1.
Niina
oli tarttunut portinkahvaan ja vääntänyt sitä juuri sen verran,
että lukon kieli naksahti, kun hän äkkiä vetikin kätensä pois
aivan kuin kahva olisi ollut polttavan kuuma. Samalla hän nosti
katseensa edemmäs, portin vastapuolella olevan talonrötiskön
ikkunoihin. Niiden verhot olivat visusti kiinni, vaikka huhtikuun
lopun iltapäivä oli aurinkoinen ja lämmin.
Noita-akan
koti, hän ajatteli ottaen varovaisen askeleen taaksepäin. Isi oli
kertonut siitä, kun he olivat talvella ajaneet talon ohi. Kertonut
ikäviä juttuja. Pähkähullu noita, isi oli sanonut
pudistellen kaljua päätään.
Niina
oli aikonut kysyä, millä lailla pähkähullu, mutta takapenkillä
istunut pikkuveli oli ehtinyt ensin.
Vaikka
millä, isi oli vastannut. Sillä oli mies, mutta eipä ole
enää. Ei ole ei.
Tappoiko
se sen miehen? Niina oli
kysynyt, vaikka ei ollut lainkaan varma, halusiko kuulla vastausta.
Ajatus siitä, että kilometrin päässä heidän kodistaan asui
murhaaja, oli tuntunut enemmän kuin pelottavalta.
Isi
oli naurahtanut ja sanonut sitten: Ei aivan sentään,
mutta olisi siinä tietysti niinkin voinut käydä. Se katsokaas
antoi äijälleen silloin tällöin selkäsaunoja ihan antamisen
ilosta, mutta yhden kerran se ukko meni ja antoi takaisin. Sanoi
sille pirttihirmulle pari valittua sanaa.
He
olivat tulleet risteykseen, jossa oli kärkikolmio. Isi oli
pysähtynyt ja odottanut, kunnes ruma kuorma-auto oli suhahtanut
heidän ohitseen. Niina tunsi puolenkymmentä liikennemerkkiä, ja
kärkikolmio oli yksi niistä. Se oli helppo muistaa, koska
vitosluokan Suski sanoi niitä aina karvakolmioiksi. Suskin
kestovitsi oli ollut Niinan mielestä hauska tasan siihen hetkeen
saakka, jolloin hän oli ymmärtänyt sen merkityksen.
Kun
risteävä tie oli ollut tyhjä, isi oli painanut kaasua ja jatkanut
tarinaansa. Tämä eukkohan pillastui täysin ja kävi
hakemassa liiteristä kättä pidempää sillä seurauksella, että
varttituntia myöhemmin se äijäpoloinen juoksi tuolla kadunreunassa
persukset punaisena ja parkuen kuin mikäkin penikka.
Pikkuveli
oli työntänyt päänsä etupenkkien välistä ja hihittänyt: Iskä
hei, mistä sä
tiedät, että sen peppu oli punainen?
No
koska, isi oli sanonut vähän
vaikeasti. Koska tuota noin se muija oli repinyt siltä
vaatteet pois. Ihan kikkeli paljaana se reppana paineli menemään.
Pikkuveli oli revennyt nauruun,
kuten Niina oli osannut arvata välittömästi kuullessaan kikkelin
isin suusta. Sen sanan, joka ei hänestä ollut tipankaan vertaa
hauska, vaan... vaan...
Hän ei tiennyt, mitä se
varsinaisesti oli, mutta sen kuuleminen teki hänen poskensa
kuumiksi. Ja toisin kuin pikkuveli (ja isikin joskus satunnaisesti)
hän sanoi sen vain kuiskaten, kun kukaan muu koko maailmassa ei
ollut kuuloetäisyydellä.
Kauempaa
kantautuva mopoauton pärinä palautti hänet ajatuksistaan. Hän
kääntyi hitaasti ympäri ja käänsi portille selkänsä. Aurinko
lämmitti hänen kasvojaan, mutta silti hän tunsi vilunväreiden
kiipeävän pitkin selkäänsä. Hän lähti kävelemään eteenpäin,
mutta pysähtyi muutaman metrin päässä ja jäi paikoilleen järsien
alahuultaan.
Hänen
oikeassa kädessään roikkui kangaskassi, joka painoi paljon enemmän
kuin hän oli odottanut sen tässä vaiheessa painavan. Keksien
myynti luokkaretken rahoittamiseksi oli ennakkoon vaikuttanut
helpolta työltä (kukapa nyt ei kekseistä pitänyt, etenkin kun ne
kannettiin kotiovelle asti), mutta osoittautunut iltapäivän aikana
joksikin ihan muuksi.
Monella
ovella kukaan ei ollut tullut avaamaan, ja ne harvat jotka tulivat,
pudistivat päitään ja sanoivat: ”Kiitos ei.”
No,
ehkä se oli lievää liioittelua, mutta riittävän lähellä
totuutta. Tosiseikka oli, Niina mietti apeasti, että
kolmestakymmenestä paketista vain viisi oli tähän mennessä
löytänyt ostajan. Ja niistäkin kaksi oli ostanut äiti.
Heikko
myynti ei olisi huolestuttanut häntä niin kovasti, ellei miehensä
piesseen noita-akan talo olisi ollut tämän kadun viimeinen.
Seuraava poikkikatu ei ollut enää hänen myyntialuettaan, vaan
Tommin. Tai Eetun. Hän ei muistanut kumman, eikä sillä ollut niin
väliäkään.
Jos
äiti suostuisi ostamaan vielä paketin tai pari, ja jos isi veisi
muutaman paketin konttorille ja yrittäisi kaupata niitä
työkavereilleen jos ne vaikka-
Jos
ja jos ja jos.
Vastenhakoisesti
ja sydän tykyttäen Niina kääntyi takaisin portin suuntaan.
Pikkuveljen pilkallinen ääni hänen takaraivossaan hihkui: Ninni
on nössö, pissahousu ja pelkuriraukka.
”Enkä
muuten oo”, hän mutisi ja asetti kätensä portinkahvalle, joka ei
ollut kuuma, vaan puistattavan kylmä.
2.
Arja
Laine oli käyttänyt mainostauon tehokkaasti hyväkseen; hän oli
sen aikana ehtinyt sekä tyhjentämään rakkonsa että täyttämään
jäätelökulhonsa. Nyt hän asetti takapuolensa takaisin sohvalle ja
kulhon massiiviselle vatsalleen ja hamusi kaukosäätimen käteensä.
Hän mykisti vanhan Saloransa mainosten ajaksi, oli aina mykistänyt
ja tulisi aina mykistämään.
Juuri
silloin, kun Eric ja Brooke palasivat ruudulle jatkamaan kiivasta,
mutta ah niin mehukasta riitaansa, ovikello kilahti.
Hän
veti syvään henkeä ja jäi odottamaan. Kului viisi sekuntia, vielä
toiset viisi. Hän puristi kaukosäädintä. Ei uutta kilahdusta eikä
koputusta. Se, joka hänen ulko-ovelleen oli eksynyt, oli ymmärtänyt
lähteä matkoihinsa. Brooken silmäkulmat olivat kyynelissä, Eric
yritti kiertää kätensä hänen ympärilleen, mutta Brooke torjui
yrityksen.
Kello
kilahti uudelleen, tällä kertaa kahdesti peräkkäin. Ja voi herra
paratkoon: jälkimmäistä kilausta seurasi koputus, kolme kovaa ja
kolkkoa sellaista.
"Kusi
ja paska", Arja Laine sanoi. Hän siirsi jäätelökulhon sohvan
käsinojalle, punnersi itsensä (kaikki 135 kiloa) seisomaan ja
käveli olohuoneen poikki eteisaulaan ja edelleen tuulikaappiin.
Ulko-oven ikkuna oli huurrelasia, mutta hän erotti sen toisella
puolella hoikan hahmon.
Jos
se oli yksi niistä pojannulikoista, jotka ravasivat syksyisin hänen
takapihallaan omenavarkaissa ja jotka räjäyttivät hänen
postilaatikkonsa joka ikisenä uudenvuodenaattona, hän ottaisi sitä
kiinni niskasta ja kulkusista ja rusentaisi viimeksi mainittuja niin,
että se kiljuisi kuin palosireeni. Että se kiroaisi typerää
y-kromosomiaan vielä kuolinvuoteellaan.
3.
Niinan
sydän hakkasi villisti. Päätös marssia noita-akan ovelle, suoraan
suden suuhun, oli ollut huono. Suorastaan idioottimainen. Ei
sellainen ihminen sitä paitsi keksejä ostaisi. Nainen, joka pystyi
pieksemään aikuisen miehen itkuun ja riisumaan sen kikkelin
paljaaksi, ei syönyt keksejä. Lihaa kylläkin -suuria määriä ja
raakana, aivan kuten se torahampainen hirviö siinä kauhuelokuvassa,
jonka hän oli isin ja pikkuveljen kanssa katsonut muutama viikko
sitten lauantaina, kun äiti oli ollut yövuorossa.
Noita-akka
ei tainnut olla kotona. Niina mutristi suutaan ja nosti sormensa
kohti ovikelloa. Vielä kolmas yritys, sen jälkeen hän ottaisi
jalat alleen ja palaisi kotiin tyrkyttämään keksejä
vanhemmilleen. Toki se olisi noloa ja isi kaiketi moittisi häntä
laiskuudesta tai jopa epäilisi, ettei hän ollut käynyt kuin
parilla ovella ja luovuttanut sen jälkeen ja-
Sormenpää
oli vain senttien päässä ovikellosta, kun lukko naksahti. Ääni
sai Niinan melkein kirkaisemaan.
4.
Hänen
kuistillaan ei seissyt pojannulikka, vaan tyttö. Tummahiuksinen ja
vihreäsilmäinen. Sillä oli yllään musta huppari ja kireät
farkut, jotka kertoivat seikan tai parikin: tytöllä oli pienen
pieni ripaus lantiota ja ripaus takapuolta myöskin. Arja Laine oli
huono arvaamaan ihmisten -etenkin nulikoiden- ikää, mutta
äkkiseltään sanottuna tämän yksilön karvankasvu alkoi ja loppui
kaulan yläpuolella.
"Mitä
asiaa?" hän kysyi.
Tyttö
avasi ja sulki suunsa sanomatta sanaakaan.
"Niin?"
Arja Laine kivahti ja tunsi samalla aiemmin päivällä vaivanneen
päänsäryn, jonka oli uskonut jo karistaneensa, tekevän pikaista
paluuta. Paskat. Ainahan se teki, etenkin silloin, kun hänen
näköpiirissään liikkui nulikoita. Okei, tällä nulikalla ei
roikkunut kulkusia jalkovälissään eikä se kuseksinut seisaaltaan,
mutta nulikka se oli silti. Epäilemättä pahimman laatuinen
sellainen.
Se
ojensi kättään häntä kohti. Kädessä oli hopeanvärinen
paketti. "Moi", se sanoi ja yritti hymyillä. "Haluisitko
ostaa keksejä? Ne rahat menee meidän luokkaretkeen, me lähdetään
Tukhol-"
"Keksejä?
Minä en syö keksejä."
"Eikun
oota", se määkäisi, kun hän oli vetämässä ovea kiinni.
"Katso vaikka." Se työnsi pakettia kohti hänen kasvojaan.
"Kaurakeksejä, ne ei lihota."
Tällä
kertaa Arja Laine avasi ja sulki suunsa sanomatta sanaakaan.
Näkymätön vanne, tiukempi kuin partiolaisen persereikä, kiristyi
hänen rintakehänsä ympärille. Hittolainen. Suulas nulikka
farkuissa pullottavine pakaroineen oli saanut hänet tolaltaan.
Ja
se -herra paratkoon!- jatkoi puhumista, sen huulet liikkuivat
edelleen.
"Nää
ei lihota lainkaan", se sanoi aurinkoisesti. "Että kyllä
näitä voi syödä lihavatkin."
Arja
Laine ähkäisi.
"Nää
on lihaville sopivia ja ne on tosi halpoja. Jos ostat kaksi pakettia,
saat kolmannen vain-"
Ulko-ovi
oli ollut vain raollaan. Nyt Arja Laine tempaisi sen auki kokonaan ja
nappasi kiinni tytön olkapäistä. Se yritti kirkaista, mutta sen
kurkusta tuli ulos pelkkä voimaton inahdus. Keksipaketti ja toisessa
kädessä riippunut kangaskassi putosivat kynnysmatolle. Hän
höykytti tyttöä edestakaisin, käänsi sen selin itseensä ja
painoi sen posken vasten ovenpieltä.
"Koulussasi
ja kotonasi eletään kenties vuotta 2014, mutta tässä huushollissa
ollaan ja pysytään viisikymmentäluvulla, ja kohta sinun pikkuinen
pyllysi saa tietää, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa."
Tyttö
rääkäisi kuin varis, sen käsi kurottautui ulos oviaukosta kuin
hapuillen jotain näkymätöntä, johon tarttua ja jonka avulla
kiskoa itsensä vapaaksi. Arja Laine siirsi painoaan taaksepäin ja
työntyi sitten voimalla päin sen selkää.
Hän
tunsi, miten ilma karkasi sen keuhkoista. "Ug", se sanoi ja
putosi polvilleen.
5.
Noita-akan
kädet olivat kuin lumilapiot. Ne työntyivät hänen kainaloidensa
alitse, tempaisivat hänet korkealle ilmaan ja laskivat hänet
olkapäälle, joka oli leveämpi kuin hänen lantionsa. Naisen kova
taklaus oli lukinnut väliaikaisesti Niinan äänihuulet, mutta nyt
hän tunsi niiden avautuvan.
Hän
huusi naisen sulkiessa ulko-oven ja huusi, kun se lähti kantamaan
häntä olallaan pidemmälle talon syvyyksiin. Ohi eteisen seinillä
roikkuvien taulujen, ohi avoimen vessan oven ja ohi keittiön, jonka
sivupöydällä nukkui hiilenharmaa kissa.
Hänen
päänsä oli ylösalaisin, hänen kasvonsa takoivat vasten naisen
pehmeää rintaa. Rintaa, joka näytti jatkuvan alavatsaan
(karvakolmioon) asti. Hän alkoi lyödä naisen reisiä, mutta hänen
lihaksistaan oli kaikonnut kaikki voima. "Päästä mut alas! Mä
kerron mun isille!"
"En
ja epäilemättä", nainen sanoi tyynesti.
He
tulivat olohuoneeseen. Televisiosta kuului ääniä, jotka Niina
kauhustaan huolimatta tunnisti. Kaunarit, hän ajatteli, mutta ajatus
katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Nainen
tiputti hänet sohvalle. Pehmusteista pöllähti tomupilvi ja
käsittämätön määrä kissankarvoja; harmaita, mustia, oransseja
ja ruskeita. Niina veti henkeä ja uikutti, mutta ennen kuin hän
ehti edes ajatella nousevansa ylös, nainen istuutui hänen
viereensä, vain senttien päähän hänen päälaestaan, ja kaappasi
kiinni hänen ranteestaan vääntäen sen hänen selkänsä taakse ja
sitten korkealle, aivan liian korkealle, aina lapaluille saakka.
Pikkuveli
oli vääntänyt hänen kättään kerran samalla tavalla, kun riita
viimeisestä kakunpalasta oli karannut pahemman kerran käsistä.
Niina oli alkanut itkeä, mikä sinänsä oli nolo juttu nuoremman
sisaruksen välillä käydyssä mittelössä, mutta itkusta oli ollut
hyötyäkin: äiti oli kiskonut pikkuveljen pois hänen kimpustaan ja
himoittu kakunpala oli päätynyt hänen lautaselleen.
Nyt
se oli laiha lohtu. Nyt hän oli valmis luovuttamaan kaikki elämänsä
kakunpalat veljelleen vastineeksi vapaudesta.
Nainen
piteli hänen kättään taivutettuna ja kysyi: "Tiedätkö,
miltä luun katkeaminen kuulostaa?"
"Eeen!"
Hänen äänensä oli ohut ja kimeä.
"Etkä
haluakaan tietää?"
"En!
En!"
Nainen
väänsi kättä vielä ylemmäs, pisteeseen, jossa sen katkeaminen
oli enää sentin päässä. Tai millin päässä. Niinan oli pakko
taivuttaa selkäänsä, hänen alavatsansa irtosi sohvatyynyltä ja
polvet koukistuivat, takapuoli nousi pystyyn. Hän ei uskaltanut
huutaa, ei edes hengittää.
"Vai
pyllistät sinä tädille" nainen sanoi. "Ei se mitään,
pyllistä vain. Kurittoman mutta tekojaan katuvan nulikan tuleekin
tarjota pyllyänsä ilman erillistä kehotusta."
Puolet
Niinan kasvoista oli hautautunut sohvan pehmusteeseen. Näkyvillä
olevalla silmällään hän tuijotti naisen mekon alta näkyvää
muhkuraista polvea. Hänen kurkkunsa oli täynnä kissankarvoja.
"Minun
entinen mieheni", nainen sanoi melkein unisesti, "kutsui
minua kerran lihavaksi."
Niina
vinkaisi.
"Yhden
kerran. Ei enempää. Osaatko arvata, mitä sen yhden kerran jälkeen
tapahtui?"
Niina
osasi. Osasi vallan hyvin. Isi oli kertonut; sen yhden kerran jälkeen
noita-akka oli hakenut liiteristä kättä pidempää, jolla oli
lyönyt miestään. Jotain sellaista, jolla saattoi lyödä niin
kovaa, että aikuinen mies -ehkä samanlainen mies kuin isikin- oli
alkanut itkeä.
Ja
noita-akka oli repinyt siltä vaatteet ja ajanut sen ulos kikkeli
paljaana.
Kikkeli
paljaana.
Niina
alkoi itkeä.
6.
Päänsärky
oli palannut aiempaa vahvempana; päivällä takaraivoa takonut
vasara oli vaihtunut moukariksi. Syypäätä siihen ei tarvinnut
kaukaa hakea, se makasi hänen sohvallaan. Hän oli ottanut kiinni
sen hiuksista ja siirtänyt sen pään istuintyynyltä reidelleen,
jolla se nyt lepäsi.
Se
hengitti lyhyin, kiivain vedoin ja niiskutti kuten nulikat
pelästyneinä niiskuttivat. Sen takapuoli pullotti pystyssä ja Arja
Laineen oli pakko tunnustaa itselleen -niin vastenmielistä kuin se
olikin- että kyseinen takapuoli ei ollut ruma. Se oli nuoren ja
solakan tytön pylly, pyöreä ja pehmeä ja sileä.
Ei
se tietenkään tarkoittanut, etteikö hän läimäyttelisi sitä
puolukan punaiseksi, kun sen aika koitti. Mutta oli mahdollista, jopa
todennäköistä, että hän tekisi sille jotain muutakin.
Arja
Laine oli melkein unohtanut, miten tuskalliseen asentoon sen käsi
oli vääntynyt. Hän taputti sen poskea ja sanoi: "Haluatko
päästä yöksi omaan sänkyysi?"
"Ooo",
se vikisi.
Hän
hellitti otettaan sen ranteesta, antoi liki luonnottomalle mutkalle
taipuneen käden laskeutua viisi senttiä alemmas. Vielä toiset
viisi. Sitten hän sanoi: "Sano: 'Kiitos, täti'."
Sen
leuka tärräsi. "Iios äti." Siitä tuskin sai selvää,
mutta se sai luvan kelvata.
"Täti
vapauttaa kohta kätesi. Sen jälkeen sinä avaat napit noista
typerän kireäistä farkuistasi ja-" Hän taputti reittään.
"-tulet massullesi tähän tädin jaloille."
Sen
suusta tuli pitkä, lohduton vaikerrus. Se oli näemmä ymmärtänyt,
mitä tulen piti, eikä tuo tieto ilahduttanut sitä pätkän vertaa.
"Ymmärsitkö
sinä?"
Se
ei vastannut, jatkoi vain vinkumistaan. Ääni oli heikko mutta silti
korvia raastava. Jos se jatkaisi sitä vielä pitkään, olisi pakko
siirtyä kovempiin keinoihin. Ilmastointiteippiin ja mattopiiskaan,
joita hänen miehensä oli kammoksunut yli kaiken.
"Yv-hyvä
on", se sanoi äkkiä.
Arja
Laine odotti sen pomppaavan pystyyn kuin mopopojan kulli heti sillä
sekunnilla, kun hän vapautti sen käden, mutta veikkaus meni
metsään. Ensin se ei uskaltanut liikahtaakaan, mutta sitten se
työnsi hervottomina tärisevät kätensä vatsansa ja sohvantyynyn
väliin. Sen poski lepäsi edelleen hänen vasemmalla reidellään,
ja vaikka hänellä oli yllään puuvillamekko, hän tunsi sen ihon
kuumuuden kankaan lävitse.
Kesti
pitkään, ennen kuin se sai kaikki napit avattua.
"Noh",
Arja Laine tiuskaisi, kun se jäi paikoilleen. "Tähän näin."
Hän läpytti reisiään. "Massu tädin reisille, hopihopi."
7.
Niinan
pää oli jälleen ylösalaisin ja hänen hiuksensa lepäsivät
myrkynvihreällä matolla. Häntä pyörrytti ja hän ymmärsi vain
etäisesti, että kamala noita-akka oli kiskonut hänen farkkunsa
alas. Oliko tämä unta? Oliko hän oikeasti omassa sängyssään
kahden Justin Bieber-julisteen vartioimana? Yöpaidassaan ja
pörrösukissaan, peitto korviin asti vedettynä. Ei. Niin hyvää
tuuria hänellä tuskin oli.
Veri
kohisi hänen päässään. Matto oli muuttumassa vihreäksi usvaksi.
Hän tunsi naisen karhean kämmenen liukuvan pitkin paljasta
takareittään ja kohti takapuolta, jonka peittona olivat enää
pikkuhousut. Ne kivat siniset pikkuhousut, jotka äiti oli ostanut
Ideaparkista.
Ei
tämä mitään unta ollut, vaan totista totta.
Nainen,
kamala kauhutarinoiden noita, vetäisi pikkuhousut alas, riuhtoi ne
polvitaipeisiin saakka. Niina pelkäsi pyörtyvänsä hetkellä millä
hyvänsä.
Kämmen
läiskähti hänen alastomille pakaroilleen. Osuman synnyttämä ääni
oli kova kuin kiväärin laukaus. Kipu oli vielä kovempi.
Hän
rääkäisi käheästi. Sylkipisarat roiskuivat hänen hiuksilleen.
Hän nosti päätään kuin pinnalle nouseva sukeltaja.
"No-no",
nainen sanoi eleettömästi ja tarttui hänen päälakeensa painaen
sen takaisin alas.
Uusi
lyönti, uusi korvia huumaava paukahdus.
Niina
painoi kämmenensä mattoon, koukisti sormensa ja yritti vetää
itsensä pois. Kipu oli hirvittävä, mutta hän sysäsi sen
mielestään. Hänen hätääntyneet aivonsa toistivat yhtä ainutta
sanaa: Pois! Pois! Pois!
Noita-akka
löi häntä kolmannen kerran, nosti kätensä välittömästi
takaisin yläasentoon ja löi uudelleen... ja uudelleen.
Ja
uudelleen, kunnes Niina ei enää rimpuillut eikä kauhonut mattoa
petolinnun kynsiksi käyristyneillä sormillaan.
8.
Nulikka
oli mennyt veltoksi kuin pesusoikossa kelluva sukka. Arja Laine
tutkaili sen pientä mutta pyöreää takapuolta katseellaan. Pakarat
tärisivät, tai pikemminkin hytkyivät. Kun hän oli kiskonut sen
pikkuhousut alas, ne olivat olleet maidonvalkoiset.
Entäpä
nyt? Minkä väriset ne nyt olivat? Siinä vasta kysymys.
Alhaalla,
pakarat ja takareidet toisistaan erottavien poimujen kohdalla, oli
toki edelleen nähtävillä valkoista, mutta ylempänä värisävyt
vaihtelivat vaaleanpunaisesta kirkkaanpunaisen kautta
tummanpunaiseksi, jopa violetiksi.
Nulikka
nukkuisi vatsallaan seuraavat kaksi viikkoa, ja se oli äärimmäisen
optimistinen arvio. Lisäksi, Arja Laine mietti hymynkare huulillaan,
se saattaisi pissata seisten, kuten pojat. Kuten ne omenoita
varastelevat nulikat, joiden kulkuset hän mieluusti rustentaisi
uuteen uskoon. Mielikuva pytyn edessä seisovasta tytöstä housut
nilkoissa ja paidanhelma leuan alla lämmitti suuresti hänen
mieltään. Saisiko se suihkun osumaan maaliinsa? Tuskinpa vain.
Pisuttelu menisi rättihommiksi.
Hän
työnsi kätensä sen vatsan alle, nousi seisomaan ja tiputti sen
selälleen istuintyynyille. Sen vetiset silmät tuijottivat häntä,
sen suu oli ammollaan. Litteä vatsa nytkähteli kuin pienten
sähköiskujen voimasta. Arja Laine näki, että sen haarovälissä
kasvoi untuvaisia karvoja. Ei paljoa vielä, eivätkä ne ulottuneet
alavatsalle, vaan loppuivat siihen, mistä häpyhuulet alkoivat. Jos
se olisi puristanut reitensä yhteen, ne olisivat saattaneet jäädä
häneltä huomaamatta.
Hän
kyyristyi, nappasi niitä sormiensa väliin ja nykäisi. Pulleat
häpyhuulet venyivät. Yksi karvoista repesi irti, sitten toinen ja
kolmas. Temppu herätti nulikan horroksestaan ja se alkoi parkua.
”Suu
suppuun, karvapimpero”, Arja Laine komensi.
Se
vaikeni, mutta kierähtikin äkkiä ympäri nuoren tytön
notkeudella, jollaisesta hän itse ei saattanut edes haaveilla. Ennen
kuin hän ehti reagoida moiseen temppuun, se oli heittäynyt
lattialle ja kontannut housut nilkoissa kauemmas hänen
ulottuviltaan.
”Seis
siihen paikkaan”, hän kähisi, mutta uhmakas nulikka jatkoi
menoaan. Se ylitti maton reunan ja konttasi kovaa vauhtia kohti
eteiseen vievää oviaukkoa. Sen kirjavanpunainen takapuoli heilui.
Arja
Laine juoksi sen perään ja sai sen kiinni, kun se oli eteisen
lipaston luona, vain metrin päässä tuulikaapista.
Hän
painoi sen vatsalleen ja asettui leveässä polviasennossa sen
päälle. Sen kynnet raapivat parkettia, kun se yritti raahautua
eteenpäin mielipuolisella vimmalla.
Arja
Laine istuutui sen takareisille koko painollaan ja sivalsi
kädenselällään sen pakaroita. ”Pulleapimppiset nulikat eivät
mene minnekään, ennen kuin minä sen sallin.”
Hän
vei vasemman kämmenensä sen suulle ja puristi sen huulet yhteen.
Rääkyminen vaimeni puuroiseksi muminaksi. Hän koputti sen nenää
oikealla etusormellaan. ”Arvaapa lystiksesi, missä tämä tädin
sormi kohta vierailee.”
Parkaisun
voimakkuudesta päätellen nulikka arvasi.
9.
Noita-akan
sormi siveli hänen pyllyvakoaan, sitä yhtä paikkaa, johon
kenelläkään ei ollut lupa koskea. Niina tiesi seksistä yhtä jos
toista, ja vaikka jotkut niistä jutuista, joita seksistä sai koulun
pihalla kuulla, olivat aika ällöjäkin, suurin osa oli lähinnä
kiinnostavia.
Seksissä
pojat tykkäsivät puristella tyttöjä tisuista, ja se oli ihan
okei. Hän ei täysin ymmärtänyt, miksi pojat pitivät sellaisesta
hommasta, mutta se ei tehnyt siitä ällöttävää. Päinvastoin,
hän oli joskus yöllä peittonsa alla miettinyt, se voisi jopa
tuntua kivalta... Edellyttäen tietenkin, että poika, joka hänen
tisujaan puristaisi, olisi kiva poika. Toisin sanoen seiskaluokan
Eetu. Mielellään niissä tummissa farkuissa ja mustassa t-paidassa,
jonka rintamuksessa luki Volcom.
Ja
tottakai hän tiesi senkin, minne kikkeli kuului
seksissä laittaa. Tiesi kerrassaan hyvin ja oli tiennyt jo pitkään.
Sekään ei ollut ällöttävää. Pelottavaa kylläkin, mutta eri
tavalla pelottavaa kuin hammaslääkäri tai heidän naapureidensa
kuolaava rottweiler, joka silloin tällöin kaivautui raja-aidan
alitse heidän pihansa puolelle ärisemään ja meuhkaamaan. Pelko
kikkelistä pimpissä oli -paremman ilmaisun puutteessa- kivaa
pelkoa.
Mutta
mitä pyllyyn tuli, sallittu alue oli yhtä kuin pakarat. Tisujen
lisäksi pojat tykkäsivät puristella pakaroita ja se oli kiistaton
fakta, jonka hän oli kuullut paitsi kavereiltaan, myös parilta
pojalta. Pyllyvako sen sijaan... se oli jokaisen tytön
yksityisaluetta samalla tavoin kuin päiväkirjatkin.
Noita-akan
sormi oli pysähtynyt, sen kärki puristi hänen pyllyreikäänsä.
Mitä se olikaan sanonut istuttuaan hänen päälleen? Mitä se
oli...
Niina
muisti naisen sanat ja ymmärsi niiden merkityksen sillä samalla
hetkellä, jolla sormi survoi tiensä hänen sisälleen. Hänen
pyllyreikäänsä.
”Ja
minä kun pidin sen potkupalloa pelanneen räkänokan persereikää
ahtaana”, naisenkuvatus sanoi enemmän itselleen kuin hänelle.
”Sen, joka potkaisi pallonsa liiterin ikkunaan toissakesänä ja
jonka minä nappasin kiinni.”
Ensin
sormi oli työntynyt hänen suoleensa vain vähän, ei kahta senttiä
enempää, mutta nyt se porautui syvemmälle. Hitaasti mutta silti
vääjäämättömän varmasti.
Puristava
kipu sai Niinan selän kyyristymään. Hän mylvi vasten naisen
massiivista kämmentä. Hänen niskanikamansa pullistuivat, kädet
kauhoivat liukasta parkettilattiaa. Naisen sormi oli puoliksi sisällä
ja työntyi yhä vain pidemmälle.
”Lyön
Salorastani vetoa, että sinä olet haaveillut tästä”, nainen
sanoi. ”Salaa ikiomassa sängyssäsi... pidellen ehkä luokkakuvaa
kädessäsi ja katsellen sitä takarivin iki-ihanaa poikaa, jonka
kulkusia et ikinä ole nähnyt etkä kenties ikinä tule näkemään,
mutta jotka silti pyörivät yhtä mittaa mielessäsi. Joita huomaat
ajattelevasi, kun nouset pisulta ja pyyhit pullean pimppasi... edestä
taaksepäin, kuten äitisi on opettanut.”
Sormi
oli mennyt niin syvälle kuin sen oli mahdollista mennä; naisen
karheat rystyset olivat puristuneet kiinni hänen pakaroihinsa,
joissa sykki selkäsaunan jäljiltä puutunut kipu. Äkkiä sormi
pyörähti ja sen kärki koukistui. Koko Niinan vartalo jännittyi
äärimmilleen, kädenselkien jänteet kiristyivät ja silmämunat
muljahtelivat. Virtsarakko antoi periksi. Noita-akka ei joko
huomannut sitä tai piitannut siitä.
”Tällä
tavalla pojat tekevät sinun tuhmissa haaveissasi”, nainen sanoi.
”Pitävät persereikääsi hyvänä ja kuiskuttelevat korvaasi
sanoja, jotka saavat poskesi punaisiksi ja pikkuhousuissasi
pullottavan pimppaloorasi kihelmöimään.” Paksu ja karhea sormi
suoristui ja vetäytyi hiljakseen ulospäin. ”Äläkä yritäkään
kiistää sitä, tai täti kynii sinun tupsukkasi.”
Niina
ei yrittänyt, vaan ynähti voimattomasti. Sormi oli tullut melkein
kokonaan ulos, mutta teki taas tietään syvemmälle. Samalla
noita-akan peukalo oli siirtynyt hänen häpyhuulilleen ja alkanut
hangata niitä pyörivin liikkein.
”Tädin
persereikätyttö kesti rangaistuksensa, eikä täti jätä sellaista
tekoa palkitsematta.”
Niina
ynähti taas. Iso peukalo oli sukeltanut kuin varkain hänen
häpyhuultensa väliin ja paineli nyt kohtaa, jota hän itsekin oli
joskus suihkussa painellut miettien kovasti, tuntuiko se hyvältä
vai pahalta.
Siitä
oli tullut pissahätä, hän muisti. Ja se painelu oli jostain syystä
muuttanut hänen nänninsä kivikoviksi, kuten alkukesän kylmä
merivesi mökillä aina muutti. Pimpan painelu oli tehnyt hänestä...
törrönännin. Kyllä. Kyllä vain; juuri niin pikkuveli oli
ilkkunut seistessään laiturilla onkivapa käsissään, kun hän oli
noussut vedestä keltaisessa uimapuvussaan... Ninni-Ninni-Törrönänni.
Hänen
päänsä tuntui yhtäkkiä lyijyn raskaalta. Näkökenttä supistui
kuin kameran suljin ja jääkylmä hiki kohosi hänen ohimoilleen.
Maailma pyöri ja kieppui. Unenomaiset ajatukset sinkoilivat sinne
tänne vailla järkeä tai logiikkaa.
Karvapimpero...
Ninni-Ninni-Törrönänni... sormipylly... pyllysormi...
pyllypylly...
Pyörtyminen,
jota hän tähän asti oli onnistunut välttämään, oli saanut
hänet kiinni. Sen kynnet olivat tarraneet hänen olkapäihinsä ja
kiskoivat häntä syvyyksiin.
...kikkelikikkelikikkeli....
Epilogi.
Arja
Laine istuskeli eteisen penkillä ja poltti tupakkaa. Päänsärky
oli tiessään ja hän tunsi olonsa paremmaksi kuin pitkään aikaan.
Nulikka
oli maannut paikallaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli
noussut sen päältä. Lopulta sen silmät olivat rävähtäneet auki
ja se oli kääntynyt kyljelleen ja alkanut vetää housujaan ylös.
Pikkuhousujen osalta se oli sujunut nopeasti, mutta farkut olivat
tuottaneet sille ongelmia.
Saatuaan
monen yrityksen jälkeen niiden napit kiinni se oli noussut
jaloilleen ja ottanut pari hoipertelevaa askelta kohti ulko-ovea. Sen
olkapää oli kolahtanut päin tuulikaapin seinää ja se oli
horjahtanut taaksepäin onnistuen välttämään kaatumisen vain
hiuksen hienosti. Tai pimppakarvan hienosti.
”Älä
unohda keksejäsi”, hän sanoi, kun se toisella yrityksellä
selvisi ovelle asti ilman törmäilyjä. ”Ne houkuttelevat lintuja,
enkä minä kaipaa linnunpaskaa ikkunoihini enkä etenkään
pyykkeihini.”
Se
ei vastannut mitään, väänsi vain ovenkahvaa niillä tärisevillä
sormillaan ja hoippui ulos kovaa vauhtia hämärtyvään kevätiltaan.
Arja Laine ei voinut olla hymyilemättä, ja kun hän nuuhkaisi
peukaloaan, hymy yltyi nauruksi.
Melkoisia tarinoita. Moni yrittää kuvata syyllisyyttä ja häpeää. Nämä suorastaan jakavat niitä. Kiinnitin myös huomiota nimien valintaan. Väkivaltainen nainen nimeltään Arja Laine on hyvä oivallus. Arjalaineet lienevät keskimäärin ihan mukavia. Vaan mitäpä arjoista voi tietää lähemmin tutustumatta...
VastaaPoista