Rikos ja Rangaistus

1.

Eetun kädet tärisivät ja sydän paksun takin alla jyskytti kuin moukari. Hänen polvensa tuntuivat huterilta. Hän katsoi olkansa yli vasemmalle ja näki, että kauppakäytävä oli yhä edelleen tyhjä. Ainoastaan paljon kauempana, leipäosaston luona, seisoskeli vanha nainen nojaten ostoskärryynsä ja tutkaillen jotain, joka oli kaiketi hänen ostoslistansa.

Eetu nielaisi, vaikka hänen suunsa oli kuiva. Sitten hän ojensi kätensä, kaappasi hyllystä energiajuomatölkin ja livautti sen takkinsa alle.

Jalat lähtivät viemään häntä pois ennen kuin hän edes ymmärsi liikkuvansa. Hikihelmet valuivat alas hänen poskiaan, risat skeittitossut narskuivat vasten lattiaa. Hän tuli virvoitusjuomahyllyjen päähän ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Nyt edessä näkyivät pitkät pakastealtaat, niiden takana kassat.

Ensimmäiset kolme kassaa oli suljettu ja niiden kulkuväylät tukittu metallisilla puomeilla. Neljäs oli auki eikä sen edessä ollut hänen ilokseen yhtä ainutta asiakasta tukkimassa pakotietä. Vaikka koulu olikin siltä päivältä ohi, iltapäiväruuhkaan oli vielä tunti tai puolitoista.

”En ostanut mitään”, Eetu sanoi liukuhihnan takana istuvalle tytölle kiiruhtaessaan tämän ohitse katse kengänkärkiin liimautuneena. ”Moikka.”

Myyjätyttö saattoi vastata tai saattoi olla vastaamatta. Eetu ei kuullut enää muuta kuin päässään kuuluvan kohinan, joka oli yltymässä melkoiseksi jylinäksi.

Hän kääntyi nyt oikeaan ja pujotteli kaksien ostoskärryjen välitse paljon notkeammin kuin hänen kokoiseltaan pojalta oli aiheellista odottaa. Latu kauempana häämöttäville pääoville oli auki ja hän kiristi vauhtiaan puolijuoksuksi. Kultasepänliike jäi taakse, sitten optikko ja kännykkäkauppa ja viimeisenä rahapeliautomaatit, joita hän kavereineen silloin tällöin pelasi, kunnes joku virkaintoinen myyjä tyhmissä työvaatteissaan tuli hätistämään heidät matkoihinsa.

Oville oli enää kaksikymmentä metriä, ja hän tunsi pienen helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän -hitto sentään- oli selvinnyt. Antti oli sanonut häntä välitunnilla nössöksi; ilkkunut, ettei hän uskaltaisi varastaa edes sokealta pyörätuolipotilaalta tai pikkusiskoltaan. Mutta tässä hän vain oli tölkki takin sisässä piilossa ja viiden sekunnin päässä maaliviivasta ja kun Antti saisi kuulla tästä, se saisi niellä sana-

Yhtäkkiä hänen edessään seisoi vartija, tummahiuksinen nainen kädet ristissä isojen rintojensa alla. Hänen yllään oli kauluspaita, johon oli kirjailtu pienin mutta helppolukuisin kirjaimin 'Securitas'.

”Seis siihen paikkaan, paksukainen”, vartija sanoi.

Eetu totteli ja teki sen niin nopeasti, että kaatui miltei kontilleen.

Vartijanainen ei sanonut enempää, tarttui vain tylysti hänen olkaansa ja talutti hänet edellään aulan poikki ovelle, johon oli kiinnitetty kyltti 'Pääsy kielletty -Vain henkilökunnalle', ja siitä sisään huoneeseen, joka oli pieni ja ikkunaton koppi. Peräseinään nojaavia moppeja, pesukoneen kokoista imuria ja pinoksi kasattuja ämpäreitä lukuunottamatta huone oli tyhjillään.

”Ota lakki pois päästä”, vartija komensi kolkosti suljettuaan oven.

Eetu totteli taas. Takin alla kuumottava tölkki oli puolilitrainen, mutta tuntui äkkiä painavan kuin tiiliskivi.

Vartija astui lähemmäs ja katsoi häntä. Eetu huomasi nyt vartijafirman nimen alla myös toisen, heikommin erottuvan nimen: Carolina.

Heippa hei, kaikki. Minun nimi on Carolina, kuten kyltissä sanotaan, ja minä vedän housut alas asti, kun menen pissalle, Eetu ajatteli, mutta pöhkö ajatus liihotti samantien matkoihinsa.

”Tiedätkö, punkero, mikä on valvontakamera?” vartija kysyi.

Oivallus sai Eetun vavahtamaan. Hän oli ollut viimeiset puoli minuuttia niin tolaltaan, ettei ollut edes miettinyt, miten kummassa oli jäänyt kiinni kaikesta varovaisuudestaan huolimatta. Nyt hän tiesi ja luokkakavereiden ivalliset äänet hänen päässään hihkuivat: Tyhmätyhmätyhmä!

”Tiedän”, hän sanoi lannistuneesti.

”Ai?” Vartija osoitti hänen takkinsa etumusta. ”Tuonne alle piilottamastasi tölkistä päätellen et tiedä. Sen perusteella olet juuri yhtä tyhmä kuin miltä näytätkin.”

Eetu avasi suunsa, mutta sanat jäivät kiinni kurkkuun, eivätkä suostuneet tulemaan ulos. Itku sen sijaan oli tulossa, ja hän puri hammasta pitääkseen sen loitolla. Hän ei itkisi naisen (tytön, jolla oli pimppaloora ja joka meni -hahah!- istumaan kun pissasi) edessä. Ei ikinä.

Vartija poimi taskustaan pienen ruutuvihon ja kynän. ”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi.

Eetu vastasi äänellä, joka oli niin heikko ja kimeä, ettei hän ollut tunnistaa sitä omakseen. Jos Antti tai kuka tahansa heidän luokkansa pojista kuulisi hänen puhuvan sellaisella piipittävällä pikkuhiiren äänellä, pilkanteosta ei tulisi ikinä loppua. Ehei, ei edes miljoonassa vuodessa. Hän saisi kuulla siitä vielä-

Uhkaavan lähelle tullut vartija kysyi taas jotakin, mutta kysymys meni häneltä ohitse. Se oli paha juttu.

”A-ai mitä?” hän kysyi melkein kuiskaten.

”Sinun ikäsi, ihravuori.”

”Kolme-kaksitoista.”

”Kolmekaksitoista? Skarppaa vähän.”

”Kaksitoista.” Eetu tunsi alaleukansa värisevän. Itku oli jo aivan nurkan takana. ”Tä-tä-tä...”

”Täytät kolmetoista?”

Eetu nyökytti. Hänen silmänurkkiinsa kirposivat kyyneleet, näkökenttä muuttui sumeaksi. Nimikyltit vartijan rinnuksilla olivat enää pelkkää usvaa. Sekavat mielikuvat vankilasellien paksuista kaltereista ja torneissa seisovista vartijoista kiväärit käsissään vilkkuivat hänen mielessään. Ei kesälomaa, ei joulua eikä mitään muutakaan. Pelkkä vankila, jossa kukaan ei ollut edes kuullut pleikkareista tai energiajuomista tai mistään muustakaan, mikä millään tavalla liittyi hauskuuteen...

”Isäsi etu- ja sukunimi”, vartija sanoi enemmän komentaen kuin kysyen.

”Jo-jo-”

”Jojo?”

”Jorma A-a-alapuska.”

”Tyhmä nimi tyhmän kakaran isällä.”

Eetun leuka tippui alas. Sinnikäs mutta lopulta melko lyhyt taistelu itkua vastaan oli päättymässä murskatappioon. Ensimmäinen kyynel vierähti alas poskelle, toinen heti sen kannoilla. Hänen iso vatsansa nytkähteli.

Vartija pani vihon takaisin taskuunsa, peruutti seinän luo ja risti kädet rintojensa alle. ”Tiedätkö, mikä on vielä säälittävämpi näky, kuin lihava pojannulikka?” hän sanoi. ”Lihava pojannulikka, joka itkee kuin pikkuvauva.”

Häpeä velloi Eetun yli. Lopeta se parkuminen, tyhmä nyssy. Hän otti horjuvan askeleen taaksepäin, puristi suunsa kiinni ja pyyhkäisi vuotavan nenänsä takinhihaan. Samalla hopeanvärinen energiajuomatölkki tipahti takin liepeen alta lattialle ja kieri kalkattaen sivummalle.

Vartija seurasi tölkin menoa ja pudisteli päätään. ”Olisit edes ottanut sokerittoman.”

Sanat saivat Eetun purskahtamaan lapsenomaiseen, lohduttomaan ja äänekkääseen poruun. Miksi, oi miksi hän oli varastanut sen typerän juoman?

Hän vaikeni vasta nähdessään vartijan ottavan kännykän vyökotelostaan ja nostavan sen korvalleen.

”Hei. Tarvitsisin puhelinnumeron... Jorma Alapuska, Espoon suunta.”

2.

Ilta oli muuttunut koleaksi, ja Eetu työnsi kädet syvemmälle takkinsa taskuihin. Hän oli kiitollinen pahvinpalasta, jonka oli onkinut lehtiroskiksesta ja asettanut lämmikkeeksi takapuolensa alle. Se ei tietenkään vetänyt vertoja hänen huoneensa pehmeälle nojatuolille, mutta voitti sentään kylmän asfaltin.

Kello oli kymmentä yli yhdeksän ja tavaratalon parkkipaikalla oli enää kaksi autoa. Tuntia aiemmin niitä oli ollut neljäkymmentäkolme. Eetu tiesi tarkan luvun, koska oli laskenut ne aikansa kuluksi. Toinen jäljellä olevista oli kurainen ja tuiki tavallinen Mazda, toinen taas valkoinen pakettiauto, jonka kyljessä komeili vartiofirman logo.

Hän oli istunut piilossaan kierrätysroskisten takana puoli kahdeksasta asti ja ehtinyt siinä ajassa miettiä yhtä jos toistakin. Tottakai enimmäkseen kaikkea sitä, mitä iltapäivällä oli tapahtunut.

Isä oli ollut vihainen kuin kesken talviunien herätetty karhu, äiti samoin. Heti tultuaan kotiin hän oli saanut keittiössä huutoa, jota pikkusisko oli kuunnellut portaikosta ilmeisen vahingoniloisena. Hänen viikkorahansa oli jäädytetty 'toistaiseksi', mikä Eetun optimistisimman arvion mukaan oli yhtä kuin loppuvuosi. Äidin mukaan hän sai heittää käyttörahan lisäksi hyvästit myös pitkään ja hartaasti vonkumalleen uudelle kännykälle.

Ja kun huuto oli loppunut, isä oli marssinut jalat tömisten hänen huoneeseensa ja napannut läppärin kainaloonsa ja sanonut, ettei sitä kannattanut odottaa takaisin ihan pieneen hetkeen. Siinä välissä äiti oli kuitenkin puuttunut peliin ja sanonut, että kone oli jätettävä paikalleen, koska Eetu tarvitsi sitä koulutöissään. Isä, harkittuaan asiaa hyvän tovin, oli tullut samaan johtopäätökseen ja laskenut kulahtaneen Acerin takaisin paikalleen.

Sen tuoma lohtu oli ollut laihan lisäksi lyhytkestoinen: kääntyessään takaisin ovelle isän silmät olivat naulautuneet pleikkariin ja Eetu oli arvannut, mitä isä aikoi sille tehdä jo ennen kuin tämä oli repinyt sen johdot irti ja kantanut sen alakertaan.

Hän ei ollut kuitenkaan joutunut vankilaan eikä edes poliisien kuulusteltavaksi sellaiseen huoneeseen, jossa yksi seinistä oli peilipintainen ikkuna ja joissa tv-sarjojen roistoja aina kuulusteltiin, mutta moisilta ongelmilta välttyminen ei ilahduttanut häntä juuri nyt pätkänkään vertaa.

Ensimmäinen kiistaton tosiseikka oli nimittäin se, että hän oli menettänyt kaiken. Ihan kaiken. Ja toinen vähintään yhtä kiistaton tosiseikka oli se, että syypää siihen oli yksin ja ainoastaan se typerä vartijanainen... se tärkeilevä lehmä, joka oli toden totta osannut tehdä kärpäsestä härkäsen. Se oli ollut Euroshopperia, hyvänen aika sentään. Ei Monsteria eikä edes Batterya.

Siitäkin huolimatta, kun hän oli lupautunut maksamaan varastamansa tölkin -kaksinkertaisen hinnan vieläpä!- vartija oli vain pudistanut päätään kuin mikäkin Euroopan omistaja.

Ja mikä pahinta: Se itseään täynnä oleva lehmä oli nöyryyttänyt häntä. Se oli ihan takuulla nauttinut hänen itkustaan. Kun se oli myöhemmin mennyt pissalle ja laskenut housut alas, niin että sen pylly oli ihan ilkosen paljaana, se oli nauranut häntä siinä pytyllä istuessaan. Siitä asiasta Eetu oli täydellisen varma.

Tavaratalon sivuovi aukesi ja palautti Eetun synkeistä ajatuksistaan. Tulija oli nainen, mutta vaaleahiuksinen ja melkein anorektisen laiha. Eetu seurasi, miten tämä istuutui kuraiseen Mazdaansa ja kaasutti pois punaiset takavalot hohtaen.

Sen jälkeen hän nousi seisomaan ja kysyi itseltään vielä kerran, oliko kosto todella tarpeen.

Vastaus oli sama kuin aiemmin. Jos joku, joka pissasi istuen ja imetti vauvoja ja ties mitä muuta niiden asioiden lisäksi, pilasi hänen elämänsä, se joku saisi myös maksaa siitä. Se oli ihan simppeliä matematiikkaa.

Sitä paitsi hänen arvauksensa oli osunut oikeaan; vartija oli viimeinen lähtijä. Se jos joku oli merkki siitä, että kosto oli oikeutettua. Hän kyyristi selkänsä ja lähti kävelemään kohti pakettiautoa.

3.

Carolina leimasi kellokorttinsa ja astui ulos. Viimeinen työtunti oli tuntunut pitkältä, ja hänen mielessään pyöri kuuma suihku ja mukavat kotivaatteet, sohva ja Netflix. Ensin jakso tai pari Frendejä, sitten -jos unetus ei yllättäisi- joku sopivan lyhyt ja leppoisa komedia. Ja ehkäpä, hän mietti suljettuaan oven perässään, hän poikkeaisi kotimatkalla pizzerian kautta.

Viileä tuuli puhalsi pohjoisesta ja sai hänet painamaan kasvonsa alas. Jos hän olisi katsonut kenkiensä sijasta eteenpäin, hän olisi kaiketi huomannut autonsa takana piileskelevän pojan aikaisemmin.

4.

Eetun kädet olivat liukkaat hiestä. Hän puri alahuultaan ja pidätteli hengitystään. Pulssi oli ennätyslukemissa. Vartijanainen, joka oli vaihtanut työvaatteet rennompaan asuun, huppariin ja college-housuihin, tuli lähemmäs ja lähemmäs. Hän kuuli jo tämän askelten kopsahdukset. Vartija painoi kaukosäädintä ja auton valot välkähtivät ja keskuslukitus loksahti auki. Eetu laski päässään viiteen, sitten hän hyökkäsi.

Potku osui maaliinsa; vartijan vasempaan polvitaipeeseen. Temppu oli toiminut televisiossa ja näytti hänen ilokseen toimivan myös tosielämässä.

Vartija kirkaisi -Eetu ei tiennyt, johtuiko se enemmän kivusta vaiko säikähdyksestä- ja putosi polvilleen. Hän potkaisi uudestaan, tällä kertaa takapuoleen, joka pullotti housuissa suorastaan anoen mojovaa niittiä.

Vartija kaatui eteenpäin, mutta onnistui vaimentamaan pudotusta käsillään.

”Ei olis kantsinut”, Eetu huohotti. ”Ei tosiaan olis kantsinut ryppyillä mulle.” Hän siirsi painopistettään taakse, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja jäi odottamaan vastustansa seuraavaa liikettä.

Vartija kirosi, kampesi itsensä polviasentoon ja hapuili kädellään tukea auton lokasuojasta.

”Pysy alhaalla”, Eetu sanoi ja huomasi pelon kutittelevan niskavillojaan. Hän oli ollut vihainen -raivoissaan!- koko iltapäivän ja illan, mutta nyt hän taas muisti, miten suuri ja uhkaava vartija olikaan ollut siinä kaameassa siivousvälinekopissa. Miten se oli saanut hänet itkemään. Ja päivällä kyse oli ollut pelkästään surkeasta juomatölkistä, tällä kertaa hän oli potkaissut sitä kahdesti ja jälkimmäinen potku oli kaiken huipuksi osunut yhteen niistä paikoista, joista tyttöjä ei saanut koskea.

”E-etkö kuule? Ä-älä nouse y-ylös!” hän komensi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut vakuuttavalta. Sen nuottiin oli hiipinyt sama säälittävä piiperrys kuin aiemmin päivällä. Vartija oli jo melkein seisaallaan.

”Alas siitä, tyhmä!”, Eetu parkaisi ja taklasi hänet kaikella voimallaan päin autoa.

Kuului ontto 'klonk', kun vartijan pää törmäsi päin sivuikkunaa. Sitä seurasi vaisu tömähdys. Vartija oli pyörtynyt ja tuupertunut vatsalleen Eetun jalkojen juureen.

Se oli odottamaton käänne, mutta ei välttämättä huono sellainen.

5.

Palattuaan tajuihinsa Carolina oli rimpuillut pitkän aikaa, mutta luovuttanut lopulta ymmärrettyään sen hyödyttömäksi.

Hän oli polvillaan, reidet levällään, selkä ja takamus tiukasti vasten jykevää koivua. Hänen kätensä ja jalat polvien alapuolelta oli kierretty rungon ympäri ja sidottu toisiinsa sen vastapuolella. Hänen suussaan oli iso ja pehmeä ja nyt jo likomärkä kangasmytty -hän arveli sen olevan oma piponsa- ja hänen huultensa poikki oli vedetty useampi pala korvasta korvaan ulottuvia teipinpaloja.

Hän oli liikuntakyvytön ja käytännössä katsoen mykkä. Taivas oli pilvessä ja kuivuneen ruohon peittämä maa näytti melkein mustalta. Kauempana koivikon rajan takana erottui tavaratalon korkea mainostorni ja sen huipulla vihreänä hohtava Prisma-logo. Hän oli alle kahdensadan metrin päässä paikasta, jossa hänen kimppuunsa oli käyty.

Oliko hyökkääjä todella ollut se poika? Se lihava itkupilli, jonka hän oli napannut kiinni ja jolle hän oli antanut juuri sen, minkä tämä oli ansainnutkin? Sitä oli vaikea uskoa, kun hän muisteli pojan itkua ja värisevää leukaa. Armon anelua, joka oli herättänyt hänessä säälin sijasta pelkkää kiukkua. Mammanpoika, hän muisti ajatelleensa. Mutta oliko hänen arviontikykynsä pettänyt? Oliko itkuinen plösö hämännyt häntä?

Tällä hetkellä se oli pieni murhe. Paljon suurempi oli se, miten hän pääsisi irti nilkkojaan ja ranteitaan kiristävistä naruista. Oli käytännössä mahdotonta arvioida, kauanko hän oli ollut tainnoksissa, mutta yö vaikutti olevan vasta aluillaan. Hän tunsi poskillaan, miten ilma muuttui hetki hetkeltä kylmemmäksi, miten hänen käsivarsiensa ihokarvat sojottivat pystyssä, miten nännit liivien alla törröttivät. Jos hän joutuisi kyhjöttämään paikallaan aamuun asti, hän ei ehkä selviäisi. Hypotermia oli karmiva ajatus, mutta hänen tilanteessaan sitä oli mahdotonta torjua.

Äkkiä hän kuuli selkäpuoleltaan rahisevan äänen. Joku nousi seisomaan, joku oli istunut hänen takanaan koko sen ajan, jonka hän oli ollut hereillä. Pelko kouristi hänen vatsaansa.

Lihava poika astui hänen eteensä. Se sama poika, joka oli päivällä itkenyt kuin pikkuvauva. Nyt tämän kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia tunteita.

”Mun piti lyödä sua turpaan”, poika sanoi. ”Mun iskä sanoo aina, että kiusaajille pitää antaa takasin samalla mitalla. Että muuten ne ei koskaan lopeta.”

Carolina vastasi ainoalla tavalla, jolla kykeni: mumisemalla.

Poika kyykistyi ja Carolina huomasi, ettei tämän skeittitossuissa ollut ollenkaan nauhoja. Niiden avulla poika oli siis vanginnut hänet.

”Ja mun äiti sanoo, että lihavaksi haukkuminen on merkki lapsellisuudesta.”

”Mmhhh.”

Poika kurotti kätensä ja antoi luunapin hänen sisäreiteensä. ”Enkä mä sitä paitsi oo lihava, vaan mulla on isot luut ja hyvä ruokahalu. Se, että syö kunnolla on terveen ihmisen merkki.”

”Mmmhh...”

Äkkiä poika näytti epäröivän. Hän vilkaisi olkapäänsä yli parkkipaikalle ja raapi poskeaan. Carolina seurasi häntä ääneti ja laski sitten kasvonsa alas. Tilanteen huomioiden oli parempi näyttää katuvalta kuin uhmakkaalta. Poika saisi luvan uskoa, että oli näyttänyt hänelle kaapin paikan ja maksanut potut pottuina. Ja kun mokoma varasteleva paksukainen vapauttaisi hänen kätensä, sille koittaisi kovat ajat.

Mutta aivan yhtäkkiä tämä tarrasikin kaksin käsin hänen housuihinsa ja riuhtaisi ne alas reisille. Carolina tuijotti poikaa silmät täynnä kauhua.

”Mmmhhh!”

Pelko, joka oli ollut hetkellisesti nähtävissä pojan kasvoilta, oli haihtunut tiehensä yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Hän nosti Carolinan paidanhelmaa ylemmäs miltei rintaliiveille asti, ja nappasi sitten kiinni pikkuhousujen vyötärönauhasta.

Raiskaus, huusi kirkuva ääni Carolinan päässä, mutta poika ei vetänytkään pikkuhousuja alas, vaan ylöspäin... napaan asti ja vielä ylemmäs, melkein kylkiluille saakka.

Poika katsoi hänen haarojaan. ”Mun pikkusiskon pimppaloora pömpöttää joskus, jos sillä on vähän liian pienet alkkarit tai uimapuku, mutta sulla pömpöttää enemmän.” Hän irroitti oikean kätensä vyötärönauhalta ja sipaisi äärimmilleen pingottuneen haarapalan alla pullottavia häpyhuulia. ”Joo-o. Sä et oo varmana kovin viisas. Haukuit mua läskiksi, vaikka sulla on itellä paksu ja pehmee pimppaloora... Oikeen pullukkapimppa.”

Tavaratalon parkkipaikalle kaarsi auto. Carolina vinkui ja nytkytti narujen hiertämiä käsiään. Auto hidasti vauhtiaan ja pysähtyi, sen sisävalo syttyi.

”Ei ne kuule sun pihinää eikä puhinaa”, poika sanoi seuraten hänen katsettaan. ”Justiinsa nytten tää juttu on pelkästään sun ja mun ja sun pulleen pimpan välistä.”

Sisävalo sammui ja auto lähti liikkeelle. Carolina katsoi sen perävalojen loittonemista kaihoisasti. Vasta kun ne olivat kadonneet, hän siirsi katseensa takaisin poikaan.

”Siinäs näit. Ei tuu kukaan pelastaan sua.”

Poika kopautti hänen haarojaan rystysillään. Lihava tai ei, rystyset olivat silkkaa luuta ja isku yllättävän kivulias.

”Hei mä tiedän, miten me tehdään”, poika sanoi kuulosten oudon hilpeältä. ”Vedä sun pömppispimppa sisään ja päästän sut vapaaksi.”

Carolina katsoi poikaa kysyvänä. Hänen silmänurkkansa olivat kostuneet. Häntä ei suoranaisesti itkettänyt, mutta pelotti kyllä. Pelotti suunnattomasti.

"Mun luokalla on yks Antti. Se on pökälepää ja se sanoo mulle aina liikkatunnilla tyyliin 'Hei possu, vedä pötsi sisään', kun se haluu ärsyttää." Carolina sai taas kopautuksen häpyhuulilleen. "Mä yritän aina, mutta en saa kunnolla. Sillä lailla litteäksi, jos tiiät."

Carolina nyökkäsi. "Mmm-mmh."

"Nyt sun pitää tehdä silleen. Vedä-" Poika antoi haaroihin luunapin. "-toi pullukka pimppaloora litteeksi."

Carolina tuijotti poikaa epäuskoisena. Se oli pelkkä kakara, vuosien päässä ajokortista ja baari-illoista ja omasta asunnosta, mutta se oli myös umpihullu. Paleltuminen ei enää ollut hänen päällimmäinen pelkonsa; nyt hän pelkäsi, että sekopäällä oli mielessään jotain, joka tekisi hänestä lopun paljon nopeammin kuin asteen tai parin pakkanen.

"No?" poika kivahti tuijottaen hänen haarojaan. "Vedä pömppispimppa sisään."

"Emmhhäyfty."

Nyrkki lässähti Carolinan jalkoväliin. Tällä kertaa se ei ollut mikään pikainen kopautus, vaan lyönti. Sen tarkoitus oli ollut satuttaa ja siinä se myös onnistui.

"Uuuff!"

"Sä saat kolme yritystä ja tossa meni jo eka." Poika nykäisi pikkuhousujen vyötärönauhaa ja heristi hänelle nyrkkiään. "Kantsis yrittää kovempaa, vai ootko niin tyhmä, että luulet ton pikkupullukan pärjäävän mulle?"

Carolina pudisti päätään ja sulki silmänsä. Nyrkki jysähti miltei heti häpyhuulille vaimeasti tömähtäen.

"Vika yritys. Jos sulla on kerta varaa haukkuu mua läskiksi, sä vedät pulleen pimppas sisään justiinsa nyt."

Pakokauhu oli saamassa Carolinasta yliotetta, ja hän alkoi riuhtoa sidottuja käsiään hukkuvan ihmisen epätoivolla. Naruja hän ei saisi poikki, se oli selvää, mutta miten hyviä solmuja mokoma seinähullu lihapulla osasi muka tehdä? Jos hän vain saisi solmun löystymään edes sen verran, että voisi vetää ranteensa vapaaksi-

Kolmas nyrkinisku lopetti rimpuilun kuin seinään ja sai hänet parkaisemaan äänellä, jota edes suuhun sullottu pipo ei kunnolla onnistunut vaimentamaan.

"Joo just", poika sanoi ärtyneesti ja irroittaen viimein pikkuhousuista. Hänen katseensa kohosi Carolinan hupparin rinnuksille. Vaate oli väljä, muttei täysin peittänyt rintojen kohoumia. "Ootko muuten koskaan miettinyt, miks selkäsaunan nimi on selkäsauna?"

"Nhhh..."

Tavaratalon pihaan ilmestyi ajovalo. Tällä kertaa tulija oli moottoripyörä tai auto, jonka toinen lamppu oli pimeänä. Se ajoi parkkipaikan poikki pysähtymättä ja katosi matkoihinsa muutamassa sekunnissa.

"Tarkotan että se annetaan pers... pyllylle, niin eikö sen nimen pitäiskin olla pyllysauna? Eikö se oliskin paljon järkevämpää?"

"Mmh-hhmmh..."

Poika tarttui Carolinan nenään ja väänsi sitä kipeästi. "Mä veikkaan, että sulle ei oo annettu koskaan pyllysaunaa, koska oot sellanen... sellanen pelottava. Oot se, joka antaa pyllysaunoja." Hän siirsi kätensä hupparin vetoketjulle, veti sen alas ja levitti helmat sivuille. Niiden alta paljastuivat mustat rintaliivit, urheilumalliset ja tiukat. "Antasin sulle sellasen, mutta-" Hän nyökkäsi kohti koivua. "-ton puun takia en voi."

Carolina huohotti raskaasti. Kipu alapäässä oli hellittänyt, mutta pelko vain ja ainoastaan kasvanut. Hän ei tiennyt, mitä pojan mielessä liikkui, mutta mahdolliset vaihtoehdot olivat vähäiset, eikä mikään niistä ollut hänen kannaltaan suotuisa.

Se on pelkkä pelokas lapsi, hän ajatteli yrittäen rauhoittaa hätääntyneen mielensä. Okei, se on vihainen ja okei, ehkä mä olin sille vähän tyly, mutta se ei uskaltanut riisua multa pikkuhousuja eikä se uskalla koskea mun rintaliiveihin. Ujot, itkuherkät ja lihavat pojat... Onhan niitä nähty ja niille on aina näytetty kaapin paikka.

Hän alkoi veulata leukojaan. Kun teipit irtoaisivat ja hän saisi kyökittyä likomärän pipon ulos suustaan, hän puhuisi pojalle. Hän pyytäisi anteeksi ja tekisi lupauksen tai pari, käyttäytyisi empaattisesti... kunnes hän voittaisi sen luottamuksen ja se avaisi ne kirotut kengännarut.

6.

Vartijan rintaliivit olivat aivan erilaiset kuin niillä internetin pornosivuilla keikistelevillä naisilla. Niiden naisten liivit olivat läpikuultavat, ja heidän tissejään peittävien isojen osien välinen kapea osa oli aina tosi ohut. Usein juuri siinä kohdassa oli pieni rusetti. Eetun mielestä se oli kiva yksityiskohta, se toi mieleen lahjapaketit.

Vartijan liivien keskikohta oli leveä, samoin kuin olkapäiden yli menevät hihnat, joita hän muisti joskus kutsuneensa tissihenkseleiksi sillä seurauksella, että muut pojat välituntipihalla olivat nauraneet, eivätkä suinkaan hyvässä mielessä. Sen jälkeen hän oli pitänyt suunsa tukossa ja osallistunut keskusteluun (se oli koskenut 6b luokan Anniinaa, jolla oli ainakin omenan kokoiset tissit, vaikka se oli tosi laiha) vain kuuntelijana.

Toisaalta, hän mietti, vartijan kaltaisen naisen tissien välissä rusetti olisi näyttänyt vain tyhmältä.

Tai no: olihan se ihan nätti, mutta se oli myös tiukkapipoinen julmuri, eikä mikään hymyilevä malli Anniinasta puhumattakaan. Anniinalla oli taatusti pikkuinen rusetti kaikissa liiveissään.

Hän seurasi vähän aikaa vartijan leukaa, joka liikkui ylös ja alas ja sivulta toiselle. Sitten hän koukisti sormensa, liu'utti ne rintaliivien alle ja nykäisi niitä voimalla ylöspäin.

Liivien alta valahti esiin kaksi suurta ja raskasta rintaa. Yön pimeydessä ne näyttivät hohtavan valkoisilta, lukuunottamatta tummempina erottuvia nännejä.

"Oho", Eetu sanoi. Hän oli nähnyt pikkusiskonsa nännit sata kertaa ja äitinsä nännit ehkä kymmenen. Internetissä näkemiensä lukumäärää hän ei osannut edes arvata. Mutta oliko hän koskaan nähnyt samanlaisia nännejä kuin vartijalla? Ei. Ei ollut.

"Sun... noi... nännialueet on aika isot."

Vartija lopetti naamansa veulaamisen ja katsoi häntä vetisin silmin. "Ummmhh!"

"Älä sure, se on katos parempi silleen. Isoon maaliin on helpompi osua."

Eetu nousi seisaalleen ja alkoi kävellä ympäriinsä naaraten ruskeaa ruohikkoa katseellaan. Päivänvalossa sopivan risun etsiminen olisi sujunut helposti, mutta nyt se vaatisi ponnistelua, ehkä ripauksen onneakin.

Samassa jokin raapaisi hänen poskeaan ja hän alkoi hihittää omalle tyhmyydelleen. Raha ei kasva puissa, isä tapasi sanoa, mutta oksat sen sijaan kasvoivat. Puuthan olivat niitä täynnä.

Vatsa naurusta hytkyen hän taittoi poskeaan nirhaisseen oksan poikki ja sivalsi sillä ilmaa. Viheltävä ääni nosti hänen niskakarvansa pystyyn ja yhtäkkiä hän oli tavattoman onnellinen, että se yksi selkäsauna, jonka hän elämänsä aikana oli saanut ja jonka oli tarjonnut hänen pappansa, oli annettu kädellä eikä tällaisella aseella.

Tottahan papan kämmenkin oli tehnyt kipeää, mutta taipuisa nuori oksa... Hyi olkoon.

Hän piirsi uudella vitsallaan ilmaan Z-kirjaimen, kuten Zorro siinä leffassa, jonka hän oli katsonut moneen kertaan aina yhtä haltioituneena, ja palasi sitten vartijan luo.

"Katopas tätä, löllötisuli. Haluutko maistaa?"

Vartija vastasi mouruamalla.

"Ootko muuten hyvä matikassa?"

Vartija katsoi häntä, muttei inahtanutkaan. Musta meikki oli valunut tämän poskille, itkettäjästä oli tullut itkupilli.

"Mä en oo kovin hyvä... tai oikeestaan oon ihan pas... huono siinä", Eetu sanoi. "Mietin tässä vaan, että kuinka monta kirjainta on sanoissa 'Euroshopper energiajuoma'."

Laskutoimenpide osoittautui paljon työläämmäksi kuin Eetu oli arvannutkaan. Lopulta hänen oli työnnettävä koivunoksa polviensa väliin voidakseen käyttää apuna kaikkia sormiaan. Apukeino tepsi ja summa selvisi. Hän ilmoitti sen voipuneen oloiselle vangilleen: "Ykstoista ja kakstoista." Hän poimi oksan käteensä ja sipaisi sen kärjellä vapaina roikkuvia rintoja, joiden suuri koko ihmetytti häntä edelleen. "Arvaatko, miks halusin laskea ne?"

Parahduksesta päätellen vartija osasi.

"Just siksi joo."

Eetu haki sopivaa asentoa ja kulmaa. Suoraan edestä päin olisi hankala antaa tissisaunaa, joten hän asettui vartijan vasemmalle puolelle ja taputti oksalla tämän nänniä. "Tää tissi ensin."

Hän kohotti lyömävälineen olalleen kuin olisi pidellyt käsissään maailman ohuinta pesäpallomailaa. Sitten hän huitaisi.

Kuului terävä napsahdus, jota seurasi vartijan kimeästi koriseva vaikerrus. Iso ja veltto rinta hölskähti, sen iholle piirtyi poikkisuuntainen viiru.

"Yks mennyt, kymmenen jäljellä."

Eetu löi uudelleen. Osuma ei ollut yhtä hyvä kuin edellinen, vaan ainoastaan hipaisi rintaa napsahtaen lopulta navan alle. Siitäkin huolimatta vartijan kurkusta kantautui uusi, kenties edellistäkin kovempi parahdus.

"Pötsiosuma, tosta tuli puol pistettä."

Kolmas sivallus oli napakymppi; se osui törröttävään nänniin ja liiskasi sen sileäksi.

"Löllöpullukat", Eetu sanoi virittäen vitsansa uuteen sivallukseen. "Sellaset justiinsa sulla on."

Oksa tuli viheltäen ja osui toistamiseen suoraan nännille. Vartija ulvoi kivusta, hänen päänsä heilahti holtittomana taaksepäin ja kolahti vasten puunrunkoa.

"Haluutko, että lopetan?" Eetu kysyi. Hän oli hengästynyt ja hänen otsallaan kiilsi hiki. "Vedä noi heiluvat mammantissit sisään, niin teen silleen."

Hän laski päässään hitaasti viiteen ja sanoi sitten esittäen parhaan taitonsa mukaan pahoittelevaa. "Aijaa, et pysty siihen. No, ei voi mitään." Sen jälkeen hän antoi vitsansa hoitaa puhumisen, kunnes yksitoista iskua oli täynnä.

Vaihtaessaan puolta hän salli itselleen hetken levon. Energiajuomatölkki, josta koko tapahtumasarja oli saanut alkunsa, olisi toden totta paikallaan. Jääkylmänä vielä, jos sopi pyytää. Hän pyyhki hikeä kasvoiltaan ja mietti, miten hyvältä huurteinen tölkki tuntuisikaan poskea vasten painettuna.

Mutta kiitos pulleapimppaisen mammatissivartijan hän saisi tyytyä kraanaveteen seuraavat ties miten monta kuukautta... Ja ellei se ollut riittävä syy tissisaunaan, hän ei tiennyt mikä oli.

Vartija oli vollottanut aikansa, mutta oli nyt vaiti. Hänen päänsä keikkui laiskasti puolelta toiselle tuoden Eetun mieleen ne laatikoista esiin ponnahtavat vieterinuket, joita tosin näki lähinnä piirretyissä.

Se oli omalla tavallaan hauska näky; eron siihen kaupan tuulikaapissa seisseeseen maailmanvaltijaan olisi huomannut sokeakin.

7.

Carolinan silmät olivat puoliksi auki. Hänen toinen rintansa oli täynnä tummia vaakasuuntaisia raitoja, toinen oli yhä valkoinen. Utuinen ajatus pesuainemainosten 'ennen ja jälkeen'-kuvista käväisi hänen mielessään samalla, kun koivuvitsaa heilutteleva poika kiersi puunrungon ja asettui tukevaan haara-asentoon hänen oikealle puolelleen... valkoisen -puhtaan- rinnan puolelle. Eikä kulunut kauaa, ennen kuin hän kuuli taas viheltävän äänen muutoin täydellisen hiljaisessa yössä. Vihellystä seurasi polttava kipu.

Hän kuuli pojan hengityksen rahinan. Jos maailmassa oli ripauskaan oikeudenmukaisuutta, sadistinen ihravuori saisi luvan tukehtua astmakohtaukseen juuri nyt.

Uusi vihellys, uusi sietämätön kipu. Carolina riuhtoi raivokkaasti ranteitaan, jotka naru oli jo hangannut vereslihalle.

"Sattuuko?" poika puuskutti. "Mä osaan vetää mun mahaa sisään, kai säkin osaat vetää noita läskipullukkaroikkutissejä?" Hän vei oksan kärjen rinnan alle ja taputti sitä. "Tai nosta ne ylös sellasiksi törröttäviksi pornokuvatisseiksi... Vai etkö osaa sitäkään? Onko ne aina tollaset pitkät mamitisut?"

Kolmas sivallus osui kylmän kovettamalle nännille, samoin neljäs. Vielä viideskin. Se oli pelkkää moukan tuuria, mutta sillä ei ollut Carolinan kannalta merkitystä. Kipu oli yksinkertaisesti liikaa ja sen myötä hän menetti hetkellisesti rakkonsa hallinnan. Poika huomasi tumman läikän hänen haaroissaan ja puhkesi hillittömään nauruun.

"Pisupimppa! Pisupimppa! Pömpöttävästä pimppaloorasta tuli pissa!"

Sitten, täysin odottamatta, poika hypähti hänen eteensä, tiputtautui polvilleen ja nykäisi hänen pikkuhousunsa alas.

"Onnee hei sikana", poika sanoi kyyristäen selkäänsä ja työntäen nenänsä vain senttien päähän hänen haaroistaan. "Mun äidilläkin kasvaa karvoja pimpassa ja nekin on tollasia ruskeita. Ainoo ero on se, että sen pimppa ei haise pissalta."

Poika nousi ylös -se kävi paljon vaivalloisemmin kuin laskeutuminen- ja pörrötti oksallaan Carolinan häpykarvoja. "Ehkä mä annan loput lyönnit... miten monta olikaan en muista enää... tolle sun karvaiselle pissapimpalle... Eipäs kun oota-" Hän painoi käden suulleen hillitäkseen äkillisen naurukohtauksen "-sun haisulipimpalle."

"Nnnh!", Carolina sanoi, koska ei muuhun pystynyt.

Epilogi

Vartija kaatui velttona eteenpäin ja jäi makaamaan paikoilleen poski vasten maata. Hänen jalkansa olivat edelleen kiinni puun takana ja juuri niin saivat Eetun puolesta pysyäkin. Pimppasauna oli saanut vartijan pyörtymään, mutta se saattoi tietenkin herätä hetkenä minä hyvänsä. Siinä tilanteessa nilkkanaru antaisi hänelle mukavan etumatkan mahdollisen takaa-ajon suhteen.

Hän kyykistyi ja katseli vartijan takapuolta. Se oli pyöreä, suuren puoleinen ja tissien tavoin valkoinen, joskin sen iholla erottui puunkuoren jättämiä haaleanpunaisia painaumia. Hän asetti kämmenensä pakaroille ja alkoi vaivata niitä pyörivin liikkein.

Pussaa sitä pyllyreikään, sanoi Antin ääni hänen päässään. Ei ivallisesti vaan innokkaana.

"No ehkä en", Eetu mumisi, joskaan ei lopettanut pakarahierontaa.

Tytöt tykkää, kun pussataan pyllyyn... Vai eikö jätkällä oo pokkaa? Äänessä oli jo tuttu ripaus ivaa. Eikö jätkä uskalla?

"Mä uskallan tehdä ihan mitä haluun... varsinkin haisulipimppaisille vartijoille." Hän levitti pakarat auki, niin auki kuin jaksoi, painoi päänsä niiden väliin ja mutristi huuliaan. "Smak", hän sanoi, kuten sarjakuvien puhekuplissakin sanottiin.

Wouuh! Jäbähän on kauhee pornomies, sanoi Antti.

Siihen asiaan Eetulla ei ollut vastaväitteitä. Hän nousi seisaalleen ja katsoi taivaalle. Pilviverho oli ohennut ja kelmeä kuu paistoi sen läpi. Kotona olisi luvassa huutoa ja raivoa, sellainen määrä lisärangaistuksia, ettei niille tulisi loppua koskaan. Pleikkari siirtyisi isän jemmasta roskalavalle, pikkusisko muuttaisi hänen huoneeseensa ja hän siskon pienempään huoneeseen, jonka ikkunasta ei näkynyt kuin naapuritalon harmaa seinä.

Kyllä vain: asiat olivat huonosti, mutta hän tunsi olonsa hyväksi, kerrassaan mahtavaksi.

Keksikauppaa

1.

Niina oli tarttunut portinkahvaan ja vääntänyt sitä juuri sen verran, että lukon kieli naksahti, kun hän äkkiä vetikin kätensä pois aivan kuin kahva olisi ollut polttavan kuuma. Samalla hän nosti katseensa edemmäs, portin vastapuolella olevan talonrötiskön ikkunoihin. Niiden verhot olivat visusti kiinni, vaikka huhtikuun lopun iltapäivä oli aurinkoinen ja lämmin.

Noita-akan koti, hän ajatteli ottaen varovaisen askeleen taaksepäin. Isi oli kertonut siitä, kun he olivat talvella ajaneet talon ohi. Kertonut ikäviä juttuja. Pähkähullu noita, isi oli sanonut pudistellen kaljua päätään.

Niina oli aikonut kysyä, millä lailla pähkähullu, mutta takapenkillä istunut pikkuveli oli ehtinyt ensin.

Vaikka millä, isi oli vastannut. Sillä oli mies, mutta eipä ole enää. Ei ole ei.

Tappoiko se sen miehen? Niina oli kysynyt, vaikka ei ollut lainkaan varma, halusiko kuulla vastausta. Ajatus siitä, että kilometrin päässä heidän kodistaan asui murhaaja, oli tuntunut enemmän kuin pelottavalta.

Isi oli naurahtanut ja sanonut sitten: Ei aivan sentään, mutta olisi siinä tietysti niinkin voinut käydä. Se katsokaas antoi äijälleen silloin tällöin selkäsaunoja ihan antamisen ilosta, mutta yhden kerran se ukko meni ja antoi takaisin. Sanoi sille pirttihirmulle pari valittua sanaa.

He olivat tulleet risteykseen, jossa oli kärkikolmio. Isi oli pysähtynyt ja odottanut, kunnes ruma kuorma-auto oli suhahtanut heidän ohitseen. Niina tunsi puolenkymmentä liikennemerkkiä, ja kärkikolmio oli yksi niistä. Se oli helppo muistaa, koska vitosluokan Suski sanoi niitä aina karvakolmioiksi. Suskin kestovitsi oli ollut Niinan mielestä hauska tasan siihen hetkeen saakka, jolloin hän oli ymmärtänyt sen merkityksen.

Kun risteävä tie oli ollut tyhjä, isi oli painanut kaasua ja jatkanut tarinaansa. Tämä eukkohan pillastui täysin ja kävi hakemassa liiteristä kättä pidempää sillä seurauksella, että varttituntia myöhemmin se äijäpoloinen juoksi tuolla kadunreunassa persukset punaisena ja parkuen kuin mikäkin penikka.

Pikkuveli oli työntänyt päänsä etupenkkien välistä ja hihittänyt: Iskä hei, mistä sä tiedät, että sen peppu oli punainen?

No koska, isi oli sanonut vähän vaikeasti. Koska tuota noin se muija oli repinyt siltä vaatteet pois. Ihan kikkeli paljaana se reppana paineli menemään.

Pikkuveli oli revennyt nauruun, kuten Niina oli osannut arvata välittömästi kuullessaan kikkelin isin suusta. Sen sanan, joka ei hänestä ollut tipankaan vertaa hauska, vaan... vaan...

Hän ei tiennyt, mitä se varsinaisesti oli, mutta sen kuuleminen teki hänen poskensa kuumiksi. Ja toisin kuin pikkuveli (ja isikin joskus satunnaisesti) hän sanoi sen vain kuiskaten, kun kukaan muu koko maailmassa ei ollut kuuloetäisyydellä.

Kauempaa kantautuva mopoauton pärinä palautti hänet ajatuksistaan. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja käänsi portille selkänsä. Aurinko lämmitti hänen kasvojaan, mutta silti hän tunsi vilunväreiden kiipeävän pitkin selkäänsä. Hän lähti kävelemään eteenpäin, mutta pysähtyi muutaman metrin päässä ja jäi paikoilleen järsien alahuultaan.

Hänen oikeassa kädessään roikkui kangaskassi, joka painoi paljon enemmän kuin hän oli odottanut sen tässä vaiheessa painavan. Keksien myynti luokkaretken rahoittamiseksi oli ennakkoon vaikuttanut helpolta työltä (kukapa nyt ei kekseistä pitänyt, etenkin kun ne kannettiin kotiovelle asti), mutta osoittautunut iltapäivän aikana joksikin ihan muuksi.

Monella ovella kukaan ei ollut tullut avaamaan, ja ne harvat jotka tulivat, pudistivat päitään ja sanoivat: ”Kiitos ei.”

No, ehkä se oli lievää liioittelua, mutta riittävän lähellä totuutta. Tosiseikka oli, Niina mietti apeasti, että kolmestakymmenestä paketista vain viisi oli tähän mennessä löytänyt ostajan. Ja niistäkin kaksi oli ostanut äiti.

Heikko myynti ei olisi huolestuttanut häntä niin kovasti, ellei miehensä piesseen noita-akan talo olisi ollut tämän kadun viimeinen. Seuraava poikkikatu ei ollut enää hänen myyntialuettaan, vaan Tommin. Tai Eetun. Hän ei muistanut kumman, eikä sillä ollut niin väliäkään.

Jos äiti suostuisi ostamaan vielä paketin tai pari, ja jos isi veisi muutaman paketin konttorille ja yrittäisi kaupata niitä työkavereilleen jos ne vaikka-

Jos ja jos ja jos.

Vastenhakoisesti ja sydän tykyttäen Niina kääntyi takaisin portin suuntaan. Pikkuveljen pilkallinen ääni hänen takaraivossaan hihkui: Ninni on nössö, pissahousu ja pelkuriraukka.

”Enkä muuten oo”, hän mutisi ja asetti kätensä portinkahvalle, joka ei ollut kuuma, vaan puistattavan kylmä.

2.

Arja Laine oli käyttänyt mainostauon tehokkaasti hyväkseen; hän oli sen aikana ehtinyt sekä tyhjentämään rakkonsa että täyttämään jäätelökulhonsa. Nyt hän asetti takapuolensa takaisin sohvalle ja kulhon massiiviselle vatsalleen ja hamusi kaukosäätimen käteensä. Hän mykisti vanhan Saloransa mainosten ajaksi, oli aina mykistänyt ja tulisi aina mykistämään.

Juuri silloin, kun Eric ja Brooke palasivat ruudulle jatkamaan kiivasta, mutta ah niin mehukasta riitaansa, ovikello kilahti.

Hän veti syvään henkeä ja jäi odottamaan. Kului viisi sekuntia, vielä toiset viisi. Hän puristi kaukosäädintä. Ei uutta kilahdusta eikä koputusta. Se, joka hänen ulko-ovelleen oli eksynyt, oli ymmärtänyt lähteä matkoihinsa. Brooken silmäkulmat olivat kyynelissä, Eric yritti kiertää kätensä hänen ympärilleen, mutta Brooke torjui yrityksen.

Kello kilahti uudelleen, tällä kertaa kahdesti peräkkäin. Ja voi herra paratkoon: jälkimmäistä kilausta seurasi koputus, kolme kovaa ja kolkkoa sellaista.

"Kusi ja paska", Arja Laine sanoi. Hän siirsi jäätelökulhon sohvan käsinojalle, punnersi itsensä (kaikki 135 kiloa) seisomaan ja käveli olohuoneen poikki eteisaulaan ja edelleen tuulikaappiin. Ulko-oven ikkuna oli huurrelasia, mutta hän erotti sen toisella puolella hoikan hahmon.

Jos se oli yksi niistä pojannulikoista, jotka ravasivat syksyisin hänen takapihallaan omenavarkaissa ja jotka räjäyttivät hänen postilaatikkonsa joka ikisenä uudenvuodenaattona, hän ottaisi sitä kiinni niskasta ja kulkusista ja rusentaisi viimeksi mainittuja niin, että se kiljuisi kuin palosireeni. Että se kiroaisi typerää y-kromosomiaan vielä kuolinvuoteellaan.

3.

Niinan sydän hakkasi villisti. Päätös marssia noita-akan ovelle, suoraan suden suuhun, oli ollut huono. Suorastaan idioottimainen. Ei sellainen ihminen sitä paitsi keksejä ostaisi. Nainen, joka pystyi pieksemään aikuisen miehen itkuun ja riisumaan sen kikkelin paljaaksi, ei syönyt keksejä. Lihaa kylläkin -suuria määriä ja raakana, aivan kuten se torahampainen hirviö siinä kauhuelokuvassa, jonka hän oli isin ja pikkuveljen kanssa katsonut muutama viikko sitten lauantaina, kun äiti oli ollut yövuorossa.

Noita-akka ei tainnut olla kotona. Niina mutristi suutaan ja nosti sormensa kohti ovikelloa. Vielä kolmas yritys, sen jälkeen hän ottaisi jalat alleen ja palaisi kotiin tyrkyttämään keksejä vanhemmilleen. Toki se olisi noloa ja isi kaiketi moittisi häntä laiskuudesta tai jopa epäilisi, ettei hän ollut käynyt kuin parilla ovella ja luovuttanut sen jälkeen ja-

Sormenpää oli vain senttien päässä ovikellosta, kun lukko naksahti. Ääni sai Niinan melkein kirkaisemaan.

4.

Hänen kuistillaan ei seissyt pojannulikka, vaan tyttö. Tummahiuksinen ja vihreäsilmäinen. Sillä oli yllään musta huppari ja kireät farkut, jotka kertoivat seikan tai parikin: tytöllä oli pienen pieni ripaus lantiota ja ripaus takapuolta myöskin. Arja Laine oli huono arvaamaan ihmisten -etenkin nulikoiden- ikää, mutta äkkiseltään sanottuna tämän yksilön karvankasvu alkoi ja loppui kaulan yläpuolella.

"Mitä asiaa?" hän kysyi.

Tyttö avasi ja sulki suunsa sanomatta sanaakaan.

"Niin?" Arja Laine kivahti ja tunsi samalla aiemmin päivällä vaivanneen päänsäryn, jonka oli uskonut jo karistaneensa, tekevän pikaista paluuta. Paskat. Ainahan se teki, etenkin silloin, kun hänen näköpiirissään liikkui nulikoita. Okei, tällä nulikalla ei roikkunut kulkusia jalkovälissään eikä se kuseksinut seisaaltaan, mutta nulikka se oli silti. Epäilemättä pahimman laatuinen sellainen.

Se ojensi kättään häntä kohti. Kädessä oli hopeanvärinen paketti. "Moi", se sanoi ja yritti hymyillä. "Haluisitko ostaa keksejä? Ne rahat menee meidän luokkaretkeen, me lähdetään Tukhol-"

"Keksejä? Minä en syö keksejä."

"Eikun oota", se määkäisi, kun hän oli vetämässä ovea kiinni. "Katso vaikka." Se työnsi pakettia kohti hänen kasvojaan. "Kaurakeksejä, ne ei lihota."

Tällä kertaa Arja Laine avasi ja sulki suunsa sanomatta sanaakaan. Näkymätön vanne, tiukempi kuin partiolaisen persereikä, kiristyi hänen rintakehänsä ympärille. Hittolainen. Suulas nulikka farkuissa pullottavine pakaroineen oli saanut hänet tolaltaan.

Ja se -herra paratkoon!- jatkoi puhumista, sen huulet liikkuivat edelleen.

"Nää ei lihota lainkaan", se sanoi aurinkoisesti. "Että kyllä näitä voi syödä lihavatkin."

Arja Laine ähkäisi.

"Nää on lihaville sopivia ja ne on tosi halpoja. Jos ostat kaksi pakettia, saat kolmannen vain-"

Ulko-ovi oli ollut vain raollaan. Nyt Arja Laine tempaisi sen auki kokonaan ja nappasi kiinni tytön olkapäistä. Se yritti kirkaista, mutta sen kurkusta tuli ulos pelkkä voimaton inahdus. Keksipaketti ja toisessa kädessä riippunut kangaskassi putosivat kynnysmatolle. Hän höykytti tyttöä edestakaisin, käänsi sen selin itseensä ja painoi sen posken vasten ovenpieltä.

"Koulussasi ja kotonasi eletään kenties vuotta 2014, mutta tässä huushollissa ollaan ja pysytään viisikymmentäluvulla, ja kohta sinun pikkuinen pyllysi saa tietää, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa."

Tyttö rääkäisi kuin varis, sen käsi kurottautui ulos oviaukosta kuin hapuillen jotain näkymätöntä, johon tarttua ja jonka avulla kiskoa itsensä vapaaksi. Arja Laine siirsi painoaan taaksepäin ja työntyi sitten voimalla päin sen selkää.

Hän tunsi, miten ilma karkasi sen keuhkoista. "Ug", se sanoi ja putosi polvilleen.

5.

Noita-akan kädet olivat kuin lumilapiot. Ne työntyivät hänen kainaloidensa alitse, tempaisivat hänet korkealle ilmaan ja laskivat hänet olkapäälle, joka oli leveämpi kuin hänen lantionsa. Naisen kova taklaus oli lukinnut väliaikaisesti Niinan äänihuulet, mutta nyt hän tunsi niiden avautuvan.

Hän huusi naisen sulkiessa ulko-oven ja huusi, kun se lähti kantamaan häntä olallaan pidemmälle talon syvyyksiin. Ohi eteisen seinillä roikkuvien taulujen, ohi avoimen vessan oven ja ohi keittiön, jonka sivupöydällä nukkui hiilenharmaa kissa.

Hänen päänsä oli ylösalaisin, hänen kasvonsa takoivat vasten naisen pehmeää rintaa. Rintaa, joka näytti jatkuvan alavatsaan (karvakolmioon) asti. Hän alkoi lyödä naisen reisiä, mutta hänen lihaksistaan oli kaikonnut kaikki voima. "Päästä mut alas! Mä kerron mun isille!"

"En ja epäilemättä", nainen sanoi tyynesti.

He tulivat olohuoneeseen. Televisiosta kuului ääniä, jotka Niina kauhustaan huolimatta tunnisti. Kaunarit, hän ajatteli, mutta ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Nainen tiputti hänet sohvalle. Pehmusteista pöllähti tomupilvi ja käsittämätön määrä kissankarvoja; harmaita, mustia, oransseja ja ruskeita. Niina veti henkeä ja uikutti, mutta ennen kuin hän ehti edes ajatella nousevansa ylös, nainen istuutui hänen viereensä, vain senttien päähän hänen päälaestaan, ja kaappasi kiinni hänen ranteestaan vääntäen sen hänen selkänsä taakse ja sitten korkealle, aivan liian korkealle, aina lapaluille saakka.

Pikkuveli oli vääntänyt hänen kättään kerran samalla tavalla, kun riita viimeisestä kakunpalasta oli karannut pahemman kerran käsistä. Niina oli alkanut itkeä, mikä sinänsä oli nolo juttu nuoremman sisaruksen välillä käydyssä mittelössä, mutta itkusta oli ollut hyötyäkin: äiti oli kiskonut pikkuveljen pois hänen kimpustaan ja himoittu kakunpala oli päätynyt hänen lautaselleen.

Nyt se oli laiha lohtu. Nyt hän oli valmis luovuttamaan kaikki elämänsä kakunpalat veljelleen vastineeksi vapaudesta.

Nainen piteli hänen kättään taivutettuna ja kysyi: "Tiedätkö, miltä luun katkeaminen kuulostaa?"

"Eeen!" Hänen äänensä oli ohut ja kimeä.

"Etkä haluakaan tietää?"

"En! En!"

Nainen väänsi kättä vielä ylemmäs, pisteeseen, jossa sen katkeaminen oli enää sentin päässä. Tai millin päässä. Niinan oli pakko taivuttaa selkäänsä, hänen alavatsansa irtosi sohvatyynyltä ja polvet koukistuivat, takapuoli nousi pystyyn. Hän ei uskaltanut huutaa, ei edes hengittää.

"Vai pyllistät sinä tädille" nainen sanoi. "Ei se mitään, pyllistä vain. Kurittoman mutta tekojaan katuvan nulikan tuleekin tarjota pyllyänsä ilman erillistä kehotusta."

Puolet Niinan kasvoista oli hautautunut sohvan pehmusteeseen. Näkyvillä olevalla silmällään hän tuijotti naisen mekon alta näkyvää muhkuraista polvea. Hänen kurkkunsa oli täynnä kissankarvoja.

"Minun entinen mieheni", nainen sanoi melkein unisesti, "kutsui minua kerran lihavaksi."

Niina vinkaisi.

"Yhden kerran. Ei enempää. Osaatko arvata, mitä sen yhden kerran jälkeen tapahtui?"

Niina osasi. Osasi vallan hyvin. Isi oli kertonut; sen yhden kerran jälkeen noita-akka oli hakenut liiteristä kättä pidempää, jolla oli lyönyt miestään. Jotain sellaista, jolla saattoi lyödä niin kovaa, että aikuinen mies -ehkä samanlainen mies kuin isikin- oli alkanut itkeä.

Ja noita-akka oli repinyt siltä vaatteet ja ajanut sen ulos kikkeli paljaana.

Kikkeli paljaana.

Niina alkoi itkeä.

6.

Päänsärky oli palannut aiempaa vahvempana; päivällä takaraivoa takonut vasara oli vaihtunut moukariksi. Syypäätä siihen ei tarvinnut kaukaa hakea, se makasi hänen sohvallaan. Hän oli ottanut kiinni sen hiuksista ja siirtänyt sen pään istuintyynyltä reidelleen, jolla se nyt lepäsi.

Se hengitti lyhyin, kiivain vedoin ja niiskutti kuten nulikat pelästyneinä niiskuttivat. Sen takapuoli pullotti pystyssä ja Arja Laineen oli pakko tunnustaa itselleen -niin vastenmielistä kuin se olikin- että kyseinen takapuoli ei ollut ruma. Se oli nuoren ja solakan tytön pylly, pyöreä ja pehmeä ja sileä.

Ei se tietenkään tarkoittanut, etteikö hän läimäyttelisi sitä puolukan punaiseksi, kun sen aika koitti. Mutta oli mahdollista, jopa todennäköistä, että hän tekisi sille jotain muutakin.

Arja Laine oli melkein unohtanut, miten tuskalliseen asentoon sen käsi oli vääntynyt. Hän taputti sen poskea ja sanoi: "Haluatko päästä yöksi omaan sänkyysi?"

"Ooo", se vikisi.

Hän hellitti otettaan sen ranteesta, antoi liki luonnottomalle mutkalle taipuneen käden laskeutua viisi senttiä alemmas. Vielä toiset viisi. Sitten hän sanoi: "Sano: 'Kiitos, täti'."

Sen leuka tärräsi. "Iios äti." Siitä tuskin sai selvää, mutta se sai luvan kelvata.

"Täti vapauttaa kohta kätesi. Sen jälkeen sinä avaat napit noista typerän kireäistä farkuistasi ja-" Hän taputti reittään. "-tulet massullesi tähän tädin jaloille."

Sen suusta tuli pitkä, lohduton vaikerrus. Se oli näemmä ymmärtänyt, mitä tulen piti, eikä tuo tieto ilahduttanut sitä pätkän vertaa.

"Ymmärsitkö sinä?"

Se ei vastannut, jatkoi vain vinkumistaan. Ääni oli heikko mutta silti korvia raastava. Jos se jatkaisi sitä vielä pitkään, olisi pakko siirtyä kovempiin keinoihin. Ilmastointiteippiin ja mattopiiskaan, joita hänen miehensä oli kammoksunut yli kaiken.

"Yv-hyvä on", se sanoi äkkiä.

Arja Laine odotti sen pomppaavan pystyyn kuin mopopojan kulli heti sillä sekunnilla, kun hän vapautti sen käden, mutta veikkaus meni metsään. Ensin se ei uskaltanut liikahtaakaan, mutta sitten se työnsi hervottomina tärisevät kätensä vatsansa ja sohvantyynyn väliin. Sen poski lepäsi edelleen hänen vasemmalla reidellään, ja vaikka hänellä oli yllään puuvillamekko, hän tunsi sen ihon kuumuuden kankaan lävitse.

Kesti pitkään, ennen kuin se sai kaikki napit avattua.

"Noh", Arja Laine tiuskaisi, kun se jäi paikoilleen. "Tähän näin." Hän läpytti reisiään. "Massu tädin reisille, hopihopi."

7.

Niinan pää oli jälleen ylösalaisin ja hänen hiuksensa lepäsivät myrkynvihreällä matolla. Häntä pyörrytti ja hän ymmärsi vain etäisesti, että kamala noita-akka oli kiskonut hänen farkkunsa alas. Oliko tämä unta? Oliko hän oikeasti omassa sängyssään kahden Justin Bieber-julisteen vartioimana? Yöpaidassaan ja pörrösukissaan, peitto korviin asti vedettynä. Ei. Niin hyvää tuuria hänellä tuskin oli.

Veri kohisi hänen päässään. Matto oli muuttumassa vihreäksi usvaksi. Hän tunsi naisen karhean kämmenen liukuvan pitkin paljasta takareittään ja kohti takapuolta, jonka peittona olivat enää pikkuhousut. Ne kivat siniset pikkuhousut, jotka äiti oli ostanut Ideaparkista.

Ei tämä mitään unta ollut, vaan totista totta.

Nainen, kamala kauhutarinoiden noita, vetäisi pikkuhousut alas, riuhtoi ne polvitaipeisiin saakka. Niina pelkäsi pyörtyvänsä hetkellä millä hyvänsä.

Kämmen läiskähti hänen alastomille pakaroilleen. Osuman synnyttämä ääni oli kova kuin kiväärin laukaus. Kipu oli vielä kovempi.

Hän rääkäisi käheästi. Sylkipisarat roiskuivat hänen hiuksilleen. Hän nosti päätään kuin pinnalle nouseva sukeltaja.

"No-no", nainen sanoi eleettömästi ja tarttui hänen päälakeensa painaen sen takaisin alas.

Uusi lyönti, uusi korvia huumaava paukahdus.

Niina painoi kämmenensä mattoon, koukisti sormensa ja yritti vetää itsensä pois. Kipu oli hirvittävä, mutta hän sysäsi sen mielestään. Hänen hätääntyneet aivonsa toistivat yhtä ainutta sanaa: Pois! Pois! Pois!

Noita-akka löi häntä kolmannen kerran, nosti kätensä välittömästi takaisin yläasentoon ja löi uudelleen... ja uudelleen.

Ja uudelleen, kunnes Niina ei enää rimpuillut eikä kauhonut mattoa petolinnun kynsiksi käyristyneillä sormillaan.

8.

Nulikka oli mennyt veltoksi kuin pesusoikossa kelluva sukka. Arja Laine tutkaili sen pientä mutta pyöreää takapuolta katseellaan. Pakarat tärisivät, tai pikemminkin hytkyivät. Kun hän oli kiskonut sen pikkuhousut alas, ne olivat olleet maidonvalkoiset.

Entäpä nyt? Minkä väriset ne nyt olivat? Siinä vasta kysymys.

Alhaalla, pakarat ja takareidet toisistaan erottavien poimujen kohdalla, oli toki edelleen nähtävillä valkoista, mutta ylempänä värisävyt vaihtelivat vaaleanpunaisesta kirkkaanpunaisen kautta tummanpunaiseksi, jopa violetiksi.

Nulikka nukkuisi vatsallaan seuraavat kaksi viikkoa, ja se oli äärimmäisen optimistinen arvio. Lisäksi, Arja Laine mietti hymynkare huulillaan, se saattaisi pissata seisten, kuten pojat. Kuten ne omenoita varastelevat nulikat, joiden kulkuset hän mieluusti rustentaisi uuteen uskoon. Mielikuva pytyn edessä seisovasta tytöstä housut nilkoissa ja paidanhelma leuan alla lämmitti suuresti hänen mieltään. Saisiko se suihkun osumaan maaliinsa? Tuskinpa vain. Pisuttelu menisi rättihommiksi.

Hän työnsi kätensä sen vatsan alle, nousi seisomaan ja tiputti sen selälleen istuintyynyille. Sen vetiset silmät tuijottivat häntä, sen suu oli ammollaan. Litteä vatsa nytkähteli kuin pienten sähköiskujen voimasta. Arja Laine näki, että sen haarovälissä kasvoi untuvaisia karvoja. Ei paljoa vielä, eivätkä ne ulottuneet alavatsalle, vaan loppuivat siihen, mistä häpyhuulet alkoivat. Jos se olisi puristanut reitensä yhteen, ne olisivat saattaneet jäädä häneltä huomaamatta.

Hän kyyristyi, nappasi niitä sormiensa väliin ja nykäisi. Pulleat häpyhuulet venyivät. Yksi karvoista repesi irti, sitten toinen ja kolmas. Temppu herätti nulikan horroksestaan ja se alkoi parkua.

”Suu suppuun, karvapimpero”, Arja Laine komensi.

Se vaikeni, mutta kierähtikin äkkiä ympäri nuoren tytön notkeudella, jollaisesta hän itse ei saattanut edes haaveilla. Ennen kuin hän ehti reagoida moiseen temppuun, se oli heittäynyt lattialle ja kontannut housut nilkoissa kauemmas hänen ulottuviltaan.

”Seis siihen paikkaan”, hän kähisi, mutta uhmakas nulikka jatkoi menoaan. Se ylitti maton reunan ja konttasi kovaa vauhtia kohti eteiseen vievää oviaukkoa. Sen kirjavanpunainen takapuoli heilui.

Arja Laine juoksi sen perään ja sai sen kiinni, kun se oli eteisen lipaston luona, vain metrin päässä tuulikaapista.

Hän painoi sen vatsalleen ja asettui leveässä polviasennossa sen päälle. Sen kynnet raapivat parkettia, kun se yritti raahautua eteenpäin mielipuolisella vimmalla.

Arja Laine istuutui sen takareisille koko painollaan ja sivalsi kädenselällään sen pakaroita. ”Pulleapimppiset nulikat eivät mene minnekään, ennen kuin minä sen sallin.”

Hän vei vasemman kämmenensä sen suulle ja puristi sen huulet yhteen. Rääkyminen vaimeni puuroiseksi muminaksi. Hän koputti sen nenää oikealla etusormellaan. ”Arvaapa lystiksesi, missä tämä tädin sormi kohta vierailee.”

Parkaisun voimakkuudesta päätellen nulikka arvasi.

9.

Noita-akan sormi siveli hänen pyllyvakoaan, sitä yhtä paikkaa, johon kenelläkään ei ollut lupa koskea. Niina tiesi seksistä yhtä jos toista, ja vaikka jotkut niistä jutuista, joita seksistä sai koulun pihalla kuulla, olivat aika ällöjäkin, suurin osa oli lähinnä kiinnostavia.

Seksissä pojat tykkäsivät puristella tyttöjä tisuista, ja se oli ihan okei. Hän ei täysin ymmärtänyt, miksi pojat pitivät sellaisesta hommasta, mutta se ei tehnyt siitä ällöttävää. Päinvastoin, hän oli joskus yöllä peittonsa alla miettinyt, se voisi jopa tuntua kivalta... Edellyttäen tietenkin, että poika, joka hänen tisujaan puristaisi, olisi kiva poika. Toisin sanoen seiskaluokan Eetu. Mielellään niissä tummissa farkuissa ja mustassa t-paidassa, jonka rintamuksessa luki Volcom.

Ja tottakai hän tiesi senkin, minne kikkeli kuului seksissä laittaa. Tiesi kerrassaan hyvin ja oli tiennyt jo pitkään. Sekään ei ollut ällöttävää. Pelottavaa kylläkin, mutta eri tavalla pelottavaa kuin hammaslääkäri tai heidän naapureidensa kuolaava rottweiler, joka silloin tällöin kaivautui raja-aidan alitse heidän pihansa puolelle ärisemään ja meuhkaamaan. Pelko kikkelistä pimpissä oli -paremman ilmaisun puutteessa- kivaa pelkoa.

Mutta mitä pyllyyn tuli, sallittu alue oli yhtä kuin pakarat. Tisujen lisäksi pojat tykkäsivät puristella pakaroita ja se oli kiistaton fakta, jonka hän oli kuullut paitsi kavereiltaan, myös parilta pojalta. Pyllyvako sen sijaan... se oli jokaisen tytön yksityisaluetta samalla tavoin kuin päiväkirjatkin.

Noita-akan sormi oli pysähtynyt, sen kärki puristi hänen pyllyreikäänsä. Mitä se olikaan sanonut istuttuaan hänen päälleen? Mitä se oli...

Niina muisti naisen sanat ja ymmärsi niiden merkityksen sillä samalla hetkellä, jolla sormi survoi tiensä hänen sisälleen. Hänen pyllyreikäänsä.

”Ja minä kun pidin sen potkupalloa pelanneen räkänokan persereikää ahtaana”, naisenkuvatus sanoi enemmän itselleen kuin hänelle. ”Sen, joka potkaisi pallonsa liiterin ikkunaan toissakesänä ja jonka minä nappasin kiinni.”

Ensin sormi oli työntynyt hänen suoleensa vain vähän, ei kahta senttiä enempää, mutta nyt se porautui syvemmälle. Hitaasti mutta silti vääjäämättömän varmasti.

Puristava kipu sai Niinan selän kyyristymään. Hän mylvi vasten naisen massiivista kämmentä. Hänen niskanikamansa pullistuivat, kädet kauhoivat liukasta parkettilattiaa. Naisen sormi oli puoliksi sisällä ja työntyi yhä vain pidemmälle.

”Lyön Salorastani vetoa, että sinä olet haaveillut tästä”, nainen sanoi. ”Salaa ikiomassa sängyssäsi... pidellen ehkä luokkakuvaa kädessäsi ja katsellen sitä takarivin iki-ihanaa poikaa, jonka kulkusia et ikinä ole nähnyt etkä kenties ikinä tule näkemään, mutta jotka silti pyörivät yhtä mittaa mielessäsi. Joita huomaat ajattelevasi, kun nouset pisulta ja pyyhit pullean pimppasi... edestä taaksepäin, kuten äitisi on opettanut.”

Sormi oli mennyt niin syvälle kuin sen oli mahdollista mennä; naisen karheat rystyset olivat puristuneet kiinni hänen pakaroihinsa, joissa sykki selkäsaunan jäljiltä puutunut kipu. Äkkiä sormi pyörähti ja sen kärki koukistui. Koko Niinan vartalo jännittyi äärimmilleen, kädenselkien jänteet kiristyivät ja silmämunat muljahtelivat. Virtsarakko antoi periksi. Noita-akka ei joko huomannut sitä tai piitannut siitä.

”Tällä tavalla pojat tekevät sinun tuhmissa haaveissasi”, nainen sanoi. ”Pitävät persereikääsi hyvänä ja kuiskuttelevat korvaasi sanoja, jotka saavat poskesi punaisiksi ja pikkuhousuissasi pullottavan pimppaloorasi kihelmöimään.” Paksu ja karhea sormi suoristui ja vetäytyi hiljakseen ulospäin. ”Äläkä yritäkään kiistää sitä, tai täti kynii sinun tupsukkasi.”

Niina ei yrittänyt, vaan ynähti voimattomasti. Sormi oli tullut melkein kokonaan ulos, mutta teki taas tietään syvemmälle. Samalla noita-akan peukalo oli siirtynyt hänen häpyhuulilleen ja alkanut hangata niitä pyörivin liikkein.

”Tädin persereikätyttö kesti rangaistuksensa, eikä täti jätä sellaista tekoa palkitsematta.”

Niina ynähti taas. Iso peukalo oli sukeltanut kuin varkain hänen häpyhuultensa väliin ja paineli nyt kohtaa, jota hän itsekin oli joskus suihkussa painellut miettien kovasti, tuntuiko se hyvältä vai pahalta.

Siitä oli tullut pissahätä, hän muisti. Ja se painelu oli jostain syystä muuttanut hänen nänninsä kivikoviksi, kuten alkukesän kylmä merivesi mökillä aina muutti. Pimpan painelu oli tehnyt hänestä... törrönännin. Kyllä. Kyllä vain; juuri niin pikkuveli oli ilkkunut seistessään laiturilla onkivapa käsissään, kun hän oli noussut vedestä keltaisessa uimapuvussaan... Ninni-Ninni-Törrönänni.

Hänen päänsä tuntui yhtäkkiä lyijyn raskaalta. Näkökenttä supistui kuin kameran suljin ja jääkylmä hiki kohosi hänen ohimoilleen. Maailma pyöri ja kieppui. Unenomaiset ajatukset sinkoilivat sinne tänne vailla järkeä tai logiikkaa.

Karvapimpero... Ninni-Ninni-Törrönänni... sormipylly... pyllysormi... pyllypylly...

Pyörtyminen, jota hän tähän asti oli onnistunut välttämään, oli saanut hänet kiinni. Sen kynnet olivat tarraneet hänen olkapäihinsä ja kiskoivat häntä syvyyksiin.

...kikkelikikkelikikkeli....

Epilogi.

Arja Laine istuskeli eteisen penkillä ja poltti tupakkaa. Päänsärky oli tiessään ja hän tunsi olonsa paremmaksi kuin pitkään aikaan.

Nulikka oli maannut paikallaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli noussut sen päältä. Lopulta sen silmät olivat rävähtäneet auki ja se oli kääntynyt kyljelleen ja alkanut vetää housujaan ylös. Pikkuhousujen osalta se oli sujunut nopeasti, mutta farkut olivat tuottaneet sille ongelmia.

Saatuaan monen yrityksen jälkeen niiden napit kiinni se oli noussut jaloilleen ja ottanut pari hoipertelevaa askelta kohti ulko-ovea. Sen olkapää oli kolahtanut päin tuulikaapin seinää ja se oli horjahtanut taaksepäin onnistuen välttämään kaatumisen vain hiuksen hienosti. Tai pimppakarvan hienosti.

”Älä unohda keksejäsi”, hän sanoi, kun se toisella yrityksellä selvisi ovelle asti ilman törmäilyjä. ”Ne houkuttelevat lintuja, enkä minä kaipaa linnunpaskaa ikkunoihini enkä etenkään pyykkeihini.”

Se ei vastannut mitään, väänsi vain ovenkahvaa niillä tärisevillä sormillaan ja hoippui ulos kovaa vauhtia hämärtyvään kevätiltaan. Arja Laine ei voinut olla hymyilemättä, ja kun hän nuuhkaisi peukaloaan, hymy yltyi nauruksi.