Työhaastattelu

Jorma Käyrälä oli pieni mies monessakin eri mielessä, mutta siitä huolimatta hän oli onnistunut kapuamaan isolle pallille. Sille kaikista suurimmalle, jos tarkka halusi olla. Hänen toimistonsa ovessa luki: Pääjohtaja.

Kun sisäpuhelin pirisi ja hänen sihteerinsä ilmoitti kello neljäntoista tapaamisen saapuneeen paikalle, Jorma Käyrälä antoi tulijalle luvan tulla sisään.

Muutamaa sekuntia myöhemmin ovi kävi ja Anna astui toimistoon jääden sitten seisomaan paikoilleen. Suuri, ylellisesti sisustettu huone haisi juuri siltä kuin hän muistikin sen haisevan: parkettivahalta, nahkahuonekaluilta ja partavedeltä, jonka läpitunkeva löyhkä todisti ainakin sen, ettei kallis maku ollut yhtä kuin hyvä maku.

”Käy ihmeessä istumaan, älä ujostele”, Käyrälä sanoi massiivisen kirjoituspöytänsä takaa. ”Et sinä viimeksikään ujostellut.”

Anna käveli lattian poikki ja istuutui askeettiselle puutuolille Käyrälää vastapäätä. Hän liikkui ripeästi, mutta piti leukansa alhaalla ja katseensa poissa Käyrälän pienistä ja nopeasti liikkuvista silmistä.

”Kun lähdit täältä, en uskonut näkeväni sinua uudestaan”, Käyrälä sanoi ristien kätensä pöydälle, joka oli vihreää lukuvalaisinta, puhelinta ja yhtä irtopaperia lukuunottamatta tyhjä. ”Ja muistellessani sitä, miten sinä täältä lähdit, en usko sinunkaan arvanneen, että palaisit takaisin.”

Anna ei sanonut mitään, mutta Käyrälää se ei näyttänyt haittaavan, pieni mies suurella pallillaan oli vasta pääsemässä vauhtiin. ”Ymmärsin siis sinun haluavan takaisin palkkalistoilleni?”

”Joo.”

”Vaikka irtisanoutuessasi käskit minun-” Käyrälä kumartui eteenpäin, kunnes hänen rintalastansa painoi vasten pöydänreunaa. ”-suksia vittuun ja tunkea tämä ravintola perseeseeni? Niinhän se oli?”

Anna nyökkäsi. Hän tunsi kuumotuksen kohoavan poskilleen, vaikka oli arvannut tämän tulevan. Tottakai hän oli tiennyt, ettei Jorma Käyrälän kaltainen mies painaisi menneitä villaisella eikä päästäisi häntä kuin koiraa veräjästä. Kaljupäinen tärkeilijä halusi maksaa potut pottuina, laittaa hänet polvilleen, ennen kuin edes harkitsisi hänen palkkaamistaan uudelleen.

”Kerroppa minulle”, Käyrälä sanoi nojautuen taaksepäin muhkealla nahkatuolillaan, ”miksi sinä olet niin pahassa rahantarpeessa, että tulit takaisin.”

Anna nielaisi ja työnsi täriseviksi käyneet kätensä levyinä reisiensä väliin. Totuuden hetki, tässä ja nyt. Hän oli miettinyt viime päivät jos jonkinlaisia tarinoita, joita voisi Käyrälälle syöttää, muttei ollut onnistunut keksimään yhtäkään satua, joka olisi ollut edes jollain tapaa uskottava. Lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että kertoisi totuuden. Sen parempaan hän ei pystyisi, ja sen jälkeen hän olisi Käyrälän armoilla. Ei mikään ihanteellinen tilanne, mutta vaihtoehdot olivat nollissa.

Niinpä hän kertoi Juhasta, jonka oli tavannut täysin yllättäen keskellä tammikuista lumisadetta ja jonka kanssa oli karannut vihille jo vappuna. Hän kertoi heidän yhteisestä tyttärestään ja omakotitalosta, jonka he velkarahalla olivat ostaneet. Lopuksi hän kertoi Juhan uhkapeliongelmasta, joka oli selvinnyt hänelle liian myöhään. Toisin sanoen vasta siinä vaiheessa, kun tämä oli tyhjentänyt oman tilinsä lisäksi hänen tilinsä, ja haalinut pikavippejä hänen henkilötiedoillaan ja häipynyt lopulta kuin tuhka tuuleen jättäen jälkeensä vain pinon vaatteita ja vielä korkeamman pinon perintäkirjeitä Annan nimellä postitettuina.

”Vai niin”, Käyrälä sanoi, kun Anna sai selostuksensa päätökseen. ”Taisi olla melkoinen adonis tämä Juha? Lupasi kuun ja tähdet taivaalta, käski sinun luopua työpaikastasi ja omistautua pelkästään hänelle. Sitten sitä vain naitiin yöt ja naitiin päivät... Kunnes tuli totuuden hetki ja housut vedettiin jalkaan.”

Anna pysyi vaiti.

Käyrälä kakaisi kurkkuaan ja oikoi takkinsa kaulusta. ”Sanoit, että sinulla on tytär?”

”On. Roosa.”

”Olet siis imettänyt?”

Anna avasi suunsa, mutta sulki sen välittömästi. Hän nosti katseensa lattiasta ja tuijotti miestä epäuskoinen ilme kasvoillaan. ”A-anteeksi?”

”Se oli selkeä kysymys.”

”Miten se liittyy mihinkään?”

Jorma Käyrälä työntyi jälleen etukenoon ja risti laihat kätensä pöydälle. Hänen silmissään oli pistävä katse, joka käväisi Annan rinnuksilla palaten sitten takaisin hänen kasvoihinsa. ”Tämä pelleily saa nyt luvan riittää, joten minä kerron sinulle, miten asiat ovat”, hän sanoi. ”Sinun on pakko saada tämä työpaikka. Sen sinä toki tiedät sanomattakin. Ikävä kyllä homman nimi on se, että sen saadaksesi sinä joudut tottelemaan minua, tekemään juuri siten kuin käsken sinun tehdä. Oletko kärryillä?”

”Mä... joo.”

”Ellet tottele-” Käyrälä nyökkäsi kohti ovea. ”Reputat ja saat luvan poistua.”

”Mä tajusin”, Anna kivahti. Äkkiä hän ymmärsi mainiosti, mistä oli kyse ja mitä oli luvassa. Hän oli ihmetellyt koko viikonlopun, miksi Käyrälä ylipäänsä oli suostunut ottamaan hänet tähän työhaastatteluun ja antamaan hänelle toisen mahdollisuuden, etenkin kun otti huomioon millaisella tavalla edellinen kerta oli päättynyt. Nyt tuo arvoitus oli valjennut ja perusteellisesti olikin: Niljakas luuviulu halusi seksiä.

”Mainiota”, Käyrälä sanoi. ”Aloitetaan sillä, että vastaat siihen aiempaan kysymykseen.”

Anna puri alahuultaan ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli ovea, josta hetkeä aiemmin oli tullut sisään. Ei täysin pahaa aavistamatta tietenkään -ei hän tyhmä ollut- muttei myöskään odottaen mitään tämän kaltaista. Sitten hän käänsi kasvonsa Käyrälän suuntaan ja nyökkäsi. ”Joo.”

”Mitä 'joo'?”

”Imetin.”

”Näytä minulle, miten kaivoit rintasi esiin, kun aloitit imettämisen.”

”M-mitä? En.”

Jorma Käyrälä tuijotti Annaa, sitten ovea hänen takanaan. ”Kuten tahdot. Tämä työhaastattelu on ohi, parempaa onnea seuraavassa paikassa.” Hän ponnahti seisomaan ja kiristi kravattiaan, joka oli leveytensä puolesta ollut muodikas Kekkosen aikoihin, kuosin puolesta ei koskaan. ”Kiitos käynnistä.”

”E-ei odota!” Anna nousi itsekin ylös. ”Odota.”

Käyrälä pysyi vaiti seisten paikallaan kuin patsas.

”Odota”, Anna sanoi vielä kerran niin rauhallisesti kuin saattoi ja vei sen jälkeen sormensa paidalleen avaten tärisevin sormin sen kaksi ylintä nappia. ”Pliis.”

Kun hän sai kolmannen napin auki, Käyrälä istuutui.

Avattuaan vielä yhden napin Anna liu'utti kätensä liivien vasempaan kuppiin ja kaivoi rintansa ulos.

”Suuri, valkoinen ja veltto”, Käyrälä sanoi ilmeettömällä äänellä, kuin olisi lukenut kauppalistaa. ”Vai oletko eri mieltä?”

Anna pudisti päätään ja nosti alitajuisesti kättään esillä roikkuvan rintansa peitoksi, mutta tajusi viime hetkellä mitä oli tekemässä, ja laski käden takaisin reidelleen. Äkillinen huimauskohtaus sai hänen jalkansa notkahtamaan ja hän pikemminkin putosi kuin istuutui tuolilleen.

Sillä välin Käyrälä avasi pöytänsä ylimmän vetolaatikon, poimi sieltä viivoittimen ja heitti sen Annan reisille. ”Mittaa tuo nännipihasi, haluan tietää, miten suuri se oikein on.”

Tällä kertaa Anna ei empinyt, vaan puri hammasta ja teki kuten oli käsketty. Hän nosti rintaansa ylös, asetti viivoittimen vasten nännipihaa ja siristi silmiään nähdäkseen lukeman. Mittatulos -vaikkei hän sellaista asiaa ollut ikinä ajatellutkaan- oli hänelle yllätys. Epämukava sellainen.

”Noh?” Käyrälä tivasi. ”Kerro.”

”K-kahdeksan.”

”Kahdeksan senttiä? Jösses, millainen nisä... Minä taidan juoda kahvini mustana tästä lähtien.”

Anna veti kätensä rinnan alta ja painoi sen suulleen taistellen äkillistä itkukohtausta vastaan. Hetkeä aiemmin hänen sormensa olivat tärisseet, nyt tärisi koko vartalo.

”Läimäytä tissiäsi viivoittimella”, Käyrälä sanoi tyynesti. ”Tee se kahdeksan kertaa ja tee se kunnolla. Ellen kuule riittävän napakoita pamauksia ja näe riittävän punaisia viiruja tuon velton mätisäkin pinnassa, tämä työhaastattelu on ohi.”

”Ha-ha-haluut, että teen kipeetä its-itselleni?”

”Juuri niin, pitkätissi. Olet fiksumpi kuin miltä näytät.”

Anna imi ilmaa keuhkoihinsa, puhalsi sen ulos ja poimi viivoittimen uudestaan käteensä. Se oli kivikovaa muovia ja tyhmempikin osasi arvata, miten kipeää se tekisi. Hän vilkaisi nopeasti Käyrälää, puristi huulensa ohueksi viivaksi ja sivalsi viivoittimella rintaansa.

Ensimmäinen osuma sai hänet nytkähtämään, mutta hän pystyi pysyttelemään hiljaa. Toisen iskun kohdalla sama ei enää onnistunut, vaan hänen kurkustaan karkasi lyhyt ynähdys. Kolmannen osuman jälkeen hänen oli pakko parkaista.

Ennen neljättä hän piti pienen tauon, sipaisi otsalle valahtaneet hiukset korvan taakse ja veti henkeä. Käyrälän partaveden etova tuoksu täytti hänen sieraimensa ja hänen teki mieli oksentaa.

”Viisi iskua jäljellä”, Käyrälä ilmoitti huvittunut, miltei säälivä hymy huulillaan. ”Vauhtia, imettäjä.”

Anna nosti tutisevan kätensä ylös, sivalsi rintaansa ja kirkaisi, kun kova muovi liiskasi pehmeän nännin.

”Lapsesi olisi taatusti ylpeä, jos näkisi miten reippaasti mamma piiskaa löysää tissiään”, Käyrälä sanoi hymyillen nyt niin leveästi, että hänen takahampaansa näkyivät. ”Lapsen hyvinvointi ennen utareen hyvinvointia, aivan kuten sen kuuluu tervejärkisen äidin arvomaailmassa mennä.”

Viides sivallus oli puolivahingossa aiempia kevyempi, mutta Anna peitti sen parkaisemalla kahta kovemmin. Hänen ilokseen temppu näytti uppoavan pöytänsä takana virnuilevaan pikkunilkkiin, ja hän toisti sen tarkoituksellisesti lyödessään viimeiset kolme kertaa.

Kun hän oli antanut rinnalleen kahdeksannen ja viimeisen iskun, Jorma Käyrälä antoi hänelle aplodit ja nyökytti hyväksyvästi päätään. ”Vaikuttava esitys, Annaseni. Ja jos tällainen vanhempi mies saa näin sanoa, myös kiihottava sellainen.”

”Eli saanko mä työpaikan?”

”Äläpäs hoppuile.” Käyrälä kurottautui kohti pöytänsä kulmassa jököttävää puhelinta, painoi numeroa nolla ja nosti luurin korvalleen. Kun sihteeri seinän toisella puolen vastasi, hän sanoi: ”Se selvitti ensimmäisen osan... Kyllä... Niin juuri... Yllätyin itsekin... Kyllä... Kyllä senkin... Arvaa... Ei... Ei... Kahdeksan.... Hah, sanopa muuta... Ole ystävällinen ja tuo se tänne... Ei tarvitse... Kyllä, nimenomaan kuivana.”

Käyrälä laski kuulokkeen alas ja suoristi selkänsä katsoen Annaa ja hänen punertavien viirujen peittämää rintaansa, joka lepäsi paidan päällä kuin kulhon yli turvonnut pullataikina. Samassa ovi Annan selän takana avautui ja keski-ikäinen nainen, jonka Anna oli tavannut jo tullessaan, astui sisään puinen lipas käsissään.

Nainen käveli suoraan Käyrälän pöydän luo ja ojensi tälle lippaan. ”Olkaa hyvä, herra johtaja. Tarvitsetteko vielä muuta?”

”En tähän hätään. Kiitos, Sirpa.”

Nainen niiasi, kääntyi ympäri ja katsoi poistuessaan Annaa säälivä ilme kasvoillaan. Anna ei voinut olla miettimättä, oliko nainen joutunut kokemaan jotain vastaavaa itsekin. Ja sitten, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, Jorma Käyrälä sanoi: ”Sirpa istui aikoinaan sillä samalla tuolilla kuin sinäkin, vieläpä tuo samainen ilme naamallaan, kun olin pistänyt sen ajelemaan haaransa paljaiksi.”

Anna tuijotti puulipasta. ”Mulla ei-”

”Sinulla ei ole karvoja siellä. Tiedän, tiedän. Ajat muuttuvat. Tissit kuin lehmällä ja pimpsa kuin kuusivuotiaalla... Tervetuloa 2000-luvulle naiset ja herrat, jättäkää aivot narikkaan tullessanne”, Käyrälä sanoi pudistellen päätään. ”Isoisäni, joka tämän ravintolan aikoinaan perusti, kääntyisi haudassaan jos tietäisi.”

Käyrälä laski lippaan alas ja poimi sormiinsa pöydällä lojuneen paperin. ”Tässä on sinun työsopimuksesi, eikä siitä puutu kuin allekirjoitukset-”

”Saanko-”

”Shhh! Älä keskeytä minua, mammatissi.”

”Anteeksi.”

Käyrälä koputti lipasta peukalollaan. ”Täällä on esine, jonka sinä laitat takapuoleesi. Jos ja kun se on kokonaan suolessasi, me kirjoitamme sopimuksen.”

”Mikä se on?” Anna kysyi.

”Toivot kaiketi kuumemittaria tai mehupilliä, mutta valitettavasti tänään ei käy niin hyvä tuuri”, Käyrälä sanoi loksauttaen lippaan auki.

Anna tuijotti kannen alta paljastunutta esinettä ääneti ja liikkumatta, silmät täynnä epäuskoista kauhua. Häpeän ja hetki hetkeltä kasvavan kiukun kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan tippuen leuankärjestä paljaana roikkuvalle rinnalle ja jatkaen matkaansa sen päässä nöpöttävälle nännille.

”Mitäs mieltä olet?” Jorma Käyrälä kysyi reilu annos iloa äänessään.

”Mä-”

”'Dildo' taitaa olla sen virallinen nimi, mutta tämä yksilö on sen verran tuhti, että 'Persereikälaajentaja' lienee paljon osuvampi termi.”

”Ei tota voi...”

”Voi kyllä, mutta se vaatii tahtoa ja itsekuria. Se vaatii oikeanlaista elämänkatsomusta; ymmärryksen ja halun asettaa lapsen etu oman peräsuolen edelle.”

Anna ei saanut suustaan enää sanaakaan ulos. Hän nosti käden suulleen ja tuijotti, miten Käyrälä otti kumisauvan lippaasta ja asetti sen sojottamaan pöydälle kuin jonkinlaisen pokaalin.

”Liukastevoidehan on tietysti tällaisen kapistuksen kanssa suotavaa, mutta koska yritit huijata minua niiden viimeisten tissilyöntien kanssa, saat pärjätä ilman.” Jorma Käyrälä vetäytyi takakenoon ja työnsi kätensä kuppeina takaraivon alle. ”Mene nelinkontin lattialle, vedä housut alas ja käy töihin. Työsopimus kirjoitetaan, kun sauva on suolessasi.”

Annan jalat tuntuivat voimattomilta, kun hän nousi seisaalleen ja poimi pöydällä sojottavan sauvan käteensä. Sen pinta oli pehmeää kumia ja sen painavuus oli hänelle yllätys. Toisin kuin hän oli luullut -toivonut- sen sisus ei ollut ontto.

Hän pudottautui polvilleen ja napitti farkkunsa auki laskien ne sitten alareisille, pikkuhousut samoin. Sen jälkeen hän laski itsensä nelinkontin ja kääntyi, kunnes pyllisti kohti yhden hengen yleisöään.

”Suuret pakarat” Käyrälä naurahti. ”Persaukisen lehmän paksu perse.”

Anna sulki silmänsä ja nielaisi kahdesti, ennen kuin asetti dildon pyöristetyn pään vasten peräaukkoaan. Vasta silloin hän todella ymmärsi, miten paksu se oli ja miten kivuliasta sen työntäminen sisään tulisi olemaan.

”Varovasti nyt”, Käyrälä sanoi. ”Rentouta itsesi ja tee se hitaasti.”

Anna imi poskensa täyteen ilmaa, puhalsi sen ulos ja lukitsi katseensa toimiston oveen, jonka takaa kuului vaimeana sihteerin ääni: ”Herra johtaja on vapaana vasta kello viidentoista aikaan. Kyllä, se sopii mainiosti... Ilmoitan hänelle... Kuulemiin...”

Anna kiristi otettaan sauvasta, työnsi sitä sisäänsä sentin verran ja parkaisi kivusta, joka oli kovempi kuin hän oli odottanut. Samalla Käyrälän tuoli narahti, kun tämä kyyristyi etukenoon. ”Jatka. Sullo se kokonaan siihen ahtaaseen pikku pyllyreikääsi.”

Henkeään pidellen Anna työnsi sauvaa pidemmälle, pidemmälle ja vielä pidemmälle. Se oli paksu, tavattoman paksu, ja jokainen työntö synnytti tuskallisen kipuaallon. Hän lopetti vasta kun ainoastaan sen lattea tyvi näkyi hänen pakaravaossaan. Sen jälkeen hän tuupertui kyljelleen ja käpertyi sikiöasentoon ja antoi itkun tulla.

Katseltuaan näkyä hyvän hetken, Jorma Käyrälä otti povitaskustaan kynän ja allekirjoitti työsopimuksen. Hän käänsi paperia puolikierroksen ja yskäisi. ”Nouse ylös sieltä, senkin pitkätissinen porukolli ja laita nimesi tähän.”