Lapsenvahti

~

Katariina seisoi portaikon alapäässä ja katseli happamana, miten äiti napitti takkiaan tuulikaapissa. Isä oli jo mennyt ulos ja istui kaiketi nyt autossa vilkuillen kelloaan. Laiva ei lähtisi vielä puoleentoista tuntiin, mutta isä halusi aina olla ajoissa joka paikassa ja tänään ajokelikin oli huono.

-No niin, äiti sanoi saatuaan takkinsa kiinni. -Muistakaa olla kilttejä ja totella Carolina-tätiä. Ei kiukuttelua eikä melskaamista. Menette nukkumaan, kun hän sanoo ja syötte ruokanne.

-Joo, joo, pojat sanoivat kuin yhdestä suusta. Katariina tyytyi mutisemaan jotain, josta ei itsekään saanut selvää. Hän ei kertakaikkiaan voinut ymmärtää, miksi äiti oli pyytänyt tyhmän Caro-tädin lapsenvahdiksi. Miksi äiti ei voinut antaa heidän olla kolmisin paria pientä päivää?

Ulkoa kuului auton torven lyhyt törähdys. Se oli äidin valomerkki. Hän pörrötti poikien hiuksia, heilautti kättään tervehdykseksi ja astui ulos sulkien oven perässään.

Katariina katsoi ikkunasta miten äiti kipitti autoon. Sitten hän käänsi katseensa pikkuveljien suuntaan ja sanoi: -Kai te ootte vielä juonessa mukana?

-Ai missä? kysyi Tomi.

-Tyhmä. Siinä mistä Kata kertoi eilen, vastasi Antti. Hän oli pojista nuorempi, mutta silti monesti nopeaälyisempi.

-Ollaan me, Tomi mutisi.

-Parempi olisi, Katariina sanoi kääntyen ympäri ja juosten sitten yläkertaan niin kovaa, että portaat tömisivät. Carolina-täti tulisi pian, ja sitä ennen oli tehtävä vielä jos jonkinlaisia valmisteluja.

~

Carolina oli jo hetken ajan varma, että oli hukannut avaimen tai jättänyt sen kaikessa hässäkässä eteisen pöydälle, mutta sitten se osui hänen sormiinsa käsilaukun sivutaskusta. Hän työnsi sen lukkoon, avasi oven ja astui sisään siskonsa taloon, joka tapansa mukaisesti tuoksui vastaleivotulta pullalta ja vanilijakynttilöiltä. Jos googlaisi sanat ”leppoisa kotiäiti”, siskon kuvan pitäisi olla ensimmäinen hakutulos.

-Heippa, Carolina huusi, muttei saanut vastausta. Lapset olivat kaiketi yläkerrassa pelaamassa niitä iänikuisia videopelejään, eivätkä kuulleet tai nähneet mitään muuta.

Hän riisui takkinsa ja kenkänsä ja käveli keittiöön. Pöydällä odotti siskon jättämä muistilappu, johon oli listattu jotakuinkin jokaisen pääkaupunkiseudun lastenlääkärin nimi ja puhelinnumero, sekä lista apteekeista ja niiden aukioloajoista. Kääntöpuolella olivat lasten nukkumaanmenoajat ja ruoka-ajat. Suurin osa sanoista oli alleviivattu.

-Luottamusta näköjään löytyy, Carolina huokaisi huvittuneena.

Hän kiinnitti paperin magneetilla jääkaapin oveen. Vasta sen jälkeen hän huomasi talossa vallitsevan hiljaisuuden. Ei kuulunut sotapelien pauketta eikä Justin Bieberin musiikkia, jota Katariina niin mielellään soitti.

-Hei! Carolina huusi. -Onko täällä ketään kotona?

Ei vastausta. Oli niin hiljaista, että hän kuuli keittiön kellon tikityksen ja jääkaapin moottorin huminan.

Ensin hän aikoi mennä yläkertaan ja tutkia lastenhuoneet, mutta muuttikin mielensä ja käveli sen sijaan olohuoneeseen ja asettui pitkäkseen kutsuvan näköiselle sohvalle. Eilinen ilta oli venynyt vähän pitkäksi, ja vaikkei hänellä suoranaista krapulaa ollutkaan, niin väsymystä kyllä. Neljän tunnin yöunet ennen tätä lapsenvahtikeikkaa, siinä vasta huono idea.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli sikeässä unessa, eikä nähnyt kolmea lasta, jotka seisoivat siistissä rivissä hänen vierellään ja katselivat häntä.

~

Tomi otti kiinni Carolinan käsistä ja siirsi ne varovasti hänen päälakensa päälle. Katariina sitoi ne ranteiden kohdalta yhteen ohuella narulla, jonka oli näpistänyt isän työkalupakista jo edellisenä iltana.

-Joko herätetään se? Antti kuiskasi.

-Ei vielä, jalat pitää sitoa kanssa.

Katariina, joka oli parissa vuodessa muuttunut tanakasta pikkutytöstä lihavaksi varhaisteiniksi, sipsutti sohvan toiseen päähän ja sitoi Carolinan nilkat yhteen. Loput narunpätkät hän sujautti takaisin taskuunsa.

-Joko herätetään? Antti kysyi.

Karoliina harkitsi asiaa, mutta pudisti lopulta päätään. Caro-täti oli nyt vaaraton, muttei vielä äänetön. Se asia oli viisaampaa hoitaa kuntoon, ennen kuin mokoma paksutisuinen nirppanokka saisi tilaisuuden huutaa apua.

Isän työkalupakki oli osoittautunut todelliseksi aarrearkuksi, ja nyt Katariina otti sielä löytämänsä hopeanvärisen teippirullan. Hän puraisi rullasta reilun palan ja painoi sen Carolinan huulille. Sitten hän astui taaemmas ja sanoi: -No niin... Kumpi herättää sen?

Molemmat pojat nostivat kätensä ylös, mutta Antti oli aavistuksen nopeampi. Katariina ojensi hänelle äidin vaatakomerosta löytämänsä nahkavyön. -Tossa. Tähtää tisseihin.

Ohut vyö vihelsi ja läiskähti kovaa törmätessään Carolinan pehmeille rinnoille. Osuma oli kerrassaan täydellinen.

Carolinan silmät rävähtivät auki ja hänen päänsä pomppasi ylös tyynyiltä kuin vieteriukko. -Ummmppph!

Vyö läiskähti uudelleen, mutta tällä kertaa se osui hänen vatsaansa. Carolina ulvoi ja uikutti kääntyen hätääntyneenä kyljelleen. Vyö sivalsi välittömästi hänen college-housuissa pullottavaa takapuoltaan.

-Ummphh! Uuhhh!

-Vielä! Katariina komensi. -Älä lopeta!

Skräts. Vyö piiskasi Carolinan takareisiä. Hän käpertyi sikiöasentoon, mutta se teki hänen takapuolestaan entistäkin helpomman maalitaulun. Skräts. Skräts.

Carolina kääntyi selälleen ja kiemurteli kuin käärme. Vyö sivalsi rintoja. Hän siirsi sidotut kätensä niiden suojaksi, mutta sai heti napakan osuman alavatsaansa vain senttien päähän haarovälistä. -Ummpph!!

Katariina nosti kätensä ja pikkuveli lopetti piiskaamisen. Katariina istuutui sohvan käsinojalle ja tarttui Carolinan hiuksiin.

-Arvaa mitä, hän sanoi leveä virne kasvoillaan. -Ei me tarvita mitään tyhmää lapsenvahtia.

Carolina, jonka rintoja ja takapuolta poltteli sietämättömän kovaa, mourusi kivusta. Toki hän oli tiennyt jo pitkään, että Katariina osasi olla aikamoinen kiusankappale ja ongelmalapsi, mutta tämä mikä nyt oli meneillään, oli tullut yllätyksenä. Oliko tämä ihan oikeasti totta? Oliko mokoma ihrakimpale sitonut hänet ja laittanut veljensä hakkaamaan häntä kuin vierasta sikaa?

Kunhan hän saisi narut irti käsistään, siskon kauhukakaralle koittaisi ankarat ajat.

-Sattuuko? Katariina kysyi vääntäen Carolinan kädet takaisin pään päälle. -Nyökytä, jos sun tyhmään pyllyyn ja tyhmiin lehmätisseihin sattuu.

Carolina veulasi leukojaan ja yritti saada teipin irtoamaan. Tämä leikki, joka itseasiassa oli kaukana leikistä, piti saada loppumaan heti alkuunsa ja ainoa keino siihen olivat pojat. Hän tarvitsi kipeästi heidän apuaan, eikä sitä ollut luvassa, ennen kuin hän pystyisi puhumaan heille järkeä.

-Noh!? Eikö muka satu? Katariina kivahti. -Lyökää sitä tisseihin.

Vyö heilahti jälleen ja sivalsi Carolinan neulepaidan alla höllyviä rintoja. Kipu, joka oli jo ehtinyt puutua kuumotukseksi, palasi kahta kauheampana.

-Uuu! Carolina mylvi ja nyökytti päätään.

Vyö osui rinnoille toisen kerran, vielä kolmannenkin. Carolina koukisti jalkojaan ja yritti torjua iskut polvillaan. Temppua seurasi kipeä isku pakaroille.

-Se taisi nyökyttää, Tomi sanoi varovasti, kun veli oli antanut takapuolelle toisenkin iskun.

-Jep, Katariina sanoi. -Se alkaa oppia, ketkä täällä määrää.

~

Lapset ottivat kiinni Carolinan ranteista ja nilkoista ja tiputtivat hänet vatsalleen olohuoneen matolle. Carolina parkaisi kivusta, kun hänen piiskatut rintansa jäivät puristuksiin hänen alleen.

Kauaa hän ei ehtinyt vaikertaa, sillä Antti kaappasi hänen jalkateränsä kainalonsa alle ja lähti raahaamaan häntä kohti kylpyhuonetta.

Carolinan paita nousi ylös, liivit samoin. Hänen paljaat rintansa hankasivat parkettilattiaa. Polte oli sietämätön ja hän yritti vääntäytyä kyljelleen. Mutta heti sillä hetkellä, jolla hänen rintansa pilkahti esiin, Katariina potkaisi sitä.

-Tissi alas! tyttö kivahti. -Utareet parkettiin, lehmä!

Tomi oli mennyt edeltä ja avannut veljelleen kylpyhuoneen oven. Sen kylmä kaakelilattia oli Carolinan polttaville rinnoille helpotus, mutta hyvin lyhyt sellainen. Katariina tarttui taas hänen hiuksiinsa ja pakotti hänet istuma-asentoon suoraan suihkuhanan alle.

Pojat väänsivät Carolinan ranteita ja nostivat ne päin hanan ja seinän välissä olevia lyhyitä kupariputkia. Katariina otti narunpätkän taskustaan ja sitoi Carolinan kädet kiinni putkiin.

Raahauksen aikana noussut paidanhelma oli tippunut taas alas, mutta Katariina rullasi sen ylös ja nipisti paljaita rintoja, jotka pullottivat suurina ja raskaina Carolinan vatsalla.

-Yök, mitkä löllykät, hän sanoi nyrpistäen nenäänsä. -Inhottavat vellipussit.

Antti tökkäsi vasenta rintaa varovasti ja yllättyi suuresti sen pehmeydestä. Ei se ollut ollenkaan sen tuntuinen kuin hän oli mielessään miettinyt. Se oli paljon... vetelämpi. Hän liu'utti kätensä sen alle ja nosti sitä ylöspäin, kunnes vadelman kokoinen ja värinen nänni osoitti suoraan häntä kohti. -Aika isot nypykät, hän sanoi.

-Ei ne oo nypykät, vaan nännit, Katariina tuhahti.

Tomi puristi veljen nostamaa nänniä ja väänsi sitä hitaasti ympäri seuraten samalla Carolinan kasvoja, jotka olivat muuttuneet jo vyöpiiskauksen aikana helakan punaisiksi. Vääntäminen synnytti niille tuskallisen irvistyksen, joka oli pojan mielestä paitsi pelottava myös kumman kiehtova. Oli aika hauskaa ajatella, että pelkästään yhtä vaaleanpunaista ja harmitonta nipukkaa kiusaamalla saattoi aiheuttaa niin kovaa kipua Carolina-tädin kaltaiselle isolle tytölle.

Äkkiä Antti veti kätensä pois ja Carolinan rinta jäi törröttämään pelkästään nänniä rutistavien sormien varaan. Tomi venytti rinnan niin pitkäksi kuin pystyi ja väänsi nänniä yhä kovemmin. Carolina päästi kurkustaan pitkän, lohduttoman vaikerruksen.

-Jätä se löllyvä roikutin jo rauhaan, Katariina sanoi. -Meillä on muitakin hommia.

Hitaasti ja harmissaan Tomi totteli. Carolinan satutettu rinta lässähti takaisin vatsalle.

~

Kylpyhuoneen pyyhekaapissa oli muovipussi. Katariina otti sen ja kumosi sen sisällön lattialle. Nähdessään mitä pussista paljastui Carolina alkoi uikuttaa ja rynkyttää vimmatulla tavalla suihkuhanoihin sidottuja käsiään. Hänen pahoinpitelynsä sohvalla oli ollut kamala asia, samoin se, mitä pojat olivat tehneet hänen paljastetuille rinnoilleen, mutta rajansa kaikella. Hänen oli pakko päästä pakoon.

Katariina otti vaipan ja levitti sen käsissään auki. Se oli suuri, valtava kerrassaan, mutta se olikin aikuisille tehty. Niitä oli ollut vanhainkodin varastohuoneessa kasoittain, mutta hän oli onnistunut kähveltämään vain tämän yhden. Enempää isopeppuisille sopivia vaippoja ei yhteen Hello Kitty-reppuun yksinkertaisesti mahtunut. Kun hän näki veljiensä seisovan paikoillaan toimettomina, hän sanoi: -Mitä te siinä pällistelette? Riisukaa sen housut.

Carolina taisteli vastaan minkä pystyi, mutta sidottuna ja ylivoiman edessä hän ei voinut kuin antautua. Antti kaappasi hänen jalkansa otteeseensa ja Tomi veti ja riuhtoi ja nyhti hänen college-housujaan, kunnes ne luiskahtivat pois pakaroiden päältä. Loppumatkan säärille ne laskeutuivat käytännössä itsestään. Pikkuhousut Tomi repäisi pois kahtena kappaleena.

Kaikki kolme lasta seisoivat Carolinan ympärillä ja katselivat hänen paljasta jalkoväliään, jota hän parhaansa mukaan yritti piilotella puristamalla reisiään yhteen ja koukistamalla jalkojaan. Sinnikkäistä piilotteluyrityksistä huolimatta hänen ruskea häpykarvoituksensa näkyi ja aiheutti pojissa huvittuneita reaktioita.

-Kiva pörröpimppi, Antti hihitti.

-Karvapimppi-Carolina istui aidan takana ja rapsutti pimpin karvoja, Tomi lauleskeli.

-Mitä te pelleilette? Katariina ärähti ja läpsäisi poikien takaraivoja vaipalla. -Avatkaa sen nilkkanaru ja levittäkää sen jalkoja.

Pojat tottelivat kuuliaisesti, mutta jatkoivat leikinlaskua lapsenvahdin haarovälissä kasvavista karvoista, joiden seasta tämän pulleat, vaaleat häpyhuulet erottuivat kutkuttavan selvästi.

Kun naru oli auki, pojat ottivat kiinni Carolinan pohkeista ja vetivät hänen jalkansa levälleen. Katariina kävi polvilleen niiden väliin vaippa käsissään.

-Kata hei, onko sulla kanssa tollanen pörröpimppi? Antti kysyi.

-Ääliö! Katariina sähähti. -Ei varmana oo! Hän tarttui Carolinan karvoihin ja repäisi niistä puolen tusinaa irti. Sitten hän ojensi kättään kohti Anttia ja sanoi: -Jos väität vielä sellaista, saat syödä Caro-tädin karvoja.

Uhkaus toimi kuin junan vessa ja Antti sulki suunsa.

~

Vaipan laittaminen vauvalle oli helppoa, sen Katariina tiesi kahden pikkuveljen myötä saadulla vankalla kokemuksella, mutta aikuisella naiselle, joka vieläpä pyristeli ja rimpuili vimmatun lailla, se oli paljon vaikeampaa. Lopulta Katariina kuitenkin onnistui työntämään vaipan Carolinan takapuolen alle, ja sen jälkeen loppu oli jotakuinkin yhtä helppoa kuin vauvojenkin kanssa. Hän taivutti vaipan etuosan vasten Carolinan alavatsaa (häpykarvojen katoaminen näkyvistä sai pojat huokaamaan pettyneenä) ja kiinnitti sitten vaipan paikoilleen teippinauhoilla.

-Se ei varmana pissaa, Antti sanoi.

-Pissaa, kun me pakotetaan pissaamaan, Katariina vastasi. Hän katsoi Carolinaa suoraan silmiin. -Se vielä pyytää ja anelee, että saa pissata, kun oon kesyttänyt sen.

Muovipussista oli vaipan lisäksi paljastunut äidin ompelulaatikosta kähvelletty neulatyyny. Katariina otti sen ja istuutui Carolinan reisille. Hän poimi sormiinsa nuppineulan ja heilutti sitä ilmassa aivan Carolinan kasvojen edessä.

-Mfff! Mpphhh! Carolina ulvoi ravistaen päätään ja rynkyttäen käsiään.

-Se pelkää sen pullukoiden tissien puolesta, Tomi hihitti.

Katariina tarttui inhoten kiinni Carolinan oikeasta rinnasta ja nosti sitä ylöspäin. Sen väri toi hänen mieleensä äidin tekemän pullataikinan, koostumus samoin. Hän työnsi neulan nänniin, otti toisen neulan ja upotti sen aivan ensimmäisen viereen.

Carolina mylvi kivusta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen tulipunaisia poskiaan tippuen suurina pisaroina leuan kärjeltä rinnuksille. Katariina työnsi hänen rintaansa kolmannen neulan.

-Sillä on niin isot tisut, että niihin mahtuu varmaan sata neulaa, Antti sanoi.

-Ei kun tuhat neulaa, Tomi nauroi. -Tuhat molempiin tisuihin.

Katariina laski neulatyynyn lattialle. -Pissaa, hän sanoi. -Pissaa heti paikalla, tai laitan sun toiseenkin lehmätissiin neuloja.

Carolina ravisti villisti päätään ja yritti sanoa, ettei halunnut enempää neuloja ja että pissaisi, mutta hänen teipatusta suustaan tuli ulos pelkkää muminaa. Katariina katsoi häntä silmät leimuten.

-Pissaatko sä?

-Mmh-pphh! Carolina vastasi nyökyttäen.

-Pissaa sitten. Katariina työnsi kätensä vaipan alle ja tarttui karvoitukseen rutistaen sitä. -Anna tulla, itkupilli.

Carolinan päässä humisi. Häntä oksetti ja pyörrytti. Hän katsoi alaspäin ja näki nännissään törröttävät neulanpäät vain sumeina pilkkuina. Valtava vaippa jalkovälissä oli pelkkää valkoista usvaa. Hän tiesi pyörtyvänsä minä hetkenä hyvänsä, mutta sitä ennen hänen rakkonsa antoi periksi ja pelasti hänet pinteestä.

~

Kun Carolina palasi tajuihinsa, hän oli ilkosen alaston ja selällään leveällä sängyllä. Hänen jalkansa oli sidottu sängyn nurkkatolppiin, ranteet samoin. Teippi suulla oli yhä paikoillaan.

Hän nosti hitaasti päätään ja näki, että nännineulat oli otettu pois. Samoin vaippa, johon hän etäisesti muisti pissanneensa.

Sitten hän huomasi, ettei vaippa ollut ainoa asia, joka oli poistettu hänen haaroistaan; hänet oli ajeltu karvattomaksi kuin pikkulapsi.

Hän pudotti päänsä takaisin tyynylle ja katsoi ulos huoneen ikkunasta. Öinen taivas oli mustansininen. Äkkiä ovi avautui ja Katariina tuli sisään ruudullisessa flanellipyjamassa. Nähdessään Carolinan heränneen hän hymyili ja istuutui sängynreunalle. Silloin Carolina huomasi pyjaman povitaskussa sojottavan liimapullon, jonka korkki oli jäänyt auki.

-Sun pimpsa on aika söpö nyt mun mielestä, Katariina sanoi ja asetti kätensä kupiksi Carolinan jalkoväliin. -Vaikka poikien mielestä se oli söpömpi, kun oli karvoja.

-Mmff...

-Ne ei tykännyt, kun vein sun pörrön, Katariina sanoi hiljaa silittäen Carolinan häpyhuulia. -Ne sanoi, että hullun näköinen yhdistelmä, jos on jättitissit ja samanlainen pimpsa kuin pienillä tytöillä.

Katariina puristi häpyhuulet yhteen. -Mutta ne onkin tyhmiä. Mun mielestä oot nyt söpömpi, kun oot viivapillu. Oot paljon parempi vaippavauva.

-Mmmfff...

Ote häpyhuulista kiristyi kivuliaaksi nipistykseksi. -Äiti ja iskä tulee huomenna illalla kotiin, Katariina sanoi. -Enkä mä halua, että sä kerrot niille mitään.

Carolina nyökytti kiltisti. Oli toistaiseksi parempi leikkiä lihavan pikkuhirviön mukana. Oli viisaampaa malttaa mielensä ja odottaa oikeaa hetkeä. Ja voi miten suloinen se hetki olisikaan...

-Ai et aio kertoa?

Carolina pudisti päätään.

-Se on tosi kiva juttu... mutta en oikeen luota tollaseen isotissiin.

Ote häpyhuulista heltisi ja Katariina laskeutui sängyltä. Sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta, mutta palasi miltei heti musta kangaspussi kädessään.

-Mphh... Carolina ynähti pelokkaasti.

-Älä vikise, viivapillu, tää ei satu. Pelkästään nolottaa.

Katariina avasi pussin, otti esiin pienen digikameran ja alkoi tutkailla sitä otsa kurtussa. Hetken kuluttua siihen syttyi vihreä merkkivalo ja linssisuojus poistui suristen.

-Jesss, mä osasin, Katariina hihkaisi. Sitten hän osoitti Carolinan alapäätä. -Pissaa.

Carolinan kasvot jähmettyivät kauhusta. Hän jännitti väsyneet lihaksensa ja alkoi riuhtoa käsiään kuin vimmattu.

-Pissaa nyt heti taikka sattuu, Katariina jylisi kameran takaa. -Sun riipputissit ja toi karvaton viivapillu ei mahda mulle mitään.

Uhkauksesta piittaamatta Carolina jatkoi hätääntynyttä rimpuiluaan. Hän tiesi mitä Katariina aikoi, eikä se käynyt päinsä. Ei ikinä. Jos mokoma sadisti saisi haltuunsa videokuvaa hänestä ilkosen alastomana ja virtsaamassa, tämä voisi kiristää häntä pysymään hiljaa päivän tapahtumista. Paskiainen pääisi kuin koira veräjästä.

Yhtäkkiä Katariina loikkasi sängylle, otti kaksin käsin kiinni Carolinan rinnasta ja venytti sitä ylöspäin. Carolina vinkaisi.

Katariina imaisi rinnan suuhunsa ja upotti terävät hampaansa suureen, vaaleanpunaiseen nännipihaan.

-Sä pisshaat, Katariina sanoi, -tai puren tän nännin poikki.

-Nngghhh! Carolina nyökytti päätään.

Katariina avasi leukansa ja antoi rinnan tippua suustaan. Se lässähti alas ja valui turvaan Carolinan kainalon alle. Nännipihassa erottuivat verestävät hampaanjäljet.

Katariina kömpi sängyltä, otti kameran uudelleen käteensä, kohdisti sen Carolinan haaroihin ja sanoi: -Pissaa, isonänni.

Tällä kertaa Carolina totteli kiltisti.

~

Katariina laittoi kameran takaisin pussiin ja käveli huoneen ovelle. Sitten hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan itkevää lapsenvahtia.

-Sä nukut siinä, viivapillu. Päästän sut vapaaksi joskus iltapäivällä ennen kuin äiti ja iskä tulee, koska sun pitää vaihtaa noi lakanat ennen sitä.

Hän hiljeni hetkeksi ja jäi seisomaan paikoilleen kuin miettien jotakin. Lopulta hän otti kiinni pyjamanhousuistaan ja laski niitä hitaasti alemmas. Näky sai Carolinan silmämunat pullistumaan.

-Liima tuntuu vähän inhottavalta, kun se nipistää ihoa, Katariina sanoi nostaen housut ylös. -Mutta tykkään silti mun uusista pimppikarvoista tosi paljon. Ne sopii mulle paremmin kuin sulle.

Työhaastattelu

Jorma Käyrälä oli pieni mies monessakin eri mielessä, mutta siitä huolimatta hän oli onnistunut kapuamaan isolle pallille. Sille kaikista suurimmalle, jos tarkka halusi olla. Hänen toimistonsa ovessa luki: Pääjohtaja.

Kun sisäpuhelin pirisi ja hänen sihteerinsä ilmoitti kello neljäntoista tapaamisen saapuneeen paikalle, Jorma Käyrälä antoi tulijalle luvan tulla sisään.

Muutamaa sekuntia myöhemmin ovi kävi ja Anna astui toimistoon jääden sitten seisomaan paikoilleen. Suuri, ylellisesti sisustettu huone haisi juuri siltä kuin hän muistikin sen haisevan: parkettivahalta, nahkahuonekaluilta ja partavedeltä, jonka läpitunkeva löyhkä todisti ainakin sen, ettei kallis maku ollut yhtä kuin hyvä maku.

”Käy ihmeessä istumaan, älä ujostele”, Käyrälä sanoi massiivisen kirjoituspöytänsä takaa. ”Et sinä viimeksikään ujostellut.”

Anna käveli lattian poikki ja istuutui askeettiselle puutuolille Käyrälää vastapäätä. Hän liikkui ripeästi, mutta piti leukansa alhaalla ja katseensa poissa Käyrälän pienistä ja nopeasti liikkuvista silmistä.

”Kun lähdit täältä, en uskonut näkeväni sinua uudestaan”, Käyrälä sanoi ristien kätensä pöydälle, joka oli vihreää lukuvalaisinta, puhelinta ja yhtä irtopaperia lukuunottamatta tyhjä. ”Ja muistellessani sitä, miten sinä täältä lähdit, en usko sinunkaan arvanneen, että palaisit takaisin.”

Anna ei sanonut mitään, mutta Käyrälää se ei näyttänyt haittaavan, pieni mies suurella pallillaan oli vasta pääsemässä vauhtiin. ”Ymmärsin siis sinun haluavan takaisin palkkalistoilleni?”

”Joo.”

”Vaikka irtisanoutuessasi käskit minun-” Käyrälä kumartui eteenpäin, kunnes hänen rintalastansa painoi vasten pöydänreunaa. ”-suksia vittuun ja tunkea tämä ravintola perseeseeni? Niinhän se oli?”

Anna nyökkäsi. Hän tunsi kuumotuksen kohoavan poskilleen, vaikka oli arvannut tämän tulevan. Tottakai hän oli tiennyt, ettei Jorma Käyrälän kaltainen mies painaisi menneitä villaisella eikä päästäisi häntä kuin koiraa veräjästä. Kaljupäinen tärkeilijä halusi maksaa potut pottuina, laittaa hänet polvilleen, ennen kuin edes harkitsisi hänen palkkaamistaan uudelleen.

”Kerroppa minulle”, Käyrälä sanoi nojautuen taaksepäin muhkealla nahkatuolillaan, ”miksi sinä olet niin pahassa rahantarpeessa, että tulit takaisin.”

Anna nielaisi ja työnsi täriseviksi käyneet kätensä levyinä reisiensä väliin. Totuuden hetki, tässä ja nyt. Hän oli miettinyt viime päivät jos jonkinlaisia tarinoita, joita voisi Käyrälälle syöttää, muttei ollut onnistunut keksimään yhtäkään satua, joka olisi ollut edes jollain tapaa uskottava. Lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että kertoisi totuuden. Sen parempaan hän ei pystyisi, ja sen jälkeen hän olisi Käyrälän armoilla. Ei mikään ihanteellinen tilanne, mutta vaihtoehdot olivat nollissa.

Niinpä hän kertoi Juhasta, jonka oli tavannut täysin yllättäen keskellä tammikuista lumisadetta ja jonka kanssa oli karannut vihille jo vappuna. Hän kertoi heidän yhteisestä tyttärestään ja omakotitalosta, jonka he velkarahalla olivat ostaneet. Lopuksi hän kertoi Juhan uhkapeliongelmasta, joka oli selvinnyt hänelle liian myöhään. Toisin sanoen vasta siinä vaiheessa, kun tämä oli tyhjentänyt oman tilinsä lisäksi hänen tilinsä, ja haalinut pikavippejä hänen henkilötiedoillaan ja häipynyt lopulta kuin tuhka tuuleen jättäen jälkeensä vain pinon vaatteita ja vielä korkeamman pinon perintäkirjeitä Annan nimellä postitettuina.

”Vai niin”, Käyrälä sanoi, kun Anna sai selostuksensa päätökseen. ”Taisi olla melkoinen adonis tämä Juha? Lupasi kuun ja tähdet taivaalta, käski sinun luopua työpaikastasi ja omistautua pelkästään hänelle. Sitten sitä vain naitiin yöt ja naitiin päivät... Kunnes tuli totuuden hetki ja housut vedettiin jalkaan.”

Anna pysyi vaiti.

Käyrälä kakaisi kurkkuaan ja oikoi takkinsa kaulusta. ”Sanoit, että sinulla on tytär?”

”On. Roosa.”

”Olet siis imettänyt?”

Anna avasi suunsa, mutta sulki sen välittömästi. Hän nosti katseensa lattiasta ja tuijotti miestä epäuskoinen ilme kasvoillaan. ”A-anteeksi?”

”Se oli selkeä kysymys.”

”Miten se liittyy mihinkään?”

Jorma Käyrälä työntyi jälleen etukenoon ja risti laihat kätensä pöydälle. Hänen silmissään oli pistävä katse, joka käväisi Annan rinnuksilla palaten sitten takaisin hänen kasvoihinsa. ”Tämä pelleily saa nyt luvan riittää, joten minä kerron sinulle, miten asiat ovat”, hän sanoi. ”Sinun on pakko saada tämä työpaikka. Sen sinä toki tiedät sanomattakin. Ikävä kyllä homman nimi on se, että sen saadaksesi sinä joudut tottelemaan minua, tekemään juuri siten kuin käsken sinun tehdä. Oletko kärryillä?”

”Mä... joo.”

”Ellet tottele-” Käyrälä nyökkäsi kohti ovea. ”Reputat ja saat luvan poistua.”

”Mä tajusin”, Anna kivahti. Äkkiä hän ymmärsi mainiosti, mistä oli kyse ja mitä oli luvassa. Hän oli ihmetellyt koko viikonlopun, miksi Käyrälä ylipäänsä oli suostunut ottamaan hänet tähän työhaastatteluun ja antamaan hänelle toisen mahdollisuuden, etenkin kun otti huomioon millaisella tavalla edellinen kerta oli päättynyt. Nyt tuo arvoitus oli valjennut ja perusteellisesti olikin: Niljakas luuviulu halusi seksiä.

”Mainiota”, Käyrälä sanoi. ”Aloitetaan sillä, että vastaat siihen aiempaan kysymykseen.”

Anna puri alahuultaan ja vilkaisi pikaisesti olkansa yli ovea, josta hetkeä aiemmin oli tullut sisään. Ei täysin pahaa aavistamatta tietenkään -ei hän tyhmä ollut- muttei myöskään odottaen mitään tämän kaltaista. Sitten hän käänsi kasvonsa Käyrälän suuntaan ja nyökkäsi. ”Joo.”

”Mitä 'joo'?”

”Imetin.”

”Näytä minulle, miten kaivoit rintasi esiin, kun aloitit imettämisen.”

”M-mitä? En.”

Jorma Käyrälä tuijotti Annaa, sitten ovea hänen takanaan. ”Kuten tahdot. Tämä työhaastattelu on ohi, parempaa onnea seuraavassa paikassa.” Hän ponnahti seisomaan ja kiristi kravattiaan, joka oli leveytensä puolesta ollut muodikas Kekkosen aikoihin, kuosin puolesta ei koskaan. ”Kiitos käynnistä.”

”E-ei odota!” Anna nousi itsekin ylös. ”Odota.”

Käyrälä pysyi vaiti seisten paikallaan kuin patsas.

”Odota”, Anna sanoi vielä kerran niin rauhallisesti kuin saattoi ja vei sen jälkeen sormensa paidalleen avaten tärisevin sormin sen kaksi ylintä nappia. ”Pliis.”

Kun hän sai kolmannen napin auki, Käyrälä istuutui.

Avattuaan vielä yhden napin Anna liu'utti kätensä liivien vasempaan kuppiin ja kaivoi rintansa ulos.

”Suuri, valkoinen ja veltto”, Käyrälä sanoi ilmeettömällä äänellä, kuin olisi lukenut kauppalistaa. ”Vai oletko eri mieltä?”

Anna pudisti päätään ja nosti alitajuisesti kättään esillä roikkuvan rintansa peitoksi, mutta tajusi viime hetkellä mitä oli tekemässä, ja laski käden takaisin reidelleen. Äkillinen huimauskohtaus sai hänen jalkansa notkahtamaan ja hän pikemminkin putosi kuin istuutui tuolilleen.

Sillä välin Käyrälä avasi pöytänsä ylimmän vetolaatikon, poimi sieltä viivoittimen ja heitti sen Annan reisille. ”Mittaa tuo nännipihasi, haluan tietää, miten suuri se oikein on.”

Tällä kertaa Anna ei empinyt, vaan puri hammasta ja teki kuten oli käsketty. Hän nosti rintaansa ylös, asetti viivoittimen vasten nännipihaa ja siristi silmiään nähdäkseen lukeman. Mittatulos -vaikkei hän sellaista asiaa ollut ikinä ajatellutkaan- oli hänelle yllätys. Epämukava sellainen.

”Noh?” Käyrälä tivasi. ”Kerro.”

”K-kahdeksan.”

”Kahdeksan senttiä? Jösses, millainen nisä... Minä taidan juoda kahvini mustana tästä lähtien.”

Anna veti kätensä rinnan alta ja painoi sen suulleen taistellen äkillistä itkukohtausta vastaan. Hetkeä aiemmin hänen sormensa olivat tärisseet, nyt tärisi koko vartalo.

”Läimäytä tissiäsi viivoittimella”, Käyrälä sanoi tyynesti. ”Tee se kahdeksan kertaa ja tee se kunnolla. Ellen kuule riittävän napakoita pamauksia ja näe riittävän punaisia viiruja tuon velton mätisäkin pinnassa, tämä työhaastattelu on ohi.”

”Ha-ha-haluut, että teen kipeetä its-itselleni?”

”Juuri niin, pitkätissi. Olet fiksumpi kuin miltä näytät.”

Anna imi ilmaa keuhkoihinsa, puhalsi sen ulos ja poimi viivoittimen uudestaan käteensä. Se oli kivikovaa muovia ja tyhmempikin osasi arvata, miten kipeää se tekisi. Hän vilkaisi nopeasti Käyrälää, puristi huulensa ohueksi viivaksi ja sivalsi viivoittimella rintaansa.

Ensimmäinen osuma sai hänet nytkähtämään, mutta hän pystyi pysyttelemään hiljaa. Toisen iskun kohdalla sama ei enää onnistunut, vaan hänen kurkustaan karkasi lyhyt ynähdys. Kolmannen osuman jälkeen hänen oli pakko parkaista.

Ennen neljättä hän piti pienen tauon, sipaisi otsalle valahtaneet hiukset korvan taakse ja veti henkeä. Käyrälän partaveden etova tuoksu täytti hänen sieraimensa ja hänen teki mieli oksentaa.

”Viisi iskua jäljellä”, Käyrälä ilmoitti huvittunut, miltei säälivä hymy huulillaan. ”Vauhtia, imettäjä.”

Anna nosti tutisevan kätensä ylös, sivalsi rintaansa ja kirkaisi, kun kova muovi liiskasi pehmeän nännin.

”Lapsesi olisi taatusti ylpeä, jos näkisi miten reippaasti mamma piiskaa löysää tissiään”, Käyrälä sanoi hymyillen nyt niin leveästi, että hänen takahampaansa näkyivät. ”Lapsen hyvinvointi ennen utareen hyvinvointia, aivan kuten sen kuuluu tervejärkisen äidin arvomaailmassa mennä.”

Viides sivallus oli puolivahingossa aiempia kevyempi, mutta Anna peitti sen parkaisemalla kahta kovemmin. Hänen ilokseen temppu näytti uppoavan pöytänsä takana virnuilevaan pikkunilkkiin, ja hän toisti sen tarkoituksellisesti lyödessään viimeiset kolme kertaa.

Kun hän oli antanut rinnalleen kahdeksannen ja viimeisen iskun, Jorma Käyrälä antoi hänelle aplodit ja nyökytti hyväksyvästi päätään. ”Vaikuttava esitys, Annaseni. Ja jos tällainen vanhempi mies saa näin sanoa, myös kiihottava sellainen.”

”Eli saanko mä työpaikan?”

”Äläpäs hoppuile.” Käyrälä kurottautui kohti pöytänsä kulmassa jököttävää puhelinta, painoi numeroa nolla ja nosti luurin korvalleen. Kun sihteeri seinän toisella puolen vastasi, hän sanoi: ”Se selvitti ensimmäisen osan... Kyllä... Niin juuri... Yllätyin itsekin... Kyllä... Kyllä senkin... Arvaa... Ei... Ei... Kahdeksan.... Hah, sanopa muuta... Ole ystävällinen ja tuo se tänne... Ei tarvitse... Kyllä, nimenomaan kuivana.”

Käyrälä laski kuulokkeen alas ja suoristi selkänsä katsoen Annaa ja hänen punertavien viirujen peittämää rintaansa, joka lepäsi paidan päällä kuin kulhon yli turvonnut pullataikina. Samassa ovi Annan selän takana avautui ja keski-ikäinen nainen, jonka Anna oli tavannut jo tullessaan, astui sisään puinen lipas käsissään.

Nainen käveli suoraan Käyrälän pöydän luo ja ojensi tälle lippaan. ”Olkaa hyvä, herra johtaja. Tarvitsetteko vielä muuta?”

”En tähän hätään. Kiitos, Sirpa.”

Nainen niiasi, kääntyi ympäri ja katsoi poistuessaan Annaa säälivä ilme kasvoillaan. Anna ei voinut olla miettimättä, oliko nainen joutunut kokemaan jotain vastaavaa itsekin. Ja sitten, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa, Jorma Käyrälä sanoi: ”Sirpa istui aikoinaan sillä samalla tuolilla kuin sinäkin, vieläpä tuo samainen ilme naamallaan, kun olin pistänyt sen ajelemaan haaransa paljaiksi.”

Anna tuijotti puulipasta. ”Mulla ei-”

”Sinulla ei ole karvoja siellä. Tiedän, tiedän. Ajat muuttuvat. Tissit kuin lehmällä ja pimpsa kuin kuusivuotiaalla... Tervetuloa 2000-luvulle naiset ja herrat, jättäkää aivot narikkaan tullessanne”, Käyrälä sanoi pudistellen päätään. ”Isoisäni, joka tämän ravintolan aikoinaan perusti, kääntyisi haudassaan jos tietäisi.”

Käyrälä laski lippaan alas ja poimi sormiinsa pöydällä lojuneen paperin. ”Tässä on sinun työsopimuksesi, eikä siitä puutu kuin allekirjoitukset-”

”Saanko-”

”Shhh! Älä keskeytä minua, mammatissi.”

”Anteeksi.”

Käyrälä koputti lipasta peukalollaan. ”Täällä on esine, jonka sinä laitat takapuoleesi. Jos ja kun se on kokonaan suolessasi, me kirjoitamme sopimuksen.”

”Mikä se on?” Anna kysyi.

”Toivot kaiketi kuumemittaria tai mehupilliä, mutta valitettavasti tänään ei käy niin hyvä tuuri”, Käyrälä sanoi loksauttaen lippaan auki.

Anna tuijotti kannen alta paljastunutta esinettä ääneti ja liikkumatta, silmät täynnä epäuskoista kauhua. Häpeän ja hetki hetkeltä kasvavan kiukun kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan tippuen leuankärjestä paljaana roikkuvalle rinnalle ja jatkaen matkaansa sen päässä nöpöttävälle nännille.

”Mitäs mieltä olet?” Jorma Käyrälä kysyi reilu annos iloa äänessään.

”Mä-”

”'Dildo' taitaa olla sen virallinen nimi, mutta tämä yksilö on sen verran tuhti, että 'Persereikälaajentaja' lienee paljon osuvampi termi.”

”Ei tota voi...”

”Voi kyllä, mutta se vaatii tahtoa ja itsekuria. Se vaatii oikeanlaista elämänkatsomusta; ymmärryksen ja halun asettaa lapsen etu oman peräsuolen edelle.”

Anna ei saanut suustaan enää sanaakaan ulos. Hän nosti käden suulleen ja tuijotti, miten Käyrälä otti kumisauvan lippaasta ja asetti sen sojottamaan pöydälle kuin jonkinlaisen pokaalin.

”Liukastevoidehan on tietysti tällaisen kapistuksen kanssa suotavaa, mutta koska yritit huijata minua niiden viimeisten tissilyöntien kanssa, saat pärjätä ilman.” Jorma Käyrälä vetäytyi takakenoon ja työnsi kätensä kuppeina takaraivon alle. ”Mene nelinkontin lattialle, vedä housut alas ja käy töihin. Työsopimus kirjoitetaan, kun sauva on suolessasi.”

Annan jalat tuntuivat voimattomilta, kun hän nousi seisaalleen ja poimi pöydällä sojottavan sauvan käteensä. Sen pinta oli pehmeää kumia ja sen painavuus oli hänelle yllätys. Toisin kuin hän oli luullut -toivonut- sen sisus ei ollut ontto.

Hän pudottautui polvilleen ja napitti farkkunsa auki laskien ne sitten alareisille, pikkuhousut samoin. Sen jälkeen hän laski itsensä nelinkontin ja kääntyi, kunnes pyllisti kohti yhden hengen yleisöään.

”Suuret pakarat” Käyrälä naurahti. ”Persaukisen lehmän paksu perse.”

Anna sulki silmänsä ja nielaisi kahdesti, ennen kuin asetti dildon pyöristetyn pään vasten peräaukkoaan. Vasta silloin hän todella ymmärsi, miten paksu se oli ja miten kivuliasta sen työntäminen sisään tulisi olemaan.

”Varovasti nyt”, Käyrälä sanoi. ”Rentouta itsesi ja tee se hitaasti.”

Anna imi poskensa täyteen ilmaa, puhalsi sen ulos ja lukitsi katseensa toimiston oveen, jonka takaa kuului vaimeana sihteerin ääni: ”Herra johtaja on vapaana vasta kello viidentoista aikaan. Kyllä, se sopii mainiosti... Ilmoitan hänelle... Kuulemiin...”

Anna kiristi otettaan sauvasta, työnsi sitä sisäänsä sentin verran ja parkaisi kivusta, joka oli kovempi kuin hän oli odottanut. Samalla Käyrälän tuoli narahti, kun tämä kyyristyi etukenoon. ”Jatka. Sullo se kokonaan siihen ahtaaseen pikku pyllyreikääsi.”

Henkeään pidellen Anna työnsi sauvaa pidemmälle, pidemmälle ja vielä pidemmälle. Se oli paksu, tavattoman paksu, ja jokainen työntö synnytti tuskallisen kipuaallon. Hän lopetti vasta kun ainoastaan sen lattea tyvi näkyi hänen pakaravaossaan. Sen jälkeen hän tuupertui kyljelleen ja käpertyi sikiöasentoon ja antoi itkun tulla.

Katseltuaan näkyä hyvän hetken, Jorma Käyrälä otti povitaskustaan kynän ja allekirjoitti työsopimuksen. Hän käänsi paperia puolikierroksen ja yskäisi. ”Nouse ylös sieltä, senkin pitkätissinen porukolli ja laita nimesi tähän.”