisoivat nyt yhtenä rintamana, lihakset jännittyneinä, silmät Lindan takaraivoon lukkiutuneina. Illu nuolaisi huuliaan. ”Hep”, hän sanoi.

Linda kuuli heidän tömisevät askeleensa ja ehti kääntyä heitä kohti ja pudottaa tussinsa, mutta hän ei ehtinyt väistää eikä edes kirkaista.

Yrpä, joka oli heistä kookkain ja sen myötä vahvin, kiersi puhelinpylvään paksuisen käsivartensa Lindan vatsan ympäri ja punttasi hänet ilmaan. Erska pudottautui polvilleen ja tarrasi tytön nilkkoihin. Siinä vaiheessa Lindan alkushokki hellitti ja tämä iski kyynerpäänsä voimalla jonnekin Yrpän kylkiluiden seutuville. Yrpä kuittasi osuman ähkäisyllä.

”Pistäkää se lattialle”, Illu komensi. ”Pistäkää se vatsalleen.”

Pojat tekivät työtä käskettyä.

Linda huusi apua, mutta vain kerran. Ennen kuin hän ehti vetää lisää ilmaa keuhkoinsa, Yrpä oli jo painanut kouransa vasten hänen suutaan.

Illu seurasi hetken ajan Lindan raivokasta rimpuilua. Tytössä oli enemmän voimaa, kuin hän oli osannut odottaa. ”Pystyttekö te pitämään sen aloillaan?”

”Helposti”, Erska sanoi.

”Miksi ei muka pystyttäisi?”, Yrpä kysyi. ”Sehän on tyttö.”

”Joka menee istumaan, kun se pissaa”, Erska sanoi.

Illu sipaisi juuriharjalla kokeen vuoksi kädenselkäänsä ja tiputtautui sitten polvilleen Lindan lantion vierelle. ”Tämä voi tuntua vähän tyhmältä”, hän sanoi, ”mutta koeta kestää.”

9.

Jorma Alapää oli korjaillut seitsemäsluokkalaisten viimeviikkoisia maantiedon kokeita. Viisi koetta selvitettyään (niistä vain kolme oli mennyt läpi ja nekin niukin naukin) hän tiputti punakynän sormistaan, imi poskensa pullolleen ilmaa ja päästi sen ulos pitkänä, turhautuneena huokauksena. Mitä ihmeen pahaa hän oli ikinä tehnyt, että oli joutunut töihin tähän loukkuun? Suurin osa hänen vanhoista opiskelutovereistaan opetti tätä nykyä lukioissa. Yksi oli ehtinyt jo yletä rehtoriksi. Eräs toinen toimi kuraattorina Heliassa.

Mutta niin vain hän itse oli jumissa täällä näiden älykääpiöiden seurassa. Hän silmäsi viimeksi korjaamaansa koetta, joka oli pinossa päällimmäisenä. Ensimmäinen kysymys kuului: 'Nimeä niin monta valtamerta kuin osaat' Söhryisellä käsialalla kirjoitettu vastaus haki typeryydessä vertaistaan: 'Osaan kaksi.'

Jessus...

Alapään katse osui läppäriin ja hän sipaisi hajamielisesti sen tuntolevyä. Ruudunsäästäjä häipyi ja luokkakameroiden ruudukko tuli näkyviin. Alapää klikkasi numeroa 217.

Kuvayhteyden auettua hän ei tajunnut lainkaan näkemäänsä. Ensialkuun hän epäili klikanneensa täysin väärää kuvaketta, mutta sitten hän äkkiä ymmärsi, mitä oli meneillään. Ymmärrys sai hänet melkein putoamaan tuoliltaan.

Pojat olivat käyneet Lindaan käsiksi, pakottaneet tyttöparan vatsalleen ja pitelivät tätä nyt paikoillaan kädet ja jalat ojennettuina, asennossa joka muistutti erehdyttävästi altaaseen hyppävää kilpauimaria. Yrpä oli asettunut polvilleen Lindan päälaen yläpuolelle, ja vaikka kuva oli kaikkea muuta kuin UHD-laatua, Jorma Alapää saattoi nähdä Lindan kämmenien olevan nalkissa pojan polvien ja lattian välissä. Erska puolestaan istui Lindan pohkeilla ja piteli käsiään tämän polvitaipeissa.

Ja Illu (voi hyvä tavaton sentään!) oli polvillaan Lindan lantion vierellä pidellen kädessään jotakin, joka näytti aivan... Ei, eihän se voinut mitenkään olla se, miltä se niin kovasti näytti. Hänhän oli kieltänyt poikia. Oli kieltänyt painokkaasti.

Jorma Alapää nousi tuolistaan, ryntäsi kohti ovea ja kaappasi kiinni sen kahvaan.

Sitten hän pysähtyi.

Lindan sykähdyttävä lomakuva palasi hänen mieleensä -jos se sieltä oli koskaan lähtenytkään. Lindan hymy ja nenänpään pisamat. Pitkät vaaleat hiukset. Muodokas lantio. Bikinien alaosa, joka oli kiilautunut häpyhuulten väliin ja joka suojeli salaisuuksista kutkuttavinta: tytön pimppakarvojen väriä.

Oli päivänselvää, että ne älykääpiöt olivat aikeissa riisua Lindan housut. Siksi päivänpolttava kysymys kuului: Olisiko se täysin väärin, jos hän itsekin vilkaisi ennen kuin rientäisi apuun? Ei. Ei se ollut. Väärin oli sen sijaan se, että hän tuhlasi hupenevia vuosiaan tässä idioottien valtakunnassa, jossa oppilaiden älykkyysosamäärän ja kengännumeron erotuksen saattoi laskea yhden käden sormilla, kun hänen vanhat opiskelutoverinsa porskuttivat menestyksessä.

Vielä enemmän väärin oli se, että Linda oli lähetetty tänne, vaikka hän oli sanonut sen olevan huono idea.

Kyllä, juurikin niin. Hän oli nähnyt tämän tulevan ja tehnyt sen selväksi, mutta kehujen sijaan hän olikin saanut niskaansa ison lastillisen paskaa. Vai sukupuolisyrjintää... Hah! Millainen imbesilli ei ymmärtänyt, mitä siitä seurasi, kun viskasi kurvikkaan blondin näiden teini-ikäisten luolamiesten keskelle?

Jorma Alapää hellitti ovenkahvasta, palasi työpöytänsä ääreen ja istuutui. Hänen sydämensä hakkasi, hänen suunsa oli kuiva ja kämmenensä kosteat. ”No niin, pojat”, hän sanoi kiihtymyksestä värisevällä äänellä. ”Katsotaanpa oikein yhteisvoimin, millainen namipeppu tällä meidän pikkumissillä on.”

10.

Farkut ja pikkuhousut olivat muutaman kovan riuhtaisun jälkeen antautuneet ja luiskahtaneet Lindan reisille, eikä Illu nyt voinut kuin tuijottaa Lindan paljaita pakaroita suu ammollaan. Oli hän pyllyjä nähnyt ennenkin, tottakai oli, mutta ei tällä tavalla, eikä tällaista pyllyä. Tämä pylly oli suurempi ja sileämpi kuin pojilla ja pyöreämpi myöskin. Lisäksi se oli paljon kauniimpi kuin netin pornosivujen pyllyt. Se oli -Illu nypläsi partakarvaansa etsien oikeaa ilmaisua- oikean ja elävän tytön pylly. Semmoisen tytön, joka saattoi kävellä vastaan ruokakaupassa tai pyörätiellä tai aivan missä tahansa. Semmoisen tytön, jolla ei ollut hirmuisesti meikkiä eikä sellasia alusvaatteita, joiden läpi näki jo etukäteen kaiken, mitä oli tarjolla.

Aivan äkkiä ja arvaamatta Illu ymmärsi rakastuneensa ja haluavansa Lindan kanssa naimisiin ja...

Erskan honottava ääni pirstoi hänen haavekuvansa. ”Herää ja ala hommiin.”

”Mitäh?” Illu räpytteli silmiään. ”Joo... joo. Ei kun minä vain vähän...” Hän hamusi juuriharjan sormiinsa. Sen keltaiset harjakset olivat kovia, melkein kuin rautalangan pätkiä, mutta jos äiti kerran käytti sellaista lattioiden pesuun, ei kai se vaarallinen ainakaan voinut olla.

”Hop, hop, hopoti hop. Pese sen pylly”, Yrpä sanoi. ”Se on niin pullea ja kaunis, että minä haluan jo puhua siitä.”

Illu asetti juuriharjan Lindan vasemmalle pakaralle, nielaisi, veti harjaa ylöspäin ja sitten alas aina siihen poimuun asti, missä pakara ja takareisi kohtasivat. Linda, jonka suuta Yrpän koura yhä piteli tukittuna, päästi kurkustaan äänen, joka kuulosti Illun mielestä yhtä aikaa parkaisulta ja raivonkarjaisulta. Illu alkoi liikuttaa harjaa nopeammin, pidellen sitä nyt kaksin käsin ja painaen sitä lujemmin vasten pakaraa. Ylös ja alas, ylös ja alas, ylös ja alas.. Jokainen pyyhkäisy sai Lindan ääntelemään aiempaa kovemmin, eikä Illu tohtinut edes kuvitella, millainen tärykalvoja repivä melu hänen tulevasta vaimostaan olisi lähtenyt, ellei Yrpän käsi olisi toiminut äänenvaimentimena.

11.

Poikien ryhmätyön tehokkuutta oli hienoinen pakko ihailla. Kolmikko nimittäin toimi järjestelmällisesti ja mitä ilmeisimmin ennalta sovitun suunnitelman mukaisesti. Jorma Alapää ei voinut olla pohtimatta, miten heidät saisi toimimaan samanlaisella tarmolla, kun kyseessä oli kertotaulun tai kielioppisääntöjen opiskelu.

Alapää oli luvannut itselleen, että sulkisi läppärin ja rientäisi pelastamaan Lindan, kun pojat olivat harjanneet tämän pakarat. Sittemmin suunnitelma oli kuitenkin muuttunut, kiitos pesuainepullon, jonka Illu oli ottanut käsiinsä. Jorma Alapään oli aivan ehdoton ja polttava pakko nähdä, mitä poika sen kanssa aikoi tehdä.

Mysteeri oli parhaillaan selviämässä, ja Alapää kurotti nenäänsä entistäkin lähemmäs näyttöruutua.

Lindan pohkeilla istuva Erska siirsi kätensä tytön polvitaipeilta pakaroille, joiden Alapää ymmärsi punoittavan jopa mustavalkoisen ja varsin heikkolaatuisen kuvan välityksellä, ja levittävän ne erilleen.

”Hupsista keikkaa, Lindaseni”, Alapää mutisi uskaltamatta räpäyttää silmiään. ”Tuhmat pojat taisivat paljastaa sinun pyllyreikäsi. Se on mahdollisesti jälki-istunnon paikka, vai mitä arvelet?”

Hän työnsi kasvonsa niin lähelle ruutua, että tunsi sähkön kutittavan nenäänsä. Samaan aikaan Illu käänsi pullon pakaravaon suuntaisesti, painoi sen suuttimen vasten Lindan peräaukkoa, veti liipaisinta kerran. Toisen kerran. Vielä kolmannen kerran.

Sen jälkeen poika viskasi pullon huolettomasti olkansa yli ja otti taas juuriharjan avukseen. Jorma Alapää piteli hengitystään.

Linda sätki ja rimpuili, ravisti pyöreää takapuoltaan, yritti epätoivoisesti estää sen, mikä ei ollut estettävissä. Keltaiset harjakset painuivat vastustamattomasti hänen pakaroidensa väliin, liikkuivat siellä ylös ja alas ja ylös ja alas.

Jorma Alapää suoristi vastentahtoisesti selkänsä ja läimäytti läppärin kannen kiinni. Kenties ratsuväen oli (pitkin hampain) syytä rientää paikalle, ennen kuin pojat tekisivät Linda-paran takapuolesta entistä kalua.

12.

Kouluterveydenhoitaja Erja Kivesvaara onki laukustaan hopeisen taskumatin, otti siitä kaksi nopeaa mutta reipasta kulausta ja jäi odottamaan, kunnes polte vatsassa oli lientynyt lämmöksi.

Hän oli kurkkuaan myöten täynnä tätä koulua ja tämän koulun oppilaita. Niitä niistäviä ja köhiviä ja aivastelevia finninaamoja, joiden vekottimet eivät kaivanneet tuulenvirettä suurempaa ärsykettä noustakseen pystyyn.

Tätä nykyä hän laski viikkoja eläkkeelle pääsyyn, marraskuussa hän siirtyisi laskemaan päiviä.

Erja oli ottamassa huikkaa toisellekin jalalle, kun summeri hänen vastaanottohuoneensa oven päällä pärähti.

”Voihan perkele.” Hän sujautti taskumatin työpöydän vetolaatikkoon ja sanoi niin maltillisesti kuin kykeni, ”Sisään.”

Tulija oli, kuten hän oli toki arvannutkin, se jonkin sorttisen päällekarkauksen uhriksi joutunut tyttö, josta Jorma Alapää oli hetkeä aiemmin soittanut kuulostaen kovasti kiihtyneeltä.

”Jaahas. No niin”, Erja sanoi kääntäen tuolinsa tytön suuntaan ja ristien paksut käsivartensa yhtä lailla paksulle vatsalleen. ”Sinä olet tämä kuuluisa Linda, niinkö?”

Tyttö nyökkäsi, eikä Erja voinut olla huomaamatta tämän kasvojen laikukasta punoitusta. Se saattoi johtua itkemisestä tai häpeästä. Luultavimmin molemmista.

Erja nyökäytti päätään kohti seinänvierustalla olevaa tutkimuspöytää. ”Riisupas se kaltoinkohdeltu perseesi paljaaksi ja käy vatsallesi tuohon laverille.”

Linda ei liikahtanutkaan, tuijotti vain häntä vetisillä silmillään aivan kuin ei olisi käsittänyt kuulemaansa.

Erja veti syvään henkeä. Hän oli osannut arvata, ettei tyttö olisi yhteistyöhaluinen. Jonain toisena päivänä hän olisi ehkä voinut lässyttää ja leperrellä, käyttää kepin sijaan porkkanaa, mutta ei tänään. Tänään oli maanantai ja tänään hänellä oli krapula. Niinpä hän nousi työläästi ylös, asteli Lindan eteen, laski kätensä tytön olkapäille ja käänsi tämän ympäri.

”Se on semmoinen juttu, typykkä, että minä olen työni puolesta velvoitettu tutkimaan sinun perseesi ja tutkia minä sen myös meinaan. Sinä pistät hanttiin jos pistät, mutta nopeammin tämä surkuhupaisa näytelmä on ohi, jos jätät pistämättä.”

Linda yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut suustaan ulos enempää kuin vinkaisun.

”Älä muuta virko”, Erja sanoi taluttaen Lindaa edellään kohti tutkimuspöytää. ”Tämä on miesten maailma ja siksi täällä kauniita tyttöjä aina välillä sattuu persereikään.” Hän puristi Lindan niskaa ja työnsi tämän pöydälle. ”Mitä pikemmin ymmärrät sen, sitä vähemmällä mielipahalla pääset.”

Hän asetti leipälapion kokoisen kämmenensä Lindan lapaluiden väliin ja painoi tyttöä alaspäin. ”Makaat siinä niin, etkä venkoile.”

Linda ei vastannut, muttei myöskään liikkunut. Se kelpasi.

Erja nyhti hänen farkkunsa ja pikkuhousunsa alas parilla voimakkaalla kiskaisulla. Vaatteiden alta paljastunut näky yllätti hänet: Tytöt pakarat olivat punaiset kuin vanhan hyvän ajan selkäsaunan jäljiltä konsanaan, ja tutkiessaan niitä tarkemmin, Erja näki niiden iholla ohuiden viirujen viidakon. Jösses sentään. Huh ja ennen kaikkea hah; poikien juuriharja oli tehnyt typykän perseestä selvää jälkeä. Eikä moinen havainto ollut mitenkään epämieluisa, sillä tämä Linda oli juuri sen sortin tapaus, joka sai Erjan niskavillat pystyyn: nuori, nätti, hoikka ja muodokas. Sellainen, joka saattoi ilmestyä kapakkaan vesiselvänä ilman penninpyörylää ja marssia silti valomerkin aikaan ulos kaatokännissä.

Mielihyvän kutkutus niskassaan Erja veti pakaroita erilleen ja sanoi, ”Voi voi sentään.” Hän kurotti hyllyltä ruskean lasipullon ja vanutupon. Aina joskus (eikä edes kovin harvoin) hänestä tuntui, ettei hän ollut elämässään koskaan muuta tehnytkään kuin putsannut naarmuuntuneita polvia ja poskia ja kyynerpäitä. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän putsasi kuritetun takapuolen.

Erja painoi vanutupon päin pullon reikää, keikautti pullon ylösalaisin ja tunsi samalla lämpimän kutkutuksen leviävän koko kehoonsa. Desinfiointiaineen kirvely teki tunnetusti häijyä, kun kyseessä oli pallopelissä nirhaantunut polvi, ja se tulisi taatusti tekemään vielä häijympää, kun kyseessä oli vereslihalle raastettu pakaravako.

Hän laski pullon takaisin hyllylle ja sanoi, ”Tämä saattaa ehkä ihan pikkuisen kirvellä, mutta älä silti ala elämöidä. Tädillä on katsos semmoinen päivä tänään, ettei täti kertakaikkiaan jaksa hankalia potilaita.”

Linda, jonka tokkurainen olemus oli kuin suoraan shokkioireiden oppikirjasta, sanoi puuroisella äänellä, ”Enkö minä voisi itse-”

”Shhh. Vaiti.” Erja asetti likomärän vanutupon Lindan pakaralle ja virnisti kuullessaan elämänsä säälittävimmän vinkaisun.

Kun hän siirsi tupon pakaroiden väliin ja puristi sen kahden peukalon voimin päin Lindan peppureikää, tyttö heräsi kertaheitolla horroksestaan ja alkoi vollottaa kuin sylivauva. Ja se jos jokin oli musiikkia Erja Kivesvaaran krapulaisille korville.

Ensialkuun hän oli suunnitellut kiusaavansa tätä blondiinoa vain hetken ja passittavansa tämän sitten matkoihinsa, mutta nyt, tytön sulosointuista itkua kuunnellessaan hän päättikin hoitaa työnsä vaihtelun vuoksi perusteellisesti ja pitkän kaavan kautta. Hän nappasi desinfiointiainepullon taas sormiinsa.

”Teepäs olosi mukavaksi, typykkä, sillä tädillä menee näin ison ja pyöreän pyllyn kanssa menee vielä tovi ja kolmaskin.”

13.

Kello lähenteli puoltayötä, mutta äiti oli edelleen valveilla ja istui sängyssä tyynypino selkänojanaan ja kellastunut Nora Roberts-pokkari nurinpäin reisiensä päällä. Hän kääntyi katsomaan isää ja ravisti tämän olkaa. ”Nukutko sinä jo?”

”Ymph.”

Uusi ravistus. ”Nukutko sinä?”

”En ainakaan enää”, isä mumisi.

”Minä en sitten millään jaksa käsittää, miten sellaista voi tapahtua”, äiti sanoi. ”Ihan täällä Suomessa, hyvänen aika sentään.”

”Mmh.”

”Enkä minä ymmärrä, miten Linda sellaiseen hullujen kouluun ylipäänsä lähetettiin. Onhan meillä täällä aivan tavallisiakin ala-asteita ja yläasteita ja lukioita pilvin pimein.”

”Pitäähän niitä vajukkejakin jonkun opettaa”, isä sanoi haukotellen.

”Ehkä. Muttei meidän tytön.” Äiti siirsi pokkarin yöpöydälle ja laski peittoa alemmas.

”Mihinkä sinä nyt?” isä kysyi.

”Käyn vilkaisemassa Lindaa.”

”Ääh... Antaisit likan nukkua rauhassa, sillä oli melko rankka päivä.”

Äiti pyöräytti silmiään. Vai että 'melko rankka'. Saattoi asian niinkin tietysti sanoa, joskin hän itse olisi valinnut jonkun muun ilmaisun. 'Painajaismainen' ja 'hirvittävä' tulivat ensimmäisinä mieleen.

”Hän ei ehkä saa unta sen kauheuden vuoksi.”

”Sen sinun antamasi unilääkeannoksen jälkeen?” Isän käsi työntyi esiin peiton alta ja heilahti vähättelevästi. ”Pöh. Likka nukkuu kuin tukki ainakin puoleen päivään.”

Äiti ei vastannut, vaan nousi jalkeille ja seisoi hetkisen paikallaan siirrellen painoaan jalalta toiselle. Sitten hän teki päätöksensä, marssi ulos makuuhuoneesta ja nousi portaat toiseen kerrokseen. Isä oli luultavasti oikeassa, hän mietti päästyään Lindan huoneen ovelle. Hän oli tosiaan antanut tytölle kolme unitablettia, vaikka tämä itse oli sanonut reippaasti yhden riittävän ja olevansa jo ihan okei.

Niiden lisäksi äiti oli antanut Lindalle myös kahden milligramman Xanorin, joskin sen hän oli murskannut vaivihkaa tytön jäätelöannoksen sekaan ja pitänyt asian visusti omana tietonaan.

Äiti painoi kahvan alas ja raotti ovea sen verran, että saattoi kurkistaa sisään. Huoneessa oli pimeää, mutta hän erotti Lindan vaaleat hiukset viuhkana vasten tyynyliinaa.

”Kultaseni?”

Ei vastausta.

Hän puri alahuultaan, työnsi ovea enemmän auki ja pujahti sisäpuolelle. ”Kultarakas?”

Ei vieläkään vastausta, vain nukkuvan hidasta hengitystä.

Äiti sipsutti lattian poikki sängyn luo, laski takapuolensa patjan reunalle ja kädenselkänsä Lindan otsalle. Hän ei havainnut merkkejä varsinaisesta kuumeesta, mutta tyttö taisi olla kuumissaan paksun peittonsa alla, sillä heidän talonsa oli kaksikerroksinen ja sen katto oli tummaa peltiä, mikä tarkoitti sitä, että vielä näin syyskuussakin aurinkoisen päivän jälkeen yläkerrassa lämpötila oli usein lähempänä kolmea kuin kahtakymmentä.

Äiti siirsi Lindan peittoa alemmas vyötärön korkeudelle, eikä hän sitä tehdessään voinut olla huomaamatta Lexington-logoa pussilakanan nurkassa. Isä oli ostanut kalliin lakanasetin siitä yksinkertaisesta syystä, että Linda oli pyytänyt. Isä ei ollut vängännyt vastaan, eikä ollut pitänyt edes muodollista saarnaa rahan arvosta tai siitä, miten Jyskin ja Halpa-Hallin parinkympin hintaiset lakanat olivat aivan yhtä hyviä. Äiti pudisteli päätään. Kun Linda halusi jotain, isä kaivoi lompakkonsa esiin. Niiden kahden yhteispeli oli selvää ja simppeliä. Tiedettiinhän se toki, että isien oli vaikea kieltää tyttäriltään mitään, mutta siltikin Lindan isä paini aivan omassa sarjassaan.

Tyynyn alta pilkotti Lindan kullanvärinen Ipad. Se oli melkein uusi ja hän oli saanut sen isältä, koska oli sellaista tullut pyytäneeksi. Taaskin äidin oli pudistettava päätään. Hän poimi tabletin sormiinsa ja pyyhkäisi lukituksen pois. Ruudulle aukesi jokin niistä monista muotiblogeista, joita Linda seurasi suurella hartaudella. Platinahiuksinen bloggari, joka esiintyi nimimerkillä Uino, oli näemmä kirjoittanut pitkän ja seikkaperäisen jutun itseruskettavista voiteista. Äiti toivoi hartaasti, ettei Linda menisi hurahtamaan sellaisiin, sillä niiden käyttäjät tunnisti jo kilometrin päästä. Ja jos asiaa äidiltä kysyi, Lindan oma pohjoismaisen vaalea iho hakkasi sen itseruskettavien kamalan oranssin sävyn sata-nolla.

Äiti oli jo laskemassa tablettia käsistään, kun hän huomasi toisen avoimen välilehden. Nopeasti, ajattelematta sitä sen suuremmin, hän napautti sen esiin. Hänen oli räpytettävä pari kertaa silmiään, ennen kuin uskoi näkemäänsä.

Sivulla oli yksi ainoa iso kuva, japanilaistyylinen piirros keltahiuksisesta tytöstä, jolla oli yllään tavattoman lyhyt tummansininen hame, valkoinen paitapusero ja polvikorkuiset punaiset saappaat. Paidan etumus oli revennyt auki paljastaen katsojalle hahmon epärealistisen suuret rinnat. Toisen rinnan ympärille oli kiristynyt pitkä ja vihreä lonkero. Äiti vilkaisi Lindaa silmänurkastaan ja palasi takaisin kuvaan pariin. Vasta silloin hän huomasi toisenkin lonkeron; sen pää oli sukeltanut tyttöparan hameen alle.

14.

Äiti suukotti nukkuvan Lindan poskea ja sanoi, ”Vai että sellaisista tuhmuuksista sinä haaveilet, kun hierot pimpsaasi. Kunpa minä olisin tiennyt aikaisemmin.”

Hän oli pujottanut käsivartensa sukkahousuihin (sen parempaa korviketta lonkeroille hän ei äkkiseltään ollut keksinyt) ja käynyt polvilleen Lindan sängyn vierelle. Hän oli jo ennen sukkahousujen hakua siirtänyt peiton kokonaan pois tytön päältä ja avannut tämän pyjaman napit. Äiti sipaisi lonkerokädellään Lindan poskea. ”Tiedätkös että tämä hirviö on aivan erityisen kamala hirviö”, hän sanoi. ”Kaiken kukkuraksi vielä raukkamainen sellainen.” Hän siirsi pyjaman helman sivuun paljastaen Lindan vasemman rinnan, ison ja pehmeän ja yön pimeydessä melkein hohtavan valkoisen. ”Ai milläkö tavoin raukkamaisen? Sitäkö kysyit, kultaseni?”

Linda hengitti sisään ja ulos. Silmäluomet värähtelivät. Tyttö näki syvässä horroksessaan unta.

”Sillä tavalla raukkamainen”, äiti jatkoi pyörittäen lonkerokättään Lindan nännipihan päällä, ”että se valitsee uhrikseen vain kaikista kilteimpiä ja ennen kaikkea avuttomimpia tyttöjä. Sellaisia tyttöjä, jotka eivät kykene lainkaan puolustautumaan sen käydessä kiinni heidän tisuihinsa ja pimpsoihinsa.” Hän siirsi toisenkin pyjaman helman sivuun, Lindan molemmat rinnat olivat nyt paljaina. Hän ihaili niitä hienoinen kateuden maku suussaan. ”Mutta tiedätkö, mikä tässä hirviössä on kaikista pahinta? Osaatko arvata?”

Äiti kyyristi selkäänsä ja lipaisi Lindan oikeaa nänniä. ”Et osaa? Et tietenkään. No minä kerron.” Hän lipaisi vasentakin nänniä. ”Tämä hirviö ahmii suihinsa tyttöjen avuttomia pikku pimpsoja.” Hän nyökytti hitaasti päätään, kuin vakuuttaakseen Lindalle puhuvansa totta. ”Juuri niin, voitko kuvitella mitään karmeampaa? Ja mitä pulleampi pikku pimpsa, sitä suuremmalla halulla hirviö sen tekee.” Äidin lonkerokäsi liukui Lindan pyjamahousuihin. ”Sinun vuoksesi minä tietenkin toivon koko sydämestäni, ettei sinulla ole sellaista.”

Hän löysi Lindan häpyhuulet, pehmeät ja lämpimät. ”Voi surkeuksien surkeus”, hän sanoi pörröttäen tytön häpykarvoja. ”Ikävä kertoa huonoja uutisia, kultaseni, mutta tämä hirviö ei ole pulleampaa pikkupimppiä ikinä nähnytkään. Huonoa tuuria, kertakaikkiaan.”

Äiti konttasi sängyn jalkopäähän ja riisui Lindan pyjamahousut. Niiden alta paljastuneet pikkuhousut olivat tummanharmaat ja nähtävästi aivan uudet. Missähän välissä tyttö ne oli ehtinyt ostaa? No, väliäkö sillä. Äiti riisui nekin.

Hetken aikaa äiti mietti, uskaltaisiko toteuttaa sen, mikä hänellä oli mielessään. Linda oli vahvasti lääkitty ja käytännössä katsoen tajuton, eikä niinkään unessa, mutta siltikin häntä arvelutti siirtää tätä.

Herätyskello Lindan yöpöydällä tikitti ja yötuuli kahisutti pihakoivun kellastuneita lehtiä. Alakerrasta kantautui isän tasainen kuorsaus. Sen miehen unenlahjat hakivat vertaistaan.

Lopulta äiti päätti uskaltaa. Hän nousi jalkeille, otti kiinni Lindan nilkoista ja kiskoi tytön velttoa vartaloa kohti itseään, kunnes tämän pakarat roikkuivat puoliksi patjan reunan yli. Sitten äiti laskeutui taas polvilleen, levitti Lindan reidet ja painoi ammottavan suunsa niiden väliin.

Kävi ilmi, että lonkerohirviöllä oli sudennälkä; se nuoli ja imeskeli ja mässytti Lindan avuttomista avuttominta pimppiä, kunnes aamun ensimmäiset valonsäteet tunkeutuivat huoneeseen sälekaihtimen raoista ja ajoivat sen matkoihinsa valmistamaan aamupalaa miehelleen ja tyttärelleen.

15.

Kolme päivää myöhemmin Linda sai kirjeen. Se oli tikkukirjaimin kirjoitettu.

'Minä olen päätänyt että minä menen sinun kanssa naimisiin kun olen kahdeksan toista vuotta täyttänyt. Kun me olemme naimisisa me harrastetaan sexiä joka päivä aamulla ja illalla ja minä laitan kikkelin yleensä sinun pimppiin mutta joskus kanssa sinun isoon tyttö pyllyyn mikä on tiukka ja sexikäs ja minkä riisut paljaaksi aina kun pissaat. Minulla on isompi kikkeli muuten kuin Erskalla ja Yrpällä. Jos ne sanoo että niillä on isommat niin älä usko niitä ne valehtelee koska nekin haluaa naimisiin sinun kanssa!!

S.P. Onko sinulla kik tai wahtsapp tai joku muu millä voit lähettää tissi kuvia?

t. Illu'

Sisäoppilaitos

1.

Minä en nähnyt enkä kuullut päätoimittajan tuloa, mutta haistoin kuitenkin. Hän nimittäin oli niitä ihmisiä, joille reilusti annosteltu partavesi toimi suihkun korvikkeena. Tämänkertaisen hajupilven voimakkuuden perusteella arvelin, että hänen edellisestä suihkureissustaan oli kulunut kolme päivää, ehkä jo neljäkin.

Käänsin tuolini häntä kohti ja kohotin kysyvästi kulmiani.

Hän piteli käsissään rullaksi käärittyä sanomalehteä, kilpailevan kustantajan sellaista. Hän tiputti sen reisilleni ja kysyi, ”Mistä syystä meillä ei ole kirjoitettu tuosta jutusta riviäkään?”

En vaivautunut kysymään, mistä jutusta oli kyse, vaan avasin lehden ja silmäilin sen etusivun nopeasti läpi. Arvasin hänen tarkoittavan vasemman alakulman otsikkoa. ”Luultavasti siksi, että se tapahtui Pohjois-Pohjanmaalla, kuudensadan kilometrin päässä täältä”, minä sanoin. ”En oikein usko, että se kiinnostaa meidän lukijoitamme.”

Päätoimittaja haki katseellaan vapaata istumapaikkaa, mutta koska pienessä työtilassani ei sellaista ollut, hän tyytyi parkkeeraamaan takapuolensa vasten pöytäni kulmaa. Hän sanoi, ”Tee ja pee, Carolina.”

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se tarkoitti, joten tyydyin vain levittämään käsiäni.

”Tissit ja perse”, hän sanoi pidellen kahta sormea pystyssä. ”Niihin löytyy aina kiinnostusta. Aina.”

”Okei...”

”Ja tuo stoori suorastaan pursuaa niitä.”

Olin pääpiirteittäin tietoinen tämän Raahen liepeillä sattuneen tapauksen luonteesta, mutta en ollut perehtynyt siihen mitenkään tarkasti tai ajan kanssa. Minä sanoin, ”Elikkä haluat minun kirjoittavan siitä?”

Päätoimittaja osoitti minua sormipistoolilla. ”Bingo.”

Vilkaisin tietokoneeni ruutua, jossa oli avoinna puoliväliin työstämäni artikkeli Aurajoen kalakuolemista. ”Minä saan tämän valmiiksi vielä tänään, kaipa minä sen jälkeen voin-”

”Anna sen olla. Pari selälleen kellahtanutta särkeä ei kiinnosta ketään, jätetään se paska Ville Niinistön murheeksi.” Hän nousi polvet naksahdellen seisomaan ja peruutti työtilani ovelle. ”Selvitä netistä kaikki tähän Raahen keissiin liittyvä ja tule sitten piipahtamaan työhuoneessani.”

~

Löysin netistä kovin niukasti faktoja, mutta sitäkin enemmän arvauksia ja kuulopuheita. Tämänkaltaisissa jutuissa jokainen keskustelupalstaetsivä tunsi aina jonkun, joka tunsi jonkun toisen, jolla oli asiasta pomminvarmaa sisäpiirin tietoa. Ja luonnollisesti kaikkien näiden netti-Sherlockien tiedot olivat keskenään erilaisia.

Joten lopulta, tunnin intensiivisen surfailun jälkeen minä tiesin jotakuinkin yhtä paljon, kuin olin tiennyt jo valmiiksi: Kaksi yksityisrahoitteisen tyttökoulun entistä oppilasta oli tullut julkisuuteen ja esittänyt syytöksiä laitoksen sisällä tapahtuneesta simputuksesta, seksuaalisluontoisesta sellaisesta, ja nyt kaksikko vaati koululta vahingonkorvauksia. Koulun johto oli luonnollisesti kiistänyt kaiken jyrkästi. Rehtori -tarkistin hänen nimensä vihkoon tekemistäni muistiinpanoista- Erja Kivesvaara oli kutsunut koko tapausta pelkäksi julkisuuden kalasteluksi ja henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, josta seuraisi tytöille vielä suuria oikeudellisia harmeja.

Koko hommassa oli sana sanaa vasten, enkä minä oikein jaksanut uskoa asian muuksi muuttuvan. Okei, myönnetään: kaloista kirjoittaminen ei ollut varsinaisesti mielenkiintoista, mutta ainakin se oli oikea uutinen. Tämä juttu oli sen sijaan pelkkä umpikuja. Sellainen, josta jaksettiin puhua korkeintaan viikko ja joka sen jälkeen unohdettaisiin iäksi.

~

Tullessani päätoimittajan työhuoneeseen, joka oli viidennessä kerroksessa, hän pamautti läppärinsä kiinni ja osoitti tuolia kirjoituspöytänsä etupuolella. Ymmärsin eleen ja istuuduin.

”Noh?” hän sanoi nojautuen taaksepäin ja ristien sormet vatsalleen.

Kohautin olkapäitäni.

”Minä odotin sinun olevan vähän innostuneempi.”

Toinen kohautus. ”Minä en näe tässä jutussa mitään, minkä vuoksi siitä pitäisi olla innoissaan. Siis joo, jos ne syytökset olisivat totta, silloin siinä olisi jutun ainekset, melko ison jutun jopa, mutta-”

”Totta ne ovat. Joka sana viimeistä myöten.”

”Mistä sinä sen tiedät? Pelkkiä tuulesta temmattuja-”

Päätoimittaja taputti nenänsyrjäänsä. ”Vainu.”

”Ahaa, justiinsa. No siltikin-”

”Kolmekymmentä vuotta näissä hommissa opettaa yhtä ja toista. Sitä oppii erottamaan tosijutut paskapuheista.”

Ristin jalkani ja kumarruin etukenoon. ”No oletetaan, että niiden tyttöjen stoori on totta. Se ei kuitenkaan muuta asiassa yhtään mitään, koska tässä ei ole kuin heidän sanansa koulun edustajien sanaa vastaan. Se on pattitilanne ja pattitilanteena se myös pysyy.”

Päätoimittaja naurahti. ”'Ei se mitä tiedät, vaan se mitä voit todistaa'. Ystävät ja naapurit, tässä likassa on ainesta.”

”Pulitzeria odotellessa.”

”Kerropa”, päätoimittaja sanoi, ”onko sinulla lemmikkieläimiä?”

Katsoin häntä hämilläni. ”Ei.”

”Entä sellaisia viherkasveja, jotka kaipaavat vettä useammin kuin joskus ja jouluviikolla ja joiden et soisi nuupahtavan?”

”Ei niitäkään.” Sitten, koska kuvittelin jostain syystä olevani selityksen velkaa, minä lisäsin, ”Minulla on vajaan vuoden ikäinen siskonpoika, jolle-”

”Kukkamulta on suurinta herkkua päällä maan?”

”Siihen suuntaan.”

Päätoimittaja nyökytteli päätään tietäväisen oloisesti, vaikka tiesinkin hänen olevan lapseton ja naimaton (suihkun boikotointi oli epäilemättä osasyyllinen asiaan). Sen jälkeen hän esitti seuraavan kysymyksen, joka oli aivan yhtä outo kuin edellinenkin. ”Tiedätkö sen Lovisan, joka on meillä täällä työharjoittelijana? Kirjoittaa viikkoliitteeseen sitä fitness-kolumnia.”

Nyökkäsin. Tokihan minä hänet tiesin; Lovisa oli lisäkseni ainoa alle kaksivitonen tässä puljussa, ja siksi oli kai vain luonnollista, että olimme ajautuneet toistemme seuraan kahvi- ja ruokatunneilla. Hän oli pari vuotta sitten perustanut hetken mielijohteesta fitness-aiheisen blogin, joka oli nopeasti saavuttanut suuren suosion. Minun siskoni mukaan suosio johtui pelkästään Lovisan suosimista tiukoista ja niukoista treenivaatteista, joita blogin postauksissa esiintyi melkein päivittäin, eikä niinkään juttujen sisällöstä -proteiinia pursuavista ruokaresepteistä ja treenivinkeistä. Ehkä niin, ehkä ei. Joka tapauksessa Lovisa oli bloginsa myötä innostunut kirjoittamisesta siinä määrin, että oli päättänyt tehdä siitä itselleen aivan oikean ammatin.

”Lemmikeitä, viherkasveja ja bloggari-Lovisa”, minä sanoin. ”Joko minä kohtapuoliin saan tietää, mitä sinä ajat takaa?”

”Et kestä piinaavaa jännitystä?” päätoimittaja kysyi. ”Ja minä kun meinasin juuri suositella sinulle Harlan Cobenin kirjoja.”

Pyöräytin silmiäni, mutten sanonut mitään.

Päätoimittaja kumartui eteenpäin. ”Kerropa, Carolina, miltä sinun suussasi maistuu sana 'peitetehtävä'.”

2.

Bussi jätti meidät portin eteen ja kaasutti sitten tiehensä jättäen jälkeensä pölypilven ja kitkerän pakokaasun käryn. Raahasin matkalaukkuni penkereelle ja istuuduin sen päälle. Lovisa seurasi esimerkkiäni.

”Vitsit, mitä erämaata”, hän sanoi käännellen päätään. ”Peltoa ja peltoa ja vielä lisää peltoa. Yöks.”

Olin jo ehtinyt havaita saman asian; peltoaukio todellakin jatkui jatkumistaan joka suuntaan ja sai korkean tiilimuurin ympäröimän sisäoppilaitoksen näyttämään sen keskellä jollain lailla uhkaavalta. Paikka olisi ollut outo näky missä tahansa, mutta täällä keskellä ei mitään vaikutelma moninkertaistui. Jopa sen portti oli kuin mistäkin goottiromaanista varastettu mustine, keihäskärkisine rautoineen. Vlad Draculako oli toiminut arkkitehtina?

Vilkaisin kelloani. Se oli viittä vaille kaksi. Olimme ilmoittaneet tulevamme tasalta. En ollut enää aivan varma, olinko jännittynyt vaiko peloissani.

Lovisa rullasi toppinsa helmaa ylöspäin, kunnes koko hänen ruskeaksi paahtunut vatsansa oli paljaana. Hänen napakorunsa kiilteli syyskuun alun auringossa.

”Saatiin oikein intiaanikesä”, minä sanoin.

”Hakkaa räntäsateen sata nolla.”

Nyökkäsin, vaikken totta puhuakseni ollut suuri helteiden ystävä. Olettaakseni melko harva ihminen, jota on minun laillani ”siunattu” isolla takapuolella ja suurilla, raskaina roikkuvilla rinnoilla jaksaa intoilla kuumista kesäkeleistä. Olkaimettomat tuubitopit ja mikroshortsit? Ei kiitos. Väljät neuleet ja puoleen reiteen ulottuvat villakangastakit? Kyllä kiitos.

”Miten se päätoimittaja tämän jutun oikein onnistui järjestämään?” Lovisa kysyi. ”Ja vielä näin nopeasti?”

”Jaa-a”, minä sanoin. ”Jos olet päätäntävastuussa siitä, mitä levikiltään Suomen viidenneksi suurin lehti sivuillaan kirjoittaa, ei perseennuolijoista ole luultavasti pulaa. Puhelinsoitto sinne ja toinen tänne ja ta-daa: lestadiolaisten rahoittama sisäoppilaitos saa kaksi uutta ja reipasta opiskelijaa.”

Lovisa tuijotti minua suu ammollaan. ”Lestadiolaisten?”

”Jep. Raahe on niille sitä, mitä Mekka on islamille.” Levitin käsivarteni. ”Saanko esitellä, Suomen 'bible belt'. Lämpimästi tervetuloa, kunhan muistat jättää meikit ja telkkarin ja aivot kotiin.”

”Voi apua”, Lovisa sanoi huvittuneesti. ”Minä tulisin viikossa hulluksi ilman meikkejä.” Sitten, kasvot äkkiä haudanvakavina, ”Kuinkahan kauan me joudumme olemaan täällä?”

”Päivän tai pari. Kolme ihan maksimissaan. Otamme vähän kuvia ja kyselemme mitä kehtaamme ja osaamme herättämättä epäluuloja. En minä tänne asumaan tullut ja minulla on lisäksi perjantaina menoa.”

”Eli treffit?”

”Maybe baby.”

Lovisa avasi suunsa, luultavimmin tivatakseen minulta tarkempia tietoja, mutta juuri silloin rautaportti kirskahti ja liukui puoli metriä sivuun.

Portin raosta astui esiin nuori nainen, tai tyttö paremminkin, joka asettui seisomaan muutaman metrin päähän meistä. Hänellä oli yllään harmaa neuletakki ja raskastekoinen villakangashame sekä polvisukat -asu jonka kantaja suorastaan kerjäsi tällä kelillä lämpöhalvausta. Hänen tummat hiuksensa olivat poninhännällä ja kovasti sen näköiset, ettei hän ollut hoitoaineesta koskaan kuullutkaan. Hän tutkaili meitä kissamaisilla silmillään hetkisen ja sanoi sitten, ”Carolina ja Lovisa?”

”Joo”, minä sanoin.

”Jees”, Lovisa sanoi.

Tyttö astui lähemmäs. Saatoin nyt lukea pienen kullatun nimikyltin hänen rinnuksillaan. Hänen nimensä oli Taimi. Mikäs muukaan se näillä tienoilla olisi voinut olla?

Hän vilkaisi ohimennen Lovisan paljasta vatsaa ja sanoi, ”Seuratkaa minua.”

~

Piha-alue oli vehreä ja totuuden nimissä hyvinkin viehettävä; korkeita tammia ja vaahteroita, kukkaistutuksia ja suihkulähteitä, joka suuntaan risteileviä sorattuja kulkuväyliä. Pihaan verrattuna itse koulurakennus tosin näytti sitäkin ankeammalta paljaine tiiliseinineen ja pienine ikkunoineen, jotka toivat mieleeni halvimmat laivahytit, ne joissa olin alaikäisenä latkinut Smirnoff Icen ja Kopparberg-siiderin poikineen. Millaisin lahjuksin rakennus oli mahtanut selvitä paloturvallisuustarkastuksesta? Sen ikkuna-aukoista ei pääsisi läpi mikään kissaa suurempi.

Pääoven edustalla Taimi pysähtyi, kääntyi kannoillaan ja tarjosi meille ilottoman hymyn. ”Ensimmäinen ja toinen kerros on varattu luokkahuoneille ja opettajien toimistotiloille. Kolmas ja neljäs-” Hänen silmänsä käväisivät taas Lovisan vatsalla. ”-asuintiloille. Teidän huoneenne on kolmannessa, sen numero on 313.”

”Aku Ankan auto, voi miten mukavaa”, Lovisa mutisi, ja minun oli purtava huultani, etten alkanut nauraa.

”Te myöhästyitte lounaalta, mutta päivällinen tarjoillaan näin sunnuntaisin jo kello seitsemäntoista”, Taimi sanoi. ”Voitte käyttää siihen astisen ajan kuten tahdotte.” Kolmas vilkaisu Lovisan vatsaan. ”Minä itse ehdottaisin ainakin asustuksen vaihtoa.”

”Syystä että?” Lovisa kysyi kuulostaen hivenen loukkaantuneelta. Hän oli tarkka ulkonäöstään ja jätti julkaisematta kaikki blogiinsa tulevat kommentit, joissa sitä arvosteltiin. En tosin uskonut, että hänen kropallaan saati kasvoillaan sellaisia mitenkään useasti tuli. Mutta toisaalta, kateellisiahan tässä maailmassa riitti.

Taimi sanoi, ”Naaraan on pidettävä piilossa ne ruumiinalueet, jotka synnyttävät miehessä haureuden ajatuksia.”

Lovisan suu loksahti auki. Hän nosti käden kupiksi korvalehtensä taakse. ”Siis täh? Naaraan? Mikä tämä nyt on? Avara luonto?”

Otin kiinni hänen kyynervarrestaan ja kuiskasin, ”Hyss-syss-syss. Ota iisisti. Ei sössitä tätä hommaa ainakaan ihan näin äkkiä.”

Sillä välin Taimi käänsi meille selkänsä, marssi ovelle, avasi sen ja astui sivuun tehden meille tilaa. ”Olkaa hyvät”, hän sanoi kolkosti.

3.

Oveen koputettiin. Rehtori Erja Kivesvaara katsoi kelloaan, kohensi silkkihuiviaan ja sanoi, ”Sisään.”

Tulija oli Taimi, kuten hän oli odottanutkin. Tyttö käveli lyhyin askelin hänen pöytänsä eteen, pysähtyi ja asetti jalkateränsä vastakkain. ”Minä tein, kuten määräsitte, rouva rehtori.”

”Ja...?”

”Te olitte oikeassa.”

Erja Kivesvaara veti syvään henkeä ja poimi pöydältä mustekynän. Hän pyöritteli sitä hetkisen sormissaan ja sanoi sitten, ”Eli ne kaksi ovat nuuskijoita?”

Taimi nyökkäsi. ”Lehtitoimittajia, rouva rehtori.”

”Toimittajia?” Erja tunsi suuttumuksen puristavan rintaansa. Toki hän oli arvannut, että se parivaljakko oli tullut tänne nuuskimaan, mutta se että ne olivat ammattilaisia, oli tullut täytenä yllätyksenä. ”Oletko sinä aivan varma?” Hänen etusormensa ponnahti pystyyn. ”Äläkä sano olevasi, ellet todella ole, tai löydät itsesi kurituskellarista hame nilkoissasi ja raudat nänneissäsi.”

Taimi epäröi hetken, mutta sanoi lopulta, ”Minä olen varma, rouva rehtori. Kun ne olivat syömässä, minä tutkin niiden laukut, kuten käskitte.”

”Ja?”

”Ja minä löysin kameran ja sanelimen ja täsmälleen samanlaiset muistiinpanovihkot.”

”Millaiset vihkot? Millä tavoin 'täsmälleen samanlaiset'?”

”Niiden kansiin oli painettu teksti 'Turun Sanomat', rouva rehtori.”

Erja Kivesvaaran kurkkua kuristi. Turkulaiset, ketkäs muutkaan. Hän laski kynän pöydälle ja suoristi selkänsä. ”Entä niiden nimet”, hän sanoi puoli minuuttia myöhemmin, kun oli saanut itsensä rauhoittumaan sen verran, että saattoi puhua asemansa edellyttämällä arvokkuudella. ”Olivatko ne oikeat vai tekaistut?”

”Oikeat, rouva rehtori.”

”Hmph. Mokomat amatöörit.”

Taimi nyökytti. ”Kyllä, rouva rehtori.”

Hän käynnisti kannettavan tietokoneensa ja käänsi sitä puoli kierrosta ympäri. ”Sinä osaat käyttää sujuvasti internetiä, eikö totta?”

”Osaan, rouva rehtori.”

”Etsi minulle ne kaksi. Se vatsaansa esittelevä säädytön hempukka ja se isotissinen lehmä.”

Taimi teki kuuliaisesti työtä käskettyä.

~

Ilta oli jo pimennyt, kun Erja Kivesvaara lopulta sulki tietokoneensa. Hän oli ollut suunniltaan raivosta, kun Taimi oli esitellyt hänelle sen hempukan kirjoittaman -mikä se sana taas olikaan?- blogin ja näyttänyt hänelle kuvia, joita tämä oli sinne ladannut. Rintamusta korottavia yläosia ja trikookankaisia housuja, jotka olivat olleet niin ohuita, että olisivat käyneet helposti ihomaalauksista. Muutamassa kuvassa tyttö oli seissyt jalat säädyttömästi erillään, jolloin housujen haarapalat olivat paljastaneet katsojalle tämän häpyhuulten syntisen pullotuksen.

Se lehmä veteline jättirintoineen oli tyrkyttänyt itseään internetin käyttäjille säästeliäämmin, mutta Taimi oli kuin olikin löytänyt tästä jokusen kuvan. Pari Facebookista ja pari vanhempaa Erjalle vieraasta paikasta nimeltään Irc-galleria.

Nyt, rauhoituttuaan ja ajateltuaan asiat poikki ja pinoon, Erja ei ollut enää raivoissaan, vaan hänen mielensä oli vallannut miellyttävä selkeys. Kaikki oli lopulta hyvin. Tytöt oli lähetetty tänne selvittämään totuus niistä puheista, joita ne kaksi edellistä tyttöä olivat viime päivinä levitelleet pitkin maakuntaa.

Arvon nuuskijat halusivat tietää, mitä tässä paikassa oli meneillään. Hyvä on, Erja ajatteli nousten seisomaan. Saatte mitä haluatte, ja enemmänkin. Voi kyllä, te saatte kunnian kokea sen aivan omakohtaisesti.

Hän asteli toimistostaan käytävän puolelle, minne oli Taimin passittanut jonkin aikaa sitten saadakseen itselleen mietintärauhan. ”Onko kurituskellari siivottu ja käyttökunnossa?” hän kysyi.

Taimin otsa rypistyi. ”Kyllä on, rouva rehtori.” Sitten, ”Mutta ettehän te suinkaan aio näyttää sitä niille tytöille? Koska silloinhan totuus paljastuu ja-”

Erja vaimensi Taimin nostamalla kämmenensä ylös. ”Kyllä minä aion. Oikein perusteellisesti ja ajan kanssa aionkin.”

Taimi tuijotti häntä häkeltyneenä.

”Sanoit löytäneesi heidän tavaroidensa joukosta kameran?”

”Kyllä, rouva rehtori.”

”Mainiota. Kun yö on tullut, toimita meidän tiedonjanoiset vieraamme kellariin ja nappaa kamera mukaan.”

4.

Minä olin ollut jo pidempään kateellinen Lovisan pienestä takamuksesta ja painovoimaa pilkkaavista pystyrinnoista, nyt listaan saattoi lisätä hänen unenlahjansa. Hän nimittäin oli nukahtanut melkein heti peiton alle kömmittyään, kun minä taas olin edelleen kaksi tuntia myöhemmin valveilla. Päässäni pyöri liikaa asioita nukahtaakseni, enkä minä ylipäänsä ollut hyvä nukkumaan vieraissa paikoissa -en ainakaan selvinpäin.

Käännyin sängyssä selälleni ja tuijotin huoneen numero 313 ankean harmaata kattoa. Pikkuruisen ikkunamme takana yötuuli keinutti vaahteranlehtiä. Plääh, mikä paikka ja mikä homma. Päätoimittaja oli kysynyt, miltä peitetehtävä suussani maistui, ja minä olin vastannut sen maistuvan hyvältä ja jännittävältä. Kuluneen päivän ja illan aikana maku oli muuttunut nopeasti happamaksi.

Me olimme viettäneet aikamme täällä pitkälti pyöritellen peukaloitamme. Olimme toki käyneet syömässä ja yrittäneet jututtaa ruokalassa useampaakin tyttöä, mutta kukaan ei ollut sanonut mitään, mikä olisi millään lailla edistänyt lähtökuopissaan junnaavaa tutkimustamme.

Minä olin jo melkolailla varma, että koko operaatio olisi hukkareissu ja että päätoimittaja antaisi meidän kuulla siitä hyvästä kunniamme, kun joutuisimme hänen näköpiiriinsä.

Yhtäkkiä ääni, jonkinlainen loksahdus, katkaisi ajatukseni ja sai sydämeni hypähtämään. Pitelin hengitystäni ja tarkensin kuuloani. Ei mitään, ei pihaustakaan, vain Lovisan raukeaa hengitystä. Laskin päässäni kymmeneen. Mielikuvitukseni oli tehnyt minulle tepposet, mikä ei ollut todellakaan mikään ihme, kun otti huomioon, missä me olimme ja millaisessa seurassa. Varmasti paljon vähempikin teki tavallisesta ihmisestä vainoharh-

Huoneemme ovi lennähti auki ja neljä tyttöä, ei vaan kuusi, syöksyi sisään.

”Liikettä”, joku heistä huusi.

”Vahtikaa tätä ovea.”

”Lamautin!”

Pelästys sai minut jähmettymään paikoilleni. Ei enempää kuin kolmeksi sekunniksi, mutta liian pitkäksi ajaksi silti. Yksi tytöistä (he kaikki näyttivät pimeässä täsmälleen samalta, heillä kaikilla oli yllään villahameet ja neuletakit) kiskaisi peiton päältäni ja nosti t-paitani helman ylös. Samalla Lovisa viereisessä sängyssä kirkaisi kimeästi. Painoin kyynerpääni vasten patjaa ja punnersin ylävartaloni irti patjasta. ”Mitä te oikein-”, minä aloitin, mutta loput sanat takertuivat kurkkuuni, kun näin pimeässä kaksi sinistä valotäplää.

Täplät upposivat vatsaani. Kuului rätisevä ääni, kun voimakas sähköisku halvaannutti minut. Takaraivoni lässähti vasten tyynyä. Kaksi tyttöä tarrasi olkavarsiini ja kellautti minut vatsalleni. Veltot käteni taivutettiin pakaroideni päälle. Lovisa huusi ja raivosi jossakin näkökenttäni ulkopuolella, kunnes sähkölamauttimen rätinä vaimensi hänetkin.

Ranteeni kytkettiin käsirautoihin. Joku tytöistä tarttui hiuksiini ja nosti kasvoni ylös tyynystä. Joku toinen paineli suulleni myrkyllisen hajuista teippiä. Sitten minut käännettin takaisin selälleni ja minä ehdin juuri ja juuri nähdä, miten tainnutettu Lovisa kannettiin ulos ovesta.

Sähkölamautinta käyttänyt tyttö kyykistyi viereeni. Ja silloin minä viimein tunnistin hänet: Taimi. Hän kallisti päätään ja katseli minua ilmeettömänä. Hän sanoi, ”Tämä on vielä tajuissaan.”

Joku ojensi hänelle välittömästi lamauttimen. Hänen kalvakoille kasvoilleen syttyi hymy, kun hän venytti pikkuhousujeni vyötärönauhaa ja työnsi laitteen kärjen niiden alle. ”Sinä saat voltteja pulleaan karvatussuusi”, tyttö hänen selkänsä takana sanoi.

5.

Olin ollut jo jonkin aikaa hereillä, kun pääni yli vedetty huppu otettiin pois. Räpyttelin vetistäviä silmiäni ja näin Taimin seisovan edessäni kaksi muuta tyttöä seuranaan. Ynähdin suuteippiini. Käänsin kasvoni ylös ja näin sen, minkä olin toki jo tuntenut: käteni olivat edelleen raudoissa. Ollessani tajuton raudat oli kiinnitetty vankkaan, ruosteen peittämään koukkuun, joka puolestaan roikkui kattoon kiinnitetyssä ketjussa. Minä olin yövaatteissani ja paljaat varpaani olivat kiinni kylmässä kivilattiassa, mutta kantapääni viitisen senttiä sen yläpuolella.

Kääntelin tokkuraista päätäni yrittäen etsiä Lovisan, mutta en nähnyt kuin holvimaisesti kaareutuvan seinän oikealla puolellani ja kapean, syvään pimeyteen jatkuvan käytävän vasemmalla. Minut oli tuotu jonkinlaiseen kellariin, pieneen ja homeenhajuiseen.

Komensin itseäni rauhoittumaan ja melkein onnistuinkin, mutta sitten muistin taas karmivan sähkölamauttimen, jonka Taimi oli työntänyt haaroihini. Aloin rimpuilla pakokauhun saadessa minusta yliotteen.

”Täälläkö on kaikki valmista?” Se oli vanhemman naisen ääni, ja se kaikui paljaissa kiviseinissä kolkkona ja kalseana.

Taimi suoristi selkänsä ja napautti jalkateränsä yhteen. ”Kyllä on, rouva rehtori.”

Pimeydestä kuuluivat lähestyvien askelten kopsahdukset. Sydämeni hakkasi ja otsalleni kohosi kylmä hiki.

Pian erotin naisen hahmon, pitkän ja laihan. Nainen nosti käsivartensa eteen ja levitti niitä sivuun kuin olisi kuivaharjoitellut sammakkouintia. Edessäni seisovat tytöt väistyivät kuuliaisesti hänen tieltään.

”Carolina, minä otaksun. Erja Kivesvaara. Ilo on minun puolellani”, nainen sanoi pysähtyen niin lähelle minua, että haistoin hänen puuterimaisen hajuvetensä. Hän katsahti ylös. ”Huomaan, ettet juuri nyt kykene kättelemään.”

Joku tytöistä tirskahti ja nainen kääntyi ympäri. ”Jättäkää meidät”, hän komensi.

Tytöt vastasivat kuin yhdestä suusta, ”Kyllä, rouva rehtori.”

~

Erja Kivesvaara oli sytyttänyt valot ja asettunut istumaan eteeni puiselle jakkaralle. Hänen piteli toisessa kädessään lenkiksi taitettua nahkavyötä, toisessa kahta oudon näköistä metallikiekkoa.

”Minä tiesin tämän tapahtuvan”, hän sanoi tyynesti. ”Heti sillä hetkellä, kun erään paikallislehden toimittaja soitti minulle ja kysyi, pitivätkö hänen juttusilleen tulleiden nuorten naisten väitteet paikkansa.” Hän naurahti ja pudisteli päätään. ”Oi kyllä vain, juuri silloin minä tiesin.”

Ynähdin ja kilistin käsirautoja. Käytännössä koko painoni roikkui ranteideni varassa, enkä tuntenut enää käsivarsiani. Vartaloni oli alkanut täristä kuin kuumehorkassa.

Hän odotti maltillisesti, kunnes olin lopettanut liikkumisen, ja sanoi sen jälkeen, ”Ensin minä ajattelin yksinkertaisesti ajaa teidät matkoihinne, mutta nähtyäni eräitä asioita -hyvin vastenmielisiä asioita- tulin toisiin aatoksin.” Hän osoitti t-paitani alla pullottavia rintojani. ”Ensinnäkin nuo lehmän utareet. Tällaisessa perinteikkäässä ja arvokkuutta liputtavassa koululaitoksessa ei ole tuollaisille sijaa, ja minä pidän loukkauksena sekä itseäni että koko laitosta kohtaan sitä, että sinä toit ne tänne.”

Veulasin leukojani yrittäen saada suuteipin irtoamaan, mutta tuloksetta. Teippi oli vahvaa ja ulottui kasvojeni ylitsi korvanipukasta toiseen. Nainen oli umpihullu, enkä minä kyennyt edes lepyttelemään häntä tai -tunnustetaan nyt suoraan- anomaan armoa.

Erja Kivesvaara nousi jakkaralta, tarttui t-paitani helmaan ja rullasi sen ylös. Rintani roikkuivat hänen edessään ilkosen alastomina, nännit kylmästä kovettuneina. Hän nipisti vasemman nännini kynsiensä väliin, nosti rintaani ylös ja venytti sitä.

”Saastainen nisäkäs”, hän sanoi. ”Tahdot siis tietää, mitä niille kahdelle suurisuiselle tytölle tapahtui?” Hän vapautti rintani ja hymähti kuullessaan sen lässähtävän vasten vatsaani. ”Tahtosi on lakini.”

Noustessaan hän oli jättänyt vyön ja metallikiekot jakkaralle. Nyt hän poimi viimeksimainitut sormiinsa ja nosti niistä toisen silmieni eteen antaakseen minun tutustua siihen tarkemmin.

Kiekko oli halkaisijaltaan noin kymmenen senttiä, ja reikä sen keskellä puolta pienempi. Tarkentaessani katsettani näin reiän ylitse kulkevan v-kirjaimen tapaisesti kaksi ohutta (kahden tai kolmen millin vahvuista, oli paras arvaukseni) rautaneulaa. Toisella puolen keskireikää neulat olivat kiinni toisissaan, ja suoraan vastapuolella kiekon pinnassa oli jonkinlainen lukituskolo, johon neulojen vapaat kärjet saattoi taivuttaa. Olin paniikissa, vähintäänkin, mutta ymmärsin silti kapistuksen tarkoituksen. Ymmärrys sai minut parkaisemaan ja ravistamaan päätäni.

”Ennen vanhaan niitä kutsuttiin utareraudoiksi”, Erja Kivesvaara sanoi rauhallisesti, kuulostaen aivan luennoitsijalta, joka selitti yleisölleen jotain tyystin tavallista ja arkipäiväistä, kuten Turun linnan rakennustöiden vaiheita. ”Viime vuosisadan alkupuolella niillä rankaistiin lehmiä, jotka lopettivat lypsämästä. No, sinä fiksuna tyttönä arvaat varmasti, ettei vetimien kurittaminen ainakaan auttanut asiaa, joten nämä kapistukset päätyivät lopulta museoihin, tai useammin vain jonnekin navettojen ylisille lypsykirnujen ja rukkien seuraksi keräämään pölyä.” Hän tökkäsi rintaani. ”Ja kuten sinä ja sinun omat utareesi taisitte jo hoksata, muutama niistä päätyi tänne meidän käyttöömme.”

Erja Kivesvaara asetti kiekon vasemman rintani päälle, veti nännini esiin neulojen välistä ja väänsi niiden kärjet lukituskoloon. Teon synnyttämä kipu oli enemmän kuin hirvittävä, se oli lainkaan liioittelematta epäinhimillinen, ja se sai minut parkumaan kurkku suorana.

Hän kouraisi ohimennen vatsaani ja siirtyi sitten oikean nännini pariin.

Kun jälkimmäinenkin rauta oli paikallaan, hän kiersi selkäpuolelleni ja riuhtaisi pikkuhousuni alas polvitaipeisiini. Hän sivalsi paljaita pakaroitani kämmenellään kahdesti ja palasi takaisin eteeni. ”Jotakuinkin noin, arvon neiti toimittaja”, hän sanoi. ”Siis mikäli minun muistini suinkin toimii oikein, tuolla tavoin minä tein niille tytöille.” Hän tarttui nännejäni rusentaviin kiekkoihin ja pyöräytti niitä puolikierroksen vastapäivään. Pääni lennähti taakse, ulisin ja mylvin suuteippiini. Rynkytin hukkuvan vimmalla kahlittuja käsiäni. ”Myös näin minä tein.” Hän väänsi toiset puolikierrosta. ”Ja näin.” Hän venytti rintaani ja väänsi taas. ”Ja näin.”

Hän jatkoi, kunnes minä lopulta menetin rakkoni hallinnan.

6.

Lovisa makasi vatsallaan jykevällä puupöydällä, raajat sen kulmiin köytettyinä, rullaksi kääritty vaahtomuovipatja lantionsa alla ja hipstereissä pullottava takamus pystyssä. Palattuaan tajuihinsa hän oli anellut vapaaksipääsyä, mutta pöydän ympärillä piirissä seisseet tytöt olivat vaientaneet hänet työntämällä hänen suuhunsa kumisen suukapulan, jonka olivat kiristäneet paikalleen niskan takaa kulkevalla remmillä.

Häntä oli komennettu hillitsemään itsensä ja odottamaan vuoroaan.

Sen jälkeen hänet oli jätetty joksikin aikaa yksin, mutta nyt hän kuuli oven saranoiden narinan ja askeleita.

”Herätys. Aika mennä”, yksi viidestä tulijasta, tyttö villahameessa ja neuletakissa, sanoi hänelle.

Toiset neljä tyttöä asettuivat pöydän kulmiin ja nostivat sen ylös. Lovisa taivutti niskaansa ja yritti sanoa jotakin, mitä tahansa, mutta sai aikaan vain puuroista mölinää.

Hänet kannettiin ovesta pitkään ja säkkipimeään käytävään. Eräs tytöistä sanoi, ”Se sinun ystäväsi muuten pissasi rehtorin nahkakengille-”

”Humhhph...”

”-kuin mikäkin vauva.”

”Vauva, jolla on läskit tissit”, sanoi toinen tyttö.

”Ja karvainen pimppi”, sanoi kolmas tyttö.

”Ei ole enää”, sanoi toinen tyttö. ”Rouva rehtori ajoi ne pois.”

”Ai koska se pissasi?” kysyi kolmas tyttö.

Ensimmäinen tyttö nyökytti. ”Koulun säännöissä sanotaan, että pissaamisesta kurinpalautuksen aikana seuraa välitön karvojenpoisto.”

Keskustelu vaikeni. Minuuttia myöhemmin käytävä avautui pieneen holvikattoiseen huoneeseen, jota valaisi pari johtojen päissä roikkuvaa hehkulamppua.

”Tämä on kurituskellari”, saattueen kärjessä kulkeva tyttö sanoi olkansa yli.

Lovisa vinkaisi ja nytkytti köytettyjä raajojaan. Mutta nähdessään ketjun päässä roikkuvan Carolinan hän jähmettyi kauhusta. Näkyä ei mitenkään voinut uskoa todeksi; Carolinan alapää oli paljastettu, rinnat samoin. Ensin mainittu todellakin oli ajettu karvattomaksi ja viimeksi mainitut riippuivat hänen vatsallaan valkoisina ja melkein luonnottoman suurina. Karmivinta kaikessa olivat silti nännipihojen päälle kiinnitetyt ruosteensyömät rautakiekot, joiden läpi Caroninan nännit sojottivat sinipunaisina.

”Kerrassaan oivallinen ajoitus”, jakkaralla Carolinan edessä istuva vanhempi nainen sanoi. ”Tuokaa viehettävä urheilijatyttö tänne lähemmäs.” Nainen nousi ja siirsi jakkaran sivummalle. Lovisa erotti hänen sormissaan vanhanaikaisen partaveitsen.

Tytöt sanoivat kuin yhdestä suusta, ”Kyllä, rouva rehtori.”

Nainen sanoi, ”Asettakaa pöytä niin, että tämä pissaaja tässä näkee solakan ystävänsä takapuolen.”

”Kyllä, rouva rehtori.”

7.

Minä saatoin vain katsoa, kun Erja Kivesvaara siirsi Lovisan pikkuhousut alas hänen reisilleen. Lovisa rimpuili vastaan, tottakai, mutta mitään ei ollut tehtävissä; hänet oli köytetty kiinni kuin vauhko eläin ja hänen suunsa oli tukittu. Me olimme yhtä avuttomia molemmat, yhtä lailla näiden mielipuolten armoilla.

Erja Kivesvaara poimi lattialle jättämänsä vyön ja heilutteli sitä kasvojeni edessä. ”Arvaat varmasti, mitä seuraavaksi tapahtuu.”

En nyökyttänyt enkä ynähtänyt, tuijotin vain häntä inhoten.

”Sinä vastaat, kun sinua puhutellaan, karvattomaksi kynitty nisäkäs. Vai tahdotko kenties toisen kierroksen nännipyöritystä?”

Suuttumukseni väistyi tehden tilaa pelolle. En tahtonut. En ikinä enää. Pudistin naiselle päätäni ja sanoin, ”Mmphhh.”

”Niin minä arvelinkin.” Hän osoitti Lovisan alastonta takapuolta. ”Näetkö ystäväsi pakarat?”

Nyökytin.

”Entä hänen pyllyreikänsä?”

Epäröin, mutta Erja Kivesvaaran tulistuneen katseen siirtyessä rinnoilleni, nyökytin taas.

Hänen ohuilla huulillaan käväisi hymy, ilkein ja pahansuovin, minkä olin koskaan nähnyt. ”Kerro toki meille mielipiteesi, näyttääkö ystäväsi pyllyreikä pieneltä ja ahtaalta?”

Peräseinän luo siirtyneet tytöt (laskin heitä olevan nyt paikalla tasan kaksitoista, kuten opetuslapsiakin oli aikanaan ollut, enkä uskonut sen olevan sattumaa) tirskuivat kysymykselle.

Nöyryytyksen kyynel valui poskelleni, kun nyökytin jälleen päätäni.

”Olen kanssasi samaa mieltä”, Erja Kivesvaara sanoi.

Sitten hän käänsi minulle selkänsä, siirtyi pöydän sivulle Lovisan lantion kohdalle ja nosti vyötä pitelevän kätensä kohti kellarin kattoa.

Kun vyö osui kovaa paukahtaen Lovisan avuttomaan takapuoleen, minun oli pakko puristaa silmäni kiinni.

~

Minä olin saanut elämässäni yhden selkäsaunan, kymmenvuotiaana, ja sen oli antanut minun enoni. Minä ja vanhempi sisareni olimme kopitelleet pesäpalloa hänen kesämökkinsä nurmella ja viitanneet kintaalla hänen lukuisille varoituksilleen siitä, että ei tarvittu kuin yksi ainokainen hutiheitto, ja verannalle avautuva iso ikkuna olisi entistä kalua.

”Ei me heitetä ohi, ei me olla niin surkeita”, oli siskoni sanonut, mutta heti sanojen tultua ulos hänen suustaan, pallo oli jollain tavalla livennyt minun sormistani sekunnin kymmenyksen liian aikaisin ja lentänyt korkeassa kaaressa hänen päänsä yli osuen... No, arvaatte tietysti mihin.

Eno oli retuuttanut minut niskastani pidellen sisälle, istunut nojatuoliin takan vierustalle, ottanut lehtikorista Hymyn (muistin yhä elävästi sen kannessa hymyilleen Linda Lampeniuksen), rullannut sen samoin kuin rullasi lehden aina kärpäsiä jahdatessaan, kiskaissut shortsini ja pikkuhousuni alas, pakottanut minut vatsalleni reisilleen ja piiskannut takamukseni punaiseksi ja polttavaksi. Ja antaessaan minulle sen, mitä en vieläkään uskonut ansainneeni, eno oli huutanut särkyneen ikkunan takana seisseelle siskolleni, ”Kiitä sinä siellä onneasi, että olet kerinnyt kasvattamaan pörrön haaroihisi, eikä sinuun sovi aikuisen miehen enää sen tähden koskea.”

Sen tapauksen vuoksi minä tiesin, mitä ja millainen oli selkäsauna. Sen vuoksi minä tiesin myös, ettei Erja Kivesvaara antanut Lovisalle selkäsaunaa.

Se mitä Lovisa sai, oli keskiaikainen ruoskinta.

Ja kun se viimein päättyi, hänen pakaransa olivat kauttaaltaan sinipunaiset ja täynnä koholle nousseita, verestäviä viiruja.

Huohottaen raskaasti Erja Kivesvaara asetti vyön Lovisan selän päälle, nosti kädet lanteilleen, kääntyi minun puoleeni ja sanoi, ”Noin minä myöskin tein, neiti toimittaja. Muistakaa mainita se artikkelissanne.”

Kuumat kyyneleet valuivat noroina poskillani. Kivesvaara pyyhkäisi ne sormenpäihinsä ja painoi sormet sitten neulojen väleistä törröttäville nänneilleni. ”Vai miten on, onko tämä edes uutisoinnin arvoinen juttu?”

En ollut uskoa korviani. Mokoma sekopää ei tainnut lainkaan ymmärtää, millaisessa pulassa kätyreineen oli. Uutisoinnin arvoinen? Hah. Kokeile mieluummin: Vankilareissun arvoinen. Törkeä vapaudenriisto ja törkeä pahoinpitely kertaa kaksi... Erja Kivesvaaran päivät vapaalla jalalla saattoi laskea yhden käden sormilla.

Hän pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan ja sanoi, ”Taimi?”

”Niin, rouva rehtori?”

”Oletan, että muistit tuoda kunnianarvoisten vieraidemme kameran, kuten pyysin?”

”Kyllä muistin, rouva rehtori.”

”Ja osaat käyttää sitä yhtä taidokkaasti, kuin osasit käyttää internetiäkin?”

Taimin huulilla kävi ujo hymynpoikanen. ”Kyllä osaan, rouva rehtori.”

Erja Kivesvaara silmäili minua. ”Minä en suinkaan ole mikään uutismaailman ammattilainen, kuten sinä ja violettipyllyinen ystäväsi, mutta sen verran minäkin näin maallikkona tiedän, ettei jymyjuttu ole mikään jymyjuttu ilman asiaankuuluvia valokuvia.”

8.

Lovisa, joka oli ruoskinnan jäljiltä tajuissaan vain puolittain, kuvattiin ensin. Taimi aloitti kokonaiskuvalla, jonka hän nappasi aivan kellarin perältä. Sitä seurasi pari lähikuvaa kasvoista; yksi sivulta ja yksi edestä. Sitten Taimi kapusi pöydälle ja asettui polvilleen Lovisan reisien väliin. Kameran salama välähti, kun hän ikuisti Lovisan ilkialastoman takapuolen.

Erja Kivesvaara, joka oli siirtynyt muutaman metrin päähän seuraamaan tapahtumien kulkua, napsautti sormiaan. ”Te kaksi, Eeva ja Maria, levittäkää sen pakarat auki. Neiti toimittajien etusivun juttu suorastaan vaatii lähikuvaa pyllyreiästä.”

Kaksi tyttöä asettui pöydän sivuille. He tarttuivat Lovisan pakaroihin ja vetivät ne erilleen. Taimi painoi kameran liipaisinta ja salama välähti.

”Uudestaan”, Erja Kivesvaara sanoi. ”Lähempää.”

Taimi kyyristi selkäänsä ja painoi taas liipaisinta.

”Vielä lähempää.”

Taimi näytti häkeltyneeltä. Sitten hän laski kameran kasvoiltaan ja painoi sen linssin vasten Lovisan levitettyä pakaravakoa.

”Siinä kohdin on hyvä”, Erja Kivesvaara sanoi. ”Anna mennä.”

Salama välähti.

”Mainiota. Lehmän vuoro.”

Taimi kuvasi kasvoni. Sitten hän ja kaksi muuta tyttöä kävelivät ohitseni selkäpuolelleni. Kaksi paria käsiä tarrasi pakaroihini ja venytti niitä. Taimi otti kaksi kuvaa, yhden hieman kauempaa ja yhden niin, että linssin kehys oli puristunut päin takapuoltani. Sen jälkeen tytöt palasivat näköpiiriini.

”Tuo pullea ja hikoileva pimppa ensin”, Erja Kivesvaara sanoi.

Taimi laskeutui toisen polvensa varaan varoen virtsalammikkoa, nosti kameran kasvoilleen ja painoi liipaisinta.

”Ja vielä nuo irvokkaat lehmätissit”, Erja Kivesvaara sanoi. ”Utareraudoissa ja ilman.”

Taimi suoristui seisomaan ja katsoi minua silmin nähden huvittuneena. Hän nappasi kuvan rinnoistani ja sanoi toiselle apureistaan, ”Maria, oletko kiltti ja poistat sen utareraudat.”

Tyttö nyökytti ja otti kiinni vasemmasta rautakiekosta. Kun hän hetken ponnisteltuaan onnistui vapauttamaan neulat lovestaan, nännini verenkierto palautui ja sen myötä tullut kipu sai minut menettämään jo toisen kerran rakkoni hallinnan.

Marian siirtyessä oikean rintani pariin Taimi kuvasi vasemman. Ja kun vasenkin rauta oli poissa ja sen kurittama nänni kuvattu, Erja Kivesvaara taputti käsiään ja sanoi, ”Erinomaista työtä, tytöt.”

Kolme kenkäparia napsahti yhteen. ”Kiitos, rouva rehtori.”

Erja Kivesvaara tuli eteeni. Hänen nenänkärkensä oli vain senttien päässä omastani. ”Minä kuritin niitä suulaita tyttöjä, kuten kuritin teitäkin.” Hän sipaisi vatsaani ja liu'utti kätensä haaroihini. ”Miksikö?” Hänen luisevat sormensa nipistivät häpyhuuleni yhteen. ”Pelkästään siksi, että he puhuivat pojista ja rockmusiikista ja seksistä ja alkoholista ja kaikesta siitä saastasta, mitä teidän maailmanne on pullollaan.” Hän hellitti otteensa. ”Ja kyllä; saat vapaasti siteerata minua.”

Muutama tytöistä tirskahti.

Hän katsoi Taimia. ”Kuuratkaa puhtaiksi nämä pissaavat ja hikoilevat vieraamme ja tuokaa heidät sitten työhuoneeseeni.”

”Kyllä, rouva rehtori.”

9.

Erja Kivesvaara istui toimistotuolillaan höyryävä teekuppi kädessään, kun kaksitoistapäinen tyttöarmeija talutti meidät sisään. Minä ja Lovisa olimme kumpikin ilkosen alasti, kätemme oli kahlittu selän taakse ja karheilla harjoilla hangatut ihomme punoittivat.

”Minä pyytäisin teitä istumaan”, Erja Kivesvaara sanoi. ”Mutta minun tuoleissani ei istuta perse paljaana. Toivon mukaan ette pahastu.”

Emme sanoneet mitään.

Hän siirsi katseensa minuun. Tarkemmin sanoen rintoihini. ”Miten nännisi jaksavat?”

Availin suutani, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Koko vartaloni oli veltto ja voimaton. Pääni tuntui siltä, kuin joku olisi pumpannut sen täyteen hammaslääkärin puudutusainetta.

”Tulkitsen tuon niin, että eivät kovin hyvin”, hän sanoi. ”Mutta kyllä se siitä.” Hän laski teekupin pöydälle ja nojautui eteenpäin. ”Kenties sinua lohduttaa kuulla, että Taimikin on kerran viettänyt yön utarerautoihin kytkettynä, ja hän toipui parissa päivässä. Noh, myönnetään: Hänen nänninsä ovat pienemmät kuin nuo sinun lehmän nisäsi.”

Lovisa kysyi itkusta vapisevalla äänellä, ”Mitä sinä aiot tehdä meille?”

Kysymys synnytti Erja Kivesvaaran kasvoille hymyn, leveän ja lämpimän. ”Tehdä teille? Tyttö kulta, minä aion vain kiittää teitä käynnistänne ja toivottaa teille turvallista kotimatkaa, sekä siunausta elämäänne.”

Minä sanoin, ”Entä se kamera?”

Hymy katosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. ”Mikä kamera?”

”Meidän kameramme. Se, jolla tuo kusip... Taimi kuvasi meidät.”

Erja Kivesvaara levitti käsiään. ”Minä olen kovin pahoillani, mutta en lainkaan tiedä, mistä sinä puhut.”

Minä ymmärsin, mistä oli kyse: Ei lehtijuttua; ei kameraa; ei nöyryyttäviä kuvia.

Katsoin Lovisaa ja näin heti, että hän myös oli ymmärtänyt, mistä oli kyse. Minä sanoin, ”Me kerromme päätoimittajalle, että niiden tyttöjen puheissa ei ole mitään perää. Että ne hakevat vain julkisuutta.”

Hymy palasi Erja Kivesvaaran kasvoille entistä leveämpänä. ”Se olisi minun nähdäkseni hyvin viisasta.” Hän nousi tuolistaan, kiersi pöydän etupuolelle ja silmäili tovin ajan alastomia vartaloitamme. ”Se minun on vielä sanottava, että Taimi ja toiset tytöt tekivät perusteellista työtä, sillä tehän suorastaan kiiltelette puhtautta. Siksi kiitokset olisivat minusta paikallaan, ennen kuin lähdette. Ehkä teistäkin?”

Emme sanoneet mitään.

Samassa, aivan odottamatta ja kissamaisella nopeudella, Erja Kivesvaara tarttui Lovisan nänneihin ja nipisti niitä niin kovaa, että Lovisa kirkaisi kivusta.

”Niiaa ja kiitä meitä, sinä keikistelevä törrötissi!”

Lovisa koukisti polviaan ja uikutti kimeästi, ”Au-au-au-aauh... Kiitos!”

Erja Kivesvaara hellitti hänen nänneistään ja suuntasi katseensa omiini.

”Kiitos”, minä sanoin nopeasti ja niiasin sen verran, minkä tutisevilla jaloillani kykenin.

”Olkaa hyvät. Ilo oli sitä paitsi kokonaan meidän puolellamme. Eikö niin, tytöt?”

Kaksitoista kenkäparia napsahti yhteen. ”Kyllä, rouva rehtori.”