Työhaastattelu

Jorma Käyrälä oli pieni mies monessakin eri mielessä, mutta siitä huolimatta hän oli onnistunut kapuamaan isolle pallille. Sille kaikista suurimmalle, jos tarkka halusi olla. Hänen toimistonsa ovessa luki: Pääjohtaja.

Kun sisäpuhelin pirisi ja hänen sihteerinsä ilmoitti kello neljäntoista tapaamisen saapuneeen paikalle, Jorma Käyrälä antoi tulijalle luvan tulla sisään.

Muutamaa sekuntia myöhemmin ovi kävi ja Anna astui toimistoon jääden sitten seisomaan paikoilleen. Suuri, ylellisesti sisustettu huone haisi juuri siltä kuin hän muistikin sen haisevan: parkettivahalta, nahkahuonekaluilta ja partavedeltä, jonka läpitunkeva löyhkä todisti ainakin sen, ettei kallis maku ollut yhtä kuin hyvä maku.

”Käy ihmeessä istumaan, älä ujostele”, Käyrälä sanoi massiivisen kirjoituspöytänsä takaa. ”Et sinä viimeksikään ujostellut.”

Anna käveli lattian poikki ja istuutui askeettiselle puutuolille Käyrälää vastapäätä. Hän liikkui ripeästi, mutta piti leukansa alhaalla ja katseensa poissa Käyrälän pienistä ja nopeasti liikkuvista silmistä.

”Kun lähdit täältä, en uskonut näkeväni sinua uudestaan”, Käyrälä sanoi ristien kätensä pöydälle, joka oli vihreää lukuvalaisinta, puhelinta ja yhtä irtopaperia lukuunottamatta tyhjä. ”Ja muistellessani sitä, miten sinä täältä lähdit, en usko sinunkaan arvanneen, että palaisit takaisin.”

Anna ei sanonut mitään, mutta Käyrälää se ei näyttänyt haittaavan, pieni mies suurella pallillaan oli vasta pääsemässä vauhtiin. ”Ymmärsin siis sinun haluavan takaisin palkkalistoilleni?”

”Joo.”

”Vaikka irtisanoutuessasi käskit minun-” Käyrälä kumartui eteenpäin, kunnes hänen rintalastansa painoi vasten pöydänreunaa. ”-suksia vittuun ja tunkea tämä ravintola perseeseeni? Niinhän se oli?”

Anna nyökkäsi. Hän tunsi kuumotuksen kohoavan poskilleen, vaikka oli arvannut tämän tulevan. Tottakai hän oli tiennyt, ettei Jorma Käyrälän kaltainen mies painaisi menneitä villaisella eikä päästäisi häntä kuin koiraa veräjästä. Kaljupäinen tärkeilijä halusi maksaa potut pottuina, laittaa hänet polvilleen, ennen kuin edes harkitsisi hänen palkkaamistaan uudelleen.

”Kerroppa minulle”, Käyrälä sanoi nojautuen taaksepäin muhkealla nahkatuolillaan, ”miksi sinä olet niin pahassa rahantarpeessa, että tulit takaisin.”

Anna nielaisi ja työnsi täriseviksi käyneet kätensä levyinä reisiensä väliin. Totuuden hetki, tässä ja nyt. Hän oli miettinyt viime päivät jos jonkinlaisia tarinoita, joita voisi Käyrälälle syöttää, muttei ollut onnistunut keksimään yhtäkään satua, joka olisi ollut edes jollain tapaa uskottava. Lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että kertoisi totuuden. Sen parempaan hän ei pystyisi, ja sen jälkeen hän olisi Käyrälän armoilla. Ei mikään ihanteellinen tilanne, mutta vaihtoehdot olivat nollissa.

Niinpä hän kertoi Juhasta, jonka oli tavannut täysin yllättäen keskellä tammikuista lumisadetta ja jonka kanssa oli karannut vihille jo vappuna. Hän kertoi heidän yhteisestä tyttärestään ja omakotitalosta, jonka he velkarahalla olivat ostaneet. Lopuksi hän kertoi Juhan uhkapeliongelmasta, joka oli selvinnyt hänelle liian myöhään. Toisin sanoen vasta siinä vaiheessa, kun tämä oli tyhjentänyt oman tilinsä lisäksi hänen tilinsä, ja haalinut pikavippejä hänen henkilötiedoillaan ja häipynyt lopulta kuin tuhka tuuleen jättäen jälkeensä vain pinon vaatteita ja vielä korkeamman pinon perintäkirjeitä Annan nimellä postitettuina.

”Vai niin”, Käyrälä sanoi, kun Anna sai selostuksensa päätökseen. ”Taisi olla melkoinen adonis tämä Juha? Lupasi kuun ja tähdet taivaalta, käski sinun luopua työpaikastasi ja omistautua pelkästään hänelle. Sitten sitä vain naitiin yöt ja naitiin päivät... Kunnes tuli totuuden hetki ja housut vedettiin jalkaan.”

Anna pysyi vaiti.

Käyrälä kakaisi kurkkuaan ja oikoi takkinsa kaulusta. ”Sanoit, että sinulla on tytär?”

”On. Roosa.”

”Olet siis imettänyt?”

Anna avasi suunsa, mutta sulki sen välittömästi. Hän nosti katseensa lattiasta ja tuijotti miestä epäuskoinen ilme kasvoillaan. ”A-anteeksi?”

”Se oli selkeä kysymys.”

”Miten se liittyy mihinkään?”

Jorma Käyrälä työntyi jälleen etukenoon ja risti laihat kätensä pöydälle. Hänen silmissään oli pistävä katse, joka käväisi Annan rinnuksilla palaten sitten takaisin hänen kasvoihinsa. ”Tämä pelleily saa nyt luvan riittää, joten minä kerron sinulle, miten asiat ovat”, hän sanoi. ”Sinun on pakko saada tämä työpaikka. Sen sinä toki tiedät sanomattakin. Ikävä kyllä homman nimi on se, että sen saadaksesi sinä joudut tottelemaan minua, tekemään juuri siten kuin käsken sinun tehdä. Oletko kärryillä?”

”Mä... joo.”

”Ellet tottele-” Käyrälä nyökkäsi kohti ovea. ”Reputat ja saat luvan poistua.”

”Mä tajusin”, Anna kivahti. Äkkiä hän ymmärsi mainiosti, mistä oli kyse ja mitä oli luvassa. Hän oli ihmetellyt koko viikonlopun, miksi Käyrälä ylipäänsä oli suostunut ottamaan hänet tähän työhaastatteluun ja antamaan hänelle toisen mahdollisuuden, etenkin kun otti huomioon millaisella tavalla edellinen kerta oli päättynyt. Nyt tuo arvoitus oli valjennut ja perusteellisesti olikin: Niljakas luuviulu halusi seksiä.

”Mainiota”, Käyrälä sanoi. ”Aloitetaan sillä, että vastaat siihen aiempaan kysymykseen.”

Anna puri alahuultaan ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli ovea, josta hetkeä aiemmin oli tullut sisään. Ei täysin pahaa aavistamatta tietenkään -ei hän tyhmä ollut- muttei myöskään odottaen mitään tämän kaltaista. Sitten hän käänsi kasvonsa Käyrälän suuntaan ja nyökkäsi. ”Joo.”

”Mitä 'joo'?”

”Imetin.”

”Näytä minulle, miten kaivoit rintasi esiin, kun aloitit imettämisen.”

”M-mitä? En.”

Jorma Käyrälä tuijotti Annaa, sitten ovea hänen takanaan. ”Kuten tahdot. Tämä työhaastattelu on ohi, parempaa onnea seuraavassa paikassa.” Hän ponnahti seisomaan ja kiristi kravattiaan, joka oli leveytensä puolesta ollut muodikas Kekkosen aikoihin, kuosin puolesta ei koskaan. ”Kiitos käynnistä.”

”E-ei odota!” Anna nousi itsekin ylös. ”Odota.”

Käyrälä pysyi vaiti seisten paikallaan kuin patsas.

”Odota”, Anna sanoi vielä kerran niin rauhallisesti kuin saattoi ja vei sen jälkeen sormensa paidalleen avaten tärisevin sormin sen kaksi ylintä nappia. ”Pliis.”

Kun hän sai kolmannen napin auki, Käyrälä istuutui.

Avattuaan vielä yhden napin Anna liu'utti kätensä liivien vasempaan kuppiin ja kaivoi rintansa ulos.

”Suuri, valkoinen ja veltto”, Käyrälä sanoi ilmeettömällä äänellä, kuin olisi lukenut kauppalistaa. ”Vai oletko eri mieltä?”

Anna pudisti päätään ja nosti alitajuisesti kättään esillä roikkuvan rintansa peitoksi, mutta tajusi viime hetkellä mitä oli tekemässä, ja laski käden takaisin reidelleen. Äkillinen huimauskohtaus sai hänen jalkansa notkahtamaan ja hän pikemminkin putosi kuin istuutui tuolilleen.

Sillä välin Käyrälä avasi pöytänsä ylimmän vetolaatikon, poimi sieltä viivoittimen ja heitti sen Annan reisille. ”Mittaa tuo nännipihasi, haluan tietää, miten suuri se oikein on.”

Tällä kertaa Anna ei empinyt, vaan puri hammasta ja teki kuten oli käsketty. Hän nosti rintaansa ylös, asetti viivoittimen vasten nännipihaa ja siristi silmiään nähdäkseen lukeman. Mittatulos -vaikkei hän sellaista asiaa ollut ikinä ajatellutkaan- oli hänelle yllätys. Epämukava sellainen.

”Noh?” Käyrälä tivasi. ”Kerro.”

”K-kahdeksan.”

”Kahdeksan senttiä? Jösses, millainen nisä... Minä taidan juoda kahvini mustana tästä lähtien.”

Anna veti kätensä rinnan alta ja painoi sen suulleen taistellen äkillistä itkukohtausta vastaan. Hetkeä aiemmin hänen sormensa olivat tärisseet, nyt tärisi koko vartalo.

”Läimäytä tissiäsi viivoittimella”, Käyrälä sanoi tyynesti. ”Tee se kahdeksan kertaa ja tee se kunnolla. Ellen kuule riittävän napakoita pamauksia ja näe riittävän punaisia viiruja tuon velton mätisäkin pinnassa, tämä työhaastattelu on ohi.”

”Ha-ha-haluut, että teen kipeetä its-itselleni?”

”Juuri niin, pitkätissi. Olet fiksumpi kuin miltä näytät.”

Anna imi ilmaa keuhkoihinsa, puhalsi sen ulos ja poimi viivoittimen uudestaan käteensä. Se oli kivikovaa muovia ja tyhmempikin osasi arvata, miten kipeää se tekisi. Hän vilkaisi nopeasti Käyrälää, puristi huulensa ohueksi viivaksi ja sivalsi viivoittimella rintaansa.

Ensimmäinen osuma sai hänet nytkähtämään, mutta hän pystyi pysyttelemään hiljaa. Toisen iskun kohdalla sama ei enää onnistunut, vaan hänen kurkustaan karkasi lyhyt ynähdys. Kolmannen osuman jälkeen hänen oli pakko parkaista.

Ennen neljättä hän piti pienen tauon, sipaisi otsalle valahtaneet hiukset korvan taakse ja veti henkeä. Käyrälän partaveden etova tuoksu täytti hänen sieraimensa ja hänen teki mieli oksentaa.

”Viisi iskua jäljellä”, Käyrälä ilmoitti huvittunut, miltei säälivä hymy huulillaan. ”Vauhtia, imettäjä.”

Anna nosti tutisevan kätensä ylös, sivalsi rintaansa ja kirkaisi, kun kova muovi liiskasi pehmeän nännin.

”Lapsesi olisi taatusti ylpeä, jos näkisi miten reippaasti mamma piiskaa löysää tissiään”, Käyrälä sanoi hymyillen nyt niin leveästi, että hänen takahampaansa näkyivät. ”Lapsen hyvinvointi ennen utareen hyvinvointia, aivan kuten sen kuuluu tervejärkisen äidin arvomaailmassa mennä.”

Viides sivallus oli puolivahingossa aiempia kevyempi, mutta Anna peitti sen parkaisemalla kahta kovemmin. Hänen ilokseen temppu näytti uppoavan pöytänsä takana virnuilevaan pikkunilkkiin, ja hän toisti sen tarkoituksellisesti lyödessään viimeiset kolme kertaa.

Kun hän oli antanut rinnalleen kahdeksannen ja viimeisen iskun, Jorma Käyrälä antoi hänelle aplodit ja nyökytti hyväksyvästi päätään. ”Vaikuttava esitys, Annaseni. Ja jos tällainen vanhempi mies saa näin sanoa, myös kiihottava sellainen.”

”Eli saanko mä työpaikan?”

”Äläpäs hoppuile.” Käyrälä kurottautui kohti pöytänsä kulmassa jököttävää puhelinta, painoi numeroa nolla ja nosti luurin korvalleen. Kun sihteeri seinän toisella puolen vastasi, hän sanoi: ”Se selvitti ensimmäisen osan... Kyllä... Niin juuri... Yllätyin itsekin... Kyllä... Kyllä senkin... Arvaa... Ei... Ei... Kahdeksan.... Hah, sanopa muuta... Ole ystävällinen ja tuo se tänne... Ei tarvitse... Kyllä, nimenomaan kuivana.”

Käyrälä laski kuulokkeen alas ja suoristi selkänsä katsoen Annaa ja hänen punertavien viirujen peittämää rintaansa, joka lepäsi paidan päällä kuin kulhon yli turvonnut pullataikina. Samassa ovi Annan selän takana avautui ja keski-ikäinen nainen, jonka Anna oli tavannut jo tullessaan, astui sisään puinen lipas käsissään.

Nainen käveli suoraan Käyrälän pöydän luo ja ojensi tälle lippaan. ”Olkaa hyvä, herra johtaja. Tarvitsetteko vielä muuta?”

”En tähän hätään. Kiitos, Sirpa.”

Nainen niiasi, kääntyi ympäri ja katsoi poistuessaan Annaa säälivä ilme kasvoillaan. Anna ei voinut olla miettimättä, oliko nainen joutunut kokemaan jotain vastaavaa itsekin. Ja sitten, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, Jorma Käyrälä sanoi: ”Sirpa istui aikoinaan sillä samalla tuolilla kuin sinäkin, vieläpä tuo samainen ilme naamallaan, kun olin pistänyt sen ajelemaan haaransa paljaiksi.”

Anna tuijotti puulipasta. ”Mulla ei-”

”Sinulla ei ole karvoja siellä. Tiedän, tiedän. Ajat muuttuvat. Tissit kuin lehmällä ja pimpsa kuin kuusivuotiaalla... Tervetuloa 2000-luvulle naiset ja herrat, jättäkää aivot narikkaan tullessanne”, Käyrälä sanoi pudistellen päätään. ”Isoisäni, joka tämän ravintolan aikoinaan perusti, kääntyisi haudassaan jos tietäisi.”

Käyrälä laski lippaan alas ja poimi sormiinsa pöydällä lojuneen paperin. ”Tässä on sinun työsopimuksesi, eikä siitä puutu kuin allekirjoitukset-”

”Saanko-”

”Shhh! Älä keskeytä minua, mammatissi.”

”Anteeksi.”

Käyrälä koputti lipasta peukalollaan. ”Täällä on esine, jonka sinä laitat takapuoleesi. Jos ja kun se on kokonaan suolessasi, me kirjoitamme sopimuksen.”

”Mikä se on?” Anna kysyi.

”Toivot kaiketi kuumemittaria tai mehupilliä, mutta valitettavasti tänään ei käy niin hyvä tuuri”, Käyrälä sanoi loksauttaen lippaan auki.

Anna tuijotti kannen alta paljastunutta esinettä ääneti ja liikkumatta, silmät täynnä epäuskoista kauhua. Häpeän ja hetki hetkeltä kasvavan kiukun kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan tippuen leuankärjestä paljaana roikkuvalle rinnalle ja jatkaen matkaansa sen päässä nöpöttävälle nännille.

”Mitäs mieltä olet?” Jorma Käyrälä kysyi reilu annos iloa äänessään.

”Mä-”

”'Dildo' taitaa olla sen virallinen nimi, mutta tämä yksilö on sen verran tuhti, että 'Persereikälaajentaja' lienee paljon osuvampi termi.”

”Ei tota voi...”

”Voi kyllä, mutta se vaatii tahtoa ja itsekuria. Se vaatii oikeanlaista elämänkatsomusta; ymmärryksen ja halun asettaa lapsen etu oman peräsuolen edelle.”

Anna ei saanut suustaan enää sanaakaan ulos. Hän nosti käden suulleen ja tuijotti, miten Käyrälä otti kumisauvan lippaasta ja asetti sen sojottamaan pöydälle kuin jonkinlaisen pokaalin.

”Liukastevoidehan on tietysti tällaisen kapistuksen kanssa suotavaa, mutta koska yritit huijata minua niiden viimeisten tissilyöntien kanssa, saat pärjätä ilman.” Jorma Käyrälä vetäytyi takakenoon ja työnsi kätensä kuppeina takaraivon alle. ”Mene nelinkontin lattialle, vedä housut alas ja käy töihin. Työsopimus kirjoitetaan, kun sauva on suolessasi.”

Annan jalat tuntuivat voimattomilta, kun hän nousi seisaalleen ja poimi pöydällä sojottavan sauvan käteensä. Sen pinta oli pehmeää kumia ja sen painavuus oli hänelle yllätys. Toisin kuin hän oli luullut -toivonut- sen sisus ei ollut ontto.

Hän pudottautui polvilleen ja napitti farkkunsa auki laskien ne sitten alareisille, pikkuhousut samoin. Sen jälkeen hän laski itsensä nelinkontin ja kääntyi, kunnes pyllisti kohti yhden hengen yleisöään.

”Suuret pakarat” Käyrälä naurahti. ”Persaukisen lehmän paksu perse.”

Anna sulki silmänsä ja nielaisi kahdesti, ennen kuin asetti dildon pyöristetyn pään vasten peräaukkoaan. Vasta silloin hän todella ymmärsi, miten paksu se oli ja miten kivuliasta sen työntäminen sisään tulisi olemaan.

”Varovasti nyt”, Käyrälä sanoi. ”Rentouta itsesi ja tee se hitaasti.”

Anna imi poskensa täyteen ilmaa, puhalsi sen ulos ja lukitsi katseensa toimiston oveen, jonka takaa kuului vaimeana sihteerin ääni: ”Herra johtaja on vapaana vasta kello viidentoista aikaan. Kyllä, se sopii mainiosti... Ilmoitan hänelle... Kuulemiin...”

Anna kiristi otettaan sauvasta, työnsi sitä sisäänsä sentin verran ja parkaisi kivusta, joka oli kovempi kuin hän oli odottanut. Samalla Käyrälän tuoli narahti, kun tämä kyyristyi etukenoon. ”Jatka. Sullo se kokonaan siihen ahtaaseen pikku pyllyreikääsi.”

Henkeään pidellen Anna työnsi sauvaa pidemmälle, pidemmälle ja vielä pidemmälle. Se oli paksu, tavattoman paksu, ja jokainen työntö synnytti tuskallisen kipuaallon. Hän lopetti vasta kun ainoastaan sen lattea tyvi näkyi hänen pakaravaossaan. Sen jälkeen hän tuupertui kyljelleen ja käpertyi sikiöasentoon ja antoi itkun tulla.

Katseltuaan näkyä hyvän hetken, Jorma Käyrälä otti povitaskustaan kynän ja allekirjoitti työsopimuksen. Hän käänsi paperia puolikierroksen ja yskäisi. ”Nouse ylös sieltä, senkin pitkätissinen porukolli ja laita nimesi tähän.”

Supertyttö pinteessä

Vanha riippulukko ei pidätellyt Supertyttöä sen enempää kuin varastohallin pihamaata ympäröinyt verkkoaitakaan. Hän viskasi murtuneen lukon olkansa yli ja väänsi kahvaa. Ovi aukesi naristen ja Supertyttö astui sisään saastaiseen, tupakalta ja vanhalta ruualta haisevaan huoneeseen.

Oli keskiyö ja pimeää, mutta hän erotti silti huoneen vastakkaisella seinällä olevan arkistokaapin. Se oli kaiketi lukossa, kuten portti ja ovikin, mutta Supertyttöä moiset varokeinot eivät olleet koskaan pysäyttäneet, hädin tuskin hidastaneet.

Hän asteli varovasti huoneen poikki, tutkien katseellaan kirjoituspöytää ja sen pinnalla olevaa roinaa; tyhjiä hampurilaislaatikoita, oluttölkkejä ja tupakantumppeja. Tohtori Julman alaiset olivat näemmä paitsi tyhmiä, myös siivottomia sikoja.

Kaappi ei ollut edes lukossa. Supertyttö ei voinut olla naurahtamatta, kun oli avannut sen ja poiminut sormiinsa heti päällimäisenä lojuneen mapin, jonka kannessa komeili suurella fontilla: ”Tohtori Julma -yksityiset tiedot”

-Voiko tätä helpommaksi enää tehdä? Supertyttö mutisi. Hän otti olaltaan nahkalaukun ja tiputti mapin sinne. Hän tutkisi sen sisällön tarkasti kotiin päästyään, ja sen jälkeen toimittaisi sen poliisien haltuun. Tohtori Julman rötöstelypäivät olisivat sitä myöten luetut.

Äkkiä Supertyttö kuuli selkänsä takaa metallisen naksahduksen. Hitaasti hän kääntyi ympäri ja näki ovensuussa mustiin pukeutuneen miehen. Tämän kädessä oli pistooli ja sen piippu oli suunnattu suoraan hänen vatsaansa.

-Vähän nuuskimassa vai? mies sanoi. -Työntämässä nenää muiden tekemisiin, kuten sinulla on tapana.

Supertyttö puri alahuultaan ja pakotti itsensä pysymään rauhallisena. Kokemus oli opettanut hänelle kerran jos toisenkin, että kiperissä tilanteissa kylmät hermot olivat valttia.

Jos hän liikkuisi riittävän nopeasti, hän voisi potkaista aseen miehen kädestä. Sen jälkeen loppu olisi helppoa kuin heinänteko; mies ei kestäisi reilussa nyrkkinujakassa hänen kanssaan kahta sekuntia kauempaa. Mutta toistaalta hänen liipaisinsormensa saattoi olla nopea.

Mies nyökkäsi kärsimättömästi kohti lattiaa. -Käy vatsallesi ja laita kädet takaraivolle.

-Minä en halua satuttaa sinua, Supertyttö sanoi. -Mutta jos pakotat minut siihen, silloin voit syyttää vain itseäsi.

-Ahaa, vai sillä lailla. Minä taas nimenomaan haluan satuttaa sinua, mutta jos olet kiltti tyttö ja painat turpasi välittömästi tuohon lattiaan, säästät nuo isot tissisi ikävältä lyijymyrkytykseltä.

Supertyttö empi yhä, mutta ymmärsi lopulta olevansa alakynnessä. Riski loikata miehen kimppuun tältä etäisyydeltä oli liian suuri. Vaikka ensimmäinen laukaus menisi ohi, toinen ei ehkä menisi. Kolmanteen miehellä ei olisi välttämättä aikaa, mutta senkin olettamuksen suhteen sana ”välttämättä” oli se oleellisin.

Huolimattomuuttaan harmitellen hän polvistui, kävi nelinkontin ja laskeutui sitten vatsalleen keskelle törkyistä lattiaa.

-Kädet takaraivolle, mies komensi. Supertyttö totteli.

Mies otti takkinsa taskusta kännykän ja painoi sen korvalleen. Hetken aikaa huoneessa oli täysin hiljaista, sitten hän sanoi: -Paketti on valmiina, tulkaa hakemaan.

~

Odotus tuntui ikuisuudelta. Lopulta ulkopuolelta kuului auton moottorin hurinaa. Sitten lähestyvät askeleet, jotka kaikuivat kolkkoina varastohallin asfalttipihalla. Ovi pistoolimiehen selän takana avautui ja pitkään, vitivalkoiseen takkin pukeutunut laiha mies astui sisään.

-Tohtori Julma, hauskaa että pääsitte tulemaan, mies sanoi. -Katsokaa mitä minä löysin.

Tohtori ei vastannut, vaan käveli pysähtymättä Supertytön luo ja kyykistyi. Hän kiinnitti Supertytön ranteet käsirautoihin ja tukisti tämän hiuksia. -Itse maineikas sankaritar, nyt kahleissa ja avuttomana. Tuliko joulu tänä vuonna etuajassa?

-Päästä irti, Supertyttö sähisi. -Minä löysin sinun mappisi ja--

-Ai tämän mapin täällä? Tohtori Julma keskeytti poimien lattialta mustan nahkalaukun. Hän viskasi sen pistoolimiehelle. -Polta se.

-Kirottu konna, Supertyttö puuskutti.

Tohtori Julma nousi seisomaan ja alkoi kaivella takkiaan. Nähdessään tämän kädessä täyden lääkeruiskun ja pitkän neulan Supertyttö tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn. Hän kiepsahti kissamaisen nopeasti kyljelleen ja yritti päästä jaloilleen, mutta silloin hän tunsi pistoksen vasemmassa pakarassaan. Äkkiä hänen lihaksensa tuntuivat voimattomilta ja veltoilta. Nousuyritys keskeytyi kuin seinään, ja hän rojahti takaisin lattialle.

-Voi sentään, pelkkä sivuosuma, tohtori Julma rääkkyi. -Tähtäsin sinun persereikääsi.

-Niin pieneen maaliin on vaikea osua, pistoolimies sanoi.

Molemmat miehet alkoivat nauraa, ja kun he hetkeä myöhemmin kantoivat Supertytön ulos ja Tohtori Julman auton takakonttiin, pinteeseen joutunut sankaritar oli jo tajuton.

~

Herätessään joitain tunteja myöhemmin Supertyttö huomasi olevansa liikuntakyvytön; hänet oli kahlittu kireillä ketjuilla leveään ja äärimmäisen epämukavaan x-asentoon kahden valtavan puupylvään väliin.

Hänen kasvonaamionsa oli poissa, viitta ja saappaat samoin. Tummansiniseen, uimapuvun malliseen asuun ei oltu koskettu, mutta hän pelkäsi pahoin että se oli vain väliaikaista.

Suuri kiviseinäinen huone, johon hänet oli tuotu, oli hämärä ja viileä. Sen ilma haisi ummehtuneelta kellarilta, homeelta ja vanhalta virtsalta. Jostain hänen selkäpuoleltaan kuului vesiputkien suhinaa.

Supertyttö käänsi päätään ja katsoi vasenta rannettaan. Sen ympäri kulki leveä nahkaremmi, ja remmi oli kiinni peukalon paksuisessa ketjussa, jonka toinen pää oli pultattu puiseen tukipylvääseen. Sama oli tehty oikealle kädelle ja jaloillekin.

Hän jännitti lihaksensa ja yritti koukistaa käsiään, muttei onnistunut. Ketjut olivat kireällä kuin viulun kielet. Hän ärähti vihaisesti ja yritti vuorostaan liikuttaa jalkojaan, mutta yhtä heikoin tuloksin. Lohduton totuus valkeni nopeasti: Hän ei menisi minnekään, ennen kuin joku antaisi hänen mennä.

Äkkiä katossa pitkinä riveinä kulkevat loistiputkivalaisimet rävähtivät palamaan ja Supertyttö siristi silmiään. Ovi hänen takanaan avautui ja hän kuuli askeleet, ne samat kolkosti kalisevat askeleet kuin varastollakin.

Tohtori Julma astui hänen eteensä ja sipaisi jääkylmällä kädellä hänen poskeaan. -Olet siis viimein herännyt. Mainiota.

-Vaadin sinua avaamaan nämä kahleet! Heti paikalla!

Tohtori peruutti kauemmas ja jäi katselemaan Supertytön ihailtavan raivokasta, mutta niin toivonta rimpuilua. Näky miellytti häntä suuresti.

Kun Supertyttö rauhoittui ja keskittyi vain tuijottamaan murhaavasti vangitsijaansa, tohtori otti lääkärintakkinsa taskusta pienet sakset. Hän heilutti niitä leikkisästi sormissaan. -Tuon vihaisen mulkoilun sijaan voisit ottaa vähän erilaisen ilmeen naamallesi... Nöyrän vaikkapa.

-Mitä ikinä kuvitteletkin tekeväsi, se ei tule onnistumaan. Oikeus voittaa aina!

Tohtori läimäytti Supertytön poskea, otti kiinni hänen asunsa etumuksesta ja venytti sitä rinnan kohdalta. Supertyttö jähmettyi kauhusta: Aikoiko mokoma sekopää leikata häntä?

Sakset olivat partaveitsen terävät ja leikkasivat kankaaseen helposti pyöreän reiän. Kireän kankaan alla puristuksissa ollut rinta pullahti sen läpi ja jäi roikkumaan paljastettuna Supertytön ylävatsaa vasten. Tohtori Julma läimäytti rintaa ja leikkasi toisen samanlaisen reiän. Pahaan pinteeseen joutuneen sankarittaren molemmat rinnat olivat nyt alastomina ja esillä.

-Suuret, raskaat ja pitkät, tohtori sanoi työnnettyään sakset takaisin taskuunsa odottamaan seuraavaa käyttökertaa. -Toisin sanoen erinomaiset minun... suunnitelmilleni.

Supertyttö puristi kätensä nyrkkeihin ja sylkäisi päin tohtorin kasvoja. -Raukkamainen konna, surkea pelkuri! Kun pääsen irti, saat maksaa tästä kalliisti!

Tohtori pyyhkäisi sylkipisarat poskeltaan ja tarttui molemmin käsin Supertytön nänneihin. Hän rutisti ne tiukasti kynsiensä väliin, väänsi niitä ympäri ja veti niitä kohti itseään, kunnes rinnat sojottivat suoraan eteenpäin luonnottomina ja äärimmilleen pingottuneina tötteröinä.

-Uhh, Supertyttö parahti, mutta sulki nopeasti suunsa. Hän ei antaisi periviholliselleen sitä riemua, että huutaisi kivusta tämän edessä.

Hetken kuluttua tohtori vapautti oikean rinnan. Se läiskähti kuuluvasti törmätessään päin Supertytön ylävatsaa ja sai tohtorin hymähtämään huvittuneena. -Niin vahva ja lihaksikas, mutta silti niin löysät tissit.

Tohtori tiputti myös vasemman rinnan. Supertyttö hengitti raskaasti ja nieleskeli sisällään vellovaa raivoa, jonka kipu ja ennen kaikkea äkillinen häpeä olivat synnyttäneet. Miten tohtori uskalsi kajota hänen vartaloonsa? Miten mokoma kelvoton konna saattoi satuttaa hänen rintojaan? Kun hän keksisi pakokeinon, tohtori saisi maksaa kalliin hinnan hänen yksityisyytensä loukkaamisesta.

Äkkiä ovi, josta tohtori itse hetkeä aiemmin oli ilmestynyt, avautui ja toinen mies astui sisään kävellen nopein askelin tohtorin viereen.

Tulija oli kookas ja harteikas köriläs, hänen kaljuksi ajeltu päälakensa heijasteli kattovalaisimien räikeän valkoista valoa ja hänen silmänsä olivat pelkät mustat ja elottomat pisteet syvien kuoppien pohjassa. Hänen kulmikkailta kasvoiltaan oli mahdoton lukea, millaisia ajatuksia niiden takana liikkui. Kädessään hän piteli jotain, jonka Supertyttö nopeasti tunnisti; se oli ratsupiiska.

-Aaa... mainiota, tohtori sanoi hykerrellen. -Kerrassaan oivallinen ajoitus.

Mies nosti piiskaa pitelevän kätensä ylös ja kutitti sen kärjellä Supertytön rintoja. Supertyttö nielaisi ja puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän tiesi mitä oli luvassa, ja se sai raivon vaihtumaan pelkoon.

Piiska iskeytyi viheltäen päin hänen oikeaa rintaansa. Supertyttö puri hampaansa yhteen ja murisi, mutta ei huutanut. Hän ei antautuisi kiduttajilleen, ei vaikka mikä olisi.

Piiska sivalsi nyt vasenta rintaa. Sitten toisen kerran oikeaa. Supertytön jäntevä, ketjuilla pingotettu vartalo värisi. Hänen pakaralihaksensa nytkähtelivät ja sormensa koukistelivat. Piiska vihelsi jälleen ja osui suoraan viileän ilman kovettamalle nännille.

-Mmhhh! Mrrrrhh!

-Vielä, tohtori kähisi. -Kunnes se oppii paikkansa.

Skräts. Piiska läiskähti nänniin millimetrin tarkkuudella. Skräts... Skräts.

Supertyttö alkoi ravistaa päätään. Tuntui kuin molemmat rinnat olisivat olleet tulessa, kuin niitä olisi kärvennetty punahehkuisella raudalla. Skräts. Taas nännille. Skräts. Hän avasi suunsa, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja ulvoi kivusta.

Tohtori Julma nosti kätensä ilmaan stop-merkiksi. Piiskamies lopetti välittömästi rintojen kurittamisen ja astui taaemmas odottamaan lisäohjeita.

Tohtori siveli verestävien viirujen peittämiä rintoja kädellään, kunnes Supertytön korvia raastava huuto vaikeni. Sitten tohtori sanoi olkansa yli: -Teit hyvää työtä. Ole ystävällinen ja hae minun salkkuni.

-Kyllä, pomo. Välittömästi.

Mies käveli Supertytön ohi ja vinkkasi hänelle mennessään silmää. Hetkeä myöhemmin ovi kolahti kiinni, Supertyttö ja hänen vihamiehensä olivat taas kaksin.

-Nisäsi kestivät pidempään kuin odotin, tohtori Julma sanoi. -Tai sitten se, mitä suurista rinnoista sanotaan, on totta: Että ne eivät ole yhtä herkät kuin pienet pystytisut. Tohtori puristi Supertytön nännit kynsiensä väliin ja ravisti niitä. -Ammu minulle, kuten nöyrän lehmän kuuluu isännälleen ammua.

Supertyttö piti suunsa tiukasti kiinni. Hänen rintansa olivat puutuneet ja niitä polttanut kipu oli muuttunut edes joten kuten siedettäväksi. Enää hänen ei tehnyt mieli kiljua, vain itkeä. Mutta sitä hän ei tekisi. Ei ikinä.

-Hyvä on, tohtori sanoi ja vapautti nännit. -Haluat siis yhä koetella voimiasi. En odottanutkaan mitään muuta.

Ovi Supertytön selän takana aukesi. Näkemättäkin hän tiesi kuka tulija oli. Tällä kertaa miehellä oli kädessään piiskan sijaan metallinen salkku, jonka hän ojensi tohtorille.

-Kaikki tarvisemanne on siellä, pomo.

-Mainiota.

~

Sakset leikkasivat Supertytön asun poikki vaakasuuntaisesti heti navan alapuolelta. Tohtori Julma repi kankaanpalan pois ja viskasi sen lattialle. Supertytön levitetty haaroväli oli nyt paljas ja aivan tohtorin ja tämän kätyrin sormien ulottuvilla.

Tohtori polvistui ja avasi salkkunsa. Hän otti sieltä valtavan lääkeruiskun, jonka mittaviivasto ilmoitti nestemäärän millilitrojen sijaan senttilitroina. Ruiskun nokka oli etusormen mittainen ja peukalon paksuinen. Tohtori nousi takaisin seisaalleen pidellen ylisuurta ruiskua käsissään kuin rynnäkkökivääriä.

-Ei! Supertyttö parkaisi. -Olet jo saanut huvituksesi, minä vaadin päästä vapaaksi!

-Vaadit ja vaadit... Tyhmä pitkätissi, sinä olet sellaisessa tilanteessa, jossa et vaadi yhtään mitään.

Tohtori ojensi ruiskun kätyrilleen. -Suoleen koko annos.

Supertyttö katsoi kauhuissaan, miten kaljupäinen miehenjärkäle käveli hänen taakseen. Tohtori Julma hihitti kuin pikkupoika ja tarrasi hänen karvoitukseensa tukistaen sitä kuin tuhmaa koiraa.

Ruiskun nokka oli hyytävän kylmä. Kun se työntyi Supertytön pakaravakoon, vilunväreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. -Eih... ei saa... pyydän...

Nokka tunkeutui hitaasti hänen sisäänsä, hänen avuttomaan peräaukkoonsa. Supertytön pää heilahti taaksepäin ja hän uikutti kohti kellarin kattoa: -O-o-oohhh...

Mies painoi ruiskun mäntää peukalon tyvellään ja vihertävä neste säiliössä alkoi huveta. Samalla tohtori levitti Supertytön häpyhuulia ja alkoi hangata kevyesti virtsaputken suuta.

-Pissaa. Se helpottaa oloasi ja osoittaa minulle, että olet tottelevainen lehmä ja kadut aiempia tekemisiäsi.

-Uuuhh... huuhh...

Nestemäärä ruiskussa oli vähennyt puoleen. Supertytön alavatsaa kouristi, jääkylmä neste nosti hänen ihonsa kananlihalle ja sai hänen piiskatut nänninsä törröttämään. Pakottava tunne peräsuolessa kasvoi kasvamistaan.

-Nooh? tohtori sanoi. -Vieläkö uhmaat minua? Et kai vain nauti tästä, senkin tuhma pikku karvatussu. Nännisi ainakin näyttävät siltä, että niillä voisi leikata lasia... tai nuo sinun ikävästi kiristävät kahleesi.

-Ohh... Supertyttö huohotti. -Kun... kunhan pääsen i-i-irti...

Mies hänen takanaan veti ruiskun nokan ulos. Koko nesteannos oli nyt hänen sisässään. Sitten, ennen kuin hän ehti ponnistaa sitä ulos, jokin ruiskua paksumpi työntyi väkivalloin hänen sisäänsä.

-Se on pyllytulppa, tohtori sanoi nipistäen hänen häpyhuuliaan. -Et kai kuvitellut, että annan sinun helpottaa oloasi?

-Armoa... pyydän... Lupaan jättää sinut rauhaan, Supertyttö vaikersi.

-Vai niin. Olet siis tottelevainen pikkulehmä, etkä mikään rikollisia jahtaava viittasankari?

-Niin. Kyllä.

Tohtori Julma pudisti päätään. -Ei kelpaa. Miten lehmä vastaa?

Kiukku Supertytön sisällä syttyi uudelleen. Hän ravisti käsiään ja tuijotti tohtoria suoraan silmiin vihan tuomalla rohkeudella. -Päästä minut irti! Otellaan reilusti, jos sinussa on hitunenkin miestä.

-Edelleen uhmakkuutta? Hmph. Sinä vasta paksukalloinen tapaus olet. Tohtori sivalsi kädellään Supertytön rintoja. -Sinä ammut minulle, kun minä käsken sinun ammua. Opit sen kyllä ennen pitkää.

Käsi sivalsi rintoja yhä uudelleen ja uudelleen. Mies Supertytön takana otti kiinni hänen pakaroistaan ja levitti niitä. Sitten hän alkoi pyörittää anaalitulppaa ympäri kuin pullonkorkkia.

-Auuuuhhhh! Hyvä on, hyvä on! Minä antaudun! Supertyttö parkui. -Ammuu! Ammuu!

Tulppa ja tohtorin kämmen pysähtyivät.

-Ammuu, paskiaiset! Te voititte! Supertyttö huusi. Ja sitten, silmät tiukasti kiinni puristettuina ja kasvot suunnattuina pois kiduttajistaan, hän virtsasi.

~

Tohtori Julman kätyri otti kaksin käsin kiinni Supertytön vasemmasta rinnasta ja nosti sen ylös. Kivikova nänni sen päässä törrötti hänen sormiensa välistä. Tohtori asetti pienen lääkeruiskun nänniä vasten ja painoi ohuen neulan hitaasti sisään taikinamaisen pehmeään rintakudokseen.

Supertytön pää lysähti alas. -Mitä te...vielä... tahdon... vapaaksi... minähän antauduin... sinulle... Minä tottelin...

-Niin teit, tohtori vastasi vedettyään neulan ulos. -Ja koska sinä olet nyt virallisesti minun lehmäni, sinulle ja näille sinun roikkuville utareillesi on varattu aivan ikioma karsina minun kartanossani.

-Uhhh...

Tohtori Julma odotti kunnes Supertyttö oli menettänyt tajuntansa. Sen jälkeen hän otti salkustaan kameran ja kuvasi Supertytön juovikkaat rinnat, vaaleakarvaisen jalkovälin ja peräaukon, josta törrötti edelleen valtava, pikimusta tulppa. Lopuksi hän käveli kauemmas ja otti yhden kokovartalokuvan.

Kun kuvaus oli tehty, hän taputti kätyrinsä massiivista olkaa ja sanoi: -Pese se, pue se vaippoihin ja sulje häkkiin. Minä pirautan lähipäivinä pormestarille, kunhan olen keksinyt sopivan lunnassumman.