maanantai 13. huhtikuuta 2015

Vallanvaihto

1.

Sanni sanoi: ”Laittakaa kaikki tyhjät pullot suoraan jätesäkkiin. Älkää jättäkö niitä pöydille, silloin joku ennen pitkää kaataa yhden ja meillä on lattia täynnä lasinsiruja.”
Hän sai vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa, jonka jälkeen keittiön pöydän ympärille kerääntyneet nuoret jatkoivat keskinäistä pulinaansa. Hän seuraili heitä hetken ja palasi sitten olohuoneeseen. Nämä kotibileet olivat ehdottomasti huono idea, mutta talo ei ollut hänen, vaan hänen vanhempiensa. Se ei olisi pois hänen rahoistaan, vaikka koko rakennus pantaisiin illan aikana matalaksi.
No, olihan asialla tietysti se toinenkin puoli: isä oli pestannut hänet järjestyksenvalvojaksi, joten mahdolliset vahingot olisivat ainakin osittain hänen vastuullaan.
Hän nappasi kaukosäätimen, tiputti takapuolensa sohvalle ja avasi television. Selattuaan kanavat nopeasti läpi hän tyytyi parempien vaihtoehtojen puutteessa Emmerdaleen.
”Hei jes! Tuolta ne tulee”, kimeä-ääninen tyttö huusi keittiöstä hetkeä tai kahta myöhemmin. Huutoa seurasi ovikellon kilahdus.
Tulijoita oli kolme; kaksi poikaa ja tyttö. Bileiden osallistujamäärä oli ylittänyt tusinan.
Toinen pojista pysähtyi olohuoneen oviaukolle ja jäi katselemaan Sannia lippalakkinsa alta hölmistynyt ilme kasvoillaan. ”Kuka sä oot?” poika kysyi.
”Sanni.”
Poika hiplasi lakkiaan, jonka lippa oli suuri kuin silityslauta. ”Ootko sä Julian isosisko?”
”Juurikin se.”
”Ookoo. En oo nähnyt sua täällä ennen.”
”Koska tässä iässä harvemmin asutaan enää vanhemmilla.”
”Joo... Niin joo. Ootko sä täällä ryyppäämässä vai niin kuin vahtimassa meitä?”
”Hohhoijaa. Yritäpä arvata.”
”Vahtimassa meitä?”
”Bingo.”
Poika katsoi olkansa yli keittiöön, mistä kantautui juomalasien kilinää ja pullonkorkin poksahdus. Sitten joku huusi hänelle: ”Markus, mitä sä jumitat siellä? Menitkö iskemään Julian siskoa vai? Sun siiderit lämpenee.”
Hetken ajan poika näytti vähän vaivaantuneelta, kuten ikäisensä monesti näyttivät aikuisten seurassa, mutta sitten hän nosti leukansa ylös ja sanoi tomerasti: ”Mä en ole mikään tappelupukari enkä häirikkö. Mä osaan olla kunnolla. Että ei tarvi mun takia ainakaan murehtia.”
”Jippii.”
”Niin...” Markus näytti miettivän vielä jotakin lisättävää, mutta kääntyi lopulta ympäri ja käveli ylisuuret farkut kahisten keittiöön muiden seuraan.

2.

Yhdeksältä talossa oli kaksikymmentäkolme vierasta, puoli kymmeneltä vielä kaksi enemmän. Ensimmäinen oksennus tuli tunti sen jälkeen. Oksentaja oli tummatukkainen tyttö, joka jäi istumaan kylpyhuoneen lattialle tyhjennettyään ensin vatsalaukkunsa melkein ihailtavan perusteellisesti.
”Uh-huh”, tyttö sanoi pää keikkuen. Hänen silmänsä olivat vetiset ja sekaiset hiussuortuvat roikkuivat hänen kasvoillaan. Nenästä valui kirkasta räkää kahtena ohuena norona. Julia tarjosi hänelle vesilasin. Ensin tyttö torjui sen, mutta suostui toisella yrittämällä ottamaan pari lyhyttä kulausta.
”Hei Krista, paljonko sä sitä siideriä oikein joit?” kysyi paksussa hupparissa hikoileva poika.
Sanni, joka oli seurannut tätä näytelmää eteisen puolelta, työnsi pojan sivuun ja astui kylpyhuoneen puolelle. ”Vastaus kuuluu että liian paljon”, hän sanoi ja liu'utti kätensä tytön kainaloihin ja nosti tämän jalkeille. ”Hii-op. Sitten mentiin.”
”He-hei! Oota nyt vähäsen”, Julia sanoi. ”Mihin sä viet sitä? Mitä meinaat tehdä?”
Sanni sanoi: ”Ajattelinpa ihan näin alkajaisiksi soittaa hänen vanhemmilleen.”
”Ei!” Julia loikkasi hänen ohitseen ja asettui menoesteeksi oviaukolle. ”Älä soita, Kristan porukat raivostuu sille, jos ne saa kuulla.”
”Sitä olisi kannattanut miettiä vähän aiemmin, vai mitä?”
”Krista on jo paremmassa kunnossa. Ihan selvästi on, katso vaikka”, Markus sanoi.
”Et soittaisi, oon ihan kunnossa. Pliis”, Krista sanoi narisevalla äänellä.
”Älä ole ilonpilaaja”, poika paksussa hupparissa sanoi.
”En olekaan. Ainoastaan vastuullinen”, Sanni sanoi tönäisten Julian takapuolellaan pois ovelta ja raahaten sitten puolivelton Kristan perässään eteiseen. Heikko mutta pistävä oksennuksen haju sai hänet nyrpistämään nenäänsä. ”Minä sanoin jo etukäteen, erittäin selvästi ja kuuluvasti, että jos joku juo liikaa, soitan sen jonkun vanhemmille. Se juttu oli kaikkien tiedossa.”
”Niin, mutta...” Julia yritti vielä.


3.

”Joko ne lähtivät?” Sanni kysyi.
”Ai ketkä?”
”'Ai ketkä'... No ne kaikki sinun kaverisi, joita ei näy täällä enää.”
Julia, joka makasi selällään olohuoneen sohvalla, nosti takaraivoaan varovasti ylös tyynyltä. ”Ööh... Varmaan sitten joo.”
”Älä nukahda siihen”, Sanni sanoi. ”Menet omaan sänkyyn yöksi.”
”Joo, joo, joo.”
Sanni vilkaisi kelloaan, se oli minuutteja vaille kaksi aamuyöllä. Bileet, jotka sitä yhtä oksennusepisodia lukuun ottamatta olivat sujuneet hänen odotuksiaan paremmin, näyttivät päättyneen.
Hän kiersi koko alakerran läpi, lukitsi etu- ja takaoven, poimi lattialta pullonkorkin ja jalan alla musertuneen perunalastun, suoristi eteisen maton ja pyyhki rätillä keittiön pöydälle läikkyneet juomatahrat. Sammutettuaan vielä valot hän palasi olohuoneeseen ja nipisti Julian varvasta. ”Mitä minä sanoin? Mene sänkyyn nukkumaan.”
”Hmmh.”
”Tarkistan vielä yläkerran. Kun tulen alas, sinun on parasta olla jalkeilla ja hammaspesulla.”
”Hmmh-mmh.”
”Mitä?” Hän nipisti taas varvasta. ”Ymmärsitkö vai et?”
”Joo, joo. Ymmärsin.”
”Hienoa.”
Sanni nousi portaat ylös ja ähkäisi inhosta astuessaan yläaulassa tahmeaan siideritahraan. Julialla olisi aamulla luvassa reilusti töitä juuriharjan ja rätin kanssa. Mielikuva pikkusiskosta kumihansikkaat käsissään ja ämpäri kyynervarressaan ei ollut suinkaan vastenmielinen.
Isä oli lukinnut työhuoneensa, joten sitä ei ollut tarpeen tarkistaa. Niinpä Sanni jatkoi sen ohi seuraavalle ovelle, joka vei Julian huoneeseen. Siellä näytti vallitsevan tavanomainen sekasotku; vaatteita ja meikkejä ja lehtiä ja ties mitä rojua pitkin poikin lattiaa. Sänky oli petaamatta ja matto makkaroilla. Ilmassa leijui sankka hajuveden tuoksu. ”Sikolätti”, Sanni mutisi.
Hän kääntyi kannoillaan ympäri ja palasi aulaan ja jatkoi sen poikki ovelle, joka vei hänen vanhaan huoneeseensa. Äiti oli suunnitellut tekevänsä siitä itselleen työhuoneen, mutta hanke oli pysynyt toistaiseksi pelkkänä suunnitelmana.
Hän raotti ovea ja näki sen, minkä oli odottanutkin näkevänsä; vanhan sänkynsä, joka oli riisuttu vuodevaatteista, kirjoituspöydän ja lukulampun, nojatuolin ja sen vierellä jalallisen vaatenaulakon, jossa riippui hänen ikivanha kylpytakkinsa. Ei mitään uutta länsirintamalta, hänen sisäinen äänensä sanoi lakonisesti. Hän oli jo valmis palaamaan alakertaan, kun jotakin odottamatonta osui hänen näkökenttäänsä.

Hänen vanhan sänkynsä takaa pilkotti valkoinen tennissukka ja farkunlahje.
Sanni puski oven kokonaan auki, tömäytti lattiaa kantapäällään ja sanoi: ”Nyt ylös sieltä, kuka oletkin, ja vähän äkkiä.”
Ei vastausta.
”Herätys!”
Sukka liikahti ja sängyn takaa kuului voipunut valitus. Sen jälkeen Markuksen pää kohosi paljaan vaahtomuovipatjan takaa näkyviin. Iso lakki oli noussut hänen takaraivolleen ja sen lähes koomisen kokoinen lippa osoitti suoraan ylöspäin. Poika hankasi poskiaan typertyneen näköisenä, kuin miettien missä oli ja miten oli sinne päätynyt.
”Ylös sieltä, hopihopi”, Sanni komensi napsauttaen valot päälle. ”Juhlat on ohi. Valomerkki.”
Markus kampesi itsensä polviasentoon, veti raskaasti henkeä ja siristi silmiään. Vielä toinen hengenveto ja hän nousi huojuen jaloilleen. ”Mulla on paska olo”, hän sanoi.
”Sellaista se on, kun ei osaa juoda kohtuudella.”
”En mä edes juonut paljoa. Pelkästään kaksi päärynäsiideriä ja yhden omenan ja vähän sitä mansikan makuista, mitä Jesse tarjosi ja-”
Sanni läimäytti kätensä yhteen. ”Vähemmän puhetta ja enemmän liikettä, ei tämä ole mikään hotelli.” Hän astui sivuun, nojasi vasten ovenkarmia ja risti kätensä rintojensa alle.
Markus kiersi sängyn etupuolelle pidellen tukea sen päätylaudoista ja irvistellen ilmeisen voimakkaasta päänsärystä. Selviydyttään Sannin ohitse aulaan hän sanoi: ”Tiedoksi muuten vaan, että sä olet kauhea nirppanokka ja tärkeilijä.”
”En ole. Pelkästään vastuullinen. Joidenkin pitää olla sellaisia, kaikki eivät voi vain sammua ja oksentaa.”
Markus mutristi suutaan, kohautti olkapäitään ja jatkoi laahaavaa menoaan kohti portaikkoa. Niiden luo päästyään hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi ympäri ja sanoi: ”Sulla on noussut pissa päähän. Sä oikein tykkäät pomottaa nuorempiasi ja sä nautit, kun ne pelkää sua.”
Sanni sanoi: ”Joopa joo. Kello on nyt sen verran paljon, etten jaksa väitellä jonkun energiajuomaa latkivan kakaran kanssa. Joten-” Hän nyökäytti päätään alakerran suuntaan. ”-alapa mennä.”
”Neuvoksi vaan, että ehkä sun ei kannattaisi isotella aivan noin paljoa. Mun isä sanoo, että maailmasta löytyy aine joku, joka on vahvempi ja kovempi ja että siksi kannattaa pitää jalat maassa.”
”No maailmasta löytyy aivan varmasti, mutta ei tästä talosta.”
”Oot vaan tärkeilijä ja isottelija ja sulla on iso peppu. Lisäksi sun pikkusiskon tissit töröttää, mutta sulla taitaa riippua. Eli aika nolo tapaus.”
”Anteeksi mitä?”
”Kyllä sä kuulit.”
”En usko, että kuulin.”

4.

Sanni ei ollut täysin varma siitä, oliko menettänyt hetkeksi tajuntansa. Hän uskoi menettäneensä. Hän muisti seisseensä aulassa ja kaatuneensa. Hän muisti utuisesti jopa sen, miten hänen sukkansa oli luiskahtanut liukkaalla parketilla ja miten hän oli huitonut ilmaa kaatuessaan, mutta kaikki sitä seuranneet tapahtumat olivat pelkkää usvaa.
Ja nyt hän tiedosti olevansa jälleen entisessä huoneessaan, makasi vatsallaan sen lattialla, ja tunsi jonkun istuvan takareisillään. Se joku oli kääntänyt hänen kätensä selän taakse ja painoi nyt hänen ranteensa vasten toisiaan.
”Hei?” Sanni sanoi äänellä, joka oli käheä ja heikko, ei juuri kuiskausta kovempi.
”Joo hei vaan sullekin. Pysy paikallasi, pääset helpommalla.”
Sanni yritti nostaa päätään, mutta takaraivossa jyskyttävä kipu lopetti yrityksen heti alkutekijöihinsä ja pakotti hänet laskemaan poskensa vasten lattiaa. Hän ähkäisi ja tunsi jonkin pehmeän mutta karheapintaisen kiertyvän ranteidensa ympärille. ”Hei?” hän sanoi uudestaan. Tällä kertaa äänessä oli jo pieni ripaus voimaa.
”Hys. Pysy hiljaa”, ääni hänen yläpuolellaan komensi.
”Mit-mitä sinä...”
”Shhh!”
Se, mikä oli pehmeä ja karhea, kiristyi niin tiukalle, että se teki lähes kipeää. Sanni yritti vetää ranteitaan erilleen, mutta ei onnistunut. Hänen huultensa välistä karkasi vinkaisu. Mitä ihmettä oli meneillään? Oliko...
Oliko hänet sidottu?
Ääni, joka kuului nuorelle pojalle jonka nimen hän jo melkein muisti, kysyi: ”Haluatko sä, että teen sen tässä vai sängyn päällä?”

”Mitä sinä... Uh-huh...” Uusi, ilkeä kipuaalto sai Sannin parahtamaan. Sitten paino nousi pois hänen takareisiltään. Parketti narahteli ja kaksi valkoista tennissukkaa ilmestyi hänen näköpiiriinsä.
”Vitsit”, poika sanoi hänelle oudon hilpeänä. ”Sä oot aivan kuutamolla.” Tämä kyykistyi ja tökkäsi hänen takaraivoaan. ”Ei varsinaisesti mikään ihme, koska toi tossa on melkoinen kuhmu.”
Pojan nimi palasi Sannin mieleen; Markus. Se Markus, joka oli tullut juttelemaan hänelle ja sanonut... Niin, mitä se olikaan sanonut? Osaavansa käyttäytyä. Jotain sinne päin. Hän yritti taas vetää ranteensa erilleen, mutta ei vieläkään onnistunut. Hänen päänsä oli edelleen tokkurainen, mutta palaset olivat alkaneet loksahdella paikoilleen, usva oli hyvää vauhtia haihtumassa. Tämä Markus, joka oli kertonut osaavansa käyttäytyä, oli käynyt hänen päälleen ja tönäissyt häntä ja hän oli kaatunut lyöden takaraivonsa. Ja kun hän oli ollut tajuton tai ainakin niin pökerryksissä päästään, ettei kaiketi ollut tiennyt edes omaa nimeään, tämä samainen Markus oli raahannut hänet tänne hänen vanhaan huoneeseensa ja kääntänyt hänet vatsalleen ja sitonut hänen kätensä kiinni.
Se mitä oli tapahtunut, oli nyt selvää, mutta miksi se oli tapahtunut pysyi edelleen arvoituksena. Miksi poika oli tuonut hänet tänne ja sitonut hänen kätensä? Tilanne oli järjetön, näkikö hän kenties unta?
Markus suoristui seisomaan. ”Sanopa jo, että haluatko sä mun tekevän sen tässä vai sängyllä?”
Sanni nykäisi ranteitaan. Se, mikä niitä kiristi, oli hänen vanhan kylpytakkinsa vyö. Hän ei nähnyt sitä, mutta tiesi sen silti. Hän oli ollut jonkun aikaa pihalla kuin lintulauta, mutta ei enää. Tilanne oli yhä omituinen, mutta hän tiesi saavansa sen kohta hallintaansa. Hän kakaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Markus, mitä jos päästäisit minun käteni irti?”
”Mun isä sanoo, ettei kysymykseen saa vastata kysymyksellä.”
”Mitä?”
”Kysyin sulta ensin.”
Sanni väänteli ranteitaan, mutta solmu piti. ”Mitä sinä pelleilet? Vapauta nyt vittu sentään minun käteni!”
”Vieläkin tärkeilet ja komentelet. Sano jo, missä teen sen.”
”Teet minkä? Mitä sinä mukamas teet? Minä olen ihan tosissani, että tiedät. Sinä avaat tuon solmun ja avaat sen vähän äkkiä.”
”Paljastan sun perseen.”
”Koska jos et avaa, voin vakuuttaa, että...” Äkkiä Sanni vaikeni, taivutti niskaansa ja katsoi vierellään seisovaa poikaa silmät suurina ja pelokkaina. ”Mitä sinä sanoit?”

5.

Markus istuutui takaisin Sannin takareisille, tarrasi molemmin käsin hänen farkkujensa vyötäisille ja kiskaisi niitä alaspäin.
”Lopeta!” Sanni kiljaisi kiemurrellen Markuksen alla kuin ankerias ja potkien tämän selkää kantapäillään. Poika ei kuitenkaan lopettanut, ei vaikuttanut edes kuulevan hänen sanojaan tai huomaavan hänen raivokasta kamppailuaan. ”Minä varoitan sinua”, Sanni sanoi, kun Markus kiskaisi toisen kerran ja sentti tai pari hänen pikkuhousujensa valkoista kangasta tuli näkyviin.
”Mistä sä varoitat? Siitä että pelästyn sun isoa pyllyä?”
”Riivatun kakara”, Sanni ärähti vääntelehtien entistäkin kovemmin. ”Sinä lopetat nyt! Sinä lopetat tai minä suutun aivan tosissani.”
Ei vastausta, ainoastaan uusi kiskaisu. Farkut peittivät enää puolet hänen pakaroistaan.
Sanni taivutti niskansa takakenoon kuin henkeä vetävä kilpauimari ja huusi: ”Julia! Tule yläkertaan! Auta minua!” Samalla farkkukangas antautui ja luiskahti kokonaan pois hänen takapuolensa päältä. ”Voi ei.. Apua!”
”Sä mekastat turhaan, ei Julia kuule”, Markus sanoi työntäen koukistuneen etusormensa hänen pikkuhousujensa vyötärönauhan alle.
Sanni laski poskensa takaisin lattiaan. Hän läähätti uupumuksesta, hänen kasvonsa olivat hiessä ja ranteiden iho oli kipeä hiertymistä. Raivoaminen ei auttaisi mitään, se oli tässä vaiheessa selvää. Poika oli hullu ja humalassa, terveen järjen ulottumattomissa. Sanni oli yrittänyt risulla, nyt oli kokeiltava porkkanaa. ”Anteeksi”, hän sanoi.
”Ei tarvi pyydellä”, Markus sanoi. Hänen koukistunut sormensa pysyi pikkuhousuissa.
”Olisitko kiltti ja päästäisit minut vapaaksi?”
”En mä taida.”
Sanni laski päässään viiteen, nieli raivonsa ja sanoi: ”Olet aivan oikeassa, minä tärkeilin ja niuhotin ja pomotin.”
”Niinpä. Sä tykkäät siitä.”
”Tykkäsin.”
”Jaa että et tykkää enää?”
”En.” Sanni puri alahuultaan pakottaen itsensä pysymään tyynenä ja puhumaan rauhallisesti. ”Olen oppinut läksyni.”
”Aijaa. Elikkä olet nyt kiltti tyttö?”
”Olen.”
”Ookoo”, Markus sanoi ja repäisi hänen pikkuhousunsa alas.
Ensin Sannin vartalo jäykistyi, sitten hän kirkaisi. Poika oli toteuttanut uhkauksensa ja paljastanut hänen takapuolensa. Hän huusi taas Juliaa avukseen. Huusi ja huusi ja huusi...

6.

”Sä taisit vihdoinkin uskoa, ettei Julia kuule?” Markus kysyi.
”Haista paska.”
”Vieläkin komentelet, sunhan piti olla kiltti tyttö.”
”Haista paska.”
”Mua on komenneltu monta kertaa”, Markus sanoi onkien farkuistaan kännykän, kolhuisen Samsungin, jonka selkäpuolta koristi Porin Ässien tarra. ”Isä on komennellut ja äiti ja opettajat ja valmentaja.” Hän avasi näppäinlukon, käynnisti kameran ja kyyristyi etukenoon. ”Mutta koskaan ennen mua ei olla komenneltu perse paljaana.”
”Vapaudenriisto ja pahoinpitely”, Sanni vastasi korostetun hillityllä äänellä, räpytellen samalla vetistäviä silmiään. ”Mitä luulet vanhempiesi sanovan, kun poliisi syyttää sinua niistä? Mietipä sitä hetki. Mietipä oikein kunnolla.”
Yhtäkkiä Markuksen kännykkä ilmestyi hänen kasvojensa eteen ja sen salamavalo välähti. ”Mitä sinä teet?” hän parkaisi.
”Mitä luulet?”
Markus suoristautui ja sen jälkeen tuli toinen välähdys, nyt taaempana ja ylempänä. Poika oli ottanut kuvan hänen takapuolestaan.
”Säälittävä pikkupaska”, Sanni huusi. ”Lopeta!”
Markus räpläsi kännykkäänsä ja sanoi hetken kuluttua: ”Aika hyvä kuva, vaikka ite sanonkin. Pitäisiköhän tää laittaa Instagramiin?”
”Jos sinä edes-”
”Sillä voisi tulla aika hyvin tykkäyksiä ja siihen olisi hauska keksiä hakusanoja. Jotain tyyliin 'isopylly' tai 'juliansiskonperse'. Vai olisiko sulla ehdotuksia?”
Sanni sanoi: ”Kun Julia herää, sinä olet elämäsi pahimmassa pulassa, senkin persereikä.”
”Hyvä idea.”
Markuksen käsi, lämmin ja nahkea, tarttui hänen vasempaan pakaraansa, veti sitä sivuun paljastaen hänen peräaukkonsa. Kännykkäkameran salama välähti, sitten käsi irtosi.
”Olisitko uskonut silloin, kun soitit Kristan vanhemmille ja kerroit sen yrjönneen, että pari tuntia myöhemmin joku ottaisi väkisin lähikuvan sun persereiästä?”
Sanni ei vastannut, vaan tuijotti lasittunein silmin pistorasiaa entisen huoneensa seinässä, kohdassa, jossa oli joskus ikuisuus sitten ollut matala, tv-tasona toiminut lipasto.

”Uskoitko vai et?” Markus tivasi. ”Vastaa, taikka otan lisää kuvia.”
”En uskonut.”
”Mitä et uskonut?”
”Haista paska.”
”Ookoo.”
Markus alkoi naputtaa puhelintaan. Kului puoli minuuttia, melkein koko minuutti. Lopulta poika kumartui taas etukenoon ja asetti kännykän säröilleen näytön Sannin kasvojen eteen. ”Mitäs tosta sanot?” hän kysyi.
Sanni taivutti punaisiksi hiertyneitä ranteitaan, koukisteli sormiaan ja vaikersi. Markus oli ladannut kuvan hänen ilkialastomasta takapuolestaan instagram-tililleen ja kirjoittanut sen alle pitkän rivin hakusanoja:#perse#paljastettu#nolotus#pulleatpakarat#pyllytyttö#hävettääköedes#isottelijanperse#lol#julianisosisko
Ruudun alareunassa luki 'Jaa'. Kuva oli yhden napinpainalluksen päässä internetistä.
”Älä”, Sanni kähisi. ”Minä pyydän.”
Markus napautti ruutua peukalollaan. ”Sinne lähti. Sano: 'kiitos'.”
”Haista paska.”
”Mä lähetin pakarakuvan, enkä reikäkuvaa. Sano 'kiitos', tai lähetän senkin. Aika monet tyypit -jotkut hikiset runkkarityypit- tykkää katsella naisten pyllyreikiä, kun ne-” Markus vatkasi kättään ilmassa. ”-tiedät kyllä mitä.”
”Haista paska!”
Markus asetti kännykkänsä Sannin lapaluiden väliin, tarttui kaksin käsin hänen pakaroihinsa ja levitti ne auki. ”Haluatko sä ihan tosissaan, että ne katsoo tätä reikää täällä, kun ne vemputtaa?”
”En.”
”Eli kiitä mua.”
Sanni nielaisi kahdesti, mutta kurkkuun noussut klimppi pysyi paikallaan, hänen takapuoltaan levittävät kädet samoin. Mopoikäinen nulikka nöyryytti häntä. Nulikka piteli paljastettuna sitä, mitä hän ei ollut näyttämään edes poikaystävälleen. Hän nielaisi vielä kerran, ennen kuin sanoi: ”Kiitos.”
”Mistä hyvästä?”
”Sinä tiedät kyllä.”
”Kerro silti.”
”Ettet ladannut sitä toista kuvaa.”
”Mitä siinä kuvassa näkyy?”
”Haista paska.”
”Ookoo.” Markus hellitti otteensa, poimi kännykkänsä ja alkoi naputella sitä. ”Ootko aivan varma, ettet halua vastata?”
Sanni sanoi: ”Siinä näkyy minun peppureikäni.”
”Ai se. Auts. Kuulostaa tosi nololta. Sä et siis halua näyttää sitä?”
”En.”
”Häpeätkö, jos joku näkee sen?”
”Häpeän.”
”Tosi paljon, vai?”
”Niin.”
”Ookoo. Siinä tapauksessa sua varmaan harmittaa, että mä näin sen.”

7.

Markus nousi pois hänen päältään, oikoi jalkojaan ja venytteli selkäänsä ja suoristi lippalakkinsa. ”Arvaa montako tykkäystä sun pakarat on saanut”, hän sanoi.
Sanni ei vastannut.
”Kuuskymmentä. Tasan. Ei huono parissa minuutissa.”
”Poista se kuva.”
”Pyydä kauniisti.”
”Ole kiltti ja poista se.”
”Jaa, jaa... ” Markus otti pari peruutusaskelta ja istuutui hänen sängylleen. ”Pyllistä mulle, niin poistan.”
”Mih-mitäh?”
”Pidä poski lattiassa, mutta koukista sun jalat, että toi iso perse nousee pystyyn ja suuntaa se sitten tännepäin.”
”Sairas paskiainen! En varmana.” Sanni riuhtaisi käsiään, mutta kylpytakin vyö oli yhä häntä vahvempi. ”Minä en pyllistele kakaroille!”
”Miksi et?”
Sanni suoristi oikean käsivartensa ja yritti koukistaa vasenta. ”Ngghh...”
”Se solmu on liian tiukassa”, Markus sanoi. ”Et sä pystyisi vetämään sun käsiä vapaaksi, vaikka niissä olisi jotain saippuua tai öljyä.”
Sanni tiesi pojan olevan oikeassa, mutta hän yritti silti. Tällä kertaa hän oikaisi vasemman käsivartensa ja yritti kiskoa oikean koukkuun. ”Nggg...”
”Sä et halua pyllistää mulle, koska se on merkki antautumisesta”, Markus sanoi. ”Tai niin kuin...” Hän haki oikeaa ilmaisua hetken. ”Jotenkin niin se menee, että jos pyllistää toiselle ihmiselle, niin silloin se pyllistäjä tunnustaa alamaisuutensa sille, kenelle se pyllistää.”
Sanni lopetti yritykset saada kätensä vapaiksi ja makasi nyt liikkumattomana. ”Jos minä teen sen”, hän sanoi hiljaa. ”Sinä poistat sen kuvan ja päästät minut vapaaksi?”
”Poistan kuvan ja poistun paikalta. Julia saa avata sun kädet. Mä aion olla silloin jo kaukana täältä.”
”Hyvä on.”
”No niin. Hieno homma. Näytäpä mulle sitten, miten tuollainen tosi tyly kotibilepoliisi esittelee persereikäänsä.”
Sanni puristi silmänsä kiinni, koukisti polvensa ja nosti alaruumiinsa irti lattiasta. Sitten hän käänsi takapuolensa kohti poikaa.
”Hyvä tyttö”, Markus sanoi.
”Poista se kuva.”
Markus hypisteli kännykkäänsä. ”Sun pakarat ehti saada päälle sata tykkäystä”, hän sanoi. ”Ootko aivan varma, että haluat mun pois-”
”Poista se!”
”Ookoo.” Markus napautti näyttöä kahdesti ja sanoi: ”Sinne meni.”
Sanni laski takapuolensa alas ja alkoi kääntyä kyljelleen, mutta tulikin äkkiä toisiin ajatuksiin ja palasi nopeasti takaisin vatsalleen.
Markus naurahti. ”Hupsista. Meinasit vahingossa vilauttaa vähäsen pillua.” Hän nousi sängyltä ja haukotteli, työnsi kännykän taskuunsa ja suuntasi kohti ovea. Kynnyksen kohdalla hän pysähtyi, käännähti ympäri ja palasi Sannin luo. ”Sori, mutta pakko tarkistaa, muuten jää vaivaamaan.”
Poika laskeutui polvensa varaan ja kiepautti Sannin selälleen. ”Karvapillu, oikeen pullukka sellanen. Mä arvasin.”
Sanni yritti potkaista häntä, mutta kantapää suhahti huusi: ”Kusipää!”
Markus nousi seisaalleen. ”Rauhoitu, karvatussu. Mä menen nyt. Sun pyllykuvat on mun kännykässä, ja sä varmana tiedät minne ne menee, jos kerrot tästä kenellekään.” Hän pyyhkäisi Sannin häpykarvoja sukallaan. ”Etkö tiedäkin?”
Sanni sanoi: ”Tiedän.”
”Ja sä haluat pitää persereikäsi pois netistä?”
”Haluan.”
”Etkä isottele enää?”
”En.”
”Hyvä. Sitten sulla ja mulla ei ole mitään ongelmaa.”
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

perjantai 2. tammikuuta 2015

Feminismin musta päivä

1.


Se oli pelkkä vahinko, täydellisen viaton lipsahdus. Ei mitään sen enempää eikä vähempää. Aivan vastaavanlainen pikkumoka kuin se, joka koululaisillekin joskus kävi, kun he erehdyksissään kutsuivat opettajaansa äidiksi tai isäksi tai jopa mummiksi. Hitto. Sellaista sattui ja sellaiset unohdettiin. Tikulla silmään sitä persläpeä, joka menneitä kaiveli.

Jorma Mulqvist ei tosin ollut kutsunut sihteeriään äidiksi vaan tussuksi.

Oli huhtikuun lopun perjantai, kevään ensimmäinen oikeasti lämmin päivä, ja hän oli palannut toimistolleen pitkäksi venyneen lounastapaamisen jälkeen iso pihvi ja puolen tusinaa konjakkiryyppyä vatsassaan. Kun hän oli astunut ulos hissistä neljännessä kerroksessa, missä hänen toimistonsa sijaitsi, Tessa oli melkein törmännyt häneen kantaessaan sylissään korkeaa ja melkoisen huteran näköistä mappipinoa. Eikö tietokoneiden pitänyt vapauttaa meidät tuosta helkkarin paperisodasta? hän oli ajatellut tuntien närästyksen ensioireet ruokatorvessaan.

Hän oli tehnyt kömpelön (se johtui vain konjakista, ei ylipainosta, hän oli myöhemmin ajatellut) väistöliikkeen ja hänen olkapäänsä oli ohittanut mappitornin vain sentin tai enintään kahden päästä. Onnettomuus oli täpärästi vältetty ja silloin hänen suustaan oli tullut ulos: ”Olepas varovainen niiden kanssa, Tussu.”

Pysähtymättä tai edes vilkaisematta sivulle, missä varmasti yllättynyt ja mahdollisesti loukkaantunut tai ainakin hitusen verran punastunut Tessa seisoi, hän oli jatkanut menoaan aulan poikki kohti ovea, johon oli kiinnitetty mahtipontinen kyltti: 'J. Mulqvist -Pääjohtaja'.

Päästyään oven läpi ja suljettuaan sen perässään hän oli riisunut pikkutakkinsa, löysännyt vyötään ja istunut pöytänsä taakse sulattelemaan sekä ateriaansa että tuota pikkuista lipsahdustaan.

Ja seuraavat pari tuntia hän olikin saanut olla toimistossaan yksin ja keskittyä kaivelemaan hampaankoloon jäänyttä lihapalaa -ensin kielellä ja myöhemmin sormin- mutta puoli viiden aikaan oveen koputettiin. Kolme säntillistä koputusta, kolme kainoa koputusta. Kop-kop-kop. Minä-täällä-isi, ne tuntuivat melkein sanovan.

”Sisään”, hän sanoi etusormi suussaan ja kynsi takahampaidensa raossa kaivamassa ulos sitä, mikä ei selvästikään halunnut tulla ulos. Pullo parasta viskiä ja puolet firmani osakkeista sille, joka tuo minulle kullinsa mittaisen pätkän hammaslankaa, hän oli ajatellut oven auetessa.

Tulija oli Tessa, kuten hän oli toki tiennyt jo etukäteen. Tessa oli hänen henkilökohtainen sihteerinsä, ei kenenkään muun. Ne alempien kerrosten helttakaulaiset lehmät olivat vapaata riistaa, mutta tämä blondi villahameissaan ja rinnusten kohdilta niin kivasti pullotavissa neulepuseroissaan kuului vain hänelle. Pitihän johtajalla olla johtajan edut.

Tessa piteli rintojensa edessä paperia ja sanoi: ”Kovasti anteeksi, että häiritsen vielä näin myöhään, herra johtaja, mutta teidän pitäisi allekirjoittaa tämä sopimus.”

Jorma Mulqvist veti sormen suustaan ja tarkisti pikaisesti kynnenalusensa. Ei mitään. Lihapala pysyi itsepintaisesti kiinni piilossaan. ”Vai niin”, hän sanoi ponnettomasti ja taputti sitten pöytäänsä. ”Tuopas tänne se.”

Tessa käveli pöydän luo ja asetti paperin hänen eteensä kääntäen sen samalla ympäri niin, että teksti oli hänen luettavissaan. Hyvä tyttö, hän mietti hajamielisesti etsien samalla kynäänsä.

Hän luki sopimuksen läpi ja totesi sen tärkeäksi. Elintärkeäksi, jos aivan tarkka halusi olla. Kahden miljoonan kauppa, jossa maksajana oli valtio. Sitä puljua johtivat tunnetusti täydelliset törpöt, mutta ne maksoivat aina ajallaan ja mukisematta. Miten koko sopimus olikaan päässyt unohtumaan häneltä näin täydellisesti? Ellei Tessa (Tussu. Hänen hyvämuistinen ja sangen pätevä Tussunsa) olisi muistanut sitä hänen puolestaan, homma olisi luisunut hänen näpeistään suoraan kilpailijan haaviin. Sen jälkeen tässä paikassa olisikin saanut jaella joulubonusten sijaan irtisanomisilmoituksia, ja hänen haaveensa uudesta purjeveneestä olisi myös jäänyt haaveeksi.

Hän kirjoitti nimensä katkoviivalle ja ojensi paperin takaisin. ”Laita se postiin vielä tänään”, hän komensi heiluttaen etusormeaan sanojen tahdissa. ”Juurikin tänään.”

”Kyllä, herra johtaja. Varmasti.” Tessa astui kaksi askelta taaksepäin ja nosti paperin takaisin rintojensa eteen. ”Oliko teillä vielä muuta, herra johtaja?”

Jorma Mulqvist risti kätensä pöydälle ja kurtisti kulmiaan tutkien katseellaan nuorta naista, tämän kaitoja kasvoja ja sinisiä silmiä sekä olemusta, joka oli aina jollain lailla varautunut, mutta juuri nyt ehkä tavallista enemmän.

Sitä nolottaa, hän ajatteli. Se oli lipsahdus, pieni kielisolmu. Pari pientä kirjainta hyppäsi pois ja pari pientä kirjainta hyppäsi niiden tilalle. Mitätön juttu. Pisara valtameressä. Hyttysen kulli Lapissa. Sitä paitsi tyttö sai syyttää tapauksesta vanhempiaan; tietenkin Tessa muuntuu suussa tussuksi. Helkkari, jos hänen sihteerinsä nimi olisi Pipsa, hän olisi sanonut sitä pimpsaksi.

Mutta eihän se ollut niin yksinkertaista, ei likimainkaan. Kissa oli noussut pöydälle. Tessa nimittäin tiesi nyt, ettei ollut hänen silmissään pelkkä työntekijä. Pelkkä sihteeri, joka vastasi hänen puheluihinsa ja joka sopi hänen tapaamisistaan, menoistaan ja tuloistaan. Joka varasi lounaspöydän ja perui varauksen, jos hän päättikin syödä jossain toisaalla tai ajatella linjojaan ja nauttia nestemäisen lounaan toimistonsa baarikaapin antimilla. Tessa tiesi, että hän oli tietoinen tämän vartalosta. Että hän oli ajatellut sitä. Ajatellut ihan koko hoitoa: rintoja, lantion kaaria, pakaroita... ja tottakai myös sitä, mikä tytön jalkojen välissä oli.

Hänen suustaan alkoi tulla sanoja, ennen kuin hän edes ymmärsi puhuvansa. ”Hävettääkö se juttu sinua?”

”An-anteeksi? Nyt en ymmärtänyt”, Tessa sanoi äänellä, joka kuitenkin paljasti tämän tietävän tasan tarkkaan, mistä oli kyse.

Jorma Mulqvist oli ollut erottavinaan tytön poskilla hennon häivähdyksen punastusta jo tämän tullessa sisään, mutta nyt niiden sävy oli melkein tulipunainen. Ja juurikin tuo punastus sai hänet ymmärtämään jotakin, joka jostain ihmeellisestä syystä oli tähän asti pysynyt piilosilla. Hän oli tämän yhtiön johtaja ja hän määräsi täällä. Tämä nelikerroksinen rakennus oli Pohjois-Korea keskellä Helsinkiä, ja täällä näiden tiiliseinien sisällä hän oli itse Kim Jong-il. Ikuinen presidentti, rakastettu johtaja, kansakunnan aurinko. Tessa pelkäsi häntä eikä päinvastoin. Tessa painoi kuusikymmentä kiloa vaatteet päällä ja likomärkänä, hän kaksi kertaa enemmän pelkät kalsarit jalassaan tullessaan vessasta. Hän oli kuski ja Tessa takapenkillä lasten turvaistuimeen kahlittuna. Tässä toimistossa hän voisi huoletta sanoa ja tehdä, mitä ikinä lystäsi, kun taas Tessalle sellainen toiminta olisi vaarallista touhua. Ampiaispesän söhimistä ja leikkimistä tulitikuilla, noin runollisesti ilmaistuna.

Äkkiä hän ymmärsi jotain muutakin: Nolostuksen puna sai Tessan kasvot näyttämään tavallistakin paremmilta. Se sai ne hehkumaan. Se sai tytön näyttämään siltä, että tämä tykkäsi käydä miehen edessä nöyrästi kontilleen ja nostaa hameensa ylös ja tarjota miehelle sitä, mikä siellä alla niin kutsuvana pullotti.

Jorma Mulqvist puhui taas ja nyt hänen äänensä suorastaan puhkui itsevarmuutta. ”Tarkoitin sitä kolaria, jonka me melkein ajoimme hissin ovella. Sitä, kun kutsuin sinua-” Hän melkein sanoi sen sanan, mutta jarrutti viime tipassa ja katsoi Tessaa silmiin. ”Kun kutsuin sinua väärällä nimellä.”

”Niin.” Tessan ääni oli kuin hiiren piiperrys.

”Millä nimellä sinua kutsuinkaan?” hän kysyi, koska ei kertakaikkiaan malttanut olla kysymättä. Joku, joka oli nukkunut pitkää talviunta hänen kalsareissaan, oli heräämässä.

”Herra johtaja”, Tessa sanoi siirtäen painoaan jalalta toiselle, ”älkää suotta murehtiko sitä asiaa. Ei se haittaa, sellaista sattuu.”

Jorma Mulqvist nyökytti, kallisti päätään sivulle ja hymyili, koska ei voinut olla hymyilemättä Tessan punoittaville poskille eikä myöskään tämän sormille, jotka edelleen pitelivät sopimuspaperia rintojen edessä ja jotka taisivat täristä pikkuisen. Kyllä... kyllä vain. Aivan selvästi ne tärisivät. Hupsista, pikku punahilkka. On aina ikävää kertoa huonoja uutisia, mutta sinä taisit astua suoraan ison pahan suden mökkiin, ja kohta tuo susi syö sinun pullean pillusi suihinsa. Hänen oli purtava poskeaan, jotta sai kasvonsa peruslukemille. Sitten hän kysyi: ”Millä nimellä minä sinua kutsuin?”

”Herra johtaja, ei se ollut mikään iso juttu, ei teidän ole syytä-”

”Millä nimellä minä sinua kutsuin?”

”Tussu.” Ääni oli kimeä kuiskaus, kuin vuotavan pyöränkumin sihinää.

”Anteeksi kuinka?” Hän nosti toisen kätensä kupiksi korvalehtensä taakse. ”Viitsitkö sanoa sen ääneen? Emme ole tietääkseni kirkossa emmekä kirjastossa.”

Tessa karisti kurkkuaan, ehkä irroittaakseen sinne kohonneen klimpin, ja sanoi edellistä kuuluvammin. ”Tussu.”

”Aivan niin, sehän se olikin. Tussu, kuten se naisten tuhma paikka reisien välissä.”

Tessa räpytti kiivasti silmiään, joiden valkuaisiin oli ilmestynyt hailakka sirkushattaran sävy kuin pilvenpolttajalla. ”Herra johtaja, ellei teillä ollut muuta...”

”Sanoit, ettei se ollut mikään iso juttu?”

”Aivan niin, herra johtaja.” Tessa yritti hymyillä ja heilautti sitten kahden miljoonan sopimuspaperia päänsä yllä. ”Huiskis... Unohdettu ja poissa mielestä, herra johtaja.”

Asetettuaan paperin takaisin rintojaan vasten Tessa kääntyi ympäri ja lähti kohti ovea varovaisen oloisin askelin. Bambi jäätiköllä, Jorma Mulqvist mietti happamasti ja tunsi närästyksen lisäävän kierroksia. Hänellä oli mainio viinapää, mutta kehno viinavatsa. Pari ryyppyä ei olisi tuottanut ongelmia, ei ehkä neljäkään, mutta kuusi oli ollut vikatikki. Pieni ja iloinen pöhnä oli tietenkin aina tervetullut vieras, mutta sen hinta oli turhan kallis.

Hän odotti, kunnes Tessan käsi asettui ovenkahvalle ja väänsi sitä alaspäin, sitten hän sanoi: "Ellei se ole sinulle iso juttu... eikä siis häiritse tai loukkaa sinua mitenkään, minä saatan käyttää sitä toistekin."

Tessa jäi paikoilleen kuin patsas, jalkaterät yhdessä, käsi kahvan ympäri puristuneena, kireälle jännittyneet hartiat koholla.

"Saattaa jopa olla -sen aika meille näyttää- että siirryn siihen kokonaan. Kukaties teetän sinulle pienen kullatun nimilaatan, jonka voit kiinnittää puseroosi tissin päälle. Tussu tissin päällä, sehän rimmaakin vielä kivasti."

Jorma Mulqvist veti tuoliaan taaksepäin, nousi seisomaan ja näki, että se joka oli vielä hetki sitten ollut vasta heräilemässä, oli karistanut unihiekat silmistään ja kasvanut täyteen mittaansa. Näky pelästytti hänet ja sai hänet koukistamaan vaistomaisesti polviaan, mutta pelko -vai häpeääkö se ehkä oli?- haihtui pois melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Sen tilalle tuli jotakin muuta.

Kim Jong-il ei häpeä erektiotaan, ääni hänen kaljuuntuvan päänsä sisällä kuiskutti. Kun suuren johtajan elin on juhlakunnossa, kansa käy sen edessä polvilleen ja laulaa sille ylistystään.

Hän suoristui uudelleen seisomaan, veti hartiansa taakse ja nosti leukansa ylös, katsoi oven eteen jähmettyneen sihteerinsä sääriä ja polvipituista hametta, jonka alla pyöreät pakarat niin kiusoittelevan kutsuvasti pullottivat. "Miltä tuollaiset suunnitelmat sinusta kuulostavat?"

"Herra johtaja, min-minä en..."

Jorma Mulqvist kiersi pöytänsä etupuolelle ja rummutteli rystysillään sen tummaa mahonkipintaa. Pöytä oli maksanut enemmän kuin keskivertoperheen ykkösauto, mutta hittoako siitä? Oleellista oli pelkästään se, että pöytä myös näytti kalliilta. Se kertoi kävijöille, että sen takana istuvalla miehellä oli rahaa ja munaa ja että sen takana istuva mies oli tottunut käyttämään kumpaakin.

Hän asetti takapuolensa pöydän etureunaa vasten ja risti kätensä vatsalleen. Sitten hän sanoi: "Minulla on mielessäni kaksi peetä... Pee kuten palkakorotus ja pee kuten potkut."

Tessa oli seissyt oven edessä liikkumatta jo kokonaisen minuutin, ehkä enemmänkin. Nyt tyttö käänsi arasti päätään ja vilkaisi häntä olkapäänsä yli.

"Jos tuo jälkimmäinen pee ei jostain syystä innosta sinua", Jorma Mulqvist sanoi, "jos sinulla on vaikkapa laskuja maksettavanasi tai vuokra... tai jos olet suunnitellut reissaavasi kesälomalla jonnekin lähintä Siwaa kauemmas, kehottaisin sinua päästämään irti siitä kahvasta ja kääntämään ne punaiset poskesi tähän suuntaan."

Pallo oli nyt Tessan käsissä ja hän jäi odottamaan pallopeppuisen piipertäjän siirtoa.


2.


Kääntyessään Jorma Mulqvistia kohti Tessa oli puristanut huulensa yhteen. Sopimus roikkui nyt hänen oikeassa kädessään reittä vasten, eikä hänen suurenpuoleisten rintojensa edessä. Se oli pieni asia, mutta ilahduttava sellainen.

Kellä isot ja läskit tissit on, se isot ja läskit tissinsä näyttäköön, Jorma Mulqvist hyräili mielessään ja joutui pinnistelemään pitääkseen hymyn loitolla. Hän ei ollut eilisen teeren poikia ja hän tiesi missä mentiin: Tessa pelkäsi häntä ja toimi tällä hetkellä pelkästään tuon pelon ohjaamana. Mutta jos hän nauraisi tai heittäisi kömpelön vitsin tai näyttäisi tytölle jonkin muun merkin heikkoudesta -änkyttäisi tai sekoilisi sanoissaan- koko tilanne saattaisi kääntyä päälaelleen. Typykkä saattaisi pysähtyä ja kysyä itseltään, mihin oli oikein suostumassa.

Niinpä Jorma Mulqvist kurtisti kulmiaan ja komensi: ”Käy nelinkontin.”

Hän ei ollut uskonut Tessan tottelevan kerrasta eikä ilman lisäuhkauksia, mutta tämä laskeutuikin ilman vastaväitteitä polvilleen, kyyristyi etukenoon ja asetti kämmenensä toimiston viinipunaiselle matolle. Samalla hame kiristyi pakaroiden päällä, ja sen helma suorastaan nuoli täsmälleen oikealla tavalla lihaisia takareisiä.

Jorma Mulqvist tiesi sihteerinsä toimivan automaattiohjauksella, aivan kuin jonkin räkänokkaisen pikkupojan radio-ohjattava auto konsanaan, mutta äkkiä hän itse huomasi avanneensa vyönsä ja vetäneensä sen ulos housujensa silmukoista täysin huomaamattaan. Hikikarpalot valuivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän taittoi vyön kaksinkerroin ja sulki sen päät nyrkkiinsä. Hän taivutti kättään ylös ja katseli puolimetristä nahkasilmukkaa, joka työntyi esiin hänen peukalonsa alta kuin ruskea kieli.

Hän kyykistyi Tessan lonkan viereen, otti lujan otteen tämän hameen helmasta ja taittoi sen ylös tytön selän päälle. Takapuolen peittona olivat enää vitivalkoiset pikkuhousut, arkiset ja koristeettomat, mutta silti vastustamattomat. Jorma Mulqvist kuljetti sormeaan pitkin vasenta pakaraa nauttien lämpimän ja pehmeän puuvillan tunnusta. Jos hän työntäisi nenänsä Tessan haaroihin, haistaisiko hän huuhteluaineen vai pillun? Se asia piti selvittää, kun oli sen aika.

”Tämä on omaksi parhaaksesi”, hän kuuli sanovansa.

”Herra joht-” Tessa piipersi, mutta vyön kolkko läiskähdys hukutti lauseen lopun alleen. Tessan suusta tuli lyhyt ulvahdus, sitten hän puristi huulensa yhteen ja painoi päänsä alas. Hänen reitensä tärisivät ja sormensa koukistuivat pureutuen mattoon kuin pedon kynnet.

”Rankaiseva käsi on rakastava käsi”, Jorma Mulqvist sanoi tietämättä ollenkaan, mistä moinen vuosikymmenten takainen viisaus oli yhtäkkiä ilmestynyt. Hän kohotti nahkasilmukan ylös ja antoi sitten pakaroille toisen iskun.

Tällä kertaa Tessa huusi useamman sekunnin ja alkoi sen jälkeen keinahdella kuin ristiaallokkoon eksynyt kumivene.

”Kuri”, Jorma Mulqvist sanoi äänellä, jota tuskin enää tunnisti omakseen, ”on se lääke, jolla yritys pidetään terveenä ja kilpailukykyisenä.” Hän työnsi sormensa Tessan pikkuhousujen alle ja riuhtaisi ne alas reisille. Tessan pakaroilla erottuvat vaaleanpunaiset viirut nostivat hänen suunsa hymyyn. ”Tänään sinä otat lääkkeesi, Tussu. Sinä otat viimeisenkin kitkerän pisaran.”

Hän otti kaksi lyhyttä sivuaskelta ja näki nyt paitsi pakarat, myös vaon niiden välissä. ”Paina poskesi mattoon”, hän komensi. ”Pyllistä isille. Pyllistä niin, ettet enempää pysty pyllistämään.”

Tessan ylävartalo ei niinkään laskeutunut, vaan pikemminkin putosi alas. Hän niiskutti ja hengitti lyhyin, vinkuvin vedoin. Ääni sai Jorma Mulqvistin hymyn leviämään virnistykseksi. Juuri noin. Kun Kim Jong-il jakaa rangaistuksia, paikkansa tunteva kansa tarjoaa persereikäänsä. Niin se menee, koska niin sen on mentävä. Koska niin on oikein.

Hän kohotti nahkasilmukkaa pitelevän kätensä kohtisuorana ylös, sulki toisen silmänsä parantaakseen tähtäystään ja sivalsi.

Vyö näytti osuvan maalinsa millimetrin tarkkuudella ja Tessa ulvoi kurkku suorana lentäessään eteenpäin ja lyyhistyessään sitten vatsalleen.

Jorma Mulqvist kyykistyi Tessan viereen, sipaisi hänen hiuksiaan pikaisesti ja sanoi: ”Tähtäsin pyllyreikääsi. Kerro osuinko siihen?”

”Oh-oh-oh...”

”Vastaa kysymykseeni, Tussu. Minä uskon osuneeni, mutta niin pienen maalitaulun kohdalla on vaikea olla varma.”

”Osh-osuit.”

Tessa yritti punnertaa itsensä ylös, mutta hän painoi tytön kaksin käsin takaisin mattoon. ”Sinä pysyt siinä ja kerrot mihin osuin. Vastaa koko lauseella. Alainen vailla kunnioitusta johtajaansa kohtaan on alainen vailla työpaikkaa.”

”Osuitte per-per-peräaukkooni, herra johtaja.”

Hän maisteli vastausta hetken ja tuli siihen tulokseen, ettei se kelvannut. Ei alkuunkaan. Hän oli tilannut pullon Dom Perignonia ja saanut mukillisen taskulämmintä kotikaljaa. ”Tämä ei ole proktologin vastaanotto, eikä täällä ole peräaukkoja", hän sanoi. "Yritä uudestaan ja yritä tosissasi. Yritä, kun isukki on vielä hyvällä tuulella.”

Tessan alaleuka nytkähteli. Itku oli sutannut hänen silmämeikkinsä ja levittänyt sen hänen poskilleen. ”Te osuitte minun pieneen pyllyreikääni, herra johtaja. Teh-teh-teidän tähtäyksenne oli erinomainen.”

”Niinkö? Mainiota.” Jorma Mulqvist tiputti vyön kädestään, nousi seisomaan, avasi sepaluksensa ja päästi ulos sen, joka oli joutunut odottamaan vuoroaan jo liian pitkään. ”Tuollaiset sanat lämmittävät suuren johtajan mieltä.”


3.


Hän kävi polvilleen Tessan pohkeiden väliin, tarttui tytön lanteisiin ja tempaisi tämän takapuolen irti matosta ja takaisin pyllistysasentoon. Tessan kurkusta kuului jatkuvaa, nuotitonta ja voimatonta ulinaa. Hänen sormensa kauhoivat mattoa, isot mutta kiinteät pakarat tutisivat.

Jorma Mulqvist ohjasi kalunsa kärjen pakaravakoon, liu'utti sitä alas ja ylös ja taas alas, kunnes terskan pää löysi välilihan. ”Etuovi ja takaovi, Tussu. Sinulla riittää sisäänkäyntejä; on tiukkaa ja on vielä tiukempaa.”

Tessa sanoi jotain, joka meni häneltä kokonaan ohi korvien. Mutta väliäkö sillä? Tyttö oli kanveesissa ja viittä vaille halvaantunut kauhusta, molemmat reiät paljaina ja sitä myöten valmiina ottamaan vastaan arvovaltaisen vieraan.

Jorma Mulqvist painoi kivikovana sojottavaa kaluaan alaspäin, kunnes se liukui häpyhuulten väliin. ”Isukki päätti ottaa pillusi ja säästää pyllyn ensi kertaan, joten sano: 'Kiitos isukki'.”

Tessan suusta tuli ulos jotain, joka kuulosti lähinnä pulputukselta.

”Menköön”, hän sanoi. Hän kiristi otettaan Tessan lanteista, imi poskensa täyteen ilmaa ja paranteli asentoaan. Mitä sisäänmenoihin tuli, hän oli suoran toiminnan mies. Oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Ne miehet (niitä oli monia, siitä hän oli varma) jotka liu'uttivat pippelinsä naiseen varovaisesti, edeten kuin kevätjään kantavuutta kokeilevat pilkkijät, ällöttivät häntä. Ne käyttivät värikkäitä alushousuja ja kosteusvoidetta, ne puhuivat tunteistaan ja niiden oli epäilemättä vaikea pitää silmiään kurissa uimahallin suihkuosastolla. Ne olivat miehiä vain nimellisesti, sanan vapaimmassa mahdollisessa muodossa. Tosimies sen sijaan survoi parrunsa sisään valitsemaansa reikään ja esitti kysymykset naisen mieltymyksistä vasta sitten... jos ollenkaan.

Nyt hän työnsi kalunsa Tessaan ja työnsi kunnolla. Tyttö päästi hätääntyneen parahduksen ja yritti punnertaa taas yläruumistaan irti matolta. Hän katkaisi yrityksen nopeasti ja neuvokkaasti: vasen käsi kiristyi Tessan niskaan, oikea sivalsi tämän takapuolta -kolme nopeaa ja napakkaa läimäytystä per pakara. Viesti meni perille ja Tessa lyyhistyi takaisin hänelle määrättyyn asentoon. Maailma oli yhä mallillaan: Liha totteli kuria.

Jorma Mulqvist alkoi liikuttaa lantiotaan eteen ja taakse etsien oikeaa rytmiä ja oikean mittaista liikerataa. Hän ei halunnut missään tapauksessa laueta liian nopeasti, eikä päästää Tessaa liian helpolla. Mutta hitto sentään, miten tiukka reikä mokomalla kullinhärnääjällä olikaan. Tai no niin, mitä hän oli muka odottanut? Typykkä oli hyvänen aika sentään saanut karvatkin vasta kuluvan vuosituhannen puolella. Hän itse oli ravannut jo eturauhastutkimuksissa niihin aikoihin, kun tämä pikku pellavapää oli vielä saunonut vanhempiensa kanssa autuaan tietämättömänä siitä, mihin paikkaan löylykauhaa pidelleen isin silmät olivat silloin tällöin eksyneet.

Rytmi löytyi ja hän huomasi pysyvänsä siinä helposti. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Päättäväisesti mutta hosumatta. Tessan kurlaava valitus oli kuin hissimusiikkia; hän kuuli sen muttei huomioinut sitä. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Pimppireikä oli toden totta parasta tuoreena. Hän läimäytti Tessan oikeaa pakaraa vielä kerran, hieroi tämän peräaukkoa peukalollaan hetkisen ja antoi sitten itselleen luvan laueta.


Epilogi


Tessa paremminkin kaatui kuin astui ulos pääovesta. Hänen sydämensä hakkasi yhä villinä, ja tunnottomat jalat lähtivät viemään häntä kadun poikki, ennen kuin hän edes ymmärsi liikkuvansa. Kipu hänen takapuolessaan ei ollut enää kovaa eikä kirvelevää, vaan sykkivää kuumotusta.

Hän pääsi tieltä jalkakäytävälle ja jatkoi menoaan sivuilleen katsomatta, oudon tietoisena kenkiensä kopinasta ja takkinsa liepeiden kahinasta. Sopimus, jonka se hirviö oli työntänyt kirjekuoreen työnnettyään ensin jotakin muuta omaan sihteeriinsä, kuumotti hänen kädessään. Viekin se postiin, hirviö oli sanonut, kun hän oli maannut sen jalkojen juuressa vetämässä pikkuhousujaan ylös.

Tessa nosti päätään ja näki ison keltainen postilaatikon puolen korttelin päässä vanhalla tutulla paikallaan R-kioskin ja Kirjakaupan välissä.

Se sopimus on yhtä kuin kaksi milliä rahaa, hirviö oli sanonut, kun hän oli hoiperrellut kohti toimiston ovea kädet kipeiden pakaroidensa päällä. Ja jos minä menetän sen verran euroja, sinä menetät sen verran tussukarvoja. Minä nypin niitä sinun pienestä pimppaloorastasi vielä sinä päivänä, kun lapsenlapsesi kirjoittavat ylioppilaiksi.

Tullessaan postilaatikon luo hän pysähtyi, kuten melkein jokaisen muunkin työpäivän päätteeksi, ja raotti suuaukon läppää. Kirjekuori tuntui painavan kuin tiiliskivi, kun hän nosti sen ylös ja työnsi sitä kohti laatikon ammottavaa kitaa. Kypäräpäinen pyöräilijä suhahti hänen ohitseen kilisyttäen kelloaan, sitten kioskin ovi aukesi ja kaksi teini-ikäistä tyttöä astui ulos. Toinen heistä, lyhyt ja melkein rinnaton blondi, joka oli värjännyt kulmansa kaiketi maalitelalla, sanoi: "Vittu oikeesti. Toi äijä ei myisi röökiä edes mun mummolle, ellei sillä olisi papereita mukanaan."

Toinen tyttö nyökytti päätään. "Miehet onkin just ihan paskoja."


Tessa odotti, kunnes kaksikko oli mennyt menojaan jättäen jälkeensä vain makean hajuveden tuoksun. Kirjekuori oli edelleen puoliksi laatikossa ja puoliksi hänen sormissaan. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Niin se hirviö oli tehnyt. "Ja viimeiseksi tietenkin ulos", hän mutisi puoliääneen ja sulloi kuoren takkinsa taskuun lähtien taas liikkeelle. "Hupsista..."
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)