Heidi ajatteli: Umpimielinen tärkeilijä.
Jorma Alapäällä oli mittaa noin metri kuusikymmentä, ja kun hän liikkui työhuoneessaan, hänen eleissään oli itseään turhan suuressa arvossa pitävän miehen jähmeyttä. Hän oli sonnustautunut tummaan pukuun, joka oli kaiketi ollut kallis, mutta joka istui hänen ylleen sangen huonosti. Saman saattoi sanoa hänen partavedestään –sen piipputupakkaan ja nahkaan menevä löyhkä oli läpitunkevan voimakas.
”Minua on informoitu sinun suunnitelmastasi”, Alapää sanoi pöytänsä takaa. ”Haluan kuitenkin tehdä heti selväksi, että pidän sitä huonona ideana.”
Heidi piti kasvonsa peruslukemilla. Ei tämä tärkeilevä pikkumies ollut ensimmäinen vastarannan kiiski, joka hänen tielleen oli eksynyt. ”Siihen teillä on totta kai oikeus.”
”Mutta vielä enemmän pidän sitä vaarallisena”, Alapää sanoi ja keikautti päätään vasempaan, kohti seinää, jonka takana olivat potilaiden hoito- ja asumistilat. ”Tämän vankimielisairaalan asukkaat eivät ole rasavillejä päiväkotilaisia eivätkä edes räyhääviä päihdenuoria, vaan aidosti häiriintyneitä ongelmayksilöitä.”
Heidi nyökkäsi. ”Monessa tapauksessa väkivaltaisia.”
”Täsmälleen niin.”
”Minä tiedän, mihin olen ryhtymässä, herra Alapää.”
”Noinkohan lienee?”
”Ehdottomasti.”
Alapää poimi pöydältä mustekynän ja jäi pyörittelemään sitä sormissaan. Vaikutti siltä, että hän halusi valikoida seuraavat sanansa erityisen tarkasti ja ajan kanssa.
Heidi nojautui sillä välin epämukavassa tuolissaan taaksepäin ja katseli ympärilleen. Toimistohuone oli pitkälti sellainen kuin hän oli olettanutkin –ei viherkasveja eikä tauluja, asialliset mutta eleettömät kalusteet, parkkipaikalle avautuvassa ikkunassa pelkkä kolkko sälekaihdin. Huoneen ainoa henkilökohtainen esine näytti olevan sivuseinässä riippuva diplomi, joka kertoi Jorma Alapään voittaneen Näsijärvellä joitain vuosia sitten järjestetyn pilkkikilpailun.
Alapää siirsi katseensa Heidiin. ”Minä en usko psykoterapian tehoon tämän laitoksen potilaiden kohdalla, joskaan en minä sitä aivan ehdoitta vastustakaan.”
”Herra Alapää...”
”Mutta tässä nimenomaisessa ryhmäterapiamuodossa, jota sinä kaavailet, se on kuolleena syntynyt ajatus.”
”Ehkä on ja ehkä ei”, Heidi sanoi. ”Varmuuden asiaan saa vain kokeilun kautta. Yrittänyttä ei laiteta, herra Alapää.”
”Niin. Ja jos me puhumme sananparsin, anna minun lyödä pöytään omani: Joukossa tyhmyys tiivistyy.”
”Joukossa on voimaa.”
Jorma Alapää hymyili väsyneesti. ”Sitä minä juuri pelkäänkin.”
Heidi siirsi painoaan pakaralta toiselle. Hänen tuolinsa muhkurainen istuinlevy oli muovia, ja sen kovuus oli ottamassa niskalenkkiä hänen takapuolestaan. ”Mitä te sillä tarkoitatte?”
Taaskin Alapää jäi toviksi näpräämään kynäänsä. Sitten hän sanoi: ”Meidän potilaamme –kaikki heistä miehiä– ovat lukkojen takana kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Jotkut heistä ovat olleet täällä viikkoja, useimmat kuitenkin kuukausia tai jo vuosia.”
”Minä olen tietoinen siitä, herra Alapää, mutta en silti taida ymmärtää, mitä te ajatte takaa...”
”Seksuaalinen turhautuminen”, Alapää sanoi pontevasti. ”Eikä minun liene tarpeen selventää asiaa enempää.”
Suuttumus, kuuma ja punainen, pyyhkäisi Heidin yli. Siitä kenkä siis puristi –hänen sukupuolestaan.
Hän sanoi niin rauhallisesti kuin kykeni: ”Minä en suunnitellut vetäväni terapiaa keikistellen uimapuvussa, herra Alapää.”
Alapää nosti kättään anteeksipyytävästi. ”Et tietenkään.”
Heidi haki jälleen parempaa asentoa tuolissa, joka oli osapuilleen yhtä miellyttävä istumapaikka kuin aidanseiväs. Tämä vankimielisairaala oli valtion rahoittama, ja siksi säästötoimenpiteiden kohdalla enempi oli aina parempi, mutta miten paljon verorahoja yksi normaalikokoiselle ihmiselle soveltuva tuoli muka veisi?
”No mutta siis”, Heidi sanoi lopulta. ”Mikä tarkalleen ottaen on ongelma? Sekö, ettei mitään todellista ongelmaa ole?”
Lammasmainen hymy Alapäältä. ”Riippumatta siitä, miten olet pukeutunut, sinä tulet herättämään potilaissa seksuaalisia ajatuksia. Minä tiedän sen, sinä samoin. Säästetään naiivin leikkiminen toiseen kertaan.”
”Naiivia on ajatella, että terapia ei toimisi, koska–”
Alapää käänsi kämmensä ylöspäin ja levitti käsiään. ”Koska sinulla on isot tissit? Koska nännipihasi ovat kooltaan taatusti nelinkertaiset omiini verrattuna? Koska sinä pissaat istuen ja takapuoli paljaana?”
Heidin leuka putosi rintaan. Sydän jätti ensin lyönnin väliin ja hyppäsi sitten hänen kurkkuunsa. Hän oli saapunut tähän tapaamiseen perinpohjaisesti valmentautuneena, uskoen olevansa valmis aivan kaikkeen, mitä laitoksen johtaja hänen niskaansa mahdollisesti heittäisikään. Mutta nyt hänen aivonsa löivät avuttomina tyhjää.
”Minä en voi olla huomaamatta, että sinun poskillesi leviää paraikaa vaaleanpunainen sävy”, Alapää sanoi eleettömästi. ”Luonnollinen reaktio, totta kai. Nolostuksen tunne, joka kohdistuu tässä tilanteessa oman vartalosi naisellisiin piirteisiin, sekä tietoisuuteen siitä, että minä ajattelen niitä, lisää sydämesi lyöntitiheyttä ja siten myös verenkiertoa. Ergo: poskesi punoittavat.”
Tyrmistys, joka oli saanut Heidin jähmettymään kivipatsaaksi, hellitti otteensa. Hän ponnahti seisomaan ja suuntasi puolittain juosten kohti ovea. Jorma Alapäältä oli jäänyt näköjään huomaamatta, että hän oli kolmekymppinen nainen, koulutettu ja omillaan elävä. Ei mikään selkärangaton reppana, jota tämä sai pitää pilkkanaan. No ei se mitään, mies oppisi sen kyllä. Oppisi kovemman kautta.
”Kas niin sitä mennään”, Alapää sanoi. ”Salli toki minun nopeasti arvata seuraavat liikkeesi.”
Heidi nappasi kiinni ovenkahvasta ja käänsi sen alas. Sen jälkeen hän pysähtyi ja sanoi olkansa yli: ”Eiköhän se ole aika helppoa arvata jopa sinunlaisellesi törkyturpaiselle pikkunilkille.”
”Kyllä. Nimenomaan. Sinä teet minusta kantelun terveysministeriöön. Kerrot joutuneesi seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Kirjoitat ehkä asiasta rönsyilevän mielipidetekstin ja lataat sen sosiaaliseen mediaan 'MeToo'-hakusanalla kyyditettynä. Käärit itsesi uhrin viittaan niin tiukasti, ettei henki meinaa kulkea. Oikein tähän saakka?”
Heidi raotti ovea. Käytävän puolelta tuleva viileä ilmavirta tuuletti hänen kasvojaan. Sydän rinnassa tykytti silti vieläkin liian kovaa, mutta nyt jo enemmän suuttumuksesta kuin järkytyksestä.
”Jos sinä yrität saada minut pitämään suuni kiinni jollakin alkeellisella käänteispykologialla...”
”En minä mitään yritä”, Alapää sanoi. ”Pyysin lupaa arvata, mitä aiot tehdä, ja sinä nähdäkseni myönsit luvan jäädessäsi siihen seisoksimaan.”
Heidi piti suunsa kiinni ja tuijotti kahvan ympärille puristuneita sormiaan. Hän inhosi väkivaltaa sen kaikissa muodoissa, mutta hänen oli pakko myöntää itselleen, että ajatus avokädellä annetusta sivalluksesta, jonka maalitaulu oli Jorma Alapään veltto poski, tuntui hyvin houkuttelevalta.
”Sinä tulit tänne suorastaan puhkuen tarmoa ja päättäväisyyttä, uskoen kykyihisi auttaa niitä, joiden suhteen minä ja muu henkilökunta olemme jo heittäneet toivomme. Eikö totta?”
Se ei ollut pelkästään totta, se oli koko jutun ydin. Heidi nyökäytti hieman vastahakoisesti päätään.
”Sitten matkaan tuli töyssy; minä menin ja sanoin ääneen pari itsestäänselvää asiaa.”
Uusi suuttumuksen aalto pyyhkäisi Heidin ylitse. ”Sinä lauoit typeriä, seksuaalisluonteisia solvauksia.”
”Niinkö todella? Solvauksiako? Sinäkö siis et pissaa istuen ja takapuoli paljaana? Kuulostaa eriskummalliselta. Minun mielikuvitukseni ei nimittäin osaa maalata kuvaa siitä, miten nainen hoitaisi pissahommat pitäen housut säädyllisesti jalassaan.”
Ääni Heidin pään sisällä kehotti häntä poistumaan. Juoksemaan autolleen ja painamaan kaasun pohjaan. Toinen ääni, se oli arka ja hiljainen, mutta silti melko vakuuttava, esitti vastaväitteen, kun Heidin kantapää irtosi lattiasta. Se sanoi, että karkaaminen häntä koipien välissä oli uhrin valinta. Juurikin se valinta, johon partavedeltä haiseva sika pöytänsä takana halusi Heidin päätyvän.
Jorma Alapään tuoli narahti hänen noustessaan seisaalle. ”Minä sanoin mitä sanoin ajaakseni pointtini perille.”
Heidi hellitti kahvasta. Hän kääntyi miehen suuntaan ja risti käsivartensa rintojen alle. Tärkeilevä pikkupossu halusi näemmä kokeilla hänen hermojaan aivan tosissaan. ”Pointtisi? Senkö, että olet lihava sovinisti?”
Alapää oli ehtinyt kiertää pöydän etupuolelle ja ohitti nyt tuolin, jolla Heidi oli viettänyt muutaman monellakin tapaa epämiellyttävän minuutin.
”Sen pointin, että sinä et pärjää niiden elukoiden seurassa viittä minuuttia. Luuletko heidän avautuvan sinulle ajatuksistaan koskien runoutta ja romantiikkaa?” Alapää osoitti Heidin käsilaukkua. ”Vaiko muotia ehkä?”
”En tietenkään, vaan...”
”Minä katsoin viisaammaksi säästää meidän molempien aikaa ja näyttää heti alkuun, missä näiden seinien sisällä mennään.”
Alapää pysähtyi noin metrin päähän Heidistä. Miehen pönäköillä kasvoilla paistoi tyytyväisyys. Partaveden sakea hajupilvi kietoi Heidin sisäänsä ja pakotti hänet hengittämään suunsa kautta.
Heidi sanoi: ”Minä pärjäisin potilaiden kanssa mainiosti. Minä ymmärrän ihmisiä ja heidän sairauksiaan, minä saan heihin yhteyden. Minun koulutukseni--”
”Niin, niin. Koulutus. Jakkupuku ja silkkihuivi, tyylikäs kello ja hillitty nutturakampaus. Sinulla näyttää todella olevan kasassa ihan koko paketti. Mutta miten sinä siitä huolimatta pissaat, Heidi?”
”Haista pitkä paska.”
”Sinä haluat työskennellä mielisairaiden miesten kanssa, mutta tuo pieni kysymys on sinulle liikaa. Yhtälö ei täsmää.”
”Kaiva vaikku korvistasi ja haista paska.”
Alapää hymähti ja sanoi sitten rauhallisesti: ”Ylemmät tahot ovat junailleet sinulle viran tästä laitoksesta, mutta se astuu voimaan vain ja ainoastaan minun hyväksyntäni kautta.”
Tällä kertaa Heidi piti kielensä. Hän arvasi, mihin tässä oltiin menossa. Kysymys, jonka Alapää oli hänelle rivien välistä esittänyt –kenties itse sitä edes ymmärtämättä– oli lopulta yksinkertainen: Miten paljon sinä tätä haluat?
Niin, miten paljon todella?
Hän oli tehnyt töitä asiansa eteen niska limassa viimeiset kahdeksantoista kuukatta. Lukenut läpi lukemattomia tutkielmia ja väitöskirjoja –suuren osan niistä englannin tai ruotsinkielisinä sanakirja apunaan. Istunut yliopistojen iltaluennoilla ja käynyt kirjeenvaihtoa useiden alaan erikoistuneiden tutkijoiden kanssa. Sekä myöskin pannut sosiaalisen elämänsä käytännössä kokonaan jäihin.
Jos viimeinen ponnistus projektin käynnistämiseksi oli se, että hän luopuisi hetkeksi arvokkuudestaan...
Heidi nosti leukansa pystyyn ja sanoi: ”Minä pissaan istuen.”
Ensin Alapään otsa rypistyi, mutta sitten hän nyökytti hyväksyvästi, aivan kuin Heidi olisi ollut lapsi, joka oli lopulta murtunut vanhempiensa ristikuulustelussa ja tunnustanut käyneensä luvatta piparipurkilla. ”Ja?”
”Takapuoli paljaana.”
”Niin juuri. Niinhän sinä teet.”
Jorma Alapää palasi pöytänsä luokse ja etsi sen vetolaatikosta työsopimuksen. Hän riipaisi siihen nimensä ja silmäsi Heidiä kulmiensa alta. ”Seuraavaksi me kai näemme, mitä muita temppuja sinä osaat.”
Jorma Alapää sytytti savukkeen ja tutkaili siniharmaan savun läpi tuolia, jossa Heidi oli istunut. Se oli ollut aivan samanlainen pikku touhottaja kuin kaikki muutkin, vaikkei se itse sitä tietenkään nähnyt. Toki se kuvitteli ymmärtävänsä ja tietävänsä aivan kaiken. Se luuli tätä laitosta joksikin Pandoran lippaaksi, johon se itse oli avain.
Jos työnnät kätesi ampiaispesään, sinun on varauduttava pistokseen, tyttöseni. Ja jos työnnät sinne pulskat tissisi, parempi varautua lukuisiin pistoksiin.
Alapään pöydällä oli vanhanaikainen lankapuhelin. Hän siirsi savukkeen vasempaan käteensä, nosti kuulokkeen korvalleen ja painoi kuutosta. Kahden tuuttauksen jälkeen eleetön naisääni sanoi: ”Osasto 9. Toimisto. Eija Runqvist.”
”Se juttu toteutuu sittenkin”, Alapää sanoi.
Hiljaisuutta. Sitten: ”Anteeksi?”
”Se psykoterapeutti.”
”Ah. Sekö pirkkalalainen?”
”Ei, vaan se naaras. Mikä sen nimi taas oli?” Alapää hankasi ohimoaan. Voi paskat. ”Isotissi. Ääh –Heidi.”
”Hän? Te ette kääntäneet hänen päätään?”
”Yritin ja epäonnistuin, Eija. Jotkut haluavat oppia kantapään kautta.”
”Aivan niin.”
”Hoida käytännön asiat kuntoon. Järjestä ensimmäinen terapiaistunto heti maanantaiksi. Mitä nopeammin tämä farssi alkaa, sitä nopeammin se myös päättyy.”
Linjan päästä kuului näppäimistön naputusta. Ikä oli vienyt Eijan sormista viehkeyden, muttei nopeutta. ”Tahdotteko minun keräävän paikalle kaikki osaston potilaat?”
Alapää imi savua keuhkoihinsa ja puhalsi sen ulos pitkänä, laiskana hönkäyksenä. Naaras (se oli tippunut hänen arvoasteikollaan naisesta naaraaksi alistuessaan kertomaan pissaamisestaan) halusi paikalle taatusti aivan jokaisen, joka hengitti tai jolla oli vähintään pulssi. Mutta jonkun oli siltikin käytettävä tässä laitoksessa tervettä järkeä ja siihen sisältyvää malttia.
Alapää sanoi: ”Lähdetään liikkeelle pienellä vaihteella. Katsotaan, miten kone pyörii ja lisätään vauhtia tarpeen mukaan.” Hän tumppasi savukkeensa. ”Annetaan pikkuneiti Freudille pehmeä lasku. Järjestä paikalle sellainen kolmen kopla.”
”Kuten tahdotte, herra johtaja.”
Jorma laski kuulokkeen kaukaloonsa, nosti jalkansa pöydälle ja jäi katselemaan kenkiään.
Eija oli kysynyt, oliko hän yrittänyt kääntää naaraan pään. Hän oli vastannut myöntävästi, mutta se oli ollut osittainen valhe.
Perimmäinen totuus –se oli sen lajin totuus, jota ei sopinut sanoa ääneen– oli toinen. Hitto, hän halusi sen kopean touhottajan epäonnistuvan ja saavan kunnolla nenilleen. Tai mieluummin tisseilleen. Sellainen tekisi sille pelkästään hyvää. Sellainen saisi sen muistamaan paikkansa maailmassa.
Ryhmäterapiaa varten varattu huone oli pienempi, mutta toisaalta myöskin valoisampi kuin Heidi oli odottanut. Hänen tuolinsa, tällä kertaa aivan kelvollinen sellainen, oli asetettu huoneen kulmaan, ovisuusta katsoen etuvasemmalle. Potilaiden tuolit taasen puoliympyrän muotoon sen ympärille. Joku ulkopuolinen tarkkailija olisi voinut kenties ajatella, että terapian vetäjä oli sillä tavoin kuin nurkkaan saarrettu eläin, mutta Heidi itse piti järjestelystä. Tärkeintä oli, hän tiesi, että etäisyydet olivat kohdallaan. Toimivassa psykoterapiassa keskustelun oli oltava henkilökohtaista, intiiimä jopa, eikä sellainen mitenkään onnistunut, jos potilaiden piti tuoda ajatuksensa esiin huutamalla.
Paikalla oli kolme miestä. Vähemmän kuin mistä oli ollut puhe, mutta enemmän kuin mihin Heidi oli mielessään varautunut.
Hän istuutui ja laski laukkunsa lattialle ja risti jalkansa.
”Oikein hyvää huomenta.”
Hän jäi ilman vastausta.
Kolmikon keskimmäinen ja selvästi vanhin jäsen istui melkein kaksinkerroin ja näytti siksi kovasti siltä kuin olisi kärsinyt pahoista vatsakivuista. Liki sairaalloisen laiha mies tämän oikealla puolen nyppi keskittyneenä kynttään. Ja lähinnä ikkunaa istuva nuori poika, armeijaikäinen enintään, tuijotti Heidiä alahuuli lerpallaan.
Heidi onki laukustaan ohuen pahvikansion ja levitti sen auki reittään vasten. Päällimäisellä paperiliuskalla olivat nuoren pojan potilastiedot, jotka hän oli ehtinyt silmäillä läpi vain ohimennen saatuaan kansion tullessaan kalsean oloiselta hoitajalta, jonka työasun rinnuksiin kiinnitetyssä nimikyltissä oli lukenut: E. Runqvist.
Heidi tarjosi pojalle hymyn. ”Illu, eikö niin?”
”Öö-ö.”
”Kerrohan, mitä sinulle tänään kuuluu?”
Illu vastasi kohauttamalla laiskasti olkapäitään.
”Ei hyvää, mutta ei kovin huonoakaan, niinkö?”
Toinen kohautus. Pojan veltot liikkeet toivat Heidin mieleen takan edustalla makoilevan kissan, joka oli vastikään syönyt vatsansa täyteen.
”Ei sille kannata puhua.” Tämän sanoi laiha mies, joka oli ainakin hetkeksi malttanut jättää kyntensä rauhaan.
Heidi tarkisti kansiosta laiheliinin nimen ja käänsi sitten katseensa tämän suuntaan. ”Eiköhän jokainen ihminen ole puhumisen arvoinen, vai mitä Erska?”
”Joo. Kaikki paitsi tuo.”
Heidi sääti kasvoilleen ilmeen, joka oli utelias muttei uhkaava. Tässä ja nyt luottamuksen saavuttaminen oli tärkeintä. Hän kysyi pehmeällä äänellä: ”Kerro toki, miksi ajattelet noin?”
Erska heitti päänsä takakenoon ja suoristi jalkansa. Hänen kumitossujensa pohjat pysähtyivät alle puolen metrin päähän Heidin avokkaista. Erskan kurkusta kohosi ääni, joka saattoi olla naurunpurskahdus, mutta aivan yhtä hyvin yskäkohtaus.
Heidi odotti.
”Sitä ei kiinnosta sinun mussutuksesi”, Erska sanoi lopulta pidellen naamansa suunnattuna katossa palaviin pitkiin loisteputkiin. ”Se näyttää miltä näyttää, mutta–” Erska iski nyrkkinsä vastakkain ja avasi sormensa jäljitellen räjähdystä. ”–totuus on noin niin kuin pikkuisen toinen.”
Heidi vilkaisi Illua nähdäkseen tämän reaktion, mutta poika oli kuin ei olisi Erskan puheita kuullutkaan, tuijotti vain Heidiä se sama unelias ilme naamallaan.
Takaisin Erskaan.
”Mikä sitten on totuus?”
Kysymys sai Erskan nytkähtämään. Näytti melkein siltä kuin joku olisi painanut nappia ja kytkenyt hänen honteloon vartaloonsa sähköjännitteen.
Sitten Erska suoristautui tuolissaan ja sanoi: ”Nuuskiminen.” Hän paljasti ylähampaansa ja nyrpisti nenäänsä näyttäen aivan rotalta, mikä kaiketi oli hänen tarkoituksensakin. ”Se tykkää nuuskia. Nuuh-nuuh-nuuh.”
”Eihän sellainen tee ihmisestä huonoa”, Heidi sanoi. ”Luulenpa, että me kaikki pidämme jostakin tuoksusta. Minä itse pidän hajuvesistä, joku toinen vastaleikatusta nurmikosta ja joku kolmas ehkä jostakin hieman erikoisemmasta, kuten bensiinistä.”
”Joo ja Illu tykkää tussun hajusta.” Erska vääntäytyi etukenoon ja hivutti takapuoltaan lähemmäs tuolin reunaa. ”Tiedätkö, mikä tussu on?”
Heidin sydän hypähti, mutta hän piti kasvonsa peruslukemilla, eikä väistänyt katsekontaktia. Hän muisti opiskeluajat ja erään rikospsykiatrin luennolla antaman ohjeen: Hämilleen ei saa mennä. Jos kuitenkin menet, pidä se salassa. Toisin sanoen: Auktoriteettiasema on sinulla. Pidä siitä kiinni.
Heidi sanoi: ”Sanavalintasi on minun korvaani vähän karkea, mutta tiedän kyllä.”
Erskan kurkusta tuli toinen käkättävä naurunpurskaus. Se sai keskellä istuvan vanhan miehen kohottamaan päätään. Ei paljoa, mutta juuri sen verran, että tämä saattoi halutessaan katsoa Heidiä tuuheiden kulmiensa alta. Illu istui edelleen liikkumatta, alahuuli lerpallaan ja kapeat hartiat lysyssä.
”Mutta mitäpä jos me puhuisimme kuitenkin jostain muusta”, Heidi sanoi pirteästi ja silmäillen samalla Erskan potilastietoja. Niiden kirjoittajan villi käsiala olisi saanut apteekkarinkin rypistämään otsaansa, mutta Heidi onnistui kuin onnistuikin tulkkaamaan sanan sieltä ja toisen täältä. Vaikutti äkkiseltään siltä, että Erskan ongelmat juontuivat suurelta osin pelkästä ylivilkkaudesta. Heidi ei halunnut sortua hätiköityyn diagnoosiin, mutta ehkä jo pelkkä ADHD-lääkitys tekisi miehelle ihmeitä. Hän otti puseronsa rintataskusta kynän ja kirjoitti paperiliuskan alareunaan 'Concerta?'.
Sitten Heidi avasi taas suutaan, mutta Erska ehti ensin:
”Miksei tussuista voi puhua?”
”Koska me emme ole mitään idiootteja, emmehän?”
Erska heilautti käsivarttaan isossa kaaressa. ”Ji-huu. Puhu vain omasta puolestasi.”
”Minä puhun meidän kaikkien puolesta. Te ette ole mitään idiootteja, muistakaa se. Ellette muusta syystä, niin vaikka vain minun mielikseni. Sovittu?”
Erska tähtäsi Heidin haaroja sormipistoolilla. ”Onko sinulla tussu tuolla housuissa?”
Katsekontakti lipesi, ei enempää kuin sekunniksi, mutta lipesi kuitenkin. Se oli takaisku, mutta sitä oli turhaa ja jopa vaarallista jäädä märehtimään.
Heidi venytti huulensa hillittyyn hymyyn ja sanoi: ”Mitäpä jos te kukin kertoisitte minulle vuorollanne, millaisia toiveita ja haaveita teillä on elämänne suhteen.” Hän katsoi Illua. ”Aloitetaan vaikka sinusta. Missä sinä haluaisit nähdä itsesi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? Onko jokin työ tai ala, joka kiinnostaa sinua? Oletko ehkä ajatellut perheen perustamista?” Heidi tiesi puhuvansa liian nopeasti ja turhan lässyttävällä äänellä, mutta hän ei osannut lopettaa. ”Lasten hankkiminen etenkin on totta kai pitkää sitoutumista vaativa teko, eikä siihen–”
Erskan ääni sekoittui hänen omaansa. ”Niin onko sinulla tussu tuolla housuissa?”
”–siksi pidä ryhtyä harkitsematta, eikä ennen kuin–”
”Onko siellä sellainen pehmeä tussu, missä on viiva keskellä?”
”–on löytänyt sen oikean kumppanin, sillä–”
”Onko siellä sellainen karvainen tussu, joka on kuumalla ilmalla hikinen?”
”–väärän ihmisen kanssa saattaa ennen pitkää mennä sukset ristiin ja silloin valitettavan usein juuri lapset–”
”Tuliko sieltä viivasta, mikä on niiden kahden pullean jutun välissä, aamulla pissaa?”
”–joutuvat kärsimään, vaikka.”
Heidi sulki äkkiä suunsa. Totuus oli valjennut hänelle yhtenä isona kerta-annoksena: Mitä pidempään hän pälpättäisi, sitä pidempään hän sallisi itsensä olla tämän kolmikon silmissä pelkkä halpa huvituksen lähde.
Hän tunsi poskillaan orastavan kuumotuksen, mutta ei uskonut niiden muuttuneen punaisiksi –vielä.
Oli käynyt selväksi, että hänen lähestymistapansa oli ollut tyystin väärä. Psykoterapeutin työ perustui ymmärrykseen ja myötätuntoon, sekä oikein annosteltuun lempeyteen. Mutta tokihan pätevän terapeutin oli osattava muovata käytöstään potilaan tarpeiden mukaan. Iskettävä joskus jopa kovalla kovaa vastaan, jos tilanne sitä edellytti.
Juuri nyt se nimenomaan edellytti.
Hän käänsi itsensä Erskan suuntaan, suoristi selkäänsä ja veti hartioitaan taakse. Hän sanoi kasvot totisina, toivomansa mukaan myös ripauksen verran uhkaavina: ”Minä olen nainen, joten minulla on housuissani tussu. Minä olen täysi-ikäinen, joten minulla on myöskin häpykarvoitus. Ja minä, aivan samoin kuin sinäkin, hikoilen ja käyn vessassa.”
Heidi läiskäytti kansion kiinni ja jäi tuijottamaan Erskaa, mutta tämä oli laskenut päänsä melkein polviin saakka ja näytti vapisevan kauttaaltaan. Mielihyvä kutitti Heidin niskaa. Erska oli paljastunut pahimman luokan törkysuuksi, mutta ilahduttavasti myös nopeaksi oppijaksi.
Heidi tiesi, että olisi ollut viisainta jättää pelästynyt Erska rauhaan ja mennä eteenpäin, mutta silti hän kuuli itsensä sanovan: ”Oliko vielä jotain muuta?”
Ei pihaustakaan. Erska-paran suu oli kuin kiinni liimattu.
Mutta sitten vanha mies puhui: ”Tämä sinun paljon puhuttu tussusi... jokohan me kohtapuoliin saadaan nähdä se?”
Huoneen ainoa ikkuna avautui pihamaalle. Sen seinät olivat karkeaa tiiltä ja saranoillaan raskaasti kääntyvä ovi, jonka Heidi tullessaan oli huolellisesti sulkenut välttääksen ulkopuolisten sekaantumisen, umpiterästä.
Silti, mikäli hänen olisi huudettava apua, Heidi uskoi sen tulevan paikalle heti, eikä vain melkein.
Vanha mies kohosi kankeasti seisomaan, ja vasta silloin Heidi huomasi, miten suurikokoinen tämä oli –helposti kaksimetrinen ja pitkän matkaa yli satakiloinen.
Heidi hamusi vanhuksen potilastietolomakkeen sormiinsa hyvin tietoisena niiden tärinästä. Hän ehti lukea paperista kaksi asiaa; sen, että miehen nimi oli Yrjö Lammikko, sekä sen, että tämä oli vangittuna törkeäksi luokitellusta ilkivallanteosta, jonka uhrina olivat olleet 14-vuotiaan tytön häpykarvat.
Yrjö Lammikon lapion kokoinen käsi heilahti ja viskasi mennessään kansion papereineen kaikkineen Heidin sylistä.
”Ei älä”, Heidi ehti sanoa, ennen kuin miehen kourat tarttuivat hänen kainaloihinsa, tempaisivat hänet korkealle ilmaan ja riepottelivat häntä kuin räsynukkea.
”Kuulepas niin Illu”, Yrjö Lammikko sanoi. ”Jos sinua kiinnostaa, kävikö tämä meidän pirteä pikkuneiti pisulla ennen tuloaan, niin kohtapuoliin olisi otollinen hetki ottaa asiasta selkoa.”
”Töpinää töppösiin”, Yrjö Lammikko sanoi.
Hän oli pakottanut Heidin selälleen lattialle, vääntänyt tämän kädet päälaen yläpuolelle, ristinyt ranteet vastakkain ja painanut lopuksi polvensa niiden päälle. Hommat tuppasivat olemaan helppoja, kun osasi konstit; typykkä oli ja pysyi näppärästi nalkissa. Kun Yrjö painoi vielä kämmenensä sen suulle, se oli myöskin näppärästi hiljaa.
Typykkä pisti hanttiin, tottahan toki, reippaasti pistikin. Potki ja mesoi kuin poltinrautaa maistanut vasikka ainakin.
Ihan turhaan kumminkin, Yrjö tuumi. Voimasuhde oli kolme yhtä vastaan, ja sekin yksi oli pelkkä tyttö.
Yrjö jäi seuraamaan, miten Erska kiskoi Heidin paidan helman ulos housuista, avasi paidasta sen kolme alinta nappia ja levitti liepeet sivuun. Typykän paljas ja pehmeän oloinen vatsa nousi ja laski kiivaassa tahdissa. ”Huummph”, se mylväisi päin Yrjön kämmentä, kun Erska törkkäsi luihun sormensa sen napaan.
Sillä välin Illu, (että se mokoma liikkuikin hitaasti, kuin käärme pakkasessa) nytkytti typykän housuja alaspäin.
Kohta pian sentin verran ruskeita häpykarvoja tuli näkyviin. Illu pyyhkäisi hiuksia otsaltaan ja nytkytti lisää. Näkösälle tuli toinenkin sentti, kolmaskin vielä. Sitten aivan yks kaks hankalin vaihe oli jo ohitse; housut luiskahtivat kokonaan pois typykän pakaroilta. Yrjö tiesi ja hyvin tiesikin, kiitoksia vain kysymästä, että loppumatka siitä eteenpäin oli helppoa alamäkeen laskettelua.
Yrjö tutkaili typykän naamaa, kun Illu kiskoi sen housut pois ja heitti ne huolettomasti sivummalle. Pakokauhu oli suurentanut typykän silmät lautasiksi. Sen iho ei ollut tulipunainen, kuten olisi helposti voinut luulla, vaan kalvakan valkoinen. Se saattoi olla pyörtymään päin, saattoipa hyvinkin. Niinhän oli pyörtynyt se kakarakin, se jonka pimppakarvoille Yrjö oli tarjonnut todellista erikoiskäsittelyä, ennen kuin paskalakit olivat tulleet ja viheltäneet pelin poikki.
”Sillä on tarkka nenä. Tuolla Illulla nimittäin”, Yrjö sanoi. ”Vartoahan vain, niin se kertoo meille justiin jämptisti, milloin sinun pimppaloorastasi tuli viimeksi pissa.”
Typykän posket pullistelivat, kun se yritti saada äänensä jollain keinoin puskettua läpi Yrjön kouran.
”Soooh. Annas olla jo. Sitä ei näin vanhana enää jaksaisi mukuloiden pokkurointia.”
Erska oli ennättänyt avata loputkin napit, ja hän siirsi Heidin paidan liepeet juhlallisesti sivuille.
”Tissiliivit”, Erska nauroi ja taputti käsiään yhteen. ”Katsokaa. Sillä on valkoiset tissiliivit.”
”Niinpä näyttää. Pitäisiköhän asialle tehdä jotakin, mitäs meinaat?”
Erska katsoi Yrjöä hämillään, raaputti leukaansa ja räpytteli silmiään.
”Herranen aika sentään”, Yrjö puuskaisi. ”Ota pois ne, taulapää. Sen tähden tissiliivit on keksitty, jotta ne voidaan riisua pois. Enkö minä ole sen jo sanonut tuhannen kertaa?”
Aivan äkkiä typykkä sai mahdottoman sätkyn, sen sorttisen että olisi varmasti päässyt karkuun joltakin Yrjöä heiveröisemmältä mieheltä. Sen silmämunat muljahtelivat, selkä vääntyi jyrkälle kaarelle, ranteet Yrjön polven alla nykivät kuin vimmatut.
”Mitäs helkkaria sinä nytten...” Yrjö aloitti, mutta ymmärsikin kesken kysymyksen, mistä typykkä niin kovasti oli kiivastunut: Illu oli löytänyt tiensä sen reisien väliin ja painanut nenänsä päin sen tussuvärkkiä. Ja siitäkös typykkä ei näyttänyt tykkäävän, ei niin ollenkaan.
”Nuuh-nuuh-nuuh”, Erska sanoi nyrpistäen nokkaansa. ”Illu on hyvä vainukoira. Se löysi heti tussun.”
”Noinhan se näyttäisi tehneen”, Yrjö sanoi. ”Mutta yritäpäs sinä jo löytää tämän neidin tissit.”
Ei Erska tiennyt rintaliiveistä tuon taivaallista, eihän tietenkään. Hetken se söhläsi olkainten kanssa, toisen hetken töllistellen sitä pikkuruista rusettia, joka liiveissä oli kuppien välissä koristeena. Lopulta se sai kyllikseen ja otti konstien puutteessa käyttöön voiman. Mikäs siinä, Yrjö tuumasi. Luonasihan se toki niinkin.
Erska uitti sormensa typykän vatsan kautta kaarituen alle ja riuhtaisi voimiensa kyllyydestä. Kuului rits ja rats, kun liivit antoivat periksi.
Erska läimäytti Heidin paljaita rintoja. Toisenkin kerran vielä. ”Oikein mammatissit”, hän sanoi hilpeästi. ”Katsokaa niitä, katsokaa miten ne yrittää luikkia kainaloihin piiloon.”
Yrjö nyökkäili. ”Likalla on utaretta kuin karjamarkkinoilla konsanaan. On aina.”
Erskan luiset sormet asettuivat Heidin rinnoille, rutistivat ja vaivasivat niitä kuin pullataikinaa.
”Minä nuorena kloppina vetelin noita tuommoisia kerran jos toisenkin”, Yrjö sanoi. ”Viideltä aamulla mentiin täyttä kyytiä, olipa sitten kesä taikka talvi.”
”Minne mentiin ja mitä vedeltiin?” Erska kysyi.
”Isäukon navettaan ja lehmien utareita.”
Vastaus näytti kovasti huvittavan Erskaa. Se antoi rinnoille taas läimäykset, aivan kuin rankaisten niitä siitä, että olivat niin suuret.
”Äläs naureskele siinä. Ei se niin helppoa ole. Kokeilepas itse piruuttasi lypsää.”
Erskan naama vakavoitui. ”Mitä se tarkoittaa?”
Lusikalla kun oli annettu, ei sopinut kauhalla vaatia. Yrjö nieli ärtymyksensä ja asetti etusormensa vasten typykän nännipihaa, vaalean väristä ja sileää. ”Tämä iso viipale lauantaimakkaraa on sen nisä”, hän sanoi ja siirsi sormen toiselle nännipihalle. ”Ja tämä iso viipale lauantaimakkaraa on sen toinen nisä. Kärryillä vielä?”
Erska nyökytti.
”Ota niistä kiinni. Molemmista. Rivakalla työmiehen otteella.”
Hetken Erska empi, mutta teki sitten työtä käskettyä.
”Ne ovat pikkulikkojen nännit semmoisia, että niiden kanssa pitää vähän varoakin, mutta tuon sortin nisät ovat asia erikseen.”
Typykkä oli valahtanut lakanan väriseksi, Yrjö huomasi silmänurkastaan. Kun Erska kiskaisi sen tissit pitkiksi kireiksi tötteröiksi, sen venkoilu loppui. Ei hissukseen hiipumalla, vaan äkkinäisesti, kuin kallioseinämään törmäten.
”Vai sillä viisiin”, Yrjö sanoi. ”Arvasihan tuon.”
”Minkä arvasi?” Erska kysyi venyttäen rintoja kohti korkeuksia.
”Että unimatti tuli.”
”Ai jaa.”
Yrjö rapsutteli poskeaan ja katsoi ovea. Typykkä oli ollut kovasti huomaavainen sulkiessaan sen kokonaan. ”Illu”, hän sanoi. ”Mitenkäs hommat siellä tussukan seudulla luonaavat?”
Illun kasvot kohosivat karvoituksesta. ”Tämä täti on varmana pissannut vielä sen jälkeen, kun tämä täti on käynyt suihkussa.”
”Vai sillä lailla. Sehän se on vallan ilouutinen, on aina”, Yrjö sanoi ja nosti kuolan kasteleman kätensä typykän suulta. Hän pyöräytti rannettaan ilmassa. ”Käännetäänpäs neiti mahalleen.”
Toiset katsoivat häntä tasapuolisen pettyneinä.
Yrjö suoristi etu- ja keskisormensa. ”Nämä isot veijarit tässä ovat innokkaita poikia kyläilemään. Haluatteko te nulkit nähdä, missä reiässä?”
Illu ja Erska nyökyttivät kuin koulupojat konsanaan.
Työterveydenhoitajan huone oli vankimielisairaalan kolmannessa kerroksessa, porrasaulasta katsoen vasemmalla lyhyen holvikattoisen käytävän päässä.
Jorma Alapää pysähtyi sen suljetun oven eteen ja katsoi taakseen.
Ei ristin sielua näkyvissä. Niinpä hän sovitti yleisavaimen lukkoon ja käänsi sitä, kunnes kuuli loksahduksen. Hän pujahti sisäpuolelle ja jäi seisomaan paikalleen lapaluut ja pakarat vasten ovea.
”Margit? Huhuu? Margit, oletko sinä vielä paikalla?”
Ei vastausta. He olivat siis kaksin; hän ja se, jolle oli käynyt kalpaten.
Se, joka oli saanut sitä mitä tilasikin.
Alapään silmät alkoivat tottua huoneen hämäryyteen. Hän näki Heidin makaavan pyörillä varustetussa sairaalasängyssä peitto yllään ja hiukset takkuisena viuhkana tyynyliinalla.
Alapää veti kirjoituspöydän takaa itselleen tuolin ja istuutui sängyn vierelle.
”Sinä menit ja keitit melkoisen sopan.”
Hän sai vastaukseksi raskasta nukkuvan hengitystä. Juuri sitä mitä hän oli tullessaan toivonutkin. Hän kurottautui varmuuden vuoksi tökkäisemään Heidin poskea. Ei minkäänlaista reaktiota. Hän nuolaisi huuliaan ja antoi Heidille vielä pienen nipistyksen ollakseen asiasta aivan varma.
Sitten Alapää vetäytyi tuolissa takakenoon ja jäi hetkeksi nauttimaan rauhasta, jonka ilta oli tullessaan tuonut. Potilaat olivat yöpuulla ja suurin osa palvelusväestä kodeissaan. Yövuorolaisten pieni joukko istui tapansa mukaan katutason kahvihuoneessa pelaten korttia tai näpräten kännyköitään. Alapää ei voinut olla ajattelematta, että maailma pyöri parhaillaan juuri kuten sen pitikin.
Kun terapiahuoneeseen eksynyt siivooja oli pelastanut Heidin, tämä oli ollut jo tajuton. Sittemmin taju oli palautunut, mutta Margit oli katsonut parhaaksi pitää Heidin yön yli tarkkailun alla.
”Ei häntä voi tuossa mielentilassa päästää auton rattiin, Jorma ”, Margit oli pauhannut. ”Ellei hän osu ensimmäiseen vastaantulijaan, niin ensimmäiseen lyhtypylvääseen vähintään.”
Alapää ei jaksanut muistaa, mitä siihen oli vastannut. Hän oli vain halunnut naaraan pois silmistään. Mitä pikemmin, sitä parempi.
Mutta Margit oli ollut tinkimätön.
”Jos siivoojaa on uskominen, kaksi Yrjö Lammikon sormista oli ollut kokonaan Heidin peräsuolessa”, Margit oli sanonut. ”Eikä minun tarvitse muistuttaa sinua siitä, miten suuret sormet sillä miehellä on.”
Osapuilleen siinä vaiheessa Alapää oli nostanut kätensä ylös, sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti. ”Hyvä on, Margit. Teemme kuten tahdot. Asia ymmärretty. Toipukoot yön täällä, kunhan pidät sen rauhallisena. Yhtään enempää sekamelskaa minä en enää tarvitse lautaselleni.”
Margit oli ymmärtänyt yskän ja pumpannut heti ensitöikseen Heidin olkavarteen sellaisen lääkecoctailin, että se oli sammunut kuin saunan lamppu.
Ja tuossa se nyt yhä edelleen nukkui.
Miksipä ei olisi nukkunut? Alapää mietti. Sillä oli ollut rankan sorttinen päivä. Mitä kaikkea ne kolme olivat sille tehneet, selviäisi joskus myöhemmin, jos silloinkaan.
Alapää nousi jaloilleen ja veti peiton pois Heidin päältä. Sen yllä oli ainoastaan suuri, reisille asti ulottuva miesten t-paita. Laitoksen omaisuutta. Alapää rullasi paidan helmaa ylös, kunnes Heidin haaroväli tuli esiin. Hän tutkasi näkymää hyvän hetken ja mutisi sitten: ”Kyllähän tuollaisella kelpaa pissata. Leuka ylväästi pystyssä ja persereikä paljaana, kuten sinä sen käsittääkseni tykkäät tehdä.”
Hän jäi hetkiseksi paikalleen ja tarkensi kuuloaan. Oli epätodennäköistä, että kukaan tulisi tähän huoneeseen tai edes tähän kerrokseen ennen aamua, mutta varovaisuus oli posliinikulhon äiti. Erityisesti silloin, kun olit paljastanut omin lupinesi nukkuvan naisen pillun.
Sälekaihtimet olivat kiinni vain puolittain, ja niiden raoista hohkasi huoneeseen kelmeää kuunvaloa. Ilmassa leijui se kaikkien terveydenhoitotilojen ominaishaju –sangen pelottava, jos olit potilas, mutta muussa tapauksessa harmiton ja mitäänsanomaton.
Alapää nykäisi hihojaan ja paljasti Heidin rinnat venyttämällä t-paidan helman solisluille.
”Jopas”, Alapää sanoi. ”Jopas, jopas, jopas...”
Hän törkkäsi Heidin rintoja saadakseen käsityksen niiden koostumuksesta. Diagnoosi oli ennakko-odotuksen mukainen; tissit olivat pehmeät ja raskaat, lämpimät vellipussit.
”Tiedätkö”, Alapää sanoi naaraten katseellaan Margitin kirjoituspöytää, ”että meillä ihmisillä kiinnostuksen kohteet ja lahjakkuus kulkevat yleensä käsi kädessä.” Hänen silmänsä löysivät tietokoneen näyttöpäätteen ja faxin välistä kiiltävän purkin, jossa sojotti kymmenkunta kynää, sekä myöskin se, mitä hän oli hakemassa: viivoitin.
”Esimerkiksi joku, joka on kiinnostunut luovasta kirjoittamisesta, omaa siihen tavallisesti ainakin jonkin verran luontaista kykyä.” Alapää kurotti kättään ja poimi viivoittimen sormiinsa ”Asiaa voi katsoa myös päinvastaisesta suunnasta; ihminen, joka ei lainkaan hallitse matematiikkaa, tuskin haaveilee diplomi-insinöörin tutkinnosta.”
Alapää puristi huulensa yhteen ja asetti viivoittimen huolellisesti Heidin nännipihan päälle. Hän laski kasvojaan alemmas, kunnes saattoi lukea mittatuloksen. ”Ohhoh”, hän sanoi.
Hän vaihtoi viivoittimen mustaan Permanent Marker-tussiin, puraisi sen korkin irti ja piirsi Heidin oikeaan rintaan ison ja lihavan kahdeksikon. Hän toisti saman tempun vasemmalle rinnalle, painoi korkin paikalleen ja astui taaemmas tarkastelemaan työnsä jälkeä.
”Mutta niin, vielä tuohon aiempaan palatakseni... Minun nähdäkseni ihminen, jolla on kahdeksan senttiset nännipihat, omaa huomattavaa lahjakkuutta maidon tuottamiseen.”
Alapää laski Heidin t-paidan alas. ”Toivon mukaan sinäkin joskus –kenties hinkatessasi noita hyllyviä vellipusseja puhtaiksi– ymmärrät saman asian, ja teet työurasi jatkoa koskevat valinnat sen mukaisesti.”
Jorma Alapää oli sanonut sanottavansa, ja vankimielisairaalan päivä oli sen myötä pulkassa.
