Neiti Lauantaimakkara

1.

Navetan sivuovi aukesi ja kesätyöntekijäni astuivat ulos heinäkuiseen auringonpaisteeseen. Etummainen heistä, Jere nimeltään, oli jo laittanut tupakan hampaidensa väliin ja taputteli nyt farkkujensa taskuja etsien tikkuaskiaan. Sitten hän huomasi minut pyykkitelineen luona ja virnisti tervehdykseksi. Tommi seurasi hänen kannoillaan ja pureksi tapansa mukaan kynsiään. Mokoma jyrsijä.

-Tuliko työt tehtyä? minä kysyin. Kello ei voinut olla vielä edes puolta kahta, ajattelin mielessäni. Viidenkymmenen lehmän lypsäminen oli aikaa vievää hommaa, vaikka tilallani olikin nykyaikainen (ja tuhottoman kallis) lypsykone. Sen verran aikaa vievää, etten ollut osannut odottaa sen valmistumista vielä pariin tuntiin.

-Ei tullut, Jere vastasi. Hän sytytti tupakkansa, tiputti tikkuaskin takaisin taskuunsa ja lähti kävelemään minua kohti se tyhmä virne edelleen huulillaan. Tommi lähti hänen peräänsä peukalonkynsi hampaissaan.

-Ei? Maitoauto tulee puoli viideltä, kuten takuulla tiedätte, senkin taulapäät. Siihen mennessä pitää olla valmista.

Jere tuli lähemmäs ja pysähtyi nurmikolle laskemani pyykkikorin eteen. Hän tutkaili hetken korissa olevia vaatteita niillä hiilenmustilla ja pienillä silmillään. Sitten hän siirsi katseensa minuun.

-Puoli viideltä valmista, hän mutisi. -Joka ikinen päivä sitä samaa paskaa: Raahaa ensimmäinen lehmä lypsykoneelle ja kiinnitä imusuppilot sen tisseihin. Paina nappia ja odota kunnes kone on tehnyt työnsä. Raahaa lehmä takaisin pilttuuseensa ja hae toinen lehmä ja kiinnitä suppilot sen tisseihin ja paina nappia.

-Tissejä, tissejä, tissejä, Tommi sanoi peukalo suussaan. -Alkaa pikkuhiljaa vituttaa tää homma ja noiden lehmien tissit.

-Utareet. Lehmillä on utareet, minä korjasin, vaikken ihan tiennyt miksi. Se millä nimellä luupäiset kesätyöntekijäni niitä kutsuivat, oli maailman pienin murhe. Siitä huolimatta lisäsin vielä: -Ja naisilla on rinnat. Tissi on halventava sana.

Tommi otti peukalon suustaan ja katsoi t-paitani etumusta. -Ahaa. Mitkä sulla on?

-Idiootit. Lopettakaa jo tuo pelleily, minä kivahdin. -Suksikaa takaisin tuonne navettaan ja lypsäkää joka ikinen lehmä. Älkää pakottako minua soittamaan työnvälitystoimistoon.

-Joka ikinen lehmä? Jere sanoi. Hän tiputti tupakan nurmikolle ja tamppasi sen sammuksiin lenkkarillaan. -Sopiihan se. Aloitetaan vaikka tämän maatilan suurimmista, läskeimmistä ja roikkuvimmista tiss... tarkoitan utareista.

Tajusin yhtäkkiä mitä oli tapahtumassa, mutta liian myöhään. Jere loikkasi pyykkikorin yli kimppuuni ja nappasi kiinni ranteistani. Kirkaisin säikähdyksestä, mutta ennen kuin ehdin huutaa apua, Tommi oli tullut kaverinsa avuksi ja painanut lannanhajuisen kätensä suulleni.

Jere kiepautti minut ympäri, väänsi ranteitani ja pakotti minut vatsalleni maahan. Hän kyykistyi ja kuiskasi korvaani: -Odotan suurella innolla sitä, miltä tuollainen tärkeilevä paksuperse näyttää kytkettynä siihen saakelin tissi-imuriin.

Tommi, joka piteli yhä toista kättään suullani, kaivoi taskuaan ja otti sieltä kerän sinistä narua. Hän ojensi narun Jerelle, joka sitoi ranteeni nopeasti yhteen. Sitten hän istuutui hajareisin pakaroilleni, otti kiinni nilkoistani ja sitoi myös ne. Olin nyt liikuntakyvytön ja kahden hulluksi heittäytyneen apupojan armoilla.

Jere nousi ylös, liu'utti kätensä kainaloideni alle ja tempaisi minut ylös kuin perunasäkin. Näin Tommin kädessä nyt hopeanvärisen teippirullan ja tiesin heti mitä oli luvassa.

-Tuki tämän emakon lärvi, Jere komensi ja potkaisi minua polvella takapuoleen. Isku teki kipeää ja parkaisin. Samalla takaraivoni tömähti päin Jeren leukaa. -Ai saakeli, hän sähisi ja potkaisi takapuoltani uudelleen.

Tommi repäisi teippirullastaan etusormen mittaisen palan ja painoi sen huulilleni. Aloin ravistaa päätäni. -Mmppff!

-Laita vielä toinen, Jere sanoi olkani yli ja iski polvensa kolmannen kerran pakaroilleni. -Tämä lehmä saa oppia pitämään turpansa tukossa.

Kun Tommi oli painanut suulleni toisenkin palan paksua, liimanhajuista teippiä, Jere nosti minut olalleen ja lähti kävelemään kohti navetan ovea, jonka pojat olivat tullessaan jättäneet auki. Minä rimpuilin ja ulisin ja vääntyilin minkä ikinäkin pystyin, mutta tuloksetta. En voinut kuin odottaa, mitä tuleman piti.

Navetan länsiseinustalla, jossa lypsykone surisi hiljakseen tyhjäkäynnillä, minua odotti outo ja kammottava näky: Pojat olivat raahanneet koneen eteen kaksi suurta heinäpaalia ja asettaneet niiden välille pitkät metalliset tikkaat, kuin sillaksi ikään. Nähdessäni heidän rakennelmansa minä lopetin rimpuiluni ja aloin uikuttaa lohduttomasti.

-Taisit hoksata mihin tarkoitukseen tuo pikku viritelmä on, Jere naurahti taputtaen potkujen jäljiltä kipeitä pakaroitani. -Ihan ikioma lypsypeti sinulle ja sinun paksuille ja heiluville maitosäkeillesi.

-Mmmmf!

-Justiinsa niin.

Jere tiputti minut olaltaan kuin koulurepun. Navetan pölyinen ja rutikuiva lattia pöllähti takapuoleni osuessa siihen. Mourusin kivusta, mutta pojat eivät tunteneet sääliä; he tarttuivat minuun kiinni ja nostivat minut vatsalleni tikapuille.

Jere kumartui ja katsoi rintojani, jotka pullottivat kahden astinpuun välistä. -Eiköhän päästetä nämä läskisäkit vapaiksi.

-Todellakin, Tommi nauroi. Hänen kädessään ei enää kiillellyt teippirulla, vaan pieni perhosveitsi. Hän laskeutui polvilleen ja hivutti itsensä suoraan alleni. Kauhu salpasi hengitykseni.

Kylmä terä viilsi paitaani ammottavan viillon, sitten sen kärki tunkeutui rintaliivieni väliin ja katkaisi niiden kaarituen. Kupit lennähtivät sivuun kuin saluunan ovet ja paljastetut rintani valahtivat alas. Tommi läimäytti niitä kämmenellään ja sanoi: -Kivat löllykät.

Jere katsoi minua. Hänen kasvoillaan oli taas se vastenmielinen virne. Hän sipaisi poskeani ja nipisti nenääni. -Missä ne uhmakkaat puheet nyt on, riipputissi? Ihanko tosissaan meinaat soittaa työkkäriin ja valittaa meistä?

-Nnngghh...

-Hei Jere, Tommin huvittunut ääni sanoi alapuoleltani. -Tuu vittu katsomaan näitä.

Osasin aavistaa mitä ”näitä” tarkoitti jo ennen kuin tunsin Tommin kämmenen asettuvan vasten vasenta rintaani.

-Sillä on ihan älyttömän kokoset nännipihat.

Jere hellitti nenästäni ja silitti hiuksiani katsoen minua tiukasti suoraan silmiin. -Ai niinkö...

Tommin peukalo alkoi hangata nänniäni. -Tuu nyt katsomaan näitä. Oikeesti hei.

Jere vinkkasi minulle silmää ja kyykistyi. Hetken ajan oli täysin hiljaista lukuunottamatta vieressämme hiljakseen surisevaa lypsykonetta. Sitten hänen päänsä pomppasi ylös ja hänen kätensä tarrasi hiuksiini tukistaen niitä rajusti. Uikutin kivusta ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani.

-Tietkö mitä? Sivistyssanakirjassa pitäisi olla kuva noista sun nänneistä, hän sanoi, -kohdassa ”aivan vitunmoiset nisät”.

Myös Tommin pää nousi ylös. -Mä en edes tiennyt, että lautasantenneja saa lauantaimakkaran värisinä.

Solvaus sai molemmat pojat repeämään sekopäiseen nauruun, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Kesti minuutteja, ennen kuin he rauhoittuivat ja jatkoivat sitä mihin olivat ryhtyneet.

Jere käveli lypsykoneen luo, otti käsiinsä kaksi letkujen päässä roikkuvaa metallista imusuppiloa ja palasi ne mukanaan luokseni. Hän vinkkasi minulle silmää ja laskeutui polvilleen.

Tommi, jolle olin kesän alussa opettanut lypsykoneen käytön, oli sillä välin asettunut käyttöpaneelin eteen ja katseli nyt sen monia säätönuppeja ja nappuloita kulmat kurtussa ja suu puoliksi avoinna. Mokoma ääliö, minä ajattelin nieleskellen kiukkuani, kaksi kuukautta töissä, eikä idiootti vieläkään osaa.

Yhtäkkiä hänen ilmeensä kirkastui ja hän siirsi etusormensa vihreälle nappulalle paneelin vasemmassa yläkulmassa. Hän painoi sitä ja koneen moottori lisäsi kierroksia.

-No? Jere huusi altani. -Joko se imee? Laitanko nämä kiinni?

-Venaa vähän.

Taas Tommi pysähtyi miettimään, mutta tällä kertaa vain pieneksi hetkeksi. Hän napsautti kahta katkaisijaa ja rivi vihreitä merkkivaloja rävähti palamaan. Koneen moottori ei enää surissut vaan jylisi.

-Kytke kiinni! hän huusi nostaen kädet torveksi suulleen.

Jere nuolaisi oikeaa nänniäni ja nipisti vasenta terävillä kynsillään. -Kuulitko? hän huusi minulle. -Se on menoa nyt, neiti Lauantaimakkara.

Tunsin pyöreän, jääkylmän metallin vasten rintaani. Kuului lyhyt tsupp, kun voimakas alipaine imaisi nännini suppiloon. Ulvoin kivusta ja häpeästä, sidotut raajani nytkähtelivät ja kramppasivat. Jere lutkutti vapaata nänniäni suussaan kuin nälkään nääntyvä pikkulapsi.

-Laita toinenkin kiinni, Tommi huusi koneen luota.

-Joo, joo, Jere vastasi ja puraisi vielä nänniäni. Sen jälkeen hän asetti toisenkin suppilon paikoilleen ja minä kuulin altani tutun äänen: tsupp.

Kipu oli karmiva; tuntui kuin ihoni olisi ollut repeämispisteessä ja kuin tuhat pientä ja terävää neulaa olisi pistellyt nännipihojani. Ravistin päätäni ja nytkytin sidottuja käsiäni, vatsaani kouristi ja kyynelten sumentamissa silmissäni vilkkui tähtiä. Pissasin housuihini. Kaiken aikaa kuulin poikien äänen, mutta hyvin etäisenä ja hyvin hiljaisena: ... lehmä... nisäkäs... nokkava... riipputissi... kusi... housuun... lauantai... makkara... lautas...

Vasta paljon myöhemmin, kun navetan länsiseinustan pienistä ikkunoista paistava ilta-aurinko osui silmiini, menetin tajuntani.

2.

Herätessäni olin yhä tikapuilla, mutta työhousuni oli vedetty alas polvitaipeisiin ja takapuoleni peittona olivat enää pelkät pikkuhousut. Lypsykone oli sammutettu ja navetassa oli hyvin hämärää, melkein säkkipimeää.

Vedin syvään henkeä ja räpyttelin silmiäni, nytkytin ranteitani, jotka olivat yhä ja edelleen tiukasti nipussa samoin kuin jalkanikin. Kuulin alapuoleltani pehmeän lässähdyksen ja ymmärsin, että rintani oli vapaat. Ynähdin ja nostin leukaani. Tikapuiden puolat tekivät kipeää, yritin kääntyä kyljelleni. Rintani heilahtivat ja lässähtivät uudelleen yhteen. Yhtäkkiä kuulin takaani askeleet. Sitten matalan äänen.

-Minulla on sinulle pieni salaisuus.

-Yymmhh...

Kämmen laskeutui pakaralleni ja nipisti sitä. -Sellainen salaisuus, joka jää meidän kahden välille.

-Ummhh.. uuu...

-Osaatko sinä pitää salaisuuksia... Isotisu? Kynnet kiristivät otettaan pakarastani. -Nyökytä kiltisti, tai kynsin ja raatelen tämän pullean pyllysi.

-Mmmmfff! Nyökytin päätäni niin kovaa kuin saatoin. Kynnet hellittivät lihastani ja Tommi astui eteenpäin niin, että saatoin lopulta nähdä hänet.

-Se salaisuus, hän sanoi melkein kuiskaten, -on se, että sinä kiihotat minua... sinä ja sinun isot, heiluvat lehmäntissisi ja tuo paksu takapuolesi ja se pullea ja pehmeä pikku karvapillusi... Suoraan sanoen ne ajavat minut hulluksi.

Tommin vasen käsi liukui pitkin poskeani, samalla oikea työntyi tikapuiden alle ja tarttui rintaani vetäen sitä hellästi alaspäin. Ynähdin ja pudistin anellen päätäni. -Mmmhh... mmmh...

-Jere pitää sinua tismalleen samanlaisena lehmänä kuin nuo noissa pilttuissaan, Tommi sanoi vedellen rintaani, -ja lehmähän sinä toki oletkin, mutta... ymmärrät varmaan mitä ajan takaa.

Hän hellitti rinnastani ja taputti käsiään tomerasti yhteen. -Mutta, neiti Lauantaimakkara, huomenna on taas työpäivä, joten hoidetaan tämä homma loppuun ja lähdetään sen jälkeen hyvin ansaituille yöunille.

Tommi astui askeleen kauemmas minusta. Vasta nyt näin hänet kokonaan; Karhu-olutta mainostavan mustan t-paidan ja likaiset farkut, joiden sepalus oli auki. Hän heilutti lantiotaan ja farkut putosivat alemmas paljastaen hänen valkoiset reitensä. Niiskutin ja pudistin päätäni.

Hän potki farkut pois jaloistaan ja käveli ohitseni ja kiipesi heinäpaalille, jonka päällä jalkateräni olivat. Tiesin mitä hän oli tekemässä, mutta toivoin hartaasti olevani väärässä.

Hän asettui nelinkontin, konttasi päälleni ja laskeutui makuulle. Tunsin hänen erektionsa vasten pakaroitani. Hänen hengityksensä pihisi, kun hän sanoi korvaani: -Kun sinulla oli taju kankaalla, minä imin sinun höllyviä utareitasi. Minä vedin pikkuhoususi alas ja haistelin haarojasi kuin koira. Minä imin keuhkoni täyteen sinun tussusi hajua ja pidättelin hengitystäni kunnes silmissäni näkyi tähtiä. Ja arvaapa mitä, Lauantaimakkara? Minua kiihottaa tieto siitä, että happi joka kulkee suonissani haisee sinun karvaiselta vitultasi.

Tommi repäisi alushousuni pois ja heitti ne navetan lattialle. Hän levitti pakaroitani ja ohjasi kalunsa kärjen niiden väliin.

-Peppureikään ja ilman voitelua, Lehmä. Niinhän sinä haluat.

Räjähtävä kipu kulki pitkin selkärankaani ja sai minut miltei pyörtymään uudelleen. Tommin paksu ja kova kalu survoi tiensä peräaukkooni kuin kivipora. Hän puristi niskaani ja haukkasi olkapäätäni. Jokaikinen lihas vartalossani pingottui äärimmilleen.

-Perseraiskaus kuivana... hän läähätti työntyen yhä syvemmälle sisääni. -Ammu minulle, löllykkätissi, ole kesätyöpojulle mieliksi.

Hän nosti lantiotaan ja hänen kalunsa vetäytyi ulospäin, kunnes enää terska oli sisälläni. Sitten hän jäi paikoilleen ja toisti käskynsä: -Sano ammuu, kuten kiltin Isonisän kuuluu. Ote niskastani kiristyi. Kuulin nikamieni rusahtelevan. -Tottele.

Veulasin leukojani ja haukoin henkeä. Kipu oli sietämätön. Tommi puraisi korvalehteäni ja työntyi jälleen syvemmälle sisääni.

-Nyt, lehmätisu. Ammu minulle nyt.

Niskanikamani rusahtivat. Koko vartaloni tärisi. Yritin ammua: -Mhuh-muuhh. Se oli säälittävä yritys, mutta se kelpasi.

-Noin... juuri noin... Tommi läähätti korvaani. Hänen karhea leukansa hankasi vasten olkaani. -Hyvä tyttö, hyvä lehmä.

Kuuma sperma syöksyi suoleeni. Tommi läimäytti poskeani ja tukisti hiuksiani. Sitten hän veti kalunsa ulos, pyyhki sen kärjen pakaroihini ja peruutti pois päältäni huohottaen ja puuskuttaen.

Hän hypähti alas heinäpaalilta ja veti boxerinsa ylös. Näin hänen kädessään taas sen saman veitsen, jolla hän oli aikaisemmin paljastanut rintani. Vinguin ja ulisin, puristin silmäni kiinni ja ravistin päätäni. Tässäkö oli minun loppuni?

Tommi työnsi veitsen kärjen ranteideni väliin ja katkaisi narun, sitten hän tarrasi niskaani ja sanoi: -Oman etusi vuoksi olisi parempi pitää turpa tukossa näistä jutuista... Muuten leikkaan ensi kerralla jotain ihan muuta.

Nyökkäsin päätäni. Tommi irroitti otteensa.

-Fiksu tyttö, hän sanoi.

Huippumalli haussa

Niina istui nahkapäällysteisellä penkillä keskellä loputtoman pitkää käytävää ja tuijotti vastakkaisella puolella olevaa ovea. Siihen oli teipattu paperi, jossa luki: ”MALLIHAKU -Tule sisään, kun vuoronumerosi sanotaan.”

Penkillä oli Niinan lisäksi kaksi muuta tyttöä, tunti sitten heitä oli ollut kaksikymmentä. Toinen heistä näpytti keskittyneenä valkoista iphoneaan, toinen taas vilkuili vuoroin kelloaan ja vuoroin Niinaa. Yhtäkkiä tämä itseruskettavilla itsensä kuorruttanut blondi, joka oli Niinaa pään verran pidempi mutta epäilemättä kymmenen kiloa kevyempi, koputti hänen olkaansa ja sanoi: ”Tota sori, mutta ootsä oikeesti täyttänyt jo kuustoista?”

Niina mietti hetken. ”En mä ihan.”

”Jees... kai sä tiedät, että tää juttu on yli kuustoistavuotiaille ja silleen?”

Niina ei sanonut mitään. Mitä väliä iällä muka oli? Hän oli sentään oman luokkansa pisin ja melkein ainoa joka käytti rintaliivejä. Hän oli montaa asiaa, mutta ei mikään kakara. Ja ainakin hänen ihonvärinsä oli luonnollinen, eikä mistään Nivean purkista sivelty.

Ovi aukesi ja punaposkinen nainen työnsi päänsä sen raosta. ”Viisikymmentäyksi”, hän sanoi.

Se oli Niinan numero. Viimeinkin. Hän nousi ylös ja kipitti nopein askelin ovelle. Juuri ennen kuin hän sulki sen takanaan, hän kuuli blondin sanovan: ”Sieltä tuskin löytyy hiekkalaatikkoja tai barbeja.”

Punaposkinen nainen kätteli Niinaa ja esitteli itsensä: ”Erja Mulqvist, markkinointipäällikkö.”

”Moi”, Niina sanoi hiljaa. Häntä jännitti ja hän tiesi sen myös kuuluvan äänessään. Oli ainakin toistaiseksi parempi pitää suu supussa siinä määrin kuin se oli mahdollista.

Huone oli korkea auditorio, seinät valkoiseksi rapattua tiiltä ja lattia tummansinistä linoleumia. Huoneen etuosaan oli tuotu matala lava ja pöytä, jonka taakse Erja Mulqvist istuutui. Pöydällä oli hajanainen paperipino, jota hän alkoi selata kuin olisi sekoittanut ylisuurta korttipakkaa. Lopulta hän löysi etsimänsä ja nosti lukulasit nenälleen. ”Kas niin. Numero viisikymmentäyksi... eli Niina. Olenko oikeassa?”

”Joo”, Niina sanoi. ”Tai siis kyllä olet.”

Erja Mulqvist tutki paperia, jonka Niina kaikkien muiden hakijoiden tavoin oli tullessaan täyttänyt. Sitten hän siirsi katseensa Niinaan ja kurtisti otsaansa. ”'Syntymäaika' kohdassa lukee toinen helmikuuta, mutta sinulta on jäänyt vuosi kokonaan laittamatta.”

Niina nyppi kynsiään ja sanoi hiljaa: ”Niin kun mä en oo ihan tarpeeksi vanha, mutta mä ajattelin-”

”Seisseisseis”, Erja Mulqvist sanoi kohottaen kätensä ilmaan stop-merkiksi. ”Minkä ikäinen olet?”

”Kolmetoista.”

”Kolmetoista”, hän toisti kuin maistellen sanaa suussaan. ”Tiedätkö sinä, millaista mallia me etsimme?”

”Joo, kesävaatemainoksiin.”

Erja Mulqvist kumartui, otti pöydän takaa valkoisen paperikassin, jonka kyljessä oli punainen, ylösalaisin käännetty kolmio. Kolmion sisällä luki 'Guess'. Hän kumosi kassin sisällön pöydälle ja poimi sormiinsa vaaleanpunaisen topin. ”Me etsimme tyttöä, joka näyttää hyvältä lyhyissä farkkushortseissa ja tällaisessa yläosassa. Suomen kielellä se tarkoittaa, että etsimme hoikkaa tyttöä, jolta löytyy silti lantiota, peppua ja tissiä.”

”Mulla on-”, Niina aloitti.

”Sinulla on aikaa. Sitä eikä mitään muuta”, Erja Mulqvist sanoi. ”Tule kolmen vuoden päästä uudestaan.”

Niina kääntyi kohti ovea ja otti ensimmäisen askeleen sitä kohti ja vielä toisenkin. Häntä itketti ja kiukutti. Enimmäkseen kiukutti. Hän oli -pahus sentään- odottanut käytävällä melkein kolme tuntia tätä mahdollisuutta ja nyt hänet passitettiin kotiin häntä koipien välissä ilman tilaisuutta yrittää. Äkkiä hän pysähtyi ja sanoi: ”Ihan tiedoksi vaan, että mä käytän rintsikoita ja mulle on sanottu Pepsi-diskossa, että mun pylly on parempi kuin monilla lukiolaisilla-”

Erja Mulqvist kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään.

”-ja lisäksi on aika epäreilua, että mun piti odottaa noiden tyhmien rusketusvoidepissisten kanssa monta tuntia, enkä silti saa edes yrittää.”

Erja Mulqvist veti tuoliaan taaksepäin. Hän oli lihava ja hänen oikea polvensa naksahti ikävästi, kun hän nousi seisomaan. Hän käveli Niinan eteen, tutki tätä silmät ohuina viiruina ja sanoi: ”Haluat siis malliksi?”

”Haluun enemmän kuin mitään muuta.”

”Siinä tapauksessa ota paita pois. Katsotaan onko siellä alla todellakin tissit, vai kenties vessapaperia ja rullattuja sukkia.”

”Mä...” Niina änkytti. ”En mä...”

”Minä en osta sikaa säkissä, enkä mallia täysissä pukeissa. Jos sinä kerran tahdot olla ikäistäsi vanhempi, suosittelen käyttäytymään nyt sen mukaisesti.” Erja Mulqvist laski kätensä Niinan harteille, puristi niitä ja sanoi: ”Mitä se blondiino sinulle huusikaan...? 'Siellä ei ole hiekkalaatikoita eikä barbeja'. Pieni tietoisku sinulle, Niinaseni, blondiino oli oikeassa.”

”O-okei sitten”, Niina sanoi. Kädet hellittivät hänen olkapäistään. Hän perääntyi puoli metriä pitäen katseensa visusti varpaissaan ja tolkuttaen itselleen: Ei paha, ei yhtään paha. Ei yhtään eri juttu kuin uimahallin saunaosasto, onhan sielläkin aina niitä vanhoja ämmiä, jotka kyyläävät suut ammollaan. Hän veti paidan päänsä yli, tiputti sen lattialle ja risti vapiset kädet vatsalleen.

”Rintaliivit myös”, Erja Mulqvist sanoi.

Niina epäröi vähän aikaa, mutta totteli sitten. Avatessaan liiviensä hakaset ja ravistaessaan ne päältään hän yritti palauttaa mieliinsä niitä muita hakijoita, niitä jotka olivat tulleet tähän huoneeseen häntä ennen. Oliko joku niistä ollut häntä nätimpi, vai oliko hänellä ihan oikeasti mahdollisuus tulla valituksi, kunhan hän vain tekisi, mitä mokoma punaposkinen pulla käski? Oli vaikeaa sanoa. Niitä aiempia tyttöjä oli melkein mahdotonta erotella, ne kaikki olivat näyttäneet aivan samanlaisilta: Liikaa meikkiä, liikaa hajuvettä ja liikaa itseruskettavaa. Joka ikisellä samanlaiset nudehuulet ja kynällä piirretyt kulmat. Ja ne kaikki olivat olleet tosi laihoja. Tykkäsikö pojat muka niin laihoista? Ei takuulla.

”Jaahas”, Erja Mulqvist sanoi painokkaasti palauttaen Niinan ajatuksistaan. ”Onpas melkoiset ketunnokat.”

Niina ei sanonut mitään, piti vain katseensa lattiassa ja sormet ristissä vasten vatsaansa. Häntä huimasi ja hän siirsi painoaan hitaasti jalalta toiselle.

”Jos sinut laitetaan toppimainokseen, sinulla pitää olla liivit siellä alla. Nuo törrötissit näyttävät siltä, että niillä voi puhkaista silmän ellei ole varovainen.”

”Ne kasvaa vielä”, Niina kuiskasi käheällä äänellä.

”Sitä en epäile laisinkaan, kymmenen vuoden päästä niillä käännetään päitä vaikka toppatakissa.” Erja Mulqvist nappasi vasemman rinnan sormiinsa, puristi sitä ja veti nänniä. Niinan vartalo nytkähti kuin pienen sähköiskun voimasta. ”Noh, noh, aloillasi nyt. Guess-tyttö on seksikäs ja itsevarma; Guess-tyttö ei säiky, jos tisuja vähän tunnustellaan.”

Niina pakotti itsensä pysymään aloillaan. Jos tämä oli hinta, joka mallintyöstä piti maksaa, niin hän myös maksaisi sen. Hän puristi silmänsä kiinni ja kuvitteli mielessään, miten hienoa tulisi olemaan, kun hän kertoisi luokan muille tytöille (isosiskosta puhumattakaan) että oli ihan oikea malli. Ja voi miten upeaa olisikaan nähdä oma kuvansa Kampin Guess-kaupan näyteikkunassa. Luokkakaverit ja -hihhii!- isosisko halkeaisivat kateudesta

Pian hän oli niin syvällä haaveissaan, ettei edes muistanut vanhan naisen kättä, joka puristeli ja veteli hänen pientä rintaansa kuin lypsäen sitä.

Lopulta Erja Mulqvist irroitti ja sanoi: ”No jaa, eivät nuo tisut niin suuret ole kuin voisi toivoa, mutta ehkä ne kelpaavat.”

Niina avasi silmänsä ja kysyi: ”A-ai? Pääsenkö mä malliksi?”

”Malttia, nuori neiti, sinä läpäisit vasta tisutarkastuksen. Tosin ihan nipin napin.”

Niina avasi suunsa, mutta sulki sen heti uudestaan. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Punaposkinen pulla oli nähnyt hänen kasvonsa ja rintansa, mitä muuta päätöksentekoon muka tarvittiin?

”Ota housut pois”, Erja Mulqvist sanoi.

”Mun housut? M-minkä takia?”

”Koska tässä on kyseessä seksikäs kesämallisto ja isot rahat. Minä en lähetä sinua tai ketään muutakaan kuvauksiin, ennen kuin tiedän tasan ja tarkalleen, mitä lähetän. Housut pois törrötissi, katsotaan onko sinulla bikinikelpoinen alapää.”

”Jo-jos se on, niin valitsetko sä minut sitten?”

”Puhutaan siitä, kun se on nähty ja tarkistettu.”

Niina sulki taas silmänsä ja otti kiinni farkkujensa ylimmästä napista. Hänen sormensa tärisivät, polvet samoin. Hän pysyi vain vaivoin jaloillaan. Kesti pitkään, ennen kuin hän sai napin auki.

”Noh?” Erja Mulqvist kivahti. ”Älä vitkastele. Häpetkö alapäätäsi? Ei sellainen sovi tulevalle Kate Uptonille alkuunkaan.”

”En mä...”, Niina kuiskasi ja avasi toisen napin. Hän siirsi sormensa kolmannelle, mutta silloin Erja Mulqvistin kädet tarttuivat farkkujen lahkeisiin ja riuhtoivat ne alas nilkkoihin. Niina vinkaisi silkasta säikähdyksestä ja yritti astua taaksepäin, mutta hänen jalkansa sotkeutuivat farkkumyttyyn ja hän horjahti eteenpäin.

Erja Mulqvist nappasi hänet kiinni juuri ennen kuin hän kaatui pitkin pituuttaan, nosti hänet seisaalleen ja painoi hänen selkänsä vasten massiivista vatsaansa. ”Älä viitsi temppuilla, minulla on ollut pitkä päivä.”

”Sori”, Niina sanoi kimeällä äänellä, jonka hädin tuskin tunnisti omakseen. Erja Mulqvistin vasen käsivarsi oli kiertynyt tiukasti hänen ylävatsansa ympäri, oikea käsi taas lepäsi hänen pikkuhousujensa etumuksella.

”Aloillasi”, Erja Mulqvist sanoi Niinan korvaan. ”Kello käy, mallityttöjen ei sovi vitkutella.”

Niina yritti vastata, mutta hänen suustaan ei tullut kuin ilmaa.

”Nyt täti vilkaisee, onko sinulla bikinikelpoinen pimpsa.”

Pikkuhousut luiskahtivat helposti alas Niinan reisille. Hän puristi huulensa tiukasti kiinni, silmät samoin. Suuri ja lämmin koura liukui pitkin hänen vatsaansa, alemmas ja alemmas, kunnes pysähtyi. Niina pidätti hengitystään, hänen sydämensä hakkasi kuin moukari. Sitten hän parkaisi kivusta; punaposkinen pulla oli nipistänyt irti hän häpykarvojaan.

”Tätä minä vähän pelkäsinkin,” Erja Mulqvist sanoi puhaltaen karvat sormistaan. ”Olet sen verran vanha, että pimpassasi kasvaa karvat, muttet riittävän vanha ajamaan niitä pois. Äiti ja isi katsoisi saunassa pitkään ja niin päin pois.”

”Ei saa... Älä enää...” Niina niiskutti, kun kämmen asettui uudestaan hänen alavatsalleen ja lähti liukumaan alemmas. Tällä kertaa sormet eivät kuitenkaan tarttuneet karvoitukseen, vaan jatkoivat matkaansa hänen häpyhuulilleen asti.

”Malleilla pitää olla oikeanlainen pimpsa”, Erja Mulqvist sanoi painaen kätensä kupiksi vasten hänen alapäätään ja hangaten häpyhuulia hitaasti edestakaisin. ”Sen on oltava sopivan pullea, mutta ei liian. Sisemmät häpyhuulet eivät saa missään tapauksessa olla ulkonevat. Pimpsan pitää olla siisti viiva, esteettinen eikä irstas... Joten kerropa, tyttöseni, onko sinulla omasta mielestäsi pullea viivapimpsa?”

Niina niiskutti ja pyyhkäisi pois poskelle vierähtäneen kyyneleen. Kämmen hänen haaroissaan jatkoi hankaamista, etusormi koukistui ja työntyi niiden väliin, löysi emättimen suuaukon ja hieroi sitä kevyesti.

”Niin? Vastaa tädille.”

”O-On se.” Ääni oli pelkkä käheä kuiskaus.

Erja Mulqvist työnsi puolet etusormestaan Niinan sisään, veti sitä pari senttiä ulos ja työnsi taas syvemmälle. Hän tunsi Niinan vapisevan ja puristi tätä tiukemmin vasten suurta ruhoaan. ”Taidat olla oikeassa”, hän sanoi, ”oikein kivat häpyhuulet ja tiukka, pikkuinen reikä. Tämä jos joku on supermallin pimpsa, kunhan minä kynin sen karvattomaksi.”

Sormi työntyi kokonaan Niinan sisään. Se teki kipeää ja hän vinkaisi. Häntä heikotti ja oksetti, hänen päänsä retkahti alas. Koko hänen painonsa lepäsi nyt Erja Mulqvistin paksun käsivarren varassa. Ne aiemmat ajatukset luokkakavereiden ja isosiskon ihailuista ja kateudesta tuntuivat äkkiä etäisiltä ja typeriltä; ei hän ollut mikään supermalli, vaan pelkkä pelosta vapiseva, itkua tuhertava surkimus vanhan naisen kopeloitavana.

Lopulta sormi tuli kokonaan ulos ja kämmen irtosi jalkovälistä. Niina pudisti uneliaana päätään ja sopersi jotain, josta ei edes itse saanut selvää.

”Shhh”, Erja Mulqvist sihisi. Hänen huulensa koskettivat Niinan korvaa ja Niina nytkähti. ”Älä venkoile... se blondiino odottaa jo malttamattomana vuoroaan.”

”P-p-pyydä se tulemaan... Mä h-haluan kotiin.”

Erja Mulqvist ei ollut kuulevinaan. Hän työnsi kätensä levynä lantionsa ja Niinan takapuolen väliin ja puristi toista pakaraa. ”Parempi pylly kuin monella lukiolaisella, niinkö sinä sanoit?”

”E-en mä tiedä”, Niina niiskutti värisevällä äänellä. Hän kyyristi selkäänsä ja ravisti hartiotaan yrittäen päästä irti, mutta yritys oli voimaton. Erja Mulqvistin etusormi liukui hänen pakaravakoonsa, siveli sitä ylös ja alas, pysähtyi peräaukon kohdalle ja työntyi sisään. Niina parkaisi.

”Suu suppuun, karvapimpsa. Vartalo on mallin työväline ja on minun velvollisuuteni tutkia se kunnolla.”

Erja Mulqvist oli uransa aikana työntänyt sormensa useammankin mallinurasta haaveilevan tytön emättimeen, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän työnsi sen peräsuoleen. Ilokseen hän huomasi pitävänsä siitä; reikä oli lämmin ja käsittämättömän pieni, valkoiset pakarat sen ympärillä niin kimmoisat mutta silti pehmeät. Varovasti, nauttien siitä joka solullaan hän puski sormeaan syvemmälle, kunnes hänen rystysensä painuivat vasten peppuvakoa.

Hän pyöräytti sormeaan kuin autonavainta, hänen sylissään tärisevä Niina päästi kurkustaan lyhyen parahduksen. Hänen huulensa kiristyivät virneeseen, kun hän pyöritti sormeaan toiseen suuntaan ja sanoi: ”Hyviä uutisia, tyttöseni. Tämä pikku persereikä saa täydet pisteet.”

”Sattuu”, Niina sanoi hengitys pihisten.

”Hah... No varmasti. Myönnä että sinulla on kaunis pikku persereikä, niin otan sormeni pois.”

Niina ravisti päätään ja yritti kiemurrella pois Erja Mulqvistin otteesta. Äkkiä sormi hänen peräsuolessaan koukistui. Hänen silmämunansa pullistuivat ja hän rääkäisi kivusta: ”Auuuuh!”

”Myönnä, kuten käskin sinun myöntää. Ennen sitä tämä sormi ei lähde minnekään. Minä siirrän vaikka postiosoitteeni sinun persereikääsi, jos tarve vaatii.”

”Aaauu...”

”Tottele. Vai oletko sittenkin pelkkä ipana? Oliko blondiino oikeassa? Tulitko etsimään hiekkalaatikkoa? Tai Barbie-nukkea? Hmph?”

Niina haukkoi henkeä. Sormi hänen sisällään oli taipunut melkein kaksinkerroin. Kipu alavatsassa oli sietämätön, viime kesästä asti (epäsäännöllisesti) vaivanneet kuukautiskivut eivät olleet sen rinnalla kuin kutinaa. Hän nielaisi, avasi suunsa ja sanoi: ”Mulla on kaunis pikku persereikä.”

”Kyllä vain”, Erja Mulqvist sanoi suoristaen sormensa ja vetäen sen ulos. ”Sääli, ettei sillä seikalla ole ollenkaan painoarvoa. Emme me etsi pornotähteä, vaan vaatemallia.” Hän hellitti otteensa Niinan vatsalta. Niina lysähti polvilleen, kaatui kyljelleen ja laittoi kädet suojaksi paljaan takapuolensa eteen.

Erja Mulqvist astui Niinan ylitse ja jatkoi menoaan kohti ovea. Puolimatkassa hän pysähtyi ja sanoi olkansa yli: ”Sinuna pukisin päälleni ja lähtisin kotiin. Vaikutti vähän siltä, että sinä ja blondiino ette tulleet juttuun, ja siksi et ehkä halua hänen näkevän paljasta pyllyreikääsi. Tiedä vaikka hän sanoisi siitä jotain loukkaavaa.” Hän käveli ovelle ja lisäsi: ”Teen valinnan tämän viikon aikana. Ilmoittelen sitten, jos päädyn sinuun."

Siedätyshoitoa

1.

Charlotta pysähtyi käytävän perimmäisen oven eteen ja luki siihen ripustetun tekstin: ”Koulukuraattori Erja Kivesvaara. Paikalla ma-pe klo 9.30-14.00” Joku oli piirtänyt tekstin alle mustan kirkkoveneen.

Hän vilkaisi pikaisesti oikealle, koulun ala-aulan suuntaan, josta kuului etäisinä oppilaiden puheensorinaa ja naurua ja satunaisia kiljahduksia. Sitten hän käänsi katseensa takaisin oveen, imi poskensa täyteen ilmaa ja painoi ovenpielessä olevaa summeria. Oven toiselta puolen kuului välittömästi: ”Sisään!”

Kuraattori oli tukeva, keski-ikäinen nainen, jolla oli nenällään vanhanaikaiset silmälasit ja jonka punertavat hiukset oli permanentattu. Kun Charlotta astui sisään hänen pieneen toimistoonsa, hän istui kirjoituspöytänsä takana pää kenossa ja piteli lankapuhelimen kuuloketta olkaansa vasten.

”Hannele, odota vähän”, kuraattori sanoi, laski kuulokkeen vatsalleen ja katsoi pöydän vastapuolella seisovaa tyttöä. ”Minulla menee pieni hetki, istu alas ja riisu takkisi.”

Charlotta teki kuten oli käsketty ja kuraattori jatkoi puhelinkeskusteluaan kirjoittaen samalla lukukelvottomia koukeroita ruutuvihkoonsa, jonka oli levittänyt auki pöydälle.

Charlotta istui pehmustamattomalla tuolilla jalat ristissä ja kädet reisien väliin työnnettyinä. Hänen selkänsä oli suorassa ja leukansa pystyssä.

Häntä jännitti ja hänen pulssinsa oli ollut koholla koko aamun, vaikka olikin kerta toisensa jälkeen tolkuttanut itselleen, että hänellä ei ollut mitään hävettävää ja ettei hän ollut tehnyt mitään väärää. Hänellä -hitto vieköön- oli kaikki oikeus näyttää itsevarmalta, jopa ylpeältä, eikä miltään armoa anelevalta itkupilliltä.

Puhelu jatkui jatkumistaan. Kuraattori vaikutti lähinnä kuuntelevan ja hän nyökytti yhtämittaa leukaansa. Tai leukojaan, Charlotta mietti ja joutui puremaan hammasta pitääkseen hymyn loitolla.

”Ruskeita kai...” kuraattori sanoi raapien otsaansa. ”Kyllä sitäkin... luulisin ainakin... Hmmmh... niistä en ole varma, mutta tuskin vielä...”

Charlotta huomasi ilokseen, että hänen jännityksensä oli laantumaan päin. Kuraattorin toimisto oli juuri niin ankea, kuin kaikki tämän koulun toimistot ja luokkahuoneet, mutta kuraattori itse näytti leppoisalta ja vaarattomalta. Lihavat monesti näyttivät.

Yhtäkkiä kuraattori lopetti puhelun, läpsäytti vihkonsa kiinni ja risti paksut käsivartensa pöydälle. Hän painoi leukansa (ne kaikki) alas ja katsoi Charlottaa puolikuun mallisten linssiensä yli. ”Suo anteeksi tämä viivästys.”

”Ei se haittaa.” Charlotta yritti hymyillä, mutta yritys oli kehno.

”Äläs sano...” Kuraattori nosti sormet ohimoilleen ja hankasi niitä pyörivin liikkein. ”Sinä olet Charlotta, eikö niin? Herra Mulqvistin luokalta?”

”Olen.”

”Kaunis nimi. Ja sinä olet täällä, koska?”

Totuuden hetki, tässä ja nyt. Charlotta tunsi hien valuvan pitkin selkäänsä ja pulssinsa kohoavan. Hän kakaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Mua on kiusattu, niin mä tulin puhumaan siitä.”

”Kiusattuko? Noin nättiä neitiä? Sehän on vallan tavatonta.” Kuraattori laski kätensä taas pöydälle ja kyyristyi eteenpäin. Charlotta haistoi hänen hengityksensä; Sisu-pastillit ja tupakan. ”Millä lailla sinua on kiusattu? Onko lyöty tai vedetty hiuksista? Onko tehty jotain, joka on tehnyt kipeää?”

”On sanottu ikäviä asioita ja naurettu.”

Kuraattori vetäytyi taaksepäin ja tuoli hänen allaan narahti surkeasti. ”Millaisia ikäviä asioita?” hän kysyi.

”Mun-” Charlotta aloitti, mutta lauseen loppu tarttui hänen kurkkuunsa kuin purkka hiuksiin.

”Niiiiin?”

”Pube... mun murrosiästä.”

”Vai niin. Ymmärrän.”

Kuraattori avasi pöytänsä ylimmän vetolaatikon, otti esiin vaaleakantisen mapin, levitti sen auki vasten massiivista rintakehäänsä ja käänsi sen ympäri niin, että Charlotta näki paperilla olevan yksinkertaisen piirroksen.

Se oli pelkkä musta ääriviivakuva, mutta hyvin selkeä sellainen: Kuvassa oli naisen vartalo. Naisella ei juurikaan ollut lantiota, mutta hänen rintojensa kohdalla oli mustat pisteet ja niiden alla lyhyet vaakasuuntaiset kaaret. Hänen jalkojensa välissä oli pieni tumma kolmio.

Kuraattori taputti kuvaa sormellaan rintojen kohdalta. ”Onko sinulla jo tissit, Charlotta?”

Charlotta avasi suunsa, mutta sulki sen samantien. Sitten hän käänsi kasvonsa poispäin ja nyökäytti leukaansa.

Kuraattorin sormi liukui alemmas naisen haaroihin. ”Entä karvoja pimpassa?”

Charlotta huomasi jalkojensa tärisevän ja kasvojensa kuumottavan. Hänen suunsa oli rutikuiva ja näkemättäkin hän tiesi, että hänen poskensa olivat tulipunaiset.

”Niin?” kuraattori sanoi napakasti.

”Mm-m... Joo.”

Kuraattori sulki mapin ja työnsi sen takaisin laatikkoon. Hän katseli pöydän vastapuolella istuvaa Charlottaa. Tyttö nyppi kynsiään ja katsoi vuoroin kenkiensä kärkiä ja vuoroin polviaan. Kuraattori oli nähnyt näitä tapauksia ennenkin, eivätkä ne koskaan lakanneet huvittamasta häntä. Teelusikallinen rasvakudosta nännien alla ja pari untuvaista karvaa siellä, mistä pissi tuli, ja yhtäkkiä se oli näille tytöille kuin maailmanloppu.

”Hävettääkö sinua?” hän kysyi.

Charlotta pudisti päätään.

”Ahaa, vai sillä tavalla. Ei hävetä, mutta silti olet punainen kuin puolukka ja tuijotat kenkiäsi kuin vasikka uutta veräjää.”

Hitaasti Charlotta nosti katseensa ylös, muttei katsonut vieläkään kuraattoria silmiin, vaan sälekaihtimin peitettyä ikkunaa hänen takanaan. Kuraattori tunnisti tempun. Se oli tehty tässä huoneessa ennenkin.

Hän taivutti leveää ruhoaan vasemmalle, kunnes oli Charlotan näkökentässä. ”Minäpä kerron sinulle jotakin, joten kuuntele tarkasti.”

”Okei.”

”Jos sinä häpeät itseäsi, muut huomaavat sen ja pitävät sinua heikkona. Heikkona ja helppona kiusattavana, täydellisenä maalitauluna.”

”Mut-”

”Sano: 'Minulla on tissit ja olen niistä ylpeä'.”

Charlotan leuka putosi alas ja hän liimasi katseensa taas kengänkärkiin. Hänen sormensa vapisivat ja hänen oli pakko työntää ne takaisin reisiensä väliin.

”Noh?” kuraattori tivasi. ”Anna tulla nyt. Sano se.”

”Mulla on tissit ja oon ylpeä niistä.” Lauseen alku oli kuiskaus ja loppu pelkkää suhinaa, mutta se näytti kelpaavan kuraattorille. Hän taputti käsiään yhteen.

”Mainiota. Nyt sano: 'Minulla on seksikkäät nännit ja pojat tykkää niistä.'”

”E-enkä”, Charlotta voihkaisi ravistaen tomerasti päätään.

Kuraattori risti kädet vatsalleen ja tuijotti Charlottaa silmät ohuina viiruina. Hitto. Paskat. Hän oli yrittänyt, aivan kuin hän oli näiden tapausten kanssa aina yrittänyt, mutta jälleen kerran hän huomasi epäonnistuneensa. Lässytys ja lepertely ei johtaisi tämän typykän kanssa minnekään. Tämä herkkä neitokainen oli saanut luokkansa vähemmän kehittyneiltä yksilöiltä ei-toivottua huomiota tissinnupuistaan ja karvoistaan, ja oli nyt tullut tänne hänen luokseen hakemaan hyvitystä. Luettelemaan kaiketi nimiä jälki-istuntolistaa varten.

Typykkä oli tullut väärään paikkaan.

Kuraattori tunsi otsaluunsa takana orastavan päänsäryn. Mitä hän antaisikaan vapaapäivästä ja jääkylmästä oluesta... Miksi hän oli tässä toimistossa ja miksi oli vasta maanantai? Ja miksi puberteetti tuli aina ensimmäisenä sille, joka sen viimeisenä halusi?

”Tota...” Charlotta sanoi. ”Ehkä mä menen. Mä voin jutella mun omalle opelle.” Hän piti pienen tauon, ennen kuin jatkoi. ”Se on ihan kiva... mutta se vaan on mies.”

Kun Charlotta oli noussut seisomaan, kuraattori kohotti kätensä ilmaan stop-merkiksi. ”Odota. Istu alas.”

Charlotta empi hetken, mutta totteli lopulta. Jos hän ei kerran pystynyt laittamaan hanttiin tyhmiä puhuville luokkakavereilleen, mitä mahdollisuuksia hänellä satakiloista naista vastaan oli?

”Joitain vuosia sitten minä aloitin tupakkalakon”, kuraattori sanoi. ”Se oli typerä virhe, mutta mistäpä minä sen olisin etukäteen arvannut? Joka tapauksessa minulla oli ensimmäisenä savuttomana päivänä kamala olo, toisena päivänä samoin. Mutta sen toisen päivän iltana minä raahasin itseni keittiöön ja laitoin ruokaa itselleni ja miehelleni... ex-miehelleni. Kun sapuska oli valmista, minä huusin sille kyrv... taliavoille 'Syömään!', mutta eihän se mitään kuullut eikä nähnyt, kun telkkarista tuli sitä typerää mäkihyppyä. Huusin uudestaan. Vieläkään se ei kuullut. Ja yhtäkkiä kiukuissani ja tupakanhimosta täristen minä huitaisin sen perk... painavan keittokattilan kumoon.”

Kuraattori nosti vasenta jalkaansa pöydän takaa. Charlotta, joka ei ymmärtänyt mihin tämä tarina oli menossa ja miten se liittyi hänen ongelmaansa, katsoi ja näki hameenhelman alta paksun, pakastekalkkunan värisen pohkeen.

”Sillä tuloksella”, kuraattori jatkoi laskien jalkansa alas, ”että se saata... pahuksen keitto kaatui jaloilleni ja poltti sääreeni toisen asteen palovammat.”

”Auts”, Charlotta sanoi, koska ei keksinyt muutakaan sanottavaa.

”Niin juuri: Auts.” Kuraattori oli hetken hiljaa ja mietti, miten jatkaisi. Lopulta hän sanoi: ”Pointti tässä on se, että sen sairaalan päivystykseen johtaneen keittoepisodin aikana minä en edes muistanut koko tupakkalakkoa.”

”Siksi, kun se ei ollut yhtä paha asia kuin palovammat, vai?”

”Justiinsa siksi. Bravo, nuori neiti.”

Charlotta ei vieläkään tiennyt, miksi kuraattori oli kertonut moisen tarinan, mutta hän hymyili kiitokseksi saamistaan kehuista.

”Jotenka minä tässä ajattelin, että ehkä sinun kanssasi olisi syytä käyttää samaa metodia. Ehkä ne toisten tyttöjen tissivitsit ja huomautukset siitä sinun untuvapörröstäsi eivät enää tuntuisi niin ikäviltä, jos olisit kokenut jotain pahempaa.”

Hymy Charlotan huulilta haihtui ja hän nousi seisomaan. Nyt hän ei katsonut kuraattorin selän takana näkyvia kaihtimia, vaan kuraattoria itseään.

”Paina se pikkuinen pyllysi takaisin penkkiin”, kuraattori sanoi rauhallisesti. ”Sinulla on ongelma ja minä olen valmis korjaamaan sen ongelman.”

”En-enkä.” Charlotan teki mieli kääntyi ympäri ja juosta ulos tästä toimistosta niin kovaa kuin jaloistaan pääsi, mutta toinen osa hänestä oli jyrkästi moista ideaa vastaan. Karkaaminen olisi lapsellista käytöstä, aivan kuten Annikan ja Paulan ja niiden muiden idioottien käytös oli ollut, kun he olivat nauraneet hänen rintaliivejään ja kysyneet, saiko hänen jalkoväliään silittää.

Kuraattori avasi taas vetolaatikon ja otti sieltä kouraansa jotain, jota Charlotta ei nähnyt. Sen jälkeen kuraattori nousi seisomaan, kiersi pöytänsä takaa Charlotan eteen ja laski vasemman kätensä hänen kapealle olkapäälleen. ”Sinun ongelmasi korjataan nyt ja tässä. Joko sinun suostumuksellasi tai ilman sitä. Miten on?”

Sydän Charlotan rinnassa hakkasi kuin moukari. Hänen jalkansa olivat muuttuneet äkkiä keitetyksi makaroniksi ja häntä huimasi. Kuraattorin käsivarsi painoi kuin tukki.

”Et siis osaa päättää?” kuraattori sanoi kiertäen oikean kätensä Charlotan selän taakse.

”Ha-haluun kotiin”, Charlotta vinkaisi.

”Kukapa ei.”

Äkkiä Charlotta tunsi pistoksen pakarassaan. Hän parahti kivusta ja säikähdyksestä ja yritti astua taaksepäin, mutta iski kantapäänsä tuolin jalkaan ja horjahti eteenpäin, suoraan kuraattorin avoimeen syliin. Muutamassa sekunnissa hän oli menettynyt tajuntansa.

2.

Päänsärky oli kasvanut orastavasta roihuavaksi. Kuraattori penkoi käsilaukustaan Burana-paketin ja teräksisen termospullon. Hän ruuvasi pullon auki, viskasi kaksi tablettia kurkkuunsa ja huuhtoi ne alas. Raaka vodka lämmitti mukavasti hänen vatsanpohjaansa ja hän otti vielä toisenkin huikan.

Kello toimistohuoneen seinällä oli viisi minuuttia yli kolme, ja kotiin lähtevien oppilaiden äänet käytävältä olivat hiipuneet jo melkein olemattomiin. Kuraattori päätti silti odottaa vielä hetken.

Hän oli löytänyt Charlotan repusta kännykän ja tutkaili sitä suu mutrussa. Se oli soinut hetki sitten (soittajan nimi oli ollut Jannica -juuri sellainen ällöttävä nykypäivän nimi, jota hän inhosi) ja pirinä oli saanut hänet pelästymään pahanpäiväisesti. Ilman ennustajantaitojakin hän tiesi, että se soisi ennen pitkää uudestaan. Soittaja olisi typykän huolestunut äiti tai isä.

Kuraattori katsoi taas kelloa, se oli nyt kahdeksan minuuttia yli. Yksikään oppilas ei viipynyt tässä rotanloukossa näin kauaa viimeisen tunnin päätyttyä. Hän pudotti puhelimen pöydälleen ja käveli huoneen sivuseinällä olevan sohvan luo. Nukutettu ja huolellisesti teipattu Charlotta makasi selällään sohvalla pelkät alusvaatteet yllään. Loput hänen vaatteistaan olivat myttynä lattialla.

Kuraattori painoi vaaleansinisten liivien vasenta kuppia peukalollaan, eikä ollenkaan yllättynyt tuntiessaan vaahtomuovipehmusteen. Hän tuhahti ja pudisti päätään. ”Sinä siis valitat, kun muut kiusaavat sinua tisseistäsi, mutta samaan aikaan suurennat niitä toppauksilla. Älytöntä touhua, joku voisi sanoa.”

Hän työnsi kätensä kuppien alle ja nosti ne rintojen yli Charlotan solisluille. Hän katseli paljaita rintoja happamana ja asetti etusormiensa kärjet vasten kohollaan olevia nännipihoja. Pihat olivat sormia suuremmat, mutta vain millin tai ehkä kaksi.

Äkkiä Charlotan vartalo nytkähti ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Hänen suutaan peitti kirkas teippi, mutta sen alta kuuluva parkaisu oli silti korvia vihlovan kova.

”Shhh! Suu tukkoon.”

”Mmppphhhh!!!”

Kuraattori nappasi vasemman nännin kynsiensä väliin ja veti sitä ylöspäin. Charlotan silmämunat pullistuivat ja hänen selkänsä taipui ilkeän näköiselle kaarelle.

”Katso tarkasti ja paina tämä näkymä mieleesi”, kuraattori sanoi napaten toisenkin nännin kynsiinsä. ”Täti vetelee sinua tisseistä, kuten lehmiä vedetään navetoissa. En kysynyt, mutta uskallan silti olettaa, että ne kiusaajat eivät sentään lypsäneet sinua.”

Kuraattori venytti vasenta rintaa, hellitti ja veti oikeaa. Sitten uudestaan vasenta. Charlotan kasvot olivat hetkessä muuttuneet kirjavanpunaisiksi ja hänen silmäkulmistaan valui kyyneleitä. Kuraattori veti molempia rintoja ja väänsi nännejä ympäri kuin pullonkorkkeja.

”Maitoa näistä törrötisseistä ei toivon mukaan tule vielä pitkään aikaan, Charlotta, koska fiksut tytöt hoitavat ensin opiskelut ja hankkivat lapsia vasta sen jälkeen; vasta kun ovat henkisesti valmiita siihen työmäärään ja vastuuseen.”

”Mmmmppphhh!”

”Olen iloinen, että olet samaa mieltä.”

Sen sanottuaan kuraattori vapautti nännit ja oikoi kivistävää selkäänsä. Lypsäminen, olivat utareet sitten minkä kokoiset ja muotoiset tahansa, oli paikkojen päälle käyvää hommaa. Sohvalla uliseva Charlotta käpertyi sillä välin kyljelleen ja koukisti polvensa.

”Sooh! Ei noin sovi tehdä”, kuraattori sanoi läimäyttäen Charlotan pikkuhousujen alla pullottavaa takapuolta. ”Fiksut tytöt eivät koskaan käänny tuolla tavoin. Perseen tarjoaminen on kortistossa luuhaavien lumppujen hommaa.”

Hän läimäytti pakaroita uudelleen ja kiskaisi pikkuhousuja alemmas. Charlotan pienet, mutta hyvin pyöreät pakarat olivat nyt paljaat.

”Hupsista sentään, täti näkee sinun persereikäsi... Käänny kiltisti takaisin selällesi, jos se tuntuu nololta.”

Charlotta niiskutti ja nytkytti selän taakse teipattuja ranteitaan, mutta teippi oli liian vahvaa ja liian tiukalla, se ei antanut periksi edes millin vertaa. Kuraattorin käheä ääni hänen yläpuolellaan sanoi: ”Edelleen täti näkee sinun persereikäsi. Miten kauan annat minun tuijottaa sitä? Tutkia sitä näillä vahvoilla laseillani... Eikö sinua ollenkaan hävetä?”

Charlotan kurkusta pääsi lyhyt, koriseva vaikerrus. Sitten hän lysähti selälleen, mutta piti polvensa koukistettuina ja silmänsä kiinni.

”Sinut on lypsetty ja sinun persereikäsi on tutkittu. Minulla on vahva tunne, että ne sinun luokkalaisesi eivät ole menneet kiusaamisessaan aivan niin pitkälle.”

Kuraattori laskeutui polvilleen, otti molemmin käsin kiinni Charlotan polvista ja painoi ne voimalla vasten sohvan kuusenvihreitä istuintyynyjä. Viimeinenkin kolmesta kielletystä paikasta oli nyt paljastettu.

Charlotta ravisti päätään, kun kuraattori vei kätensä hänen haaroihinsa ja purisi hänen häpyhuulensa yhteen. Yhtäkkiä hän tunsi kivuliaan nipistyksen.

”Nappasin sinulta pari karvaa... pidä sitä palveluksena, kun kerran häpeät niitä niin kovasti.”

Charlotta tunsi kutituksen nenänpäässään ja tiesi heti, mikä sen aiheutti. Hän käänsi päänsä sivuun ja aivasti.

”Ehkä ne ilkeät tytöt eivät lopulta olekaan niin ilkeitä, vai mitä mieltä olet?” kuraattori sanoi vieden kätensä takaisin Charlotan haaroväliin. ”Vai voitko vakavalla naamalla väittää, että ne ovat nyhtäneet sinulta pimppikarvoja ja työntäneet niitä nenääsi?”

”Mhhhppp!”

”Niin minä vähän arvelinkin.” Kuraattori ei enää vetänyt karvoja, vaan rapsutti niitä sormenpäillään samoin kuin sylissä nukkuvaa kissaa rapsutettiin. ”Joten ehkä, kun nyt lepäilet siinä ja mietit asioita uudesta näkökulmasta, olet kanssani samaa mieltä siitä, että ne tytöt ovat ihan kivoja tyttöjä. Että ne vain vähän leikittelivät sinun kanssasi, eikä siinä ole mitään pahaa.”

Charlotta makasi täysin liikkumatta ja hengitti lyhyin, kiivain vedoin. Kuraattorin kämmen oli edelleen hänen jalkovälissään ja keskisormen kärki lepäsi vasten hänen peräaukkoaan.

Yhtäkkiä puhelin kuraattorin pöydällä alkoi soida. Charlotta tunnisti soittoäänen ja sen vuoksi myös soittajan; se oli äiti. Kuraattorin käsi liukui hitaasti pois hänen haaroistaan.

”Vanhempasi taitavat jo kaivata sinua... ruoka-aika ja sitä rataa.”

”Mhhhh...”

”Fiksut tytöt syövät ruokansa, menevät ihmisten ajoissa nukkumaan ja kestävät kavereiden leikkihenkisen kiusoittelun.”

Puhelin lakkasi soimasta. Kuraattori nousi ähkien seisomaan ja käski Charlotan kääntyä kyljelleen. Charlotta ynähti ja pudisti päätään.

”Höpsö. Minä päästän sinut irti, ethän sinä kädet teipattuina ja tisut paljaina voi ruokapöytään mennä.”

Edelleen Charlotta pysyi paikoillaan. Hän muisti pistoksen, jonka oli saanut takapuoleensa ja pelkäsi nyt saavansa toisen samanlaisen. Eikä hän ehkä heräisi enää tästä huoneesta, vaan jostain metsästä tai ojanpenkasta.... jos hän ylipäänsä heräisi. Kuraattori nipisti hänen nänniään ja kipu palautti hänet ajatuksistaan.

”En minä kurki persereikääsi, niin kaunis kuin se olikin, jos sinä sitä ujostelet. Pyllistä kiltisti tädille, niin täti ottaa teipit pois.”

Charlotta keinautti itsensä kyljelleen. Kuraattori irroitti nännistä, kyykistyi ja puraisi teipin poikki.

Sen jälkeen hän käveli pöytänsä taakse, istuutui ja tiputti Charlotan puhelimen takaisin repun sivutaskuun, josta sen oli löytänytkin. Hän risti kädet leukansa alle ja katseli, miten Charlotta puki vaatteet ylleen ja kengät jalkoihinsa.

Kuraattori heitti repun pöydän yli lattialle ja sanoi: ”Mieti tarkasti tätä meidän yhteistä tuokiotamme ja kysy itseltäsi, onko se tyttöjen kiusoittelu tosissaan niin vakava asia, että siitä kannattaa ottaa itseensä.”

Sanomatta sanaakaan Charlotta nappasi repun käteensä ja kipitti taakseen katsomatta ovelle ja puikahti sen raosta käytävälle. Kuraattori istui paikoillaan ja kuunteli hänen loittonevien askeltensa ääntä. Kun ne olivat kadonneet, hän ruuvasi termospullonsa auki ja otti pitkän huikan kotimatkaa varten.