Feminismin musta päivä

1.

Se oli pelkkä vahinko, täydellisen viaton lipsahdus. Ei mitään sen enempää eikä vähempää. Aivan vastaavanlainen pikkumoka kuin se, joka koululaisillekin joskus kävi, kun he erehdyksissään kutsuivat opettajaansa äidiksi tai isäksi tai jopa mummiksi. Hitto. Sellaista sattui ja sellaiset unohdettiin. Tikulla silmään sitä persläpeä, joka menneitä kaiveli.

Jorma Mulqvist ei tosin ollut kutsunut sihteeriään äidiksi vaan tussuksi.

Oli huhtikuun lopun perjantai, kevään ensimmäinen oikeasti lämmin päivä, ja hän oli palannut toimistolleen pitkäksi venyneen lounastapaamisen jälkeen iso pihvi ja puolen tusinaa konjakkiryyppyä vatsassaan. Kun hän oli astunut ulos hissistä neljännessä kerroksessa, missä hänen toimistonsa sijaitsi, Tessa oli melkein törmännyt häneen kantaessaan sylissään korkeaa ja melkoisen huteran näköistä mappipinoa. Eikö tietokoneiden pitänyt vapauttaa meidät tuosta helkkarin paperisodasta? hän oli ajatellut tuntien närästyksen ensioireet ruokatorvessaan.

Hän oli tehnyt kömpelön (se johtui vain konjakista, ei ylipainosta, hän oli myöhemmin ajatellut) väistöliikkeen ja hänen olkapäänsä oli ohittanut mappitornin vain sentin tai enintään kahden päästä. Onnettomuus oli täpärästi vältetty ja silloin hänen suustaan oli tullut ulos: ”Olepas varovainen niiden kanssa, Tussu.”

Pysähtymättä tai edes vilkaisematta sivulle, missä varmasti yllättynyt ja mahdollisesti loukkaantunut tai ainakin hitusen verran punastunut Tessa seisoi, hän oli jatkanut menoaan aulan poikki kohti ovea, johon oli kiinnitetty mahtipontinen kyltti: 'J. Mulqvist -Pääjohtaja'.

Päästyään oven läpi ja suljettuaan sen perässään hän oli riisunut pikkutakkinsa, löysännyt vyötään ja istunut pöytänsä taakse sulattelemaan sekä ateriaansa että tuota pikkuista lipsahdustaan.

Ja seuraavat pari tuntia hän olikin saanut olla toimistossaan yksin ja keskittyä kaivelemaan hampaankoloon jäänyttä lihapalaa -ensin kielellä ja myöhemmin sormin- mutta puoli viiden aikaan oveen koputettiin. Kolme säntillistä koputusta, kolme kainoa koputusta. Kop-kop-kop. Minä-täällä-isi, ne tuntuivat melkein sanovan.

”Sisään”, hän sanoi etusormi suussaan ja kynsi takahampaidensa raossa kaivamassa ulos sitä, mikä ei selvästikään halunnut tulla ulos. Pullo parasta viskiä ja puolet firmani osakkeista sille, joka tuo minulle kullinsa mittaisen pätkän hammaslankaa, hän oli ajatellut oven auetessa.

Tulija oli Tessa, kuten hän oli toki tiennyt jo etukäteen. Tessa oli hänen henkilökohtainen sihteerinsä, ei kenenkään muun. Ne alempien kerrosten helttakaulaiset lehmät olivat vapaata riistaa, mutta tämä blondi villahameissaan ja rinnusten kohdilta niin kivasti pullotavissa neulepuseroissaan kuului vain hänelle. Pitihän johtajalla olla johtajan edut.

Tessa piteli rintojensa edessä paperia ja sanoi: ”Kovasti anteeksi, että häiritsen vielä näin myöhään, herra johtaja, mutta teidän pitäisi allekirjoittaa tämä sopimus.”

Jorma Mulqvist veti sormen suustaan ja tarkisti pikaisesti kynnenalusensa. Ei mitään. Lihapala pysyi itsepintaisesti kiinni piilossaan. ”Vai niin”, hän sanoi ponnettomasti ja taputti sitten pöytäänsä. ”Tuopas tänne se.”

Tessa käveli pöydän luo ja asetti paperin hänen eteensä kääntäen sen samalla ympäri niin, että teksti oli hänen luettavissaan. Hyvä tyttö, hän mietti hajamielisesti etsien samalla kynäänsä.

Hän luki sopimuksen läpi ja totesi sen tärkeäksi. Elintärkeäksi, jos aivan tarkka halusi olla. Kahden miljoonan kauppa, jossa maksajana oli valtio. Sitä puljua johtivat tunnetusti täydelliset törpöt, mutta ne maksoivat aina ajallaan ja mukisematta. Miten koko sopimus olikaan päässyt unohtumaan häneltä näin täydellisesti? Ellei Tessa (Tussu. Hänen hyvämuistinen ja sangen pätevä Tussunsa) olisi muistanut sitä hänen puolestaan, homma olisi luisunut hänen näpeistään suoraan kilpailijan haaviin. Sen jälkeen tässä paikassa olisikin saanut jaella joulubonusten sijaan irtisanomisilmoituksia, ja hänen haaveensa uudesta purjeveneestä olisi myös jäänyt haaveeksi.

Hän kirjoitti nimensä katkoviivalle ja ojensi paperin takaisin. ”Laita se postiin vielä tänään”, hän komensi heiluttaen etusormeaan sanojen tahdissa. ”Juurikin tänään.”

”Kyllä, herra johtaja. Varmasti.” Tessa astui kaksi askelta taaksepäin ja nosti paperin takaisin rintojensa eteen. ”Oliko teillä vielä muuta, herra johtaja?”

Jorma Mulqvist risti kätensä pöydälle ja kurtisti kulmiaan tutkien katseellaan nuorta naista, tämän kaitoja kasvoja ja sinisiä silmiä sekä olemusta, joka oli aina jollain lailla varautunut, mutta juuri nyt ehkä tavallista enemmän.

Sitä nolottaa, hän ajatteli. Se oli lipsahdus, pieni kielisolmu. Pari pientä kirjainta hyppäsi pois ja pari pientä kirjainta hyppäsi niiden tilalle. Mitätön juttu. Pisara valtameressä. Hyttysen kulli Lapissa. Sitä paitsi tyttö sai syyttää tapauksesta vanhempiaan; tietenkin Tessa muuntuu suussa tussuksi. Helkkari, jos hänen sihteerinsä nimi olisi Pipsa, hän olisi sanonut sitä pimpsaksi.

Mutta eihän se ollut niin yksinkertaista, ei likimainkaan. Kissa oli noussut pöydälle. Tessa nimittäin tiesi nyt, ettei ollut hänen silmissään pelkkä työntekijä. Pelkkä sihteeri, joka vastasi hänen puheluihinsa ja joka sopi hänen tapaamisistaan, menoistaan ja tuloistaan. Joka varasi lounaspöydän ja perui varauksen, jos hän päättikin syödä jossain toisaalla tai ajatella linjojaan ja nauttia nestemäisen lounaan toimistonsa baarikaapin antimilla. Tessa tiesi, että hän oli tietoinen tämän vartalosta. Että hän oli ajatellut sitä. Ajatellut ihan koko hoitoa: rintoja, lantion kaaria, pakaroita... ja tottakai myös sitä, mikä tytön jalkojen välissä oli.

Hänen suustaan alkoi tulla sanoja, ennen kuin hän edes ymmärsi puhuvansa. ”Hävettääkö se juttu sinua?”

”An-anteeksi? Nyt en ymmärtänyt”, Tessa sanoi äänellä, joka kuitenkin paljasti tämän tietävän tasan tarkkaan, mistä oli kyse.

Jorma Mulqvist oli ollut erottavinaan tytön poskilla hennon häivähdyksen punastusta jo tämän tullessa sisään, mutta nyt niiden sävy oli melkein tulipunainen. Ja juurikin tuo punastus sai hänet ymmärtämään jotakin, joka jostain ihmeellisestä syystä oli tähän asti pysynyt piilosilla. Hän oli tämän yhtiön johtaja ja hän määräsi täällä. Tämä nelikerroksinen rakennus oli Pohjois-Korea keskellä Helsinkiä, ja täällä näiden tiiliseinien sisällä hän oli itse Kim Jong-il. Ikuinen presidentti, rakastettu johtaja, kansakunnan aurinko. Tessa pelkäsi häntä eikä päinvastoin. Tessa painoi kuusikymmentä kiloa vaatteet päällä ja likomärkänä, hän kaksi kertaa enemmän pelkät kalsarit jalassaan tullessaan vessasta. Hän oli kuski ja Tessa takapenkillä lasten turvaistuimeen kahlittuna. Tässä toimistossa hän voisi huoletta sanoa ja tehdä, mitä ikinä lystäsi, kun taas Tessalle sellainen toiminta olisi vaarallista touhua. Ampiaispesän söhimistä ja leikkimistä tulitikuilla, noin runollisesti ilmaistuna.

Äkkiä hän ymmärsi jotain muutakin: Nolostuksen puna sai Tessan kasvot näyttämään tavallistakin paremmilta. Se sai ne hehkumaan. Se sai tytön näyttämään siltä, että tämä tykkäsi käydä miehen edessä nöyrästi kontilleen ja nostaa hameensa ylös ja tarjota miehelle sitä, mikä siellä alla niin kutsuvana pullotti.

Jorma Mulqvist puhui taas ja nyt hänen äänensä suorastaan puhkui itsevarmuutta. ”Tarkoitin sitä kolaria, jonka me melkein ajoimme hissin ovella. Sitä, kun kutsuin sinua-” Hän melkein sanoi sen sanan, mutta jarrutti viime tipassa ja katsoi Tessaa silmiin. ”Kun kutsuin sinua väärällä nimellä.”

”Niin.” Tessan ääni oli kuin hiiren piiperrys.

”Millä nimellä sinua kutsuinkaan?” hän kysyi, koska ei kertakaikkiaan malttanut olla kysymättä. Joku, joka oli nukkunut pitkää talviunta hänen kalsareissaan, oli heräämässä.

”Herra johtaja”, Tessa sanoi siirtäen painoaan jalalta toiselle, ”älkää suotta murehtiko sitä asiaa. Ei se haittaa, sellaista sattuu.”

Jorma Mulqvist nyökytti, kallisti päätään sivulle ja hymyili, koska ei voinut olla hymyilemättä Tessan punoittaville poskille eikä myöskään tämän sormille, jotka edelleen pitelivät sopimuspaperia rintojen edessä ja jotka taisivat täristä pikkuisen. Kyllä... kyllä vain. Aivan selvästi ne tärisivät. Hupsista, pikku punahilkka. On aina ikävää kertoa huonoja uutisia, mutta sinä taisit astua suoraan ison pahan suden mökkiin, ja kohta tuo susi syö sinun pullean pillusi suihinsa. Hänen oli purtava poskeaan, jotta sai kasvonsa peruslukemille. Sitten hän kysyi: ”Millä nimellä minä sinua kutsuin?”

”Herra johtaja, ei se ollut mikään iso juttu, ei teidän ole syytä-”

”Millä nimellä minä sinua kutsuin?”

”Tussu.” Ääni oli kimeä kuiskaus, kuin vuotavan pyöränkumin sihinää.

”Anteeksi kuinka?” Hän nosti toisen kätensä kupiksi korvalehtensä taakse. ”Viitsitkö sanoa sen ääneen? Emme ole tietääkseni kirkossa emmekä kirjastossa.”

Tessa karisti kurkkuaan, ehkä irroittaakseen sinne kohonneen klimpin, ja sanoi edellistä kuuluvammin. ”Tussu.”

”Aivan niin, sehän se olikin. Tussu, kuten se naisten tuhma paikka reisien välissä.”

Tessa räpytti kiivasti silmiään, joiden valkuaisiin oli ilmestynyt hailakka sirkushattaran sävy kuin pilvenpolttajalla. ”Herra johtaja, ellei teillä ollut muuta...”

”Sanoit, ettei se ollut mikään iso juttu?”

”Aivan niin, herra johtaja.” Tessa yritti hymyillä ja heilautti sitten kahden miljoonan sopimuspaperia päänsä yllä. ”Huiskis... Unohdettu ja poissa mielestä, herra johtaja.”

Asetettuaan paperin takaisin rintojaan vasten Tessa kääntyi ympäri ja lähti kohti ovea varovaisen oloisin askelin. Bambi jäätiköllä, Jorma Mulqvist mietti happamasti ja tunsi närästyksen lisäävän kierroksia. Hänellä oli mainio viinapää, mutta kehno viinavatsa. Pari ryyppyä ei olisi tuottanut ongelmia, ei ehkä neljäkään, mutta kuusi oli ollut vikatikki. Pieni ja iloinen pöhnä oli tietenkin aina tervetullut vieras, mutta sen hinta oli turhan kallis.

Hän odotti, kunnes Tessan käsi asettui ovenkahvalle ja väänsi sitä alaspäin, sitten hän sanoi: "Ellei se ole sinulle iso juttu... eikä siis häiritse tai loukkaa sinua mitenkään, minä saatan käyttää sitä toistekin."

Tessa jäi paikoilleen kuin patsas, jalkaterät yhdessä, käsi kahvan ympäri puristuneena, kireälle jännittyneet hartiat koholla.

"Saattaa jopa olla -sen aika meille näyttää- että siirryn siihen kokonaan. Kukaties teetän sinulle pienen kullatun nimilaatan, jonka voit kiinnittää puseroosi tissin päälle. Tussu tissin päällä, sehän rimmaakin vielä kivasti."

Jorma Mulqvist veti tuoliaan taaksepäin, nousi seisomaan ja näki, että se joka oli vielä hetki sitten ollut vasta heräilemässä, oli karistanut unihiekat silmistään ja kasvanut täyteen mittaansa. Näky pelästytti hänet ja sai hänet koukistamaan vaistomaisesti polviaan, mutta pelko -vai häpeääkö se ehkä oli?- haihtui pois melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Sen tilalle tuli jotakin muuta.

Kim Jong-il ei häpeä erektiotaan, ääni hänen kaljuuntuvan päänsä sisällä kuiskutti. Kun suuren johtajan elin on juhlakunnossa, kansa käy sen edessä polvilleen ja laulaa sille ylistystään.

Hän suoristui uudelleen seisomaan, veti hartiansa taakse ja nosti leukansa ylös, katsoi oven eteen jähmettyneen sihteerinsä sääriä ja polvipituista hametta, jonka alla pyöreät pakarat niin kiusoittelevan kutsuvasti pullottivat. "Miltä tuollaiset suunnitelmat sinusta kuulostavat?"

"Herra johtaja, min-minä en..."

Jorma Mulqvist kiersi pöytänsä etupuolelle ja rummutteli rystysillään sen tummaa mahonkipintaa. Pöytä oli maksanut enemmän kuin keskivertoperheen ykkösauto, mutta hittoako siitä? Oleellista oli pelkästään se, että pöytä myös näytti kalliilta. Se kertoi kävijöille, että sen takana istuvalla miehellä oli rahaa ja munaa ja että sen takana istuva mies oli tottunut käyttämään kumpaakin.

Hän asetti takapuolensa pöydän etureunaa vasten ja risti kätensä vatsalleen. Sitten hän sanoi: "Minulla on mielessäni kaksi peetä... Pee kuten palkakorotus ja pee kuten potkut."

Tessa oli seissyt oven edessä liikkumatta jo kokonaisen minuutin, ehkä enemmänkin. Nyt tyttö käänsi arasti päätään ja vilkaisi häntä olkapäänsä yli.

"Jos tuo jälkimmäinen pee ei jostain syystä innosta sinua", Jorma Mulqvist sanoi, "jos sinulla on vaikkapa laskuja maksettavanasi tai vuokra... tai jos olet suunnitellut reissaavasi kesälomalla jonnekin lähintä Siwaa kauemmas, kehottaisin sinua päästämään irti siitä kahvasta ja kääntämään ne punaiset poskesi tähän suuntaan."

Pallo oli nyt Tessan käsissä ja hän jäi odottamaan pallopeppuisen piipertäjän siirtoa.

2.

Kääntyessään Jorma Mulqvistia kohti Tessa oli puristanut huulensa yhteen. Sopimus roikkui nyt hänen oikeassa kädessään reittä vasten, eikä hänen suurenpuoleisten rintojensa edessä. Se oli pieni asia, mutta ilahduttava sellainen.

Kellä isot ja läskit tissit on, se isot ja läskit tissinsä näyttäköön, Jorma Mulqvist hyräili mielessään ja joutui pinnistelemään pitääkseen hymyn loitolla. Hän ei ollut eilisen teeren poikia ja hän tiesi missä mentiin: Tessa pelkäsi häntä ja toimi tällä hetkellä pelkästään tuon pelon ohjaamana. Mutta jos hän nauraisi tai heittäisi kömpelön vitsin tai näyttäisi tytölle jonkin muun merkin heikkoudesta -änkyttäisi tai sekoilisi sanoissaan- koko tilanne saattaisi kääntyä päälaelleen. Typykkä saattaisi pysähtyä ja kysyä itseltään, mihin oli oikein suostumassa.

Niinpä Jorma Mulqvist kurtisti kulmiaan ja komensi: ”Käy nelinkontin.”

Hän ei ollut uskonut Tessan tottelevan kerrasta eikä ilman lisäuhkauksia, mutta tämä laskeutuikin ilman vastaväitteitä polvilleen, kyyristyi etukenoon ja asetti kämmenensä toimiston viinipunaiselle matolle. Samalla hame kiristyi pakaroiden päällä, ja sen helma suorastaan nuoli täsmälleen oikealla tavalla lihaisia takareisiä.

Jorma Mulqvist tiesi sihteerinsä toimivan automaattiohjauksella, aivan kuin jonkin räkänokkaisen pikkupojan radio-ohjattava auto konsanaan, mutta äkkiä hän itse huomasi avanneensa vyönsä ja vetäneensä sen ulos housujensa silmukoista täysin huomaamattaan. Hikikarpalot valuivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän taittoi vyön kaksinkerroin ja sulki sen päät nyrkkiinsä. Hän taivutti kättään ylös ja katseli puolimetristä nahkasilmukkaa, joka työntyi esiin hänen peukalonsa alta kuin ruskea kieli.

Hän kyykistyi Tessan lonkan viereen, otti lujan otteen tämän hameen helmasta ja taittoi sen ylös tytön selän päälle. Takapuolen peittona olivat enää vitivalkoiset pikkuhousut, arkiset ja koristeettomat, mutta silti vastustamattomat. Jorma Mulqvist kuljetti sormeaan pitkin vasenta pakaraa nauttien lämpimän ja pehmeän puuvillan tunnusta. Jos hän työntäisi nenänsä Tessan haaroihin, haistaisiko hän huuhteluaineen vai pillun? Se asia piti selvittää, kun oli sen aika.

”Tämä on omaksi parhaaksesi”, hän kuuli sanovansa.

”Herra joht-” Tessa piipersi, mutta vyön kolkko läiskähdys hukutti lauseen lopun alleen. Tessan suusta tuli lyhyt ulvahdus, sitten hän puristi huulensa yhteen ja painoi päänsä alas. Hänen reitensä tärisivät ja sormensa koukistuivat pureutuen mattoon kuin pedon kynnet.

”Rankaiseva käsi on rakastava käsi”, Jorma Mulqvist sanoi tietämättä ollenkaan, mistä moinen vuosikymmenten takainen viisaus oli yhtäkkiä ilmestynyt. Hän kohotti nahkasilmukan ylös ja antoi sitten pakaroille toisen iskun.

Tällä kertaa Tessa huusi useamman sekunnin ja alkoi sen jälkeen keinahdella kuin ristiaallokkoon eksynyt kumivene.

”Kuri”, Jorma Mulqvist sanoi äänellä, jota tuskin enää tunnisti omakseen, ”on se lääke, jolla yritys pidetään terveenä ja kilpailukykyisenä.” Hän työnsi sormensa Tessan pikkuhousujen alle ja riuhtaisi ne alas reisille. Tessan pakaroilla erottuvat vaaleanpunaiset viirut nostivat hänen suunsa hymyyn. ”Tänään sinä otat lääkkeesi, Tussu. Sinä otat viimeisenkin kitkerän pisaran.”

Hän otti kaksi lyhyttä sivuaskelta ja näki nyt paitsi pakarat, myös vaon niiden välissä. ”Paina poskesi mattoon”, hän komensi. ”Pyllistä isille. Pyllistä niin, ettet enempää pysty pyllistämään.”

Tessan ylävartalo ei niinkään laskeutunut, vaan pikemminkin putosi alas. Hän niiskutti ja hengitti lyhyin, vinkuvin vedoin. Ääni sai Jorma Mulqvistin hymyn leviämään virnistykseksi. Juuri noin. Kun Kim Jong-il jakaa rangaistuksia, paikkansa tunteva kansa tarjoaa persereikäänsä. Niin se menee, koska niin sen on mentävä. Koska niin on oikein.

Hän kohotti nahkasilmukkaa pitelevän kätensä kohtisuorana ylös, sulki toisen silmänsä parantaakseen tähtäystään ja sivalsi.

Vyö näytti osuvan maalinsa millimetrin tarkkuudella ja Tessa ulvoi kurkku suorana lentäessään eteenpäin ja lyyhistyessään sitten vatsalleen.

Jorma Mulqvist kyykistyi Tessan viereen, sipaisi hänen hiuksiaan pikaisesti ja sanoi: ”Tähtäsin pyllyreikääsi. Kerro osuinko siihen?”

”Oh-oh-oh...”

”Vastaa kysymykseeni, Tussu. Minä uskon osuneeni, mutta niin pienen maalitaulun kohdalla on vaikea olla varma.”

”Osh-osuit.”

Tessa yritti punnertaa itsensä ylös, mutta hän painoi tytön kaksin käsin takaisin mattoon. ”Sinä pysyt siinä ja kerrot mihin osuin. Vastaa koko lauseella. Alainen vailla kunnioitusta johtajaansa kohtaan on alainen vailla työpaikkaa.”

”Osuitte per-per-peräaukkooni, herra johtaja.”

Hän maisteli vastausta hetken ja tuli siihen tulokseen, ettei se kelvannut. Ei alkuunkaan. Hän oli tilannut pullon Dom Perignonia ja saanut mukillisen taskulämmintä kotikaljaa. ”Tämä ei ole proktologin vastaanotto, eikä täällä ole peräaukkoja", hän sanoi. "Yritä uudestaan ja yritä tosissasi. Yritä, kun isukki on vielä hyvällä tuulella.”

Tessan alaleuka nytkähteli. Itku oli sutannut hänen silmämeikkinsä ja levittänyt sen hänen poskilleen. ”Te osuitte minun pieneen pyllyreikääni, herra johtaja. Teh-teh-teidän tähtäyksenne oli erinomainen.”

”Niinkö? Mainiota.” Jorma Mulqvist tiputti vyön kädestään, nousi seisomaan, avasi sepaluksensa ja päästi ulos sen, joka oli joutunut odottamaan vuoroaan jo liian pitkään. ”Tuollaiset sanat lämmittävät suuren johtajan mieltä.”

3.

Hän kävi polvilleen Tessan pohkeiden väliin, tarttui tytön lanteisiin ja tempaisi tämän takapuolen irti matosta ja takaisin pyllistysasentoon. Tessan kurkusta kuului jatkuvaa, nuotitonta ja voimatonta ulinaa. Hänen sormensa kauhoivat mattoa, isot mutta kiinteät pakarat tutisivat.

Jorma Mulqvist ohjasi kalunsa kärjen pakaravakoon, liu'utti sitä alas ja ylös ja taas alas, kunnes terskan pää löysi välilihan. ”Etuovi ja takaovi, Tussu. Sinulla riittää sisäänkäyntejä; on tiukkaa ja on vielä tiukempaa.”

Tessa sanoi jotain, joka meni häneltä kokonaan ohi korvien. Mutta väliäkö sillä? Tyttö oli kanveesissa ja viittä vaille halvaantunut kauhusta, molemmat reiät paljaina ja sitä myöten valmiina ottamaan vastaan arvovaltaisen vieraan.

Jorma Mulqvist painoi kivikovana sojottavaa kaluaan alaspäin, kunnes se liukui häpyhuulten väliin. ”Isukki päätti ottaa pillusi ja säästää pyllyn ensi kertaan, joten sano: 'Kiitos isukki'.”

Tessan suusta tuli ulos jotain, joka kuulosti lähinnä pulputukselta.

”Menköön”, hän sanoi. Hän kiristi otettaan Tessan lanteista, imi poskensa täyteen ilmaa ja paranteli asentoaan. Mitä sisäänmenoihin tuli, hän oli suoran toiminnan mies. Oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Ne miehet (niitä oli monia, siitä hän oli varma) jotka liu'uttivat pippelinsä naiseen varovaisesti, edeten kuin kevätjään kantavuutta kokeilevat pilkkijät, ällöttivät häntä. Ne käyttivät värikkäitä alushousuja ja kosteusvoidetta, ne puhuivat tunteistaan ja niiden oli epäilemättä vaikea pitää silmiään kurissa uimahallin suihkuosastolla. Ne olivat miehiä vain nimellisesti, sanan vapaimmassa mahdollisessa muodossa. Tosimies sen sijaan survoi parrunsa sisään valitsemaansa reikään ja esitti kysymykset naisen mieltymyksistä vasta sitten... jos ollenkaan.

Nyt hän työnsi kalunsa Tessaan ja työnsi kunnolla. Tyttö päästi hätääntyneen parahduksen ja yritti punnertaa taas yläruumistaan irti matolta. Hän katkaisi yrityksen nopeasti ja neuvokkaasti: vasen käsi kiristyi Tessan niskaan, oikea sivalsi tämän takapuolta -kolme nopeaa ja napakkaa läimäytystä per pakara. Viesti meni perille ja Tessa lyyhistyi takaisin hänelle määrättyyn asentoon. Maailma oli yhä mallillaan: Liha totteli kuria.

Jorma Mulqvist alkoi liikuttaa lantiotaan eteen ja taakse etsien oikeaa rytmiä ja oikean mittaista liikerataa. Hän ei halunnut missään tapauksessa laueta liian nopeasti, eikä päästää Tessaa liian helpolla. Mutta hitto sentään, miten tiukka reikä mokomalla kullinhärnääjällä olikaan. Tai no niin, mitä hän oli muka odottanut? Typykkä oli hyvänen aika sentään saanut karvatkin vasta kuluvan vuosituhannen puolella. Hän itse oli ravannut jo eturauhastutkimuksissa niihin aikoihin, kun tämä pikku pellavapää oli vielä saunonut vanhempiensa kanssa autuaan tietämättömänä siitä, mihin paikkaan löylykauhaa pidelleen isin silmät olivat silloin tällöin eksyneet.

Rytmi löytyi ja hän huomasi pysyvänsä siinä helposti. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Päättäväisesti mutta hosumatta. Tessan kurlaava valitus oli kuin hissimusiikkia; hän kuuli sen muttei huomioinut sitä. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Pimppireikä oli toden totta parasta tuoreena. Hän läimäytti Tessan oikeaa pakaraa vielä kerran, hieroi tämän peräaukkoa peukalollaan hetkisen ja antoi sitten itselleen luvan laueta.

Epilogi

Tessa paremminkin kaatui kuin astui ulos pääovesta. Hänen sydämensä hakkasi yhä villinä, ja tunnottomat jalat lähtivät viemään häntä kadun poikki, ennen kuin hän edes ymmärsi liikkuvansa. Kipu hänen takapuolessaan ei ollut enää kovaa eikä kirvelevää, vaan sykkivää kuumotusta.

Hän pääsi tieltä jalkakäytävälle ja jatkoi menoaan sivuilleen katsomatta, oudon tietoisena kenkiensä kopinasta ja takkinsa liepeiden kahinasta. Sopimus, jonka se hirviö oli työntänyt kirjekuoreen työnnettyään ensin jotakin muuta omaan sihteeriinsä, kuumotti hänen kädessään. Viekin se postiin, hirviö oli sanonut, kun hän oli maannut sen jalkojen juuressa vetämässä pikkuhousujaan ylös.

Tessa nosti päätään ja näki ison keltainen postilaatikon puolen korttelin päässä vanhalla tutulla paikallaan R-kioskin ja Kirjakaupan välissä.

Se sopimus on yhtä kuin kaksi milliä rahaa, hirviö oli sanonut, kun hän oli hoiperrellut kohti toimiston ovea kädet kipeiden pakaroidensa päällä. Ja jos minä menetän sen verran euroja, sinä menetät sen verran tussukarvoja. Minä nypin niitä sinun pienestä pimppaloorastasi vielä sinä päivänä, kun lapsenlapsesi kirjoittavat ylioppilaiksi.

Tullessaan postilaatikon luo hän pysähtyi, kuten melkein jokaisen muunkin työpäivän päätteeksi, ja raotti suuaukon läppää. Kirjekuori tuntui painavan kuin tiiliskivi, kun hän nosti sen ylös ja työnsi sitä kohti laatikon ammottavaa kitaa. Kypäräpäinen pyöräilijä suhahti hänen ohitseen kilisyttäen kelloaan, sitten kioskin ovi aukesi ja kaksi teini-ikäistä tyttöä astui ulos. Toinen heistä, lyhyt ja melkein rinnaton blondi, joka oli värjännyt kulmansa kaiketi maalitelalla, sanoi: "Vittu oikeesti. Toi äijä ei myisi röökiä edes mun mummolle, ellei sillä olisi papereita mukanaan."

Toinen tyttö nyökytti päätään. "Miehet onkin just ihan paskoja."

Tessa odotti, kunnes kaksikko oli mennyt menojaan jättäen jälkeensä vain makean hajuveden tuoksun. Kirjekuori oli edelleen puoliksi laatikossa ja puoliksi hänen sormissaan. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Niin se hirviö oli tehnyt. "Ja viimeiseksi tietenkin ulos", hän mutisi puoliääneen ja sulloi kuoren takkinsa taskuun lähtien taas liikkeelle. "Hupsista..."