perjantai 20. toukokuuta 2016

Anna ja sairaat ihmiset

1

Arja Laine ei kätellyt eikä tervehtinyt Annaa, vaan kehotti häntä ainoastaan astumaan sisään toimistoonsa ja sulkemaan oven kunnolla perässään. Kylmä vastaanotto ei suinkaan tullut Annalle minään yllätyksenä, vaikka hän olikin varovaisen optimistisesti toivonut jotain muuta. Otettuaan muutaman askeleen Anna pysähtyi ja jäi seisomaan keskelle kalliisti, mutta sangen mauttomasti sisustettua huonetta. Sitä hallitsivat edelleen tutut porkkanan väriset sohvat ja nojatuolit, jotka hakivat rumuudessa vertaisiaan. Samaa teki nurkassa jököttävä puolitoistametrinen pronssiveistos, irvokkaassa takakenossa seisova alaston mieshahmo, jonka miehiset osat olisivat saaneet aasialaisenkin huokaisemaan säälistä. Useampi neliömetri seinätilaa oli varattu kunniakirjoille ja kehystetyille valokuville, joissa jokaisessa Arja Laine näytti kättelevän jotakuta tuntematonta suuruutta mairea PR-hymy naamallaan. Koko kaameuden kruunasi silti ilmassa leijuva hien ja voimakkaan hajuveden löyhkä. Sen Anna muisti paremmin kuin halusi. Se oli saanut hänet aina voimaan pahoin.
Arja Laine istuutui muhkealle toimistotuolilleen, kohensi jakkupukunsa kauluksia ja risti sormensa työpöydälleen. Niissä kaikissa oli prameita kultasormuksia, peukalot ja vasen nimetön poislukien. ”Miten se vanha sanonta menikään?” hän kysyi. ”'Routa porsaan kotiin ajaa'.”
”Mmhh... Niin vissiin”, Anna mutisi pidellen katseensa lattiassa. Hän oli miettinyt tullessaan, olisiko hänen viisaampaa yrittää pidellä kiinni ylpeydestään, vaiko luopua siitä suosiolla ja nöyristellä. Hän oli päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Se oli ollut lopulta helppo päätös, sillä Arja Laine oli tämän hotellin omistaja ja toimitusjohtaja, koppava ja itseään ylettömästi arvostava pikku diktaattori, joka seisoi ylimmällä korokkeella ja joka halusi alaistensa pitävän sen poikkeuksetta mielessään.
”Paljonko siitä on jo aikaa?” Arja Laine kysyi. ”Kaksi vuotta? Kaksi ja puoli?”
Anna sanoi: ”Kolme vuotta marraskuussa.”
Nainen kohotti kulmiaan. ”Oh-hoh. Kolmeko todella? Kylläpäs aika rientää.” Hänen äänensä oli lempeä, melkeinpä sokerinen, mutta silmät olivat petoeläimen silmät, ja Anna huomasi niissä jotakin, jolle ei äkkiseltään keksinyt parempaa sanaa kuin ilkeys.
Katseltuaan Annaa hetkisen Arja Laine selvitti kurkkuaan kämmen nyrkkinä suun edessä ja sanoi sitten: ”Kuten sinä oletettavasti tiedät, minunlaiseni menestyvän ihmisen aika on kallista. Siksi ehdottaisinkin -mikäli et pane sitä pahaksesi- että jätämme muodollisuudet tällä erää tähän ja käymme asiaan. Toisin sanoen: Tee hyvin ja käänny ympäri ja kerro minulle, miksi tulit takaisin.”
Anna avasi suunsa, mutta sulki sen samantien. Oliko hän kuullut oikein? Käänny ympäri. Niinkö tuo tärkeilevä helttakaula oli sanonut? Hän vilkaisi taakseen, mutta näki vain mahongin värisen kirjahyllyn, johon oli ladottu metrikaupalla paksuselkäisiä romaaneja: Faulkneria, Hemingwayta, Steinbeckia... jopa Virginia Woolfia. Arja Laine ei ollut taatusti lukenut kirjoista ainuttakaan, tuskinpa oli edes avannut niitä. Anna arvelikin niiden tarkoituksena olevan vain antaa vierailijoille kultivoitunut vaikutelma hotellin johtajasta. Luultavasti temppu välillä tepsikin... joskin vain niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät tunteneet naista entuudestaan.
”Herätys, tyttö”, Arja Laine sanoi koputtaen pöytää rystysillään.
”Siis miksi?”
”Mitä 'miksi'?”
”Miksi minun pitää kääntyä?”
Arja Laineen suupielet kääntyivät alaspäin, hänen pikimustiksi maalattujen kulmiensa väliin ilmestyi syvä pystysuuntainen poimu. ”Koska minä en halua katsella kasvojasi, vaan pyöreää pikku pyllyäsi, kun me keskustelemme mahdollisesta paluustasi minun palkkalistoilleni.”
Anna seisoi paikallaan kuin lumouksen kivettämänä. Hänen sydämensä tykytti aivan liian lujaa. Hän saattoi tuntea, miten veri syöksyi hänen päähänsä. ”Öhh”, hän kuuli itsensä sanovan.
Tottakai hän oli tiennyt, ettei Arja Laine päästäisi häntä helpolla. Hän oli varautunut saamaan niskaansa haukkuja, varoituksen sanoja ja painavia uhkauksia siitä, että mikäli hän toistaisi kolmen vuoden takaisen temppunsa -tai käyttäytyisi ylipäänsä millään tavoin epäkunnioittavasti hotellin vieraita kohtaan- kilometritehdas odottaisi häntä sillä samaisella sekunnilla.
Mutta mihinkään tämänkaltaiseen hän ei ollut varautunut.
Niin ja mitä 'tämänkaltainen' varsinaisesti ottaen oli? Nöyryyttämistä, ääni Annan pään sisällä vastasi synkeästi. Tai miten olisi 'ahdistelua'. Seksuaalista sellaista. Vai sanottiinko jossain, etteivät naiset pysty siihen siinä missä miehetkin?
”Minä odotan”, Arja Laine sanoi tyynesti, silmät Annan silmiin lukkiutuneena. ”Pallo on sinulla, tyttöseni, mutta kello käy. Pelaatko sinä vai lähdetkö leipäjonoon?”
Anna nieleskeli kiukkua. Koppava lehmä halusi siis katsella hänen takamustaan? No okei. Mikäpäs siinä. Katsokoot. Saisipa syyn olla kateellinen. Arja Laineen Jaguarin tuhkakupissa oli luultavasti enemmän parkkikolikoita, kuin Annan pankkitilillä oli rahaa (kuusi euroa ja kuusitoista senttiä), mutta se ei muuttanut miksikään sitä tosiseikkaa, että heistä kahdesta Anna oli se, jonka perään miehet kääntyivät kadulla katsomaan.
Hän kakaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Hyvä on. Minä pelaan.” Sen jälkeen hän käänsi naiselle selkänsä ja alkoi selittää, miksi oli palannut.

2
Päivää aiemmin...
”Hei nyt minä keksin”, Noora huudahti. ”Soita sille... ääk. Apua. Mikä sen nimi olikaan...” Hän pyöritti käsiään etsien nimeä. ”Sille, sille, sille... Arja Laineelle!”
”En minä millään voi”, Anna vastasi apeasti.
”Höpön, höpön. Miten niin et muka voi? Varmana voit. Sen ikäinen harppu tuskin edes muistaa koko juttua enää. Mitä siitä jo on, kaksi vuotta? Vai kolme?”
”Kolme.”
Noora kurotti pöydän päälle ja otti Annan kädet omiinsa. ”Sinä olet ollut siellä töissä ennenkin, elikkä tämä kunnianarvoisa rouva harjanvarsi-syvällä-perseessä tietää, että sinä osaat ne hommat jo valmiiksi ja että siltä säästyy siksi paljon vaivaa...”
”En minä tiedä”, Anna aloitti, mutta vaikeni sitten, koska ei keksinyt lisättävää.
He istuivat hänen keittiössään, pino laskuja välissään pyöreällä pöydällä. Päällimmäisenä oli Annan luottokorttilasku, eikä sen loppusumma lakannut hämmästyttämästä häntä. Miten hitossa hän muka oli niin paljon törsännyt? Tai puhelinlasku, se joka oli pinossa seuraavana, miten se oli mahdollinen? Miten mikään niistä oli mahdollinen? Eikä laskujen joukossa ollut vielä mukana ensi kuun vuokraa, eikä tietenkään niitä uusia talvirenkaita, jotka hänen olisi kertakaikkiaan pakko ostaa, koska nykyiset olivat olleet jo viime talvena sileät kuin vauvan takapuoli.
Noora sanoi: ”Hei piristy vähän, kyllä sinä tästä selviät.”
”Epäilen.”
”Soita sille muijalle. Näytä että sinulla on munaa.”
”En voi.”
”Mikset muka voi? Joko se ottaa sinut takaisin töihin, tai ei ota. Siihen asiaan saa nopeasti selvyyden ja ei jää ainakaan mitään jossiteltavaa.”
Anna nosti kädet kasvoilleen ja hieroi tuskastuneena poskiaan. Muistikuvat siitä karmeasta maanantaiaamusta olivat yhä tuoreina hänen mielessään, aivan kuin koko jutusta olisi kulunut vain pari päivää eikä kolme vuotta...
...Se oli ollut sateinen ja harmaa aamu, kuten ne niin monesti loppusyksystä olivat, ja hän oli ollut pahalla tuulella jo töihin tullessaan. Mitään erityistä syytä siihen hän ei muistanut, eikä sellaista ehkä ollutkaan. Jos vituttaa niin vituttaa, kuten muuan entinen keihäänheittäjäkin oli joskus kertonut.
Sen sijaan Anna muisti hotellin ravintolassa aamiaistaan mussuttaneen pönäkän pikkumiehen, joka oli läimäyttänyt häntä takamukselle, kun hän oli kävellyt tämän pöydän ohitse pino tyhjiä tarjottimia käsissään. Hän oli parahtanut (yksinomaan kivusta, sillä lyönti ei ollut niinkään mikään leikiksi naamioitu seksistinen läpsäisy, vaan napakka ja satuttamismielessä annettu sivallus) ja kääntynyt miestä kohti aikeenaan sanoa tälle pari valittua sanaa, mutta silloin tämä oli napannut kiinni hänen hameensa helmasta, kiskaissut sitä ylöspäin ja sanonut pahasti sammaltaen: "Näytäpäs isille, kun mielesi selvästi tekee, mitä sinulla on jalkovälissäsi. Isin nääs tekee mieli haistaa sitä ja selvittää, kävitkö sinä pissalla ennen vai jälkeen aamusuihkun. Uh-huh-huh. Odotapas vain. Isi pistelee tuollaisen touhukkaan pikkulikan pullean tussun suihinsa.”
Anna oli astunut järkyttyneenä taaksepäin, ja ote hameesta oli irronnut. Peräytyessään hän oli kuitenkin iskenyt lonkkansa naapuripöydän kulmaan ja horjahtanut. Ei pahasti, mutta riittävästi silti; tarjottimet olivat luiskahtaneet hänen kyynervarsiltaan ja levinneet kolisten ja kalisten pikkumiehen jalkoihin.
Ravintolasaliin oli laskeutunut täydellinen hiljaisuus, jonka oli lopulta rikkonut pikkumiehen närkästynyt ääni: ”Soo! Katso nääs minkä sotkun teit, senkin istuen pissaava mämmikoura. Ja pelkästään siksi, että maksava asiakas, rehti tamperelainen kauppamies, osoitti vilpitöntä ja tervettä kiinnostusta tussuusi. Hyi häpeä. Sietäisit saada selkääsi.”
Anna oli seissyt paikallaan ja tuijottanut miestä suu ammollaan, kykenemättä ollenkaan tajuamaan kuulemaansa. Sitten jostain ei kovin kaukaa, kolmen tai ehkä neljän pöydän päästä, oli alkanut kuulua lapsen iloista puheenpulinaa: Hei äiti, kuulitko sinä, mitä tuo setä sanoi? Kuulitko äiti? Se sanoi, että tuolla tädillä on pullea tussu. Äiti hei, se sanoi, että se syö suihinsa sen tussun. Tiedätkö, äiti, että tussu tarkoittaa samaa kuin pimppi? Äiti, haluaako tuo setä oikeasti syödä tuon tädin pimpin, vaikka täti pissaa sieltä?
Ja silloin Anna oli säpsähtänyt hereille järkytyksen synnyttämästä lamauksesta. Sen paikalle oli astunut raivo, sumea ja verenpunainen. Hän oli napannut lattialta tarjottimen (hän muisti yhä elävästi siinä olleet voi– ja marmeladitahrat), nostanut sen kaksin käsin ylös päänsä päälle ja iskenyt sen sitten kaikin voimin pikkumiehen kiiltelevään kaljuun.
”Äk”, pikkumies oli sanonut.
Anna oli lyönyt uudestaan, tällä kertaa miehen viinan pöhöttämiin kasvoihin.
”Äkkk!”
Kolmas lyönti -Anna ei edes muistanut, minne se oli osunut- oli saanut pikkumiehen kellahtamaan tuoliltaan ja lysähtämään lattialle.
Kun Anna oli valmistautunut neljänteen lyöntiin, naapuripöydässä tyttöystävänsä kanssa istunut nuorukainen oli tarttunut kiinni hänen ranteisiinsa ja sanonut: ”Ota iisisti, okei? Eiköhän tuo törkyturpa oppinut jo läksynsä, vai mitä luulet?” Ja sen perään vähän hiljempaa, niin että vain Anna kuuli sen: ”Täällä kun on melkoisesti tuota yleisöä... pieniä lapsiakin.”
Anna oli harkinnut asiaa hetken, tajunnut nuorukaisen olevan oikeassa, nyökyttänyt tälle päätään ja antanut tämän ottaa tarjottimen käsistään.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Anna oli löytänyt itsensä kiukusta kihisseen Arja Laineen toimistosta. Ja toiset kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli kävellyt hotellin takapihan poikki autolleen irtisanomisilmoitus käsissään...
”Ja olihan sinulla hitto vieköön syytä lyödä sitä hyypiötä”, Noora sanoi kuin olisi kyennyt lukemaan Annan ajatukset. ”Kukaan täysijärkinen ei voi väittää, etteikö se sovistipossu suorastaan kerjännyt verta nenästään. Varmasti Arja Lainekin on jo tässä vaiheessa tajunnut sen ja katuu kovasti, että antoi sinulle potkut.”
Anna katsoi Nooraa... Nooraa, joka ei näemmä aikonut ikinä luovuttaa. ”No okei, okei... minä soitan sille”, hän huokaisi. ”Mutta jos se lyö luurin korvaan, olet Arnoldsin kahvin ja donitsin velkaa.”
Nooran kasvot syttyivät kuin jouluvalot. ”Jess! Jesjesjes! Hyvä Ansku! Ja kuule... jos se harppu lyö luurin noin nätin uraohjuksen korvaan, minä ostan niitä donitseja koko laatikollisen.”

3

”Vai että niin vakavia taloushuolia”, Arja Laine sanoi. ”Olet elänyt reilusti yli varojesi.”
”Mmh...”
”Sinun on tehnyt mieli kaikenlaista, etkä ole kyennyt hillitsemään itseäsi.”
”No... suunnilleen niin”, Anna sanoi.
”Ei suunnilleen, vaan täsmälleen.”
Anna puri hammasta. Hän vaistosi naisen tuijottavan takapuoltaan. Ei jalkoja, ei selkää, ei poninhännälle kietaistuja hiuksia. Ainoastaan peppua. Onneksi hän oli sentään pukenut jalkaansa farkut, eikä ohuita legginsejä. Se oli pieni lohtu, mutta lohtu kuitenkin.
Arja Laine sanoi: ”Oletko sinä oppinut kuluneen kolmen vuoden aikana tavoille?”
”Kyllä olen.”
”Hillitsemään itsesi, kuten aikuisen naisen tuleekin?”
”Olen.”
”Mh-hmm. Ehkä niin. Ehkä ei.”
Anna ei sanonut mitään. Hänen poskiaan kuumotti ja hän tiesi niiden punehtuneen. Piru vieköön, miten paljon häntä hävetti, vaikka hän oli tolkuttanut itselleen jo lukemattoman monta kertaa, että siihen ei ollut aihetta. Että Arja Laine oli heistä kahdesta se, jolla oli syytä hävetä. Mokoma korppu oli tässä se, joka oli päättänyt nöyryyttää taloudellisessa ahdingossa olevaa kanssaihmistään.
”Oletan tämän olevan helppo kysymys palvelualan työkokemusta omaavalle ihmiselle, mutta esitän sen silti”, Arja Laine sanoi. ”Kuka on aina oikeassa?”
”Asiakas.”
”Aivan oikein. Hyvä tyttö. Ja tämä aamiaista ravintolasalissa nauttinut tamperelainen herrasmies... ummh-” Anna kuuli naisen kahistelevan papereita, jotka oli asettanut pöydälle eteensä. ”-Pentti Hirvonen oli meidän asiakkaamme, eikö totta?”
Anna nyökkäsi. ”Oli.”
Lisää papereiden kahinaa. Sitten: ”Ole hyvä ja näytä minulle, mitä herra Hirvonen teki.”
”Siis häh?” Anna kääntyi katsomaan naista olkansa yli.
”Käsitykseni mukaan koko valitettavan välikohtauksen pani alulle herra Hirvonen tekemällä jotain, jonka sinä koit sopimattomaksi. Jotain, joka kohdistui takapuoleesi.”
Alati kasvavaa suuttumustaan nieleskellen Anna taputti farkkujaan vasemman takataskun kohdalta. ”Se läimäytti suunnilleen tuohon kohtaan.”
”Läimäytti kämmenellä, vai taputti sitä tuolla tavoin sormenpäillä?”
”Läimäytti.”
”Miksi sinä sitten taputit?”
”No enhän minä nyt itseäni halua lyödä sillä tavalla, että se tekee kipeää.”
”Oletin ilmaisseeni tahtoni riittävän selvästi, mutta nähtävästi erehdyin”, Arja Laine sanoi painokkaasti. ”Yritän kuitenkin vielä uudelleen, joten korvat hörölle, tyttö. Tee itsellesi täsmälleen niin, kuin herra Hirvonenkin sinulle teki.”
Anna nieleskeli, mutta hänen kurkkuunsa noussut klimppi ei suostunut liikahtamaankaan. Eikö tämä selin seisominen muka ollut riittävän alentavaa? Ilmeisesti ei. Ilmeisesti Arja Laine, aikuinen ja akateemisesti koulutettu ihminen, oli päättänyt yltää typerän käytöksen kilpasarjassa aivan uusiin korkeuksiin. Huh, miten säälittävä ämmä. Anna imi poskensa pullolleen ilmaa, päästi sen ulos ja läpsäytti sitten pakaraansa.
”Kutsutko sinä tuota sipaisua läimäytykseksi? Valitan, mutta ei kelpaa. Ei alkuunkaan.”
”Voi vittu yritä jo tajuta, etten minä halua satuttaa omaa pepp-”
”Itse asiassa”, Arja Laine keskeytti. ”Laske farmareitasi alemmas. Ota ne pois noilta pyöreiltä pakaroiltasi. Pikkuhousut myöskin. Kiitokseksi vitkastelusta saat luvan esittää demonstraation herra Hirvosen tekosista paljaalle pyllylle.”
”Mitäh? Enkä varmana”, Anna huudahti kääntyen ympäri. ”Minä voin pyytää anteeksi vaikka... no vaikka polvillani jos sinä sitä vaadit. Ja minä voin tehdä palkattomia ylityötunteja ja minä lupaan kunniasanalla, etten enää koskaan...”
Kännykkä Arja Laineen pöydällä pärähti soimaan. Hän poimi sen käteensä ja katsoi näyttöruutua. ”Pyydän kovasti anteeksi, tyttöseni, mutta minun on pakko vastata tähän. Kyseessä on erittäin tärkeä liikeasia.” Hän siirsi peukalonsa vastauspainikkeelle ja katseensa Annaan. ”Kun tämä puhelu päättyy, sinun pyllysi on oltava ilkosen alaston. Muussa tapauksessa...” Nainen nyökäytti päätään oven suuntaan. Sen jälkeen hän nosti kännykän korvalleen ja sanoi: ”Pääjohtaja Laine.”
Näkymätön koura rutisti Annan vatsanpohjaa. Lähde jo hyvä ihminen pois täältä ja käske tuon taikinanaamaisen kuvotuksen työntää hotellinsa sinne, minne ei päivä paista, hän sanoi itselleen. Sinä löydät kyllä muita töitä. Olisit jo löytänytkin, jos vain olisit etsinyt riittävän sinnikkäästi.
Se kuulosti hyvältä ja ennen kaikkea houkuttelevalta, mutta ei uskottavalta, sillä Anna oli etsinyt vähintäänkin sinnikkäästi. Hän oli soittanut ja lähettänyt sähköposteja ja käynyt jopa useiden firmojen ovilla, mutta laihoin tuloksin. Suurin osa oli sanonut suoralta kädeltä ei. Kaksi tai kolme oli ottanut hänen yhteystietonsa ylös ja luvannut ilmoitella, jos jonkinlaista hommaa jossain vaiheessa ehkä mahdollisesti ilmaantuisi, mutta toistaiseksi sellaiset ilmoitukset antoivat odottaa itseään. Yhden autogrillin myyjä, iäkäs mies rasvatahraisessa essussa, oli murahtanut, ettei töitä ollut, mutta että hän antaisi Annalle viisikymppisen 'pikaisista'. Tai jos kantti ei riittäisi sellaiseen, hän saisi tissejään vilauttamalla ilmaiset makkaraperunat.
”-egyptiläistä puuvillaa sen tulee ollakin”, Arja Laine pauhasi kännykkäänsä, ”mutta napeilla suljettavat pussilakanat eivät millään muotoa sovellu, sillä me täällä luonnollisesti mankeloimme kaikki liinavaatteemme-”
Anna painoi leukansa rintaa vasten ja katseli kulahtaneiden Converse-tossujensa kärkiä. Hän voisi ostaa uudet, jos hänellä olisi työpaikka. Vaikka ne valkoiset retrotyyliset Nike Air Maxit, joiden perään hän oli kuolannut jo pitkään. Ja uuden käsilaukun myöskin. Mulberryn ehkä. Eipäs vaan Michael Korsin. Aah ja oih, kyllä vain, sellaisen jonka näyttävyys meni jo pikkuisen mauttomuuden puolelle ja jossa roikkui iso kultainen MK-logo. Pelkästään sen välkähtely saisi Nooran valahtamaan vihreäksi kateudesta.
”-satiinikudosta, ehdottomasti. Niin kauan kuin minussa henki pihisee, tämän katon alle ei tuoda yhtä ainutta froteekankaista aluslakanaa-”
Anna puristi kätensä nyrkkeihin ja veti pari kertaa syvään henkeä. Niin masentavaa kuin se olikin myöntää, hänen vaihtoehtonsa olivat kortilla. Perimmäinen totuus kaikessa karmeudessaan oli, että Arja Laine oli hänen viimeinen toivonsa.
Hitaasti hän käänsi naiselle selkänsä, vei täriseviksi käyneet sormensa farkkujensa etumukselle ja napsautti niiden ylimmän napin auki.
”-ja tahdon muistuttaa vielä kerran, että tyynyliinojen on oltava kokoa kuusikymmentä kertaa kahdeksankymmentä, ei viisikymmentä kertaa kuusikymmentä. Minä en nähkääs pyöritä täällä mitään neuvolaa saati lastentarhaa-”
Toinen nappi aukesi, kolmaskin. Anna nytkytti farkkuja alemmas, kunnes sentin tai kahden verran pakaravakoa tuli esiin.
”-lisäksi toivon vilpittömästi, että toimitus tapahtuu tällä kertaa ennen joululomakauden alkua, eikä kaksi viikkoa sen jälkeen-”
Anna nytkytti uudelleen. Puolet hänen takapuolestaan oli paljaana. Hänen katseensa eksyi vahingossa nurkassa seisovaan pronssiveistokseen. Hyi olkoon, miten ruma se oli. Veistoksen silmät, sormenpäiden kokoiset painaumat sen sileissä kasvoissa, tuijottivat ahnaina hänen paljasta alavatsaansa ja häpykarvojaan. Nyt vasta koittikin onnen päivä, rumilus. Saat nähdä minun pimppini. Katso oikein kunnolla ja hyppää sen jälkeen mereen ja ruostu puhki.
Yksi nytkytys vielä. Farkut luiskahtivat reisille alushousut seuranaan. Anna tunsi viileän ilman uivan haaroihinsa.
”-täsmälleen niin, osuitte naulan kantaan; tämä ei ole mikään köyhälistön tienvarsimotelli, eikä täällä totta vieköön järjestetä minkään vasemmistopuolueen kunnallisvaalivalvojaisia... Aivan... Kiitos... Jään odottamaan... Samaa myös teille... Kuulemiin.”
Puhelu päättyi ja kännykkä kopsahti pöydälle. Annan vatsaa rutistava koura kiristi otettaan.
”Jopas jotakin”, Arja Laine sanoi melkein hilpeästi. ”Mikäli vanhat silmäni näkevät oikein, toimistossani seisoo solakka nuori nainen peppu paljaana. Minun lienee pakko myöntää, että olen yllättynyt. Vaihteen vuoksi positiivisesti.”
Anna ei sanonut mitään. Hän oli alistunut nöyryytettäväksi. Ja häntä raivostutti, että oli alistunut nöyryytettäväksi.
”Mutta nyt vihdoin ja viimein, Annaseni, sinä saat luvan näyttää minulle, miten herra Pentti Hirvonen tuota valkoista pikku pyllyäsi kuritti.”

4

Kämmen läsähti vasempaan pakaraan. Kipu tuli ja meni ja jätti jälkeensä puutuneen kuumotuksen. Anna ravisti kättään ja puhalsi pisteleviä sormenpäitään.
”Kiltti tyttö”, Arja Laine sanoi. ”Ole hyvä ja lyö uudelleen.”
Anna epäröi, mutta vain lyhyen hetken. Kuului napakka paukahdus, kun hänen avoin kämmenensä läiskähti toistamiseen paljaaseen maaliinsa.
”Erinomaista. Ääni kertoi tuon tehneen kipeää, ja ihosi punoitus vahvistaa asian. Lyö uudelleen.”
”Mutta se pask... se herra Hirvonen löi minua vain kerran”, Anna sanoi äänellä, joka oli nuottia tai kahta liian korkea, eikä enää aivan vakaa. ”Minä löin jo kaksi.”
”Stop. Ei noin. Sano: 'tuhmaa pikku pyllyäni'.”
Anna katsoi naista olkansa yli. ”Siis...?”
”Älä sano 'minua', vaan 'tuhmaa pikku pyllyäni'. Ymmärrätkö?”
Anna tuijotti Arja Lainetta silmät suurina ja täynnä epäuskoa. Eikö mokoman ämmän hävyttömyydellä ollut mitään rajaa?
”Noh? Antaa kuulua.”
Kiukun kyynel kirposi Annan silmänurkkaan ja valahti alas poskelle. Hän pyyhkäisi sen kädenselkäänsä ja sanoi: ”Se löi tuhmaa pikku pyllyäni vain yhden kerran.”
”Entä montako kertaa sinä löit herra Pentti Hirvosta?”
”Kaksi.”
”Tsot, tsot, tsot”, Arja Laine sanoi taputtaen pöydällään olevaa paperipinoa, kolmen vuoden takaisia kirjallisia valituksia, joita hotelliin oli aamiaisvälikohtauksen vanavedessä tulvinut ovista ja ikkunoista. ”Näiden mukaan sinä löit kolmesti, joten...”
Anna ymmärsi yskän. Hammas hampaasta, silmä silmästä ja täällä tänään kolme lyöntiä kolmesta lyönnistä. Hän puri alahuultaan, sivalsi takapuoltaan ja inahti tällä kertaa kivusta, vaikka oli vannonut itselleen, ettei päästäisi ääntäkään.
”Hyvin tehty. Ja vilpittömät pahoitteluni, mikäli tämä seuraava kuulostaa hieman tahdittomalta, mutta tuo punoitus todella pukee sinun pulleaa pikku peppuasi”, Arja Laine sanoi ja vilkaisi rannekelloaan. Sitten: ”Aika ei näemmä ole meille tänään armollinen, joten ole hyvä ja käy nyt nelinkontin, laske kasvosi lattiaan ja risti sormet takaraivollesi.”
Anna melkein kääntyi naisen suuntaan, mutta muisti viime tipassa haarojensa olevan paljaat ja tyytyikin vain katsomaan tätä olkansa yli. ”Minkä hiton takia?”
”Koska minä käskin.”
Anna harkitsi hetken kuulemaansa ja pudisti sen jälkeen tomerasti päätään. ”En”, hän sanoi. Arja Laine oli saanut leikkiä leikkinsä ja pitää häntä pilkkanaan, nöyryyttää häntä koko rahan edestä ja enemmänkin. Yhtään enempää hän ei aikonut enää niellä. Ei kertakaikkiaan. Hän pudisti uudestaan päätään ja sanoi niin painokkaasti kuin kykeni: ”Minä en mene mihinkään lattialle sellaiseen asentoon, en varsinkaan housut alhaalla. Ei sellaista voi mitenkään vaatia.”
Hän kuuli kirjoituspöydän vetolaatikon avautuvan ja kolahtavan kiinni. ”Katsopa tänne, kultaseni”, Arja Laine sanoi.
Anna käänsi taas päätään ja näki naisen pitelevän sormissaan paperia, jonka hän melkein heti tunnisti. Se oli valmis työsopimuspohja, täsmälleen samanlainen kuin se, jonka tämä oli repinyt silpuksi tässä samaisessa toimistossa kolme vuotta sitten.
”Tästä puuttuu yhtä ja toista”, Arja Laine sanoi. ”Nimesi ja sosiaaliturvatunnuksesi, työaika ja tuntipalkka. Minun allekirjoitukseni. Tiedäthän sinä, ne perusjutut.”
Anna ei osannut sanoa mitään, mutta se ei näyttänyt haittaavan Arja Lainetta, sillä tämä jatkoi keskeytyksettä: ”Minä olen äärimmäisen tietoinen riskeistä, mutta -laitettakoon se laupean sydämeni piikkiin- olen silti valmis kuoppaamaan menneet ja palkkaamaan sinut.” Hän piti pienen tauon, kuin taikuri ennen hämmästyttävimmän temppunsa huipennusta. ”Ikävä kyllä tämä syksyn koleus iskee niveliini vuosi vuodelta kovempaa, eikä kirjoituskäteni kerta kaikkiaan suostu liikkumaan, ellet sinä ole tuossa parketilla paljas takapuoli pystyssä ja minuun suunnattuna.”
”En minä hal-” Anna aloitti, mutta itkunpuuska pakotti hänet vaikenemaan ja painamaan käden suulleen.
”Tee hyvin ja käy kontillesi.”
Anna ravisti päätään.
”Käy kontillesi.”
Toinen ravistus.
”Käy heti paikalla kontillesi.”
”Mutta kun en minä halua”, Anna vinkaisi äänellä, joka oli niin kimeä, ettei hän ollut tuntea sitä omakseen.
”Vai ei se halua”, Arja Laine huusi iskien nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, että hopeinen valokuvakehys sen nurkassa kellahti kumoon. ”Haluamisilla ei ole täällä mitään merkitystä! Se lopettaa vitkuttelemasta! Se menee nelinkontin ja painaa lärvinsä parkettiin ja pyllistää! Se paljastaa minulle pienen persereikänsä ja se totta vieköön paljastaa minulle pienen persereikänsä juuri nyt tällä kirotulla sekunnilla!”

5

Anna kuuli kuulakärkikynän liikkuvan paperilla. Käytyään lattialle hän oli keskittynyt jonkin aikaa vain pidättelemään itkua, mutta rauhoituttuaan vähän hän oli sulkenut silmänsä ja kaivellut mielensä sopukoista Stockmannin laukkuosaston. Hän kävi siellä usein (Noora oli sanonut joskus kiusallaan, että Annan olisi syytä muuttaa se postiosoitteekseen) ja saattoi nyt nähdä sen aivan selvänä ja yksityiskohtaisena: Tuossa olivat DKNY:n laukut ja tuossa Versacet, tuolla vähän edempänä Burberryt ruutukuoseineen. Se oli vähän vanhemman väen merkki, tottakai, mutta jonain päivänä... Yhtäkkiä Anna haistoi katutason tuoksun, hajuvedet, joita hän rakasti melkein yhtä paljon kuin käsilaukkuja. Hänen sieraimensa värisivät. Hän erotti jonkin Escadan makean kesätuoksun ja YSL:n vanilijaisen Manifeston. Vai oliko se sittenkin hänen kestosuosikkinsa Addict...
”Sosiaaliturvatunnuksesi?” Arja Laine kysyi rikkoen pitkän hiljaisuuden ja kiskaisten Annan takaisin ankeaan todellisuuteen.
Anna nosti otsaansa pari senttiä irti lattiasta ja kertoi sen.
”Mh-hmm. Kaksikymmentäkaksivuotias siis. Nuori nainen. Elämä edessä ja tissit uhmakkaasti pystyssä. Entä kotiosoitteesi?”
Anna kertoi senkin ja jäi kuuntelemaan kynän liikkumista.
”Tuntipalkka”, Arja Laine julisti. ”Tahdotko uuden työntekijän lähtöpalkan, vaiko vanhan palkkasi? Jälkimmäinen vaihtoehto tekee euron ja kahdeksankymmentä senttiä enemmän työtuntia kohden, eli osapuilleen seitsemänkymmentä euroa viikossa.”
Anna ei tiennyt mitä sanoa. Oliko tuo kuvotus todella kysynyt, mitä hän uskoi tämän kysyneen, vai oliko hän kuullut väärin? Hän vilkaisi pronssiveistosta, joka näin sammakkoperspektiivistä katsottuna näytti -mikäli se oli ylipäänsä mahdollista- vieläkin rumemmalta.
”Niin? Miten on? Oletan sinun käsittävän, että mitä pidempään aikailet, sitä pidempään tuo tiedät-kyllä-mikä reikä on minun nähtävilläni.”
”Vanhan palkkani.”
”Kuten arvelinkin. Tee hyvin ja työnnä vasemman kätesi keskisormi takapuoleesi, niin asia on sovittu.”
Kun Anna ymmärsi kuulemansa, hänen kurkustaan karkasi lyhyt lapsenomainen parkaisu. Sen jälkeen jokin, ehkä itsesuojeluvaisto tai se vähä ylpeys, joka hänellä vielä oli jäljellä, otti ohjat käsiinsä: Hänen kämmenensä siirtyivät takaraivolta lattiaan ja alkoivat punnertaa hänen vartaloaan ylöspäin. Hän ehti nousta polvilleen, ennen kun Arja Laine avasi suunsa:
”Salli toki itsellesi pieni harkintahetki, ennen kuin teet seuraavan siirtosi. Sinä olet selvinnyt tähän asti... hmhh... No et kiitettävästi, mutta sangen tyydyttävästi. Myönnettäköön myös, että huomattavasti paremmin kuin odotin. Olisi kovasti sääli, mikäli tähänastiset ponnistelusi osoittautuisivat turhiksi, eikö totta?”
Anna painoi leukansa alas. ”En minä halua laittaa sitä.”
”Ole hyvä ja asetu takaisin pyllistysasentoon ja työnnä keskisormi takapuoleesi.”
”Enkä. En minä voi.” Anna pudisti päätään. ”En minä tekisi sellaista, vaikka- ”
”Vaikka yleisönä olisi ikioma poikaystävä tai aviomies? Et tietenkään, sehän olisi tavattoman alentavaa, nöyryyttävää kerrassaan. Tyttö kulta, minä ymmärrän sen mainiosti. Mutta tässä vaiheessa sinä tiedät täsmälleen yhtä hyvin kuin minäkin, ettei tämä ole mikään normaali työhaastattelu, jossa hymyillään jähmeästi ja vaihdetaan kohteliaisuuksia, vaan minun ehdoillani käytävä vaihtokauppa. Jos kyseiset ehdot eivät kelpaa, olet tietenkin vapaa nousemaan ja poistumaan. Jos kuitenkin käytät järkeäsi ja tunnustat itsellesi realiteetit, asetut pyllistysasentoon ja teet, kuten on määrätty.”
Anna pyyhki nenänalusensa kädenselkään ja räpytteli vetisiä silmiään. Arja Laine oli oikeassa, leikin henki oli käynyt hänelle selväksi. Selvää oli sekin, ettei nainen joustaisi vaatimuksestaan. Anna voisi vängätä vastaan koko iltapäivän, anella ja parkua kuin sylivauva, mutta Arja Laine ei heltyisi. Tämä pattitilanne oli mahdollista laukaista tasan kahdella tavalla. Koska Anna muisti pankkitilinsä saldon ja erääntyvien laskujensa yhteissumman, hän valitsi niistä vastenmielisemmän.
Alahuuli vapisten hän laskeutui kontilleen, painoi poskensa lattiaan ja työnsi keskisormensa sinne, minne ei ikinä olisi sitä uskonut työntävänsä. Samalla hänen silmänsä eksyivät puolivahingossa pronssiveistokseen. Anna olisi voinut vaikka vannoa, että se virnisti hänelle.

6

Anna kuuli Arja Laineen nousevan tuoliltaan, kävelevän työpöytänsä etupuolelle ja pysähtyvän aivan hänen taakseen.
”Pysy kiltisti paikallasi ja pidä sormi sisälläsi”, nainen sanoi ja kyykistyi polvet naksahdellen Annan vierelle.
Annan päässä kohisi. Sydän hänen rinnassaan jyskytti vaarallisen kovaa. Oli aivan mahdollista, ehkä jopa todennäköistä, että hän pyörtyisi. Ja mitä sen jälkeen tapahtuisikaan? Kun hän makaisi tässä lattialla tiedottomana ja avuttomana ja alapää paljaana. Sitä hän ei tohtinut edes ajatella.
Arja Laineen kämmen puristi hänen pohjettaan, liukui hänen polvitaipeeseensa ja jatkoi matkaansa ylös takareittä. Se kouraisi hänen kuumottavaa pakaraansa ja työntyi hänen jalkoväliinsä. Hänen suustaan karkasi hätääntynyt vinkaisu.
”Hyss-syss-syss. Älä kitise, vaan käyttäydy arvokkaasti, kuten täysi-ikäisen ihmisen tuleekin käyttäytyä”, Arja Laine sanoi sivellen hänen karvoitustaan. ”Tiedätkö muuten, että siistit ja tyylikkäästi sisustetut huoneet, laadukkaat ruoka- ja viinilistat, vuodevaatteet ja kaikki se muu... paska, näin karkeasti ilmaistuna... on merkityksetöntä ilman oikeanlaista henkilökuntaa.” Naisen sormet haukkasivat kiinni Annan karvoihin, pingottivat ne kireälle. ”Osaatko mahdollisesti kertoa, millaista henkilökuntaa tarkoitan?”
Anna yritti vastata, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Lopulta hän onnistui vain ynähtämään.
”Nöyrää ja tottelevaista”, Arja Laine sanoi vastaten omaan kysymykseensä. ”Oletko sinä sellainen?”
Anna taivutti päätään takakenoon ja nyökytti voipuneesti.
”Noinkohan lienee? Todista se. Tee hyvin ja ala liikuttaa sormeasi.”
”Ole kiltti...” Anna sopersi, mutta silloin Arja Laine tukisti hänen karvoitustaan niin kovaa, että hän kirkaisi kivusta.
”Nai pyllyäsi. Se ei ole ollenkaan vaikeaa. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Älä pakota minua erottamaan sinua näistä ihastuttavan pehmeistä alapääkarvoistasi. Voin näet vakuuttaa, että olen tehnyt sen aiemminkin. Ja ellet usko minun sanaani, kehotan sinua lähestymään asian tiimoilta Susannaa, joka toimii täällä kerrossiivoojana. Vapun aikaan suorittamani 'kerimisen' jälkeen sangen uutterana ja kuuliaisena sellaisena, lisättäköön vielä.”
Anna vastasi vikisemällä jotain, josta ei saanut selvää itsekään. Tukistusote kiristyi entisestään. Jokunen karva repesi irti ihosta. ”Auuh!”
”Ole hyvä ja ota pyllysi, kuten herra Pentti Hirvonen sen ottaisi, mikäli olisi tänään seurassamme. Tottele.”
Tuskainen irvistys kasvoillaan Anna työnsi sormeaan syvemmälle, veti sitä ulospäin, työnsi uudelleen sisään. Neljännen työnnön jälkeen Arja Laine vapautti hänen karvoituksensa, liu'utti sormensa hänen häpyhuulilleen ja puristi ne napakasti yhteen.
”Noin... Täsmälleen noin... Kuuliainen tyttö... Nai pientä pyllyäsi. Nai sitä oikein kunnolla. Näytä tädille, miten tuollainen kaunis tyttönen panee omaa pyllyään”, Arja Laine kuiskutti. ”Tee se, mistä herra Hirvonen monien muiden miesten tavoin saattaa vain haaveilla.”
Anna työnsi sormea sisäänsä, kunnes hänen rystysensä puristuivat vasten pakaroita. Hän haukkoi henkeä lyhyin, nykivin vedoin. Hän veti sormen ulos. Ja työnsi sen taas sisään.
”Mainiota”, Arja Laine sanoi kykenemättä peittämään äänestään huokuvaa mielihyvää. ”Kaltaisestasi edustavan näköisestä ja tottelevaisesta neidosta saattaa tulla tälle hotellille vielä suuri voimavara.” Hänen sormensa sivelivät Annan häpyhuulia, levittivät ne auki, sukelsivat niiden väliin. ”Senpä vuoksi, jos vain suinkin sallit minun esittää tällaisen pyynnön, älä tuota minulle enää pettymystä.” Arja Laine tunki peukalonsa Annan sisään. ”Äläkä missään tapauksessa unohda, kuka täällä on johdossa ja kuka tästä päivästä eteenpäin omistaa sinun tiukat reikäsi.”
”En unohda”, Anna uikutti.
”Se on ilahduttavaa ja huojentavaa kuulla. Se lämmittää suuresti mieltäni. Käyn noutamassa työsopimuksen pöydältäni, se näet kaipaa vielä allekirjoitustasi. Tee sillä välin hyvin ja työnnä toinenkin sormi pyllyysi.”
Lähettänyt klo 1 kommentti:

tiistai 17. marraskuuta 2015

Neiti Etsivä ja salaisuuksien puutarha

1.


Katselijoita oli kolme, kaksi tyttöä ja poika. He olivat nousseet matalan mäenharjanteen päälle ja kyykistyneet kellanruskeaan heinikkoon pysyäkseen paremmin piilossa. Harjanteen juurella, sadan metrin päässä heistä, jökötti ruosteinen aaltopeltirakennus, jonka julkisivua hallitsi iso liukuovi sekä melkein lukukelvottomaksi haalistunut kyltti: 'Autohuolto T:mi Kivesvaara'.

”Sehän on autio”, Sofia sanoi Charlotalle, tämän sangen kummallisen tutkimusretken järjestäjälle, kun he olivat pällistelleet rakennusta kokonaisen minuutin täydessä hiljaisuudessa. ”Se on mennyt konkurssiin taikka jotain.”

”Niin juuri, nimenomaan”, Charlotta sanoi. ”Mutta silti siellä käy yhtä mittaa porukkaa.”

Tobbe, joka oli lähtenyt mukaan lähinnä siksi, ettei ollut uskaltanut kieltäytyäkään, kysyi: ”Ai mitä porukkaa? Jotain rosvoja, vai?”

Charlotta kohautti olkapäitään. ”En minä tiedä... mutta ketkä muutkaan tuollaiseen rötisköön muka menisivät?”

”Jotkut kulkurit”, Sofia ehdotti. ”...Tai ehkä joku on ostanut sen tosi halvalla ja haluaa nyt kunnostaa sen.”

”Ei Suomessa ole mitään kulkureita”, Charlotta vastasi. ”Eikä siellä sitä paitsi käy aikuisia, vaan noin viisitoista ja kuusitoistavuotiaita.”

Juuri kun Sofia oli avaamassa suutaan, korjaamon pihaan kurvasi valkoinen mopoauto nostattaen sakean hiekkapilven perässään. Kolmikko heinikossa seurasi henkeään pidätellen, kun autosta nousi ulos mustatukkainen tyttö muovipussi kädessään. Tyttö vilkaisi pikaisesti tulosuuntaansa ja käveli sitten rakennuksen takapuolelle, pois heidän näköpiiristään. Viisi sekuntia myöhemmin he kuulivat oven kolahtavan kiinni.

”Siinäs näitte” Charlotta puuskaisi. ”Ihan varmana siellä tapahtuu jotakin hämäräperäistä.”

”Oi voi voi voi”, Tobbe vaikersi hieroen poskiaan ja näyttäen hyvin pelokkaalta, mikä sinänsä ei tullut toisille kovin suurena yllätyksenä, sillä harvassa olivat ne päivät, joina tämä ei pillahtanut ainakin kertaalleen itkuun jonkun täysin mitättömän pikkuasian takia. Pojat olivat yleisesti ottaen rohkeita, mutta Charlotan harmiksi juuri tämä hänen kaverinsa oli se säännön vahvistava poikkeus.

”Mitä mieltä sinä olet?” Charlotta kysyi kääntyen Sofian puoleen.

”No sitä mieltä, että sinulla on liian vilkas mielikuvitus.”

Vilkas mielikuvitus? Charlotta ei ollut uskoa korviaan. Hänen teki mieli ruveta kirkumaan, mutta hän puri alahuultaan ja pysytteli hiljaa. Miten ihmeessä Sofia oli noin kovapäinen? Miten hän ei muka nähnyt tässä hommassa mitään eriskummallista? Vanha, viittä vaille romahtanut peltihökkeli kuoppaisen soratien kyljessä ei ollut millään lailla houkuttelevan näköinen paikka, mutta niin vain se veti mopoautoilla liikkuvia nuoria puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Ellei siinä ollut jotain mätää, niin ei sitten missään.

Rauhoittuakseen Charlotta laski päässään kymmeneen ja sanoi sen jälkeen: ”Minusta meidän pitäisi tulla tänne yöllä uudestaan ja käydä katsomassa tuota paikkaa vähän lähempää.” Hän katsoi taas Tobbea, jonka kasvot olivat valkoiset kuin lakana. ”Eikö niin?”

”Eh-en minä oikein t-t-tiedä”, poika sai soperrettua.

”Käyttäisit päätäsi”, Charlotta sanoi. ”Miksi se mustatukkainen tyttö meni sinne? Kerropa minulle se.”

Tobbe sopersi taas jotakin. Tällä kertaa niin hiljaa, että siitä oli mahdoton saada selvää.

”Voihan vitsit teidän kanssanne”, Charlotta huokaisi ja istuutui alas.

”Eipäs, vaan vitsit sinun kanssasi”, Sofia sanoi. ”Aivan oikeasti sinulla on liikaa mielikuvitusta, enemmän kuin jollakin pikkuipanalla, joka leikkii Barbie-nukeilla ja jolla ei kasva edes-” Sofian katse oli harhaillut Charlotan t-paidan etumukseen, ja hän käänsi silmänsä nopeasti toiseen suuntaan.

”Kasva mitä?” kysyi Tobbe.

”Ei mitään tärkeää. Unohda.”

”Ai... Okei.”

”Ja jos tuolla oikeasti olisi joku mopoautorosvojen päämaja, niin kyllä poliisit olisivat sen jo saaneet selville”, Sofia sanoi taputtaen Charlotan polvea. ”Eikä koko asia edes kuulu meille millään tavalla.”

”Ei kuulukaan”, komppasi Tobbe. ”Eikö me voitaisi soittaa poliisille ja käskeä niitä käymään siellä vieraisilla?”

Charlotta hieroi ohimoitaan ja nieleskeli kiukkua. Että nämä hänen kaverinsa osasivatkin olla tomppeleita, niille piti vääntää aina kaikki rautalangasta. ”En minä voi niin vain soittaa ja sanoa, että heippa, menkää sinne vanhaan autokorjaamoon, se on täynnä rosvoja, ellei minulla ole siitä mitään todisteita.”

Sofia nyökytti. ”Totta.”

”Mitä me sitten tehdään?” Tobbe kysyi.

”Ei yhtikäs mitään”, Sofia sanoi. ”Unohdetaan koko juttu ja lähdetään kotiin.” Hän nousi seisomaan ja huiski kuivat heinänkorret housuistaan. ”Minulla on ainakin kauhea nälkä ja minä haluan jotakin syötävää.”


2.


Charlotta mutisi: ”Vellihousut.”

Hän sulki huoneensa oven, heittäytyi pitkäkseen sängylle ja jäi katselemaan happamana yöpöydällä selkäpuoli ylöspäin lojuvaa Neiti Etsivä-kirjaa. Hän oli lukenut sarjan kaikki osat vähintään kahdesti.

Unohdetaan koko juttu, oli Sofia sanonut. Charlotta oli toistellut tämän puheita päässään koko iltapäivän, aina vain vihaisempana. Hitto. Hän oli kutsunut kaverinsa mukaan hyvää hyvyyttään, valmiina jakamaan valokeilan heidän kanssaan, kun he ensin yhteisvoimin olisivat tuoneet päivänvaloon sen, mikä ikinä siellä korjaamolla olikaan meneillään.

Mutta ei. Ehei. Tobbe oli melkein pissannut housuihinsa ja Sofia oli verrannut häntä nukeilla leikkivään pikkulapseen, jonka mielikuvitus laukkasi turhan kovaa. Menomatkalla Sofia oli liikkunut kuin etana tervassa ja marmattanut tauotta, mutta kotiin päin tultaessa tämä oli melkein juossut. Tobbe ja Sofia olivat pelkureita ja itkupillejä kumpainenkin, pahimman sorttisia sellaisia.

Alakerrasta kantautuva äidin ääni sai Charlotan palaamaan synkeistä ajatuksistaan.

”Minä lähden nyt, älä valvo liian pitkään ja muista laittaa ovi lukkoon, ennen kuin menet nukkumaan.”

”En ja joo!”
Ulko-oven kolahdettua kiinni Charlotta pomppasi ylös ja seurasi ikkunastaan, miten äiti starttasi Volvonsa ja peruutti pois pihatieltä. Auton hävittyä näkyvistä hän tarkisti kännykästään kellonajan: 21.45. Äidin työvuoro päättyisi vasta aamukuudelta, joten hänellä oli koko yö aikaa tehdä se, mikä toisten jänistettyä oli jäänyt yksin hänen harteilleen.


3.


Vaikka elokuun lopun päivä olikin ollut melkein helteisen kuuma, nyt keskiyöllä, Charlotan kyykistellessä autokorjaamon pihamaata reunustavassa pajukossa, ilma oli muuttunut hyvinkin kylmäksi.

Sen vuoksi, monen muun syyn ohella tottakai, oli viisainta pysyä liikkeellä.

Charlotta vilkaisi vielä kerran korjaamolle tuovan tien suuntaan ja loikki sitten nopein ja äänettömin askelin rakennuksen sivuseinälle. Hän imi poskensa täyteen ilmaa ja puhalsi sen hitaasti ulos, ennen kuin jatkoi menoaan takapihan suuntaan, sinne minne mustatukkainen mopoautotyttökin oli päivällä mennyt.

Hän löysi kulman takaa oven, johon maalattu teksti 'Toimisto' oli haalistunut melkein näkymättömiin. Se ei ollut lukossa. Charlotta raotti sitä muutaman sentin ja kurkisti sisäpuolelle. Häntä tervehti pimeyden lisäksi haju, jota hän ei ainakaan äkkiseltään tunnistanut.

Pelko, joka oli nipistellyt hänen vatsaansa koko illan, kiristi otettaan ja aivan pieneksi hetkeksi Charlotan valtasi suunnaton halu kääntyä ympäri ja juosta takaisin kotiin niin kovaa kuin pääsi, mutta tuo tuntemus väistyi uteliaisuuden tieltä. Aivan sietämättömän uteliaisuuden.

Hän avasi ovea sen verran lisää, että mahtui pujahtamaan sisäpuolelle.

Paksun pölyhunnun peittämässä huoneessa oli yhä jäänteitä siitä, että se todella oli ollut joskus toimisto; toisella sivuseinällä seisoi painavan näköinen arkistokaappi ja toisella matala pöytä, jonka päällä lepäsi kirjoituskone ja jokin outo vempain, joka näytti Charlotasta aivan printterin ja puhelimen yhdistelmältä... niin järjetöntä kuin se olikin. Päätyseinällä suoraan häntä vastapäätä oli toinen ovi ja sen alta erottui heikko valonhohde. No niin, siellä se siis oli -salaisuus, jonka hän kohta selvittäisi.

Hän käveli toimiston poikki pitäen katseensa tiukasti kengissään. Viimeisistä viimeisin asia, jonka hän halusi tässä törkyisessä paikassa tehdä, oli kompastua johonkin lattialle unohtuneeseen lankapuhelimen johtoon ja kaatua pitkin pituuttaan.

Selvitettyään tiensä turvallisesti toiselle ovelle hän otti repun selästään ja digikameran sen sivutaskusta. Vielä pari syvää hengenvetoa, ennen kuin hän kurkisti sisään korjaamohalliin.

Näky, joka häntä odotti, sai hänen leukansa loksahtamaan auki.


4.


Kasveja oli yhteensä kymmenen ja ne oli asetettu multaämpäreissään kahteen viiden ryhmään. Molempien ryhmien päällä paloivat sokaisevan kirkkaat lamput.

Charlotta nosti käden varjostimeksi otsalleen, käveli varovaisin askelin lähinnä olevan viisikon luo ja hypisteli kasvien pitkiä, jonkin ison petolinnun jalan mallisia lehtiä. Samalla hän huomasi hiljakseen hurisevan tuulettimen, joka oli nostettu puiselle jakkaralle ja joka liikkui uneliaasti edestakaisin puhaltaen kasvien latvoihin ilmaa.

”Öö... öö...” Charlotta sanoi raapien poskeaan. Hän oli varautunut jos jonkinlaisiin löydöksiin, muttei mihinkään tällaiseen. Missä olivat seteliniput, kultakolikot ja timantit? Eihän tässä ollut laisinkaan järkeä. Miksi ihmeessä se mustatukkainen tyttö kavereineen oli valinnut pikku puutarhansa paikaksi tämän inhan rötiskön, kun oli vielä kaiken kukkuraksi kesä? Kasvoivathan kasvit ulkosallakin, hyvänen aika sentään.

Ja mitä kumman kasveja nämä edes olivat? Niissä ei näkynyt kukkia eikä marjoja eikä hedelmiä. Ainoastaan jotakin, joka näytti hänen mielestään lähinnä tomusokerilta.

Mutta ehkä tähän mysteeriin oli olemassa järkevä selitys. Ehkä tässä oli jotain, jota hän ei vielä ollut ymmärtänyt.

Charlotta käynnisti digikameransa, otti lehdistä pari lähikuvaa ja peruutti vähän kauemmas saadakseen vielä hyvän yleiskuvan, jossa näkyisi tämä eriskummallinen puutarha koko komeudessaan. Hän päätti, että näyttäisi kuvat aamulla Tobbelle ja Sofialle, vaikka ne pelkurit eivät sitä missään nimessä ansainneetkaan. Oli tietenkin hyvin epätodennäköistä, että kumpikaan heistä osaisi sanoa kuvista juuta tai jaata, mutta asiaan sai varmuuden vain yrittämällä ja...

Hän jähmettyi paikoilleen ja tarkensi kuuloaan. Hänen sydämensä jätti kaksi lyöntiä väliin ja ampaisi sitten täyteen laukkaan. Jostakin, ei edes kovin kaukaa, oli kuulunut ääni, jonkinlainen kolahdus.

Säikähdyksen synnyttämä lamaannus hellitti ja hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt yhtäkään piilopaikkaa. Vaikka toimistoon olikin jätetty ainakin puolet kalustosta, tämä varsinainen korjaamotila oli aivan kuin nuoltu puhtaaksi.

Nyt hän kuuli ulko-oven aukeavan, juuri sen saman oven, josta itse oli pujahtanut sisään. Joku puhui, mutta sanoista oli mahdoton saada selvää. Joku toinen naurahti. Nauru pani Charlotan jalat liikkeelle; hän kääntyi kannoillaan ympäri ja ryntäsi käsivarret suorina kohti rakennuksen etuosaa ja sen isoa liukuovea, ainoaa mahdollista pakotietä.

Aivan lattianrajassa oli nostokahva. Charlotta tarrasi siihen kiinni kaksin käsin ja yritti punnertaa oven auki, mutta se mokoma ei suostunut hievahtamaankaan ruosteen syövyttämillä kiskoillaan. ”Voi eih”, hän voihkaisi hampaidensa välistä samalla, kun kuuli sisemmän oven aukeavan.

”Mitä vittua?” käheä-ääninen tyttö huudahti saaden Charlotan melkein pyörtymään kauhusta.


5.


Toinen tulijoista, se sama mustatukkainen tyttö, jonka Charlotta ystävineen oli nähnyt jo päivällä, oli asettunut istumaan lattialle ja tutkaili nyt otsa rypyssä hänen digikameraansa. Tämän toveri, lihava tyttö, joka hengitti raskaasti iso kumpuvatsa kohoillen ja jonka nenässä roikkui tennispallon mentävä hopearengas, piteli sillä aikaa Charlottaa paikallaan.

Lopulta mustatukkainen tyttö laski kameran käsistään ja nousi ylös. Tutkailtuaan Charlottaa hetken vihreillä ja kissamaisilla silmillään hän sanoi: ”Sinä tulit tänne nuuskimaan ja ymmärsit ottaa oikein kamerankin mukaan todistusaineistoa varten.” Tyttö astui lähemmäs Charlottaa. Niin lähelle, että Charlotta saattoi haistaa hänen hengityksensä, tupakan ja Sisu-pastillit. ”Fiksua toimintaa tuollaiselta kakaralta.”

Lihava tyttö oli pysynyt tähän asti vaiti, mutta ravisti nyt Charlotan olkapäätä ja kysyi: ”Miten sinä sait tietää tästä paikasta ja miten moni muu tietää? Kerro!”

Charlotta oli keskittynyt viime minuutit vain pidättelemään itkua, ja onnistunutkin siinä paremmin kuin oli uskaltanut edes toivoa, mutta kun hän yritti vastata Lihapullan esittämään kysymykseen, hänen suustaan ei suostunut tulemaan ulos kuin kimeä pihahdus.

”Voi vittureikä”, Lihapulla huokaisi. ”Jos minun porukat saa tietää tästä, minä saan pakata kamani justiinsa sillä vitun hetkellä ja-”

”Älä jaksa vaahdota tyhjän takia”, mustatukkainen tyttö kivahti. ”Ei tuosta ipanasta tule meille harmia.”

Lihapullan suusta pääsi epäuskoinen naurahdus. ”Ei tule harmia?” Hän kiristi otettaan Charlotan olkavarresta, todennäköisesti aivan tiedostamattaan, ja sanoi korostetun selvästi: ”Kuule Jonna, kai sinä sentään ymmärrät, että tämä utelias pikkupaska menee täältä lähtiessään suoraan poliisiasemalle?”

Jonnaksi paljastunut tyttö veulasi purkkaansa ja sipaisi Charlotan leukaa. ”Eikä mene, ei lähellekään sitä.”

Hetkeen Lihapulla ei sanonut mitään. Sitten, puhuen tällä kertaa niin hiljaa, että tuulettimen hurina peitti sanat melkein alleen, hän sanoi: ”Tarkoitatko, että me tehdään sille jotakin pahaa?”

”En.”

”Koska en minä aivan sellaista ehkä halua... Taikka siis pilven kasvatus on kuitenkin pikkuisen eri luokan rikos, kuin joku-”

”En tarkoita sitä, usko jo.”

”Vaan mitä?” Lihapulla siirsi painoaan hermostuneen oloisena jalalta toiselle. ”Jos sinulla on joku suunnitelma, minä haluaisin kuulla sen. Käykö? Pliis. Oikeasti. Koska tämä vitun tilanne alkaa suoraan sanottuna aiheuttaa minulle stressiä. ”

Jonna sipaisi uudestaan Charlotan leukaa, mutta ei vetänytkään tällä kertaa kättään heti pois, vaan liu'utti etusormensa ylemmäs hänen huulilleen, siveli niitä hetkisen ja sanoi sitten: ”Minä ajattelin, että pahan sijaan me voitaisiin tehdä sille hyvää.”

Lihapulla ähkäisi: ”Mitä vittua sinä sekoilet?”

”Rauhoitu ja kuuntele”, Jonna sanoi painaen kätensä kupeiksi Charlotan korville.


6.


Neiti Etsivä, Paula Drew, jäi melkein jokaisessa kirjassa vangiksi, Charlotta muistutti itseään, kun Lihapulla laski hänet vatsalleen lattialle, väänsi hänen kätensä selän taakse ja sitoi hänen ranteensa kengännarulla yhteen. Ja aivan yhtä usein Paula selvisi pinteestä ehjin nahoin (joskus ihan omine avuineen ja joskus isänsä tai ystäviensä, Georgen ja Bessin, auttamana), mikä oli tärkeä seikka pitää mielessä. Samoin kuin tietysti se, mitä Jonna oli sanonut vähän ennen kuin oli tukkinut hänen korvansa -etteivät he tekisi hänelle pahaa.

Lihapulla käänsi Charlotan selälleen ja sulki hänen suunsa isolla palalla ruskeaa teippiä (se oli pakkausteippiä, Charlotta tiesi, koska isä pihisti sitä silloin tällöin työpaikaltaan), joka haisi inhottavalta ja myrkylliseltä. Hajusta seuraisi taatusti päänsärky.

Mutta syystä tai toisesta Charlotta ei enää pelännyt aivan niin paljoa, kuin tilanteen huomioiden olisi voinut luulla. Toki häntä yhä pelotti ja toki hän olisi ollut valmis maksamaan paljonkin, jotta olisi päässyt kotiin ja peiton alle, mutta hän ei ollut enää sen pyörryttävän pakokauhun vallassa, kuten oli ollut tyttöjen ottaessa hänet kiinni jumiin ruostuneen liukuoven luona. Charlotta vilkaisi vangitsijoitaan, jotka olivat siirtyneet vähän etäämmälle keskustelemaan jostakin, ja mietti, millainen seikkailu tämä koettelemus omalla tavallaan oli.

Kyllä vain, hän saattoi nähdä mielessään Tobben ja Sofian ihailevat katseet, kun hän kertoisi näille tämän yön hurjista tapahtumista; uskaliaasta tutkimusretkestä salaperäiseen puutarhaan, todistusaineiston hankkimisesta, kiinnijäämisestä roistoille ja... ja...

Niin. Seikkailun loppu ei ollut vielä selvillä, ja se harmillinen tosiseikka sai Charlotan parempaan suuntaan kulkeneen mielialan ottamaan pari askelta taaksepäin.

Hän katsoi taas tyttöjä, jotka näyttivät saaneet keskustelunsa päätökseen, ja muistutti itseään siitä, että niitä ne juurikin olivat: tyttöjä. Eivät murhamiehiä eivätkä pankkirosvoja eivätkä edes murtovarkaita, joilla oli aina taskulamput ja sorkkaraudat käsissään ja mustat naamiot silmillään, vaan pelkkiä tyttöjä. Jokusen vuoden häntä itseään vanhempia ja sen myötä myöskin suurempia ja vahvempia, mutta siltikin vain...

Hänen ajatuksensa katkesivat äkisti, kun hän näki Jonnan kiskovan hupparinsa pois yltään ja heittävän sen myttynä lattialle.

Charlotan sydän pomppasi kurkkuun, melkein kitalakeen asti. Moinen temppu ei olisi ollut hänestä laisinkaan niin huolestuttava, jos vaatteen alta olisi paljastunut t-paita tai toppi tai edes jonkinlainen aluspaita, mutta niin ei käynyt; Jonnan ylävartaloa peittivät ainoastaan mustat rintaliivit.

Ja sitten Jonna poimi hänen kameransa lattialta, tyrkkäsi sen Lihapullan syliin ja sanoi: ”Muista, että kasvojen pitää näkyä kunnolla.”


7.


Pelko salpasi Charlotan keuhkot, kun Jonna asettui polvilleen hänen viereensä ja avasi hänen takkinsa vetoketjun. Nyt hänelle oli viimein valkenemassa, mitä tytöt hänen varalleen olivat suunnitelleet, ja ymmärrys sai hänen itsehillintänsä viimeisetkin rippeet lentämään tiehensä.

Vetoketjun avaamista seuranneet asiat tuntuivat tapahtuvan sekunneissa, kuin yhtenä isona ryöpsähdyksenä; takin liepeet lensivät auki, paidan helma nousi ylös solisluille ja college-housut laskivat alas polviin, viileät sormet työntyivät alakautta hänen liiveihinsä ja siirsivät niiden kupit karmaisevan eleettömästi pois rinnoilta.

Veri syöksyi kohisten Charlotan päähän ja hän uskoi pyörtyvänsä aivan millä hetkellä hyvänsä. Hänen kurkustaan karkasi heikko vinkaisu, kun Jonnan kasvot ilmestyivät hänen näkökenttäänsä. ”Katso, sillä on pienet tissit”, hän kuuli tytön sanovan. ”Onko se varmasti päällä? Kuvaatko sinä? Zoomaa noihin tisuihin.”

Lihapullan ääni, se tuntui tulevan jostakin kaukaa, tai paremminkin syvältä, sanoi: ”Niinpä vittu näkyy olevan ja kuvaan minkä kerkeän, älä stressaa.”

Se mitä tapahtui seuraavaksi, ylitti kammottavuudessaan kaiken, mihin Charlotta oli viimeisen puoliminuuttisen aikana osannut varautua: Jonna laski päänsä alas, asetti huulensa vasten hänen vasenta rintaansa ja imaisi sen kokonaan suuhunsa. Samalla tytön käsi hamusi toisen rinnan otteeseensa ja nipisti sitä, väänsi nänniä puoli kierrosta myötäpäivään, täyden kierroksen vastapäivään ja venytti sitä lopuksi voimalla ylöspäin, kunnes koko rinta oli kiristynyt suipoksi, maidonvalkoiseksi tötteröksi.

Venytyksen synnyttämä kipu, joka oli niin voimakas että säteili valkoisina salamoina Charlotan kainaloon asti, säpsäytti hänet pois siitä kauhun horroksesta, johon oli vajonnut Jonnan käytyä kimppuunsa. Hän riuhtoi sidottuja käsiään, tamppasi lattiaa kantapäillään, nosti takaraivoaan ja näki Jonnan lommolle painuneen posken ja kohti kattoa venytetyn rintansa, jonka hattaranpunainen nänni oli rutistuksissa Jonnan mustiksi lakattujen kynsien välissä. Näky sai hänet parkaisemaan.

Lyhyen hetken kuluttua Jonnan käsi päästi irti rinnasta ja asettui Charlotan vatsalle, minkä jälkeen se liukui levynä hänen alushousuihinsa ja jatkoi kankaan alla vastustamattomasti menoaan, kunnes äkkiä pysähtyi, aivan kuin olisi löytänyt jotain, jota se ei ollut osannut odottaa.

Kuului maiskahdus, kun Jonna avasi suunsa ja antoi kuolasta kiiltävän rinnan luiskahtaa huuliensa välistä vapauteen. ”Meidän pikku nuuskijalla on täällä vähän pillukarvoja”, hän sanoi työntäen äkkipysäyksen tehnyttä kättään sentin tai pari pidemmälle.

”Hip hurraa”, Lihapulla sanoi ponnetomasti kameran takaa. ”Hommataan sille mitali.”

Jonna hivutti kättään pidemmälle, kunnes se oli rannetta myöten Charlotan pikkuhousuissa. Charlotta tunsi kämmenen asettuvan kupiksi häpyhuultensa päälle ja sitten yhden sormen, se lieni Jonnan keskisormi, koukistuvan.

Charlotan takaraivo putosi vaimeasti kopsahtaen lattiaan. Kohina hänen päässään lisäsi kierroksia yltyen nopeasti kaiken muun äänen peittäväksi jylinäksi. Hän oli saanut kyllikseen, enemmän kuin kyllikseen. Ja eihän näin edes kuulunut käydä, vaan Neiti Etsivän oli määrä pelastua viime tipassa. Missä olivat Sofia ja Tobbe? Miksi he eivät jo rynnänneet apujoukot mukanaan paikalle?

Charlotta tunsi sormen liukuvan häpyhuultensa välissä. Ensin ylöspäin ja sitten alas ja taas pienen matkan ylös, jonka jälkeen se pysähtyi ja alkoi työntyä hänen sisäänsä.

Se oli liikaa. Charlotta pyörtyi.


8.


Käsi taputti Charlotan oikeaa poskea.

”Kukkuu, kullanmuru.”

Häntä taputettiin uudelleen, tällä kertaa vasemmalle poskelle. Ja sen jälkeen taas oikealle.

”Herätys, törrötissi.”

Charlotta raotti silmiään ja käänsi lyijynraskaalta tuntuvaa päätään hitaasti sivulta toiselle. Hän tajusi olevansa istuma-asennossa. Hyvin loivassa sellaisessa, puolittain makuulla melkeinpä. Mutta voi miten puutuneilta hänen aivonsa tuntuivatkaan... Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Hän laski katseensa alas ja näki hämmästyksekseen kahden sijaan neljä jalkaa. Niistä keskimmäiset olivat hänen omansa ja varpaita myöten ilkosen alastomat. Uloimmat jalat, hänen omiaan selvästi pidemmät ja paksummat, olivat sen sijaan piilossa mustissa farkuissa ja linttaan astutuissa Converse-tossuissa. Charlotta ynähti vaisusti, laski taas katsettaan ja näki vatsansa ja kymmenisen senttiä napansa alapuolella kulkevan rusketusrajan. Toiset kymmenen senttiä alempana olivat hänen häpykarvansa. Ne, jotka Sofia oli nähnyt maauimalassa heinäkuussa ja joista tämä oli lapsellisuuksissaan kertonut Tobbelle, joka oli alkanut hihittää kuin mikäkin heikkopäinen...

Charlotan tokkuraiset ajatukset katkesivat, kun joku nipisti hänen poskeaan. Sitten tuon jonkun sormet siirtyivät hänen otsalleen ja kallistivat hänen päätään taaksepäin, kunnes hänen takaraivonsa asettui vasten jotakin pehmeää.

Mopoautotytön tissit... Jonnan tissit, Charlotta ajatteli sekavasti, kun sormet ottivat lujan otteen hänen päästään kääntäen sitä neljänneskierroksen, niin että hänen poskensa lepäsi tukevasti vasten rintaliivien mustaa ja pitsikoristeista kuppia.

”Vieläkö sen akussa on virtaa?” Jonnan ääni kysyi aivan Charlotan päälaen yläpuolelta.

”Ööh”, sanoi Lihapulla, joka oli piilossa jossakin Charlotan näkökentän ulkopuolella. ”Kuusi prosenttia.”

”Okei, hyvä.”

”Se ei välttämättä riitä.”

Charlotta säpsähti tuntiessaan Jonnan käden asettuvan paljaalle vatsalleen. Etusormi painoi kevyesti hänen napaansa, pikkusormi silitti häntä rusketusrajan kohdilta. Äkkiä hänet valtasi suunnaton halu nostaa poskensa pois Jonnan rinnalta, mutta pelko esti häntä toimimasta.

”Se riittää enemmän kuin hyvin”, Jonna sanoi.

”Et sinä voi olla varma siitä”, Lihapulla vänkäsi. ”Tuo rääpäle on niin peloissaan, että sinä saat hinkata sitä koko yön ja päivän ja vielä toisen yön, ennen kuin se edes kost-”

”Älä ole noin negatiivinen”, Jonna sanoi napaten Charlotan häpykarvoja kynsiinsä ja pingottaen ne kireälle. ”Kyllä minä tiedän, miten tällainen pikkupupunen hoidellaan.”

Lihapulla huokaisi painokkaasti, mutta ei jatkanut väittelyä, vaan sanoi sen sijaan: ”Tee temppusi, akku putosi juuri viiteen prosenttiin.”


9.


Charlotta tiesi, mitä itsetyydytys oli ja (kiitos Tobben rumia puheita rakastavan isoveljen) tiesi vielä senkin, miten se tehtiin. Tai harrastettiin. Tai mikä se oikea ilmaisu ikinä olikaan. Tobben isoveljen tiedot olivat tosin vaikuttaneet aika summittaisilta, mitä tyttöihin tuli, mutta tämä oli korvannut sen selostamalla poikien touhuista sitäkin tarkemmin Charlotan ja Sofian kuunnellessa häntä hetki hetkeltä punastuneempina.

Nyt Jonna itsetyydytti häntä, vaikkakaan tuo sana ei tainnut olla ihan oikea; itsetyydytys, kuten sana itsessäänkin jo selvästi kertoi, tehtiin itse. Ja sen lisäksi (tämän Charlotta oli päätellyt itse ilman Tobben isoveljen avustusta) se kuului tehdä salaa, ilman että kukaan toinen näki sitä. Nyt sen näki hänen lisäkseen kaksi ihmistä, joista toinen vieläpä tallensi sitä digikameralla... Näin ollen se, mitä Jonna oli hänelle parhaillaan tekemässä, ei ollut itsetyydytystä. Mutta ei se voinut olla myöskään seksiä, sillä seksissä (sen tiesi ihan jokainen) tarvittiin tyttö ja poika. Tai 'muna ja pillu', kuten Tobben veli oli joskus kertonut aivan noin ohimennen pelatessaan pleikkaria.

”Neljä prosenttia”, Lihapulla ilmoitti.

Jonnan kämmen jatkoi sitä, mitä 'se' nyt sitten olikaan; hyväili Charlotan häpyhuulia liikkuen välillä edestakaisin ja välillä pyörien, välillä hitaasti ja välillä nopeasti, välillä kevyesti sivellen ja välillä lujasti puristellen. Ensimmäiset kaksi tai kolme minuuttia, ehkä jopa neljäkin, Charlotta oli rimpuillut raivokkaasti vastaan, riuhtonut sidottuja käsiään ja koukistellut jalkojaan ja yrittänyt keikauttaa itsensä kyljelleen, mutta Jonna oli pidellyt häntä eleettömästi ja jotenkin lohduttoman helposti aloillaan. Kun Charlotta oli viimein luovuttanut toivottaman taistelun ja alistunut ottamaan vastaan sen, minkä Jonna oli hänelle päättänyt tehdä, tämä oli suukottanut hänen päälakeaan ja kutsunut häntä kiltiksi tytöksi.

Miten kauan siitä jo oli? Charlotta ei tiennyt. Hänellä ei suoraan sanottuna ollut asiasta minkäänlaista käsitystä. Totuus oli, että hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi ja että hänen haaroväliään hierova käsi, joka oli lämmin kuin patterin päällä kuivattu villasukka, oli saanut hänen olonsa entistäkin raukeammaksi ja (Charlotta mietti hetken, mutta myönsi sen sitten) alkanut jopa tuntua jollakin oudolla ja osin ällöttävälläkin tavalla mukavalta. Eikä siitä tosiasiasta päässyt mihinkään, että hänen niskassaan tuntui se lämmin mielihyvän kutitus.

”Se ihan selkeästi tykkää sinusta”, Lihapulla sanoi kameran takaa. ”Kaksi prosenttia.”

”Tietenkin se tykkää”, Jonna sanoi, ”ja minä tykkään suoraan takaisin.” Hän otti kiinni Charlotan leuasta ja käänsi tämän kasvot ylös kohti omiaan. ”Se on niin söpöinen, että tekisi ihan mieli syödä se, ahmia sen pieni ja pullea pimppi suihini.”

Lihapulla pärähti nauruun. ”Voi vittureikä sinun juttujasi... Sairasta, niin sairasta.”

”Sinä et vain ymmärrä romantiikkaa”, Jonna sanoi raottaen Charlotan häpyhuulia ja sivellen vakoa sormenpäällään. ”Toisin kuin minä ja tämä minun uusi tyttöystäväni.”

”Sinun tyttöystäväsi kamerasta alkaa olla puhti pois, kuten taitaa olla tyttöystävästä itsestäänkin”, Lihapulla sanoi huvittuneena, ”joten vähemmän puhetta ja enemmän runkkua.”

Se kutkuttava mielihyvän tunne, jonka Charlotta oli aina tuntenut juurikin niskassaan, oli nyt valunut alemmas vatsanseudulle. Oikeastaan vielä vähän sitäkin alemmas. Tunne ei tosin ollut aivan sama, kuin se niskavilloja kutittava tunne, mutta lähellä sitä. Samaa sukua. Tämä tunne oli vain jollakin tavoin vielä...

Yhtäkkiä Charlotta voihkaisi ja hänen vartalonsa nytkähti kuin pienen sähköiskun voimasta. Hänen paljas pyllynsä kohosi lattiasta ja hänen lantionsa työntyi eteenpäin, melkeinpä kuin omasta tahdostaan, painuen lujemmin vasten Jonnan kämmentä.

”Ei vittu”, Charlotta kuuli Lihapullan sanovan epäuskoisella äänellä. ”Ei ole todellista, ei vittu millään.”

Jonna ei sanonut mitään, mutta tämän kämmen alkoi hieroa Charlotan alapäätä kovempaa, aivan kuin vastaten lantion liikahdukseen antamalla sille samalla mitalla takaisin.

Taaskin Charlotta huomasi voihkaisevansa. Samaten hän huomasi pakaroidensa irronneen kokonaan lattiasta ja Jonnan toisen käden liukuneen niiden alle.

”Hyvä tyttö”, Jonna kuiskutti ja puristi hänen takapuoltaan. ”Laukea nyt kiltisti.” Vielä toinen puristus, jonka jälkeen Jonnan käsi liikahti keskemmälle... aivan keskelle. Sitten sormi, Charlotta ei voinut tietää mikä niistä, liukui pakaroiden väliin ja sen jälkeen hitaasti alaspäin pysähtyen viimein siihen kohtaan, mihin hän ei olisi ikinä arvannut sen pysähtyvän. Tätä Tobben velikään ei tiedä, Charlotta ajatteli tokkuraisesti, lasittunut katse kameran vihreään led-valoon lukittuneena.

”Oli tuhmaa tulla tänne ilman lupaa”, Jonna sanoi puristaen hänen haarojaan. ”Ja sen vuoksi... tai sanotaan mieluummin, että rangaistuksena siitä, sinä joudut laukeamaan sormi pyllyssäsi.”

Charlotta oli hädin tuskin ehtinyt ymmärtää kuulemansa, kun Jonnan sormi jo työntyi hänen takapuoleensa. Ei kovin syvälle eikä tehden juurikaan kipeää, mutta silti äkillinen ja voimakas inhotuksen tunne sai Charlotan vatsan kramppaamaan. Hänen kaulajänteensä kiristyivät ja hänen päänsä ponnahti irti Jonnan rinnoilta, kun täysi ymmärrys tapahtuneesta velloi hänen ylitseen. Hänen pyllyssään oli sormi. Mustatukkainen mopoautotyttö, jota hän Tobben ja Sofian kanssa oli päivällä heinikosta käsin vakoillut, oli työntänyt sormensa hänen pyllyreikäänsä. Sinne, minne kukaan ei ollut työntänyt mitään sitten Alma-tädin, joka kerran kauan sitten oli tahtonut väen väkisin mitata hänen kuumeensa saatuaan jostain kumman syystä päähänsä, että hän oli sairastunut angiinaan.

Jostakin hyvin läheltä kuului Lihapullan eleetön ääni: ”Kamera piippasi. Se sammuu kohta.”

Jonna ei taaskaan vastannut kaverilleen, mutta hänen pysähdyksissä ollut kätensä lähti liikkeelle alkaen taas hieroa ja hangata ja puristella Charlotan haaroväliä.

Ja niin outoa kuin se olikin, nuo liikkeet melkein kuin häivyttivät sen kuvotuksen, jonka Charlotan takapuoleen tunkeutunut sormi oli synnyttänyt, korvaten sen sillä mukavalla, vatsan alapuolella tuntuvalla kutkutuksella.

Charlotta antoi päänsä kellahtaa taas takakenoon, vasten Jonnan liivejä ja niissä pullottavia isoja ja pehmeitä rintoja. Hän puristi silmänsä kiinni ja antoi Jonnan viedä loppuun sen, mitä tämä hänelle oli tekemässä.


9.


He vapauttivat Charlotan kädet ja repäisivät suuteipin pois. Jonna pyöritti sen käsissään ruskeaksi palloksi ja viskasi sen sivummalle. He antoivat Charlotan pukeutua rauhassa, minkä jälkeen Jonna kysyi: ”Kuka muu tietää tästä paikasta?”

Charlotta vastasi niin rehellisesti kuin osasi, selitti miten oli raahannut ystävänsä heinikkoiselle harjulle ja miten nämä olivat melkeinpä luikkineet pakosalle, kun hän oli ehdottanut rakennuksen tarkempaa tutkimista.

Jonna nyökytti päätään, otti kameran Lihapullan sormista ja asetti sen rintojaan vasten. ”Ymmärrät varmasti, että tämä jää meille.”

”Ikuisiksi ajoiksi”, Lihapulla sanoi.

”Hys nyt siinä, yritetään olla fiksusti”, Jonna sanoi.

Lihapulla muljautti silmiään, mutisi huultensa välistä jotakin, jota tuskin itsekään kuuli, ja käveli muutaman metrin päähän jääden seisomaan paikoilleen loukatun näköisenä.

Jonna kääntyi taas katsomaan Charlottaa ja heilautti peukaloaan kasvien suuntaan. ”Jos sinä kerrot tuosta jollekin... kenellekään-” Hän naputti kameraa kynnellään. ”-tämä video menee nettiin ja kaikkien nähtäville. Minä en todellakaan halua tehdä niin, mutta jos minun on pakko-”

”Seitsemän miljardia ihmistä näkee, että sinulla on kohtalaisen kokoiset tissit ja karvapillu... Mukaanlukien teidän luokan pojat, jotka varmana runkkaa sen jälkeen kikkelinsä punaisiksi”, Lihapulla kailotti saaden Jonnalta siitä hyvästä vihaisen katseen.

Charlotta lupasi, ettei kertoisi. Ja ettei ikinä tulisi takaisin.

Jälkimmäinen lupaus sai Jonnan hymyilemään. ”Ihan miten haluat, mutta sinä olet aina tervetullut poikkeamaan, jos vaikka haluat uusintakierroksen.”


Siihen Charlotta ei vastannut mitään, vaan laski katseensa alas ja odotti, kunnes sai luvan lähteä.
Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)