Neiti Etsivä ja salaisuuksien puutarha

1.

Katselijoita oli kolme, kaksi tyttöä ja poika. He olivat nousseet matalan mäenharjanteen päälle ja kyykistyneet kellanruskeaan heinikkoon pysyäkseen paremmin piilossa. Harjanteen juurella, sadan metrin päässä heistä, jökötti ruosteinen aaltopeltirakennus, jonka julkisivua hallitsi iso liukuovi sekä melkein lukukelvottomaksi haalistunut kyltti: 'Autohuolto T:mi Kivesvaara'.

”Sehän on autio”, Sofia sanoi Charlotalle, tämän sangen kummallisen tutkimusretken järjestäjälle, kun he olivat pällistelleet rakennusta kokonaisen minuutin täydessä hiljaisuudessa. ”Se on mennyt konkurssiin taikka jotain.”

”Niin juuri, nimenomaan”, Charlotta sanoi. ”Mutta silti siellä käy yhtä mittaa porukkaa.”

Tobbe, joka oli lähtenyt mukaan lähinnä siksi, ettei ollut uskaltanut kieltäytyäkään, kysyi: ”Ai mitä porukkaa? Jotain rosvoja, vai?”

Charlotta kohautti olkapäitään. ”En minä tiedä... mutta ketkä muutkaan tuollaiseen rötisköön muka menisivät?”

”Jotkut kulkurit”, Sofia ehdotti. ”...Tai ehkä joku on ostanut sen tosi halvalla ja haluaa nyt kunnostaa sen.”

”Ei Suomessa ole mitään kulkureita”, Charlotta vastasi. ”Eikä siellä sitä paitsi käy aikuisia, vaan noin viisitoista ja kuusitoistavuotiaita.”

Juuri kun Sofia oli avaamassa suutaan, korjaamon pihaan kurvasi valkoinen mopoauto nostattaen sakean hiekkapilven perässään. Kolmikko heinikossa seurasi henkeään pidätellen, kun autosta nousi ulos mustatukkainen tyttö muovipussi kädessään. Tyttö vilkaisi pikaisesti tulosuuntaansa ja käveli sitten rakennuksen takapuolelle, pois heidän näköpiiristään. Viisi sekuntia myöhemmin he kuulivat oven kolahtavan kiinni.

”Siinäs näitte” Charlotta puuskaisi. ”Ihan varmana siellä tapahtuu jotakin hämäräperäistä.”

”Oi voi voi voi”, Tobbe vaikersi hieroen poskiaan ja näyttäen hyvin pelokkaalta, mikä sinänsä ei tullut toisille kovin suurena yllätyksenä, sillä harvassa olivat ne päivät, joina tämä ei pillahtanut ainakin kertaalleen itkuun jonkun täysin mitättömän pikkuasian takia. Pojat olivat yleisesti ottaen rohkeita, mutta Charlotan harmiksi juuri tämä hänen kaverinsa oli se säännön vahvistava poikkeus.

”Mitä mieltä sinä olet?” Charlotta kysyi kääntyen Sofian puoleen.

”No sitä mieltä, että sinulla on liian vilkas mielikuvitus.”

Vilkas mielikuvitus? Charlotta ei ollut uskoa korviaan. Hänen teki mieli ruveta kirkumaan, mutta hän puri alahuultaan ja pysytteli hiljaa. Miten ihmeessä Sofia oli noin kovapäinen? Miten hän ei muka nähnyt tässä hommassa mitään eriskummallista? Vanha, viittä vaille romahtanut peltihökkeli kuoppaisen soratien kyljessä ei ollut millään lailla houkuttelevan näköinen paikka, mutta niin vain se veti mopoautoilla liikkuvia nuoria puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Ellei siinä ollut jotain mätää, niin ei sitten missään.

Rauhoittuakseen Charlotta laski päässään kymmeneen ja sanoi sen jälkeen: ”Minusta meidän pitäisi tulla tänne yöllä uudestaan ja käydä katsomassa tuota paikkaa vähän lähempää.” Hän katsoi taas Tobbea, jonka kasvot olivat valkoiset kuin lakana. ”Eikö niin?”

”Eh-en minä oikein t-t-tiedä”, poika sai soperrettua.

”Käyttäisit päätäsi”, Charlotta sanoi. ”Miksi se mustatukkainen tyttö meni sinne? Kerropa minulle se.”

Tobbe sopersi taas jotakin. Tällä kertaa niin hiljaa, että siitä oli mahdoton saada selvää.

”Voihan vitsit teidän kanssanne”, Charlotta huokaisi ja istuutui alas.

”Eipäs, vaan vitsit sinun kanssasi”, Sofia sanoi. ”Aivan oikeasti sinulla on liikaa mielikuvitusta, enemmän kuin jollakin pikkuipanalla, joka leikkii Barbie-nukeilla ja jolla ei kasva edes-” Sofian katse oli harhaillut Charlotan t-paidan etumukseen, ja hän käänsi silmänsä nopeasti toiseen suuntaan.

”Kasva mitä?” kysyi Tobbe.

”Ei mitään tärkeää. Unohda.”

”Ai... Okei.”

”Ja jos tuolla oikeasti olisi joku mopoautorosvojen päämaja, niin kyllä poliisit olisivat sen jo saaneet selville”, Sofia sanoi taputtaen Charlotan polvea. ”Eikä koko asia edes kuulu meille millään tavalla.”

”Ei kuulukaan”, komppasi Tobbe. ”Eikö me voitaisi soittaa poliisille ja käskeä niitä käymään siellä vieraisilla?”

Charlotta hieroi ohimoitaan ja nieleskeli kiukkua. Että nämä hänen kaverinsa osasivatkin olla tomppeleita, niille piti vääntää aina kaikki rautalangasta. ”En minä voi niin vain soittaa ja sanoa, että heippa, menkää sinne vanhaan autokorjaamoon, se on täynnä rosvoja, ellei minulla ole siitä mitään todisteita.”

Sofia nyökytti. ”Totta.”

”Mitä me sitten tehdään?” Tobbe kysyi.

”Ei yhtikäs mitään”, Sofia sanoi. ”Unohdetaan koko juttu ja lähdetään kotiin.” Hän nousi seisomaan ja huiski kuivat heinänkorret housuistaan. ”Minulla on ainakin kauhea nälkä ja minä haluan jotakin syötävää.”

2.

Charlotta mutisi: ”Vellihousut.”

Hän sulki huoneensa oven, heittäytyi pitkäkseen sängylle ja jäi katselemaan happamana yöpöydällä selkäpuoli ylöspäin lojuvaa Neiti Etsivä-kirjaa. Hän oli lukenut sarjan kaikki osat vähintään kahdesti.

Unohdetaan koko juttu, oli Sofia sanonut. Charlotta oli toistellut tämän puheita päässään koko iltapäivän, aina vain vihaisempana. Hitto. Hän oli kutsunut kaverinsa mukaan hyvää hyvyyttään, valmiina jakamaan valokeilan heidän kanssaan, kun he ensin yhteisvoimin olisivat tuoneet päivänvaloon sen, mikä ikinä siellä korjaamolla olikaan meneillään.

Mutta ei. Ehei. Tobbe oli melkein pissannut housuihinsa ja Sofia oli verrannut häntä nukeilla leikkivään pikkulapseen, jonka mielikuvitus laukkasi turhan kovaa. Menomatkalla Sofia oli liikkunut kuin etana tervassa ja marmattanut tauotta, mutta kotiin päin tultaessa tämä oli melkein juossut. Tobbe ja Sofia olivat pelkureita ja itkupillejä kumpainenkin, pahimman sorttisia sellaisia.

Alakerrasta kantautuva äidin ääni sai Charlotan palaamaan synkeistä ajatuksistaan.

”Minä lähden nyt, älä valvo liian pitkään ja muista laittaa ovi lukkoon, ennen kuin menet nukkumaan.”

”En ja joo!”

Ulko-oven kolahdettua kiinni Charlotta pomppasi ylös ja seurasi ikkunastaan, miten äiti starttasi Volvonsa ja peruutti pois pihatieltä. Auton hävittyä näkyvistä hän tarkisti kännykästään kellonajan: 21.45. Äidin työvuoro päättyisi vasta aamukuudelta, joten hänellä oli koko yö aikaa tehdä se, mikä toisten jänistettyä oli jäänyt yksin hänen harteilleen.

3.

Vaikka elokuun lopun päivä olikin ollut melkein helteisen kuuma, nyt keskiyöllä, Charlotan kyykistellessä autokorjaamon pihamaata reunustavassa pajukossa, ilma oli muuttunut hyvinkin kylmäksi.

Sen vuoksi, monen muun syyn ohella tottakai, oli viisainta pysyä liikkeellä.

Charlotta vilkaisi vielä kerran korjaamolle tuovan tien suuntaan ja loikki sitten nopein ja äänettömin askelin rakennuksen sivuseinälle. Hän imi poskensa täyteen ilmaa ja puhalsi sen hitaasti ulos, ennen kuin jatkoi menoaan takapihan suuntaan, sinne minne mustatukkainen mopoautotyttökin oli päivällä mennyt.

Hän löysi kulman takaa oven, johon maalattu teksti 'Toimisto' oli haalistunut melkein näkymättömiin. Se ei ollut lukossa. Charlotta raotti sitä muutaman sentin ja kurkisti sisäpuolelle. Häntä tervehti pimeyden lisäksi haju, jota hän ei ainakaan äkkiseltään tunnistanut.

Pelko, joka oli nipistellyt hänen vatsaansa koko illan, kiristi otettaan ja aivan pieneksi hetkeksi Charlotan valtasi suunnaton halu kääntyä ympäri ja juosta takaisin kotiin niin kovaa kuin pääsi, mutta tuo tuntemus väistyi uteliaisuuden tieltä. Aivan sietämättömän uteliaisuuden.

Hän avasi ovea sen verran lisää, että mahtui pujahtamaan sisäpuolelle.

Paksun pölyhunnun peittämässä huoneessa oli yhä jäänteitä siitä, että se todella oli ollut joskus toimisto; toisella sivuseinällä seisoi painavan näköinen arkistokaappi ja toisella matala pöytä, jonka päällä lepäsi kirjoituskone ja jokin outo vempain, joka näytti Charlotasta aivan printterin ja puhelimen yhdistelmältä... niin järjetöntä kuin se olikin. Päätyseinällä suoraan häntä vastapäätä oli toinen ovi ja sen alta erottui heikko valonhohde. No niin, siellä se siis oli -salaisuus, jonka hän kohta selvittäisi.

Hän käveli toimiston poikki pitäen katseensa tiukasti kengissään. Viimeisistä viimeisin asia, jonka hän halusi tässä törkyisessä paikassa tehdä, oli kompastua johonkin lattialle unohtuneeseen lankapuhelimen johtoon ja kaatua pitkin pituuttaan.

Selvitettyään tiensä turvallisesti toiselle ovelle hän otti repun selästään ja digikameran sen sivutaskusta. Vielä pari syvää hengenvetoa, ennen kuin hän kurkisti sisään korjaamohalliin.

Näky, joka häntä odotti, sai hänen leukansa loksahtamaan auki.

4.

Kasveja oli yhteensä kymmenen ja ne oli asetettu multaämpäreissään kahteen viiden ryhmään. Molempien ryhmien päällä paloivat sokaisevan kirkkaat lamput.

Charlotta nosti käden varjostimeksi otsalleen, käveli varovaisin askelin lähinnä olevan viisikon luo ja hypisteli kasvien pitkiä, jonkin ison petolinnun jalan mallisia lehtiä. Samalla hän huomasi hiljakseen hurisevan tuulettimen, joka oli nostettu puiselle jakkaralle ja joka liikkui uneliaasti edestakaisin puhaltaen kasvien latvoihin ilmaa.

”Öö... öö...” Charlotta sanoi raapien poskeaan. Hän oli varautunut jos jonkinlaisiin löydöksiin, muttei mihinkään tällaiseen. Missä olivat seteliniput, kultakolikot ja timantit? Eihän tässä ollut laisinkaan järkeä. Miksi ihmeessä se mustatukkainen tyttö kavereineen oli valinnut pikku puutarhansa paikaksi tämän inhan rötiskön, kun oli vielä kaiken kukkuraksi kesä? Kasvoivathan kasvit ulkosallakin, hyvänen aika sentään.

Ja mitä kumman kasveja nämä edes olivat? Niissä ei näkynyt kukkia eikä marjoja eikä hedelmiä. Ainoastaan jotakin, joka näytti hänen mielestään lähinnä tomusokerilta.

Mutta ehkä tähän mysteeriin oli olemassa järkevä selitys. Ehkä tässä oli jotain, jota hän ei vielä ollut ymmärtänyt.

Charlotta käynnisti digikameransa, otti lehdistä pari lähikuvaa ja peruutti vähän kauemmas saadakseen vielä hyvän yleiskuvan, jossa näkyisi tämä eriskummallinen puutarha koko komeudessaan. Hän päätti, että näyttäisi kuvat aamulla Tobbelle ja Sofialle, vaikka ne pelkurit eivät sitä missään nimessä ansainneetkaan. Oli tietenkin hyvin epätodennäköistä, että kumpikaan heistä osaisi sanoa kuvista juuta tai jaata, mutta asiaan sai varmuuden vain yrittämällä ja...

Hän jähmettyi paikoilleen ja tarkensi kuuloaan. Hänen sydämensä jätti kaksi lyöntiä väliin ja ampaisi sitten täyteen laukkaan. Jostakin, ei edes kovin kaukaa, oli kuulunut ääni, jonkinlainen kolahdus.

Säikähdyksen synnyttämä lamaannus hellitti ja hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt yhtäkään piilopaikkaa. Vaikka toimistoon olikin jätetty ainakin puolet kalustosta, tämä varsinainen korjaamotila oli aivan kuin nuoltu puhtaaksi.

Nyt hän kuuli ulko-oven aukeavan, juuri sen saman oven, josta itse oli pujahtanut sisään. Joku puhui, mutta sanoista oli mahdoton saada selvää. Joku toinen naurahti. Nauru pani Charlotan jalat liikkeelle; hän kääntyi kannoillaan ympäri ja ryntäsi käsivarret suorina kohti rakennuksen etuosaa ja sen isoa liukuovea, ainoaa mahdollista pakotietä.

Aivan lattianrajassa oli nostokahva. Charlotta tarrasi siihen kiinni kaksin käsin ja yritti punnertaa oven auki, mutta se mokoma ei suostunut hievahtamaankaan ruosteen syövyttämillä kiskoillaan. ”Voi eih”, hän voihkaisi hampaidensa välistä samalla, kun kuuli sisemmän oven aukeavan.

”Mitä vittua?” käheä-ääninen tyttö huudahti saaden Charlotan melkein pyörtymään kauhusta.

5.

Toinen tulijoista, se sama mustatukkainen tyttö, jonka Charlotta ystävineen oli nähnyt jo päivällä, oli asettunut istumaan lattialle ja tutkaili nyt otsa rypyssä hänen digikameraansa. Tämän toveri, lihava tyttö, joka hengitti raskaasti iso kumpuvatsa kohoillen ja jonka nenässä roikkui tennispallon mentävä hopearengas, piteli sillä aikaa Charlottaa paikallaan.

Lopulta mustatukkainen tyttö laski kameran käsistään ja nousi ylös. Tutkailtuaan Charlottaa hetken vihreillä ja kissamaisilla silmillään hän sanoi: ”Sinä tulit tänne nuuskimaan ja ymmärsit ottaa oikein kamerankin mukaan todistusaineistoa varten.” Tyttö astui lähemmäs Charlottaa. Niin lähelle, että Charlotta saattoi haistaa hänen hengityksensä, tupakan ja Sisu-pastillit. ”Fiksua toimintaa tuollaiselta kakaralta.”

Lihava tyttö oli pysynyt tähän asti vaiti, mutta ravisti nyt Charlotan olkapäätä ja kysyi: ”Miten sinä sait tietää tästä paikasta ja miten moni muu tietää? Kerro!”

Charlotta oli keskittynyt viime minuutit vain pidättelemään itkua, ja onnistunutkin siinä paremmin kuin oli uskaltanut edes toivoa, mutta kun hän yritti vastata Lihapullan esittämään kysymykseen, hänen suustaan ei suostunut tulemaan ulos kuin kimeä pihahdus.

”Voi vittureikä”, Lihapulla huokaisi. ”Jos minun porukat saa tietää tästä, minä saan pakata kamani justiinsa sillä vitun hetkellä ja-”

”Älä jaksa vaahdota tyhjän takia”, mustatukkainen tyttö kivahti. ”Ei tuosta ipanasta tule meille harmia.”

Lihapullan suusta pääsi epäuskoinen naurahdus. ”Ei tule harmia?” Hän kiristi otettaan Charlotan olkavarresta, todennäköisesti aivan tiedostamattaan, ja sanoi korostetun selvästi: ”Kuule Jonna, kai sinä sentään ymmärrät, että tämä utelias pikkupaska menee täältä lähtiessään suoraan poliisiasemalle?”

Jonnaksi paljastunut tyttö veulasi purkkaansa ja sipaisi Charlotan leukaa. ”Eikä mene, ei lähellekään sitä.”

Hetkeen Lihapulla ei sanonut mitään. Sitten, puhuen tällä kertaa niin hiljaa, että tuulettimen hurina peitti sanat melkein alleen, hän sanoi: ”Tarkoitatko, että me tehdään sille jotakin pahaa?”

”En.”

”Koska en minä aivan sellaista ehkä halua... Taikka siis pilven kasvatus on kuitenkin pikkuisen eri luokan rikos, kuin joku-”

”En tarkoita sitä, usko jo.”

”Vaan mitä?” Lihapulla siirsi painoaan hermostuneen oloisena jalalta toiselle. ”Jos sinulla on joku suunnitelma, minä haluaisin kuulla sen. Käykö? Pliis. Oikeasti. Koska tämä vitun tilanne alkaa suoraan sanottuna aiheuttaa minulle stressiä. ”

Jonna sipaisi uudestaan Charlotan leukaa, mutta ei vetänytkään tällä kertaa kättään heti pois, vaan liu'utti etusormensa ylemmäs hänen huulilleen, siveli niitä hetkisen ja sanoi sitten: ”Minä ajattelin, että pahan sijaan me voitaisiin tehdä sille hyvää.”

Lihapulla ähkäisi: ”Mitä vittua sinä sekoilet?”

”Rauhoitu ja kuuntele”, Jonna sanoi painaen kätensä kupeiksi Charlotan korville.

6.

Neiti Etsivä, Paula Drew, jäi melkein jokaisessa kirjassa vangiksi, Charlotta muistutti itseään, kun Lihapulla laski hänet vatsalleen lattialle, väänsi hänen kätensä selän taakse ja sitoi hänen ranteensa kengännarulla yhteen. Ja aivan yhtä usein Paula selvisi pinteestä ehjin nahoin (joskus ihan omine avuineen ja joskus isänsä tai ystäviensä, Georgen ja Bessin, auttamana), mikä oli tärkeä seikka pitää mielessä. Samoin kuin tietysti se, mitä Jonna oli sanonut vähän ennen kuin oli tukkinut hänen korvansa -etteivät he tekisi hänelle pahaa.

Lihapulla käänsi Charlotan selälleen ja sulki hänen suunsa isolla palalla ruskeaa teippiä (se oli pakkausteippiä, Charlotta tiesi, koska isä pihisti sitä silloin tällöin työpaikaltaan), joka haisi inhottavalta ja myrkylliseltä. Hajusta seuraisi taatusti päänsärky.

Mutta syystä tai toisesta Charlotta ei enää pelännyt aivan niin paljoa, kuin tilanteen huomioiden olisi voinut luulla. Toki häntä yhä pelotti ja toki hän olisi ollut valmis maksamaan paljonkin, jotta olisi päässyt kotiin ja peiton alle, mutta hän ei ollut enää sen pyörryttävän pakokauhun vallassa, kuten oli ollut tyttöjen ottaessa hänet kiinni jumiin ruostuneen liukuoven luona. Charlotta vilkaisi vangitsijoitaan, jotka olivat siirtyneet vähän etäämmälle keskustelemaan jostakin, ja mietti, millainen seikkailu tämä koettelemus omalla tavallaan oli.

Kyllä vain, hän saattoi nähdä mielessään Tobben ja Sofian ihailevat katseet, kun hän kertoisi näille tämän yön hurjista tapahtumista; uskaliaasta tutkimusretkestä salaperäiseen puutarhaan, todistusaineiston hankkimisesta, kiinnijäämisestä roistoille ja... ja...

Niin. Seikkailun loppu ei ollut vielä selvillä, ja se harmillinen tosiseikka sai Charlotan parempaan suuntaan kulkeneen mielialan ottamaan pari askelta taaksepäin.

Hän katsoi taas tyttöjä, jotka näyttivät saaneet keskustelunsa päätökseen, ja muistutti itseään siitä, että niitä ne juurikin olivat: tyttöjä. Eivät murhamiehiä eivätkä pankkirosvoja eivätkä edes murtovarkaita, joilla oli aina taskulamput ja sorkkaraudat käsissään ja mustat naamiot silmillään, vaan pelkkiä tyttöjä. Jokusen vuoden häntä itseään vanhempia ja sen myötä myöskin suurempia ja vahvempia, mutta siltikin vain...

Hänen ajatuksensa katkesivat äkisti, kun hän näki Jonnan kiskovan hupparinsa pois yltään ja heittävän sen myttynä lattialle.

Charlotan sydän pomppasi kurkkuun, melkein kitalakeen asti. Moinen temppu ei olisi ollut hänestä laisinkaan niin huolestuttava, jos vaatteen alta olisi paljastunut t-paita tai toppi tai edes jonkinlainen aluspaita, mutta niin ei käynyt; Jonnan ylävartaloa peittivät ainoastaan mustat rintaliivit.

Ja sitten Jonna poimi hänen kameransa lattialta, tyrkkäsi sen Lihapullan syliin ja sanoi: ”Muista, että kasvojen pitää näkyä kunnolla.”

7.

Pelko salpasi Charlotan keuhkot, kun Jonna asettui polvilleen hänen viereensä ja avasi hänen takkinsa vetoketjun. Nyt hänelle oli viimein valkenemassa, mitä tytöt hänen varalleen olivat suunnitelleet, ja ymmärrys sai hänen itsehillintänsä viimeisetkin rippeet lentämään tiehensä.

Vetoketjun avaamista seuranneet asiat tuntuivat tapahtuvan sekunneissa, kuin yhtenä isona ryöpsähdyksenä; takin liepeet lensivät auki, paidan helma nousi ylös solisluille ja college-housut laskivat alas polviin, viileät sormet työntyivät alakautta hänen liiveihinsä ja siirsivät niiden kupit karmaisevan eleettömästi pois rinnoilta.

Veri syöksyi kohisten Charlotan päähän ja hän uskoi pyörtyvänsä aivan millä hetkellä hyvänsä. Hänen kurkustaan karkasi heikko vinkaisu, kun Jonnan kasvot ilmestyivät hänen näkökenttäänsä. ”Katso, sillä on pienet tissit”, hän kuuli tytön sanovan. ”Onko se varmasti päällä? Kuvaatko sinä? Zoomaa noihin tisuihin.”

Lihapullan ääni, se tuntui tulevan jostakin kaukaa, tai paremminkin syvältä, sanoi: ”Niinpä vittu näkyy olevan ja kuvaan minkä kerkeän, älä stressaa.”

Se mitä tapahtui seuraavaksi, ylitti kammottavuudessaan kaiken, mihin Charlotta oli viimeisen puoliminuuttisen aikana osannut varautua: Jonna laski päänsä alas, asetti huulensa vasten hänen vasenta rintaansa ja imaisi sen kokonaan suuhunsa. Samalla tytön käsi hamusi toisen rinnan otteeseensa ja nipisti sitä, väänsi nänniä puoli kierrosta myötäpäivään, täyden kierroksen vastapäivään ja venytti sitä lopuksi voimalla ylöspäin, kunnes koko rinta oli kiristynyt suipoksi, maidonvalkoiseksi tötteröksi.

Venytyksen synnyttämä kipu, joka oli niin voimakas että säteili valkoisina salamoina Charlotan kainaloon asti, säpsäytti hänet pois siitä kauhun horroksesta, johon oli vajonnut Jonnan käytyä kimppuunsa. Hän riuhtoi sidottuja käsiään, tamppasi lattiaa kantapäillään, nosti takaraivoaan ja näki Jonnan lommolle painuneen posken ja kohti kattoa venytetyn rintansa, jonka hattaranpunainen nänni oli rutistuksissa Jonnan mustiksi lakattujen kynsien välissä. Näky sai hänet parkaisemaan.

Lyhyen hetken kuluttua Jonnan käsi päästi irti rinnasta ja asettui Charlotan vatsalle, minkä jälkeen se liukui levynä hänen alushousuihinsa ja jatkoi kankaan alla vastustamattomasti menoaan, kunnes äkkiä pysähtyi, aivan kuin olisi löytänyt jotain, jota se ei ollut osannut odottaa.

Kuului maiskahdus, kun Jonna avasi suunsa ja antoi kuolasta kiiltävän rinnan luiskahtaa huuliensa välistä vapauteen. ”Meidän pikku nuuskijalla on täällä vähän pillukarvoja”, hän sanoi työntäen äkkipysäyksen tehnyttä kättään sentin tai pari pidemmälle.

”Hip hurraa”, Lihapulla sanoi ponnetomasti kameran takaa. ”Hommataan sille mitali.”

Jonna hivutti kättään pidemmälle, kunnes se oli rannetta myöten Charlotan pikkuhousuissa. Charlotta tunsi kämmenen asettuvan kupiksi häpyhuultensa päälle ja sitten yhden sormen, se lieni Jonnan keskisormi, koukistuvan.

Charlotan takaraivo putosi vaimeasti kopsahtaen lattiaan. Kohina hänen päässään lisäsi kierroksia yltyen nopeasti kaiken muun äänen peittäväksi jylinäksi. Hän oli saanut kyllikseen, enemmän kuin kyllikseen. Ja eihän näin edes kuulunut käydä, vaan Neiti Etsivän oli määrä pelastua viime tipassa. Missä olivat Sofia ja Tobbe? Miksi he eivät jo rynnänneet apujoukot mukanaan paikalle?

Charlotta tunsi sormen liukuvan häpyhuultensa välissä. Ensin ylöspäin ja sitten alas ja taas pienen matkan ylös, jonka jälkeen se pysähtyi ja alkoi työntyä hänen sisäänsä.

Se oli liikaa. Charlotta pyörtyi.

8.

Käsi taputti Charlotan oikeaa poskea.

”Kukkuu, kullanmuru.”

Häntä taputettiin uudelleen, tällä kertaa vasemmalle poskelle. Ja sen jälkeen taas oikealle.

”Herätys, törrötissi.”

Charlotta raotti silmiään ja käänsi lyijynraskaalta tuntuvaa päätään hitaasti sivulta toiselle. Hän tajusi olevansa istuma-asennossa. Hyvin loivassa sellaisessa, puolittain makuulla melkeinpä. Mutta voi miten puutuneilta hänen aivonsa tuntuivatkaan... Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Hän laski katseensa alas ja näki hämmästyksekseen kahden sijaan neljä jalkaa. Niistä keskimmäiset olivat hänen omansa ja varpaita myöten ilkosen alastomat. Uloimmat jalat, hänen omiaan selvästi pidemmät ja paksummat, olivat sen sijaan piilossa mustissa farkuissa ja linttaan astutuissa Converse-tossuissa. Charlotta ynähti vaisusti, laski taas katsettaan ja näki vatsansa ja kymmenisen senttiä napansa alapuolella kulkevan rusketusrajan. Toiset kymmenen senttiä alempana olivat hänen häpykarvansa. Ne, jotka Sofia oli nähnyt maauimalassa heinäkuussa ja joista tämä oli lapsellisuuksissaan kertonut Tobbelle, joka oli alkanut hihittää kuin mikäkin heikkopäinen...

Charlotan tokkuraiset ajatukset katkesivat, kun joku nipisti hänen poskeaan. Sitten tuon jonkun sormet siirtyivät hänen otsalleen ja kallistivat hänen päätään taaksepäin, kunnes hänen takaraivonsa asettui vasten jotakin pehmeää.

Mopoautotytön tissit... Jonnan tissit, Charlotta ajatteli sekavasti, kun sormet ottivat lujan otteen hänen päästään kääntäen sitä neljänneskierroksen, niin että hänen poskensa lepäsi tukevasti vasten rintaliivien mustaa ja pitsikoristeista kuppia.

”Vieläkö sen akussa on virtaa?” Jonnan ääni kysyi aivan Charlotan päälaen yläpuolelta.

”Ööh”, sanoi Lihapulla, joka oli piilossa jossakin Charlotan näkökentän ulkopuolella. ”Kuusi prosenttia.”

”Okei, hyvä.”

”Se ei välttämättä riitä.”

Charlotta säpsähti tuntiessaan Jonnan käden asettuvan paljaalle vatsalleen. Etusormi painoi kevyesti hänen napaansa, pikkusormi silitti häntä rusketusrajan kohdilta. Äkkiä hänet valtasi suunnaton halu nostaa poskensa pois Jonnan rinnalta, mutta pelko esti häntä toimimasta.

”Se riittää enemmän kuin hyvin”, Jonna sanoi.

”Et sinä voi olla varma siitä”, Lihapulla vänkäsi. ”Tuo rääpäle on niin peloissaan, että sinä saat hinkata sitä koko yön ja päivän ja vielä toisen yön, ennen kuin se edes kost-”

”Älä ole noin negatiivinen”, Jonna sanoi napaten Charlotan häpykarvoja kynsiinsä ja pingottaen ne kireälle. ”Kyllä minä tiedän, miten tällainen pikkupupunen hoidellaan.”

Lihapulla huokaisi painokkaasti, mutta ei jatkanut väittelyä, vaan sanoi sen sijaan: ”Tee temppusi, akku putosi juuri viiteen prosenttiin.”

9.

Charlotta tiesi, mitä itsetyydytys oli ja (kiitos Tobben rumia puheita rakastavan isoveljen) tiesi vielä senkin, miten se tehtiin. Tai harrastettiin. Tai mikä se oikea ilmaisu ikinä olikaan. Tobben isoveljen tiedot olivat tosin vaikuttaneet aika summittaisilta, mitä tyttöihin tuli, mutta tämä oli korvannut sen selostamalla poikien touhuista sitäkin tarkemmin Charlotan ja Sofian kuunnellessa häntä hetki hetkeltä punastuneempina.

Nyt Jonna itsetyydytti häntä, vaikkakaan tuo sana ei tainnut olla ihan oikea; itsetyydytys, kuten sana itsessäänkin jo selvästi kertoi, tehtiin itse. Ja sen lisäksi (tämän Charlotta oli päätellyt itse ilman Tobben isoveljen avustusta) se kuului tehdä salaa, ilman että kukaan toinen näki sitä. Nyt sen näki hänen lisäkseen kaksi ihmistä, joista toinen vieläpä tallensi sitä digikameralla... Näin ollen se, mitä Jonna oli hänelle parhaillaan tekemässä, ei ollut itsetyydytystä. Mutta ei se voinut olla myöskään seksiä, sillä seksissä (sen tiesi ihan jokainen) tarvittiin tyttö ja poika. Tai 'muna ja pillu', kuten Tobben veli oli joskus kertonut aivan noin ohimennen pelatessaan pleikkaria.

”Neljä prosenttia”, Lihapulla ilmoitti.

Jonnan kämmen jatkoi sitä, mitä 'se' nyt sitten olikaan; hyväili Charlotan häpyhuulia liikkuen välillä edestakaisin ja välillä pyörien, välillä hitaasti ja välillä nopeasti, välillä kevyesti sivellen ja välillä lujasti puristellen. Ensimmäiset kaksi tai kolme minuuttia, ehkä jopa neljäkin, Charlotta oli rimpuillut raivokkaasti vastaan, riuhtonut sidottuja käsiään ja koukistellut jalkojaan ja yrittänyt keikauttaa itsensä kyljelleen, mutta Jonna oli pidellyt häntä eleettömästi ja jotenkin lohduttoman helposti aloillaan. Kun Charlotta oli viimein luovuttanut toivottaman taistelun ja alistunut ottamaan vastaan sen, minkä Jonna oli hänelle päättänyt tehdä, tämä oli suukottanut hänen päälakeaan ja kutsunut häntä kiltiksi tytöksi.

Miten kauan siitä jo oli? Charlotta ei tiennyt. Hänellä ei suoraan sanottuna ollut asiasta minkäänlaista käsitystä. Totuus oli, että hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi ja että hänen haaroväliään hierova käsi, joka oli lämmin kuin patterin päällä kuivattu villasukka, oli saanut hänen olonsa entistäkin raukeammaksi ja (Charlotta mietti hetken, mutta myönsi sen sitten) alkanut jopa tuntua jollakin oudolla ja osin ällöttävälläkin tavalla mukavalta. Eikä siitä tosiasiasta päässyt mihinkään, että hänen niskassaan tuntui se lämmin mielihyvän kutitus.

”Se ihan selkeästi tykkää sinusta”, Lihapulla sanoi kameran takaa. ”Kaksi prosenttia.”

”Tietenkin se tykkää”, Jonna sanoi, ”ja minä tykkään suoraan takaisin.” Hän otti kiinni Charlotan leuasta ja käänsi tämän kasvot ylös kohti omiaan. ”Se on niin söpöinen, että tekisi ihan mieli syödä se, ahmia sen pieni ja pullea pimppi suihini.”

Lihapulla pärähti nauruun. ”Voi vittureikä sinun juttujasi... Sairasta, niin sairasta.”

”Sinä et vain ymmärrä romantiikkaa”, Jonna sanoi raottaen Charlotan häpyhuulia ja sivellen vakoa sormenpäällään. ”Toisin kuin minä ja tämä minun uusi tyttöystäväni.”

”Sinun tyttöystäväsi kamerasta alkaa olla puhti pois, kuten taitaa olla tyttöystävästä itsestäänkin”, Lihapulla sanoi huvittuneena, ”joten vähemmän puhetta ja enemmän runkkua.”

Se kutkuttava mielihyvän tunne, jonka Charlotta oli aina tuntenut juurikin niskassaan, oli nyt valunut alemmas vatsanseudulle. Oikeastaan vielä vähän sitäkin alemmas. Tunne ei tosin ollut aivan sama, kuin se niskavilloja kutittava tunne, mutta lähellä sitä. Samaa sukua. Tämä tunne oli vain jollakin tavoin vielä...

Yhtäkkiä Charlotta voihkaisi ja hänen vartalonsa nytkähti kuin pienen sähköiskun voimasta. Hänen paljas pyllynsä kohosi lattiasta ja hänen lantionsa työntyi eteenpäin, melkeinpä kuin omasta tahdostaan, painuen lujemmin vasten Jonnan kämmentä.

”Ei vittu”, Charlotta kuuli Lihapullan sanovan epäuskoisella äänellä. ”Ei ole todellista, ei vittu millään.”

Jonna ei sanonut mitään, mutta tämän kämmen alkoi hieroa Charlotan alapäätä kovempaa, aivan kuin vastaten lantion liikahdukseen antamalla sille samalla mitalla takaisin.

Taaskin Charlotta huomasi voihkaisevansa. Samaten hän huomasi pakaroidensa irronneen kokonaan lattiasta ja Jonnan toisen käden liukuneen niiden alle.

”Hyvä tyttö”, Jonna kuiskutti ja puristi hänen takapuoltaan. ”Laukea nyt kiltisti.” Vielä toinen puristus, jonka jälkeen Jonnan käsi liikahti keskemmälle... aivan keskelle. Sitten sormi, Charlotta ei voinut tietää mikä niistä, liukui pakaroiden väliin ja sen jälkeen hitaasti alaspäin pysähtyen viimein siihen kohtaan, mihin hän ei olisi ikinä arvannut sen pysähtyvän. Tätä Tobben velikään ei tiedä, Charlotta ajatteli tokkuraisesti, lasittunut katse kameran vihreään led-valoon lukittuneena.

”Oli tuhmaa tulla tänne ilman lupaa”, Jonna sanoi puristaen hänen haarojaan. ”Ja sen vuoksi... tai sanotaan mieluummin, että rangaistuksena siitä, sinä joudut laukeamaan sormi pyllyssäsi.”

Charlotta oli hädin tuskin ehtinyt ymmärtää kuulemansa, kun Jonnan sormi jo työntyi hänen takapuoleensa. Ei kovin syvälle eikä tehden juurikaan kipeää, mutta silti äkillinen ja voimakas inhotuksen tunne sai Charlotan vatsan kramppaamaan. Hänen kaulajänteensä kiristyivät ja hänen päänsä ponnahti irti Jonnan rinnoilta, kun täysi ymmärrys tapahtuneesta velloi hänen ylitseen. Hänen pyllyssään oli sormi. Mustatukkainen mopoautotyttö, jota hän Tobben ja Sofian kanssa oli päivällä heinikosta käsin vakoillut, oli työntänyt sormensa hänen pyllyreikäänsä. Sinne, minne kukaan ei ollut työntänyt mitään sitten Alma-tädin, joka kerran kauan sitten oli tahtonut väen väkisin mitata hänen kuumeensa saatuaan jostain kumman syystä päähänsä, että hän oli sairastunut angiinaan.

Jostakin hyvin läheltä kuului Lihapullan eleetön ääni: ”Kamera piippasi. Se sammuu kohta.”

Jonna ei taaskaan vastannut kaverilleen, mutta hänen pysähdyksissä ollut kätensä lähti liikkeelle alkaen taas hieroa ja hangata ja puristella Charlotan haaroväliä.

Ja niin outoa kuin se olikin, nuo liikkeet melkein kuin häivyttivät sen kuvotuksen, jonka Charlotan takapuoleen tunkeutunut sormi oli synnyttänyt, korvaten sen sillä mukavalla, vatsan alapuolella tuntuvalla kutkutuksella.

Charlotta antoi päänsä kellahtaa taas takakenoon, vasten Jonnan liivejä ja niissä pullottavia isoja ja pehmeitä rintoja. Hän puristi silmänsä kiinni ja antoi Jonnan viedä loppuun sen, mitä tämä hänelle oli tekemässä.

9.

He vapauttivat Charlotan kädet ja repäisivät suuteipin pois. Jonna pyöritti sen käsissään ruskeaksi palloksi ja viskasi sen sivummalle. He antoivat Charlotan pukeutua rauhassa, minkä jälkeen Jonna kysyi: ”Kuka muu tietää tästä paikasta?”

Charlotta vastasi niin rehellisesti kuin osasi, selitti miten oli raahannut ystävänsä heinikkoiselle harjulle ja miten nämä olivat melkeinpä luikkineet pakosalle, kun hän oli ehdottanut rakennuksen tarkempaa tutkimista.

Jonna nyökytti päätään, otti kameran Lihapullan sormista ja asetti sen rintojaan vasten. ”Ymmärrät varmasti, että tämä jää meille.”

”Ikuisiksi ajoiksi”, Lihapulla sanoi.

”Hys nyt siinä, yritetään olla fiksusti”, Jonna sanoi.

Lihapulla muljautti silmiään, mutisi huultensa välistä jotakin, jota tuskin itsekään kuuli, ja käveli muutaman metrin päähän jääden seisomaan paikoilleen loukatun näköisenä.

Jonna kääntyi taas katsomaan Charlottaa ja heilautti peukaloaan kasvien suuntaan. ”Jos sinä kerrot tuosta jollekin... kenellekään-” Hän naputti kameraa kynnellään. ”-tämä video menee nettiin ja kaikkien nähtäville. Minä en todellakaan halua tehdä niin, mutta jos minun on pakko-”

”Seitsemän miljardia ihmistä näkee, että sinulla on kohtalaisen kokoiset tissit ja karvapillu... Mukaanlukien teidän luokan pojat, jotka varmana runkkaa sen jälkeen kikkelinsä punaisiksi”, Lihapulla kailotti saaden Jonnalta siitä hyvästä vihaisen katseen.

Charlotta lupasi, ettei kertoisi. Ja ettei ikinä tulisi takaisin.

Jälkimmäinen lupaus sai Jonnan hymyilemään. ”Ihan miten haluat, mutta sinä olet aina tervetullut poikkeamaan, jos vaikka haluat uusintakierroksen.”

Siihen Charlotta ei vastannut mitään, vaan laski katseensa alas ja odotti, kunnes sai luvan lähteä.