Syntiset mätisäkit

1.

Erska oli jo tekemässä lähtöä, marssimassa tyhjä termospullo kainalossaan kohti viikonloppuvapaita, mutta toimiston suunnalta kantautuva puheenpulina sai hänet pysähtymään kellokorttikoneen luona ja tarkentamaan kuuloaan.

”Miettikää, miten ne heiluu”, kuului se laiha kesätyöpoika sanovan, se jonka nimeä Erska ei vieläkään muistanut.

”Varsinkin jos se on kontillaan”, sanoi Illu.

Uteliaisuus vei voiton. Erska kääntyi ympäri, käveli toimiston ovelle ja kurkisti sisään. Koko autokorjaamon henkilökunta (hän ja kahdesti viikossa käyvä sihteeri poislukien) oli kerääntynyt tietokoneen ympärille katselemaan jotakin ilmeisen mielenkiintoista.

Nähdessään hänet Yrpä viittoi häntä astumaan peremmälle. ”Hei teepä itsellesi palvelus ja tule vilkaisemaan.”

Erska ei ollut yhtään varma, halusiko nähdä, mikä oli saanut hänen työkaverinsa niin kovasti tohkeisiinsa. Mutta emmittyään tovin hän astui sisäpuolelle, pujotteli ohi kopiokoneen ja mappihyllyn ja kurkotti sitten päätään Illun olan yli nähdäkseen, mistä tässä hässäkässä oli kyse.

No niin tietysti: tissikuva. Olisihan hänen se pitänyt arvatakin. Takapuoli ja rinnat olivat ne kaksi asiaa, joita kohtaan näillä hänen työkavereillaan (aikuisilla miehillä, hyvänen aika sentään) riitti loputtomasti kiinnostusta.

”Noh?” Illu sanoi tökäten häntä kyynerpäällään. ”Mitä mieltä olet?”

Erska, jonka näkö ei ollut enää kuin ennen vanhaan, siristi silmiään ja työnsi päätään lähemmäs kohti ikäloppua putkinäyttöä. Mustavalkoinen kuva oli rajattu sangen amatöörimäisesti; nuoren naisen kasvot leikkautuivat poikki alaluomien kohdilta ja vähintään puolet kuvasta oli vallannut hänen povensa -tummaan ja kerrassaan mauttoman avokaulaiseen toppiin ahdetut tissit.

”Kookkaat rinnat”, Erska sanoi. ”Eiköhän se liene aivan luonnollinen asia. Ei siinä minusta ole-”

”Ei vaan järjettömät utareet”, sanoi kesätyöpoika, joka istui tuolilla koneen edessä hiiri kädessään. Poika sahasi kursoria rintojen välissä ylös ja alas. ”Uuh, miten tuo vako vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu.”

Niinhän se teki, jatkui jatkumistaan, mutta kuvassa oli jotakin, joka häiritsi Erskaa. Hän vain ei osannut sanoa tarkalleen mitä. ”Mikä kumman sivusto tämä tämmöinen on?” hän kysyi, koska ei muuta kysyttävää äkkiseltään keksinyt.

”Galtsu.” Kesätyöpoika klikkasi hiirtä. Säädytön rintakuva häipyi ja sen paikalle ilmestyi postimerkin kokoisten pikkukuvien ruudukko.

”Kaltsu?”

”Irc-galleria”, sanoi Illu. ”Facen ja Instan edeltäjä tavallaan. Nykyään viittä vaille kuollut paikka, Suomen ikioma Myspace.”

Erska raapi leukaansa ja yritti sulatella kuulemaansa, mutta se tuntui toivottamalta tehtävältä. Oliko Illu puhunut hänelle pelkkää siansaksaa? Pelleillyt vanhemman miehen kustannuksella, kuten välillä tapasi tehdä?

”Se on nettisivu, mihin kuka tahansa saa ladata kuviaan muiden katsottavaksi ja kommentoitavaksi”, sanoi kesätyöpoika nähdessään hänen häkeltyneen ilmeensä.

”Ai ahah... Jaaha juu.”

”Ei ihan kaikenlaisia kuvia kuitenkaan”, sanoi Yrpä kouraisten haarojaan. ”Nimimerkillä 'kokemusta on'.”

Kesätyöpoika klikkasi taas hiirtä. Näyttöruudulle aukesi iso kuva, edellisen tapainen, mutta tällä kertaa värillinen ja paremmalla kameralla otettu; katsoja ei mitenkään voinut olla erottamatta valkoisissa rinnoissa erottuvia sinertäviä verisuonia. Nainenhan suorastaan tyrkytti rintamustaan kaiken kansan silmille. O tempora, o mores, Erska ajatteli happamasti.

”Tuo tuossa on sitä tasa-arvoa parhaimmillaan”, murahti Yrpä. ”Erehdypä laittamaan yksi vaivainen kuva kullistasi, ja ylläpito poistaa paitsi kuvan myös koko profiilisi.” Hän koputti näyttöä rystysellään. ”Mutta tuollaiset suonekkaat mätisäkit eivät ole mikään ongelma kenellekään.”

Illu purskahti nauruun ja läimäytti Yrpää olalle. ”Piste ylläpidolle. Sori vain, mutta minä en kullikuvien poistamisesta osaa olla kiukkuinen.”

Yrpä sanoi hampaidensa välistä jotain, josta kukaan ei saanut selvää, veti lippalakin syvemmälle päähänsä ja käveli ulos toimistosta jättäen jälkeensä vain ominaistuoksunsa; moottoriöljyn ja tupakan. Pian kuului kellokorttikoneen raksutus ja heti sen perään ulko-oven kolahdus.

”Avaa joku toinen kuva”, Illu sanoi vetäen itselleen tuolin. ”Lyön lomarahat vetoa, että joissain noista vilahtaa nännipiha. Tuollaisissa lolloissa on pakosti tosi laajat sellaiset.”

Kesätyöpoika teki työtä käskettyä.

Kun seuraava kuva aukesi, Erska tunsi ilman karkaavan keuhkoistaan. Hänen sydämensä jätti väliin lyönnin tai kaksi ja ampaisi sitten täyteen laukkaan. Voi herranen aika sentään. Kuvassa ei näkynyt nännipihaa, eikä juuri tissejäkään, mutta tatuointi kylläkin; pieni musta siipikuvio naisen oikeassa olkapäässä. Sen Erska oli nähnyt ennenkin.

”Näkeekö tuosta jollain lailla henkilön nimeä?” hän hönkäisi äänellä, joka ei ollut täysin vakaa.

”Miten niin?” Illu kysyi ja kääntyi häntä kohti iso virne naamallaan. ”Meinaatko ottaa tuosta kesäheilan? Lutkuttaa noita löllyköitä ja tuupata sitä joka reikään? Mitä luulet vaimosi siitä tuumivan?”

Rivo kielenkäyttö sai Erskan aina näkemään punaista, mutta hän antoi asian tällä kertaa mennä. ”Höpön, höpön... Kunhan minä nyt vain-”

”Nimensä voi laittaa näkyviin, tai sen voi olla laittamatta”, sanoi kesätyöpoika. Hän osoitti ruudun vasempaan yläkulmaan, kohtaan jossa luki {Emppuuh95}. Tuon tekstin alla, vähän pienemmin kirjaimin, luki Emilia. ”Kuten näkyy, tämä neiti isoutare kuuluu siihen ensimmäiseen ryhmään.”

”Neiti isoutare istuu sille kyllä huomattavan paljon paremmin kuin Emilia”, sanoi Illu. ”Ja vaihdapa jo kuvaa. Minä en nimittäin lähde mihinkään, ennen kuin tuo ilmeisen kovassa puutteessa oleva kullinhärnääjä on vilauttanut minulle vähän nänniään.”

Erska puristi kätensä nyrkkeihin ja puri alahuultaan. Musta kiukun pilvi kasvoi hänen sisällään. Hän aikoi sanoa vielä jotain, mutta ei saanut suustaan enää ulos kuin tukahtuneen pihahduksen. Hänen tutiseviksi käyneet jalkansa lähtivät viemään häntä ulos, ennen kuin hän edes huomasi liikkuvansa.

2.

”Rankaiseva käsi on rakastava käsi”, Erska muistutti eteisen peilistä katsovalle kuvajaiselleen.

Milloin Emilia, se säädytöntä etumustaan tyrkyttävä seireeni, olikaan edellisen kerran käynyt tässä talossa? Viime kesänä? Vaiko ehkä sitä edellisenä? Ei, ei... Siitä oli oltava vähintään kolme vuotta.

Erska käveli eteisestä olohuoneeseen ja kävi istumaan nojatuoliin, jonka käsinojalla lepäsi hänen vaimonsa puoliväliin kutoma villapipo. Riitta oli alkanut työstää sitä pääsiäisviikolla ja saisi sen valmiiksi joulupyhien alla, jos pysyttelisi aiempien vuosien tahdissa. Voi siunatkoon, mikä päivä tästä olikaan muodostunut.

No mutta kolme vuotta lieni joka tapauksessa oikea vastaus; Erska muisti nyt elävästi Emilian olleen Riitan viisikymppisillä. Kyllä, juuri niin. Emilia oli juhlistanut tätinsä merkkipäivää vaaleansinisessä ja sangen tyköistuvassa mekossa, jonka ohuiden olkainten alta Erska oli siipitatuoinnin huomannut ja tarjonnut tytölle siitä hyvästä paheksuvan katseen ja vielä toisenkin. Meikkaaminen oli syntiä, lävistykset ja tatuoinnit vielä suurempaa syntiä. Ja isot rinnat olivat synnintekijän merkki, varoitus järjenmiehelle pysyä loitolla.

Mitä se laiha kesätyöpoika olikaan sanonut? Järjettömät utareet. Kyllä, täsmälleen niin. Poika, sinisilmäinen ja lankeavainen, oli ollut kiihdyksissä sen sanoessaan. Lihan himo oli nuorissa vahva, tiedettiinhän se. Erska tohti hädin tuskin edes ajatella, minkälaisia seuraamuksia pojan ja Emilian (ilmeisen kovassa puutteessa oleva kullinhärnääjä) tapaamisesta tulisikaan. Lappajärvi oli pieni paikka, pelkkä tuppukylä keskellä ei mitään, eikä olisi kuin ajan kysymys, ennen kuin nuo kaksi törmäisivät jossakin nuoren väen illanviettopaikassa, missä viini virtasi ja huuhtoi estot mukanaan ja-

Erska nosti käden suulleen ja sulki silmänsä. Mielikuvat olivat liian kauhistuttavia. Hän hätisti ne vihaisesti pois mielestään.

Mutta oliko se ollut vain silkkaa sattumaa, että Emilian kuvat olivat päätyneet hänen nähtäväkseen? Vastaus oli päivänselvä: Ei missään nimessä. Se oli tapahtunut, koska sen oli ollut pakko tapahtua. Hän tiesi olevansa yksi niistä harvoista, jotka pystyisivät panemaan tytön ojennukseen. Ja ehkäpä se ainoa, joka todella tekisi sen eikä vain aikoisi. Aivan niin. Hänet oli ohjattu toimistoon, missä hänen harteilleen oli langetettu tehtävä. Nyt hänen odotettiin suorittavan sen.

Hän nousi ylös, käveli takaisin eteiseen ja sen poikki vaimonsa työhuoneeseen, avasi tämän kirjoituspöydän ylimmän vetolaatikon ja poimi sormiinsa mustakantisen kierrevihkosen, jonka kannessa luki kullatuin kirjaimin: ”Osoitekirja”.

Löydettyään vihkosta etsimänsä hän marssi vaatekomerolle, penkoi ylähyllyltä nahkaisen punosvyön -Illun antaman tuliaisen Rodokselta-, taittoi sen kaksinkerroin ja sulki sen päät nyrkkiinsä. Puolimetrinen silmukka roikkui hänen peukalonsa tyvestä kuin ruskea kieli. Se oli rajunpuoleinen kuristusväline, julma konsanaan, mutta tilanteen vakavuuteen nähden myöskin juuri sopiva.

3.

”Hei kiitti kyydistä ja huomiseen”, Emilia sanoi noustessaan ulos autosta, mustankiiltävästä Audista, jonka ratin takana istui nuori mies lippalakki päässään.

Erska seurasi piilostaan, kun Audi peruutti pihatieltä ja katosi sitten yöhön punaiset takavalot pedon silmien lailla hohtaen. Hän kuuli soran rapinan Emilian kenkien alla ja kyyristyi alemmas rivitalon pihaa reunustavan pensasaidan taakse. Tytön mentyä hän avasi reppunsa ja penkoi sen pohjalta kangasrätin ja pienen ruskean lasipullon. Hän oli pohtinut koko illan, oliko nukuttaminen tarpeellista, ja tullut siihen tulokseen, että se helpottaisi ratkaisevasti hänen työtään. Hän ei ollut enää nuori eikä vetreä, Emilia taas oli kumpaakin.

Hän kuuli ulko-oven kolahtavan kiinni. Hetken kuluttua makuuhuoneeseen syttyi valo muuttaen valkoisen kaihtimen kelmeänä hohtavan kuun väriseksi. ”Haureuden pesä”, Erska mutisi rätti käsissään.

Sitten toiseenkin ikkunaan, hädin tuskin lapsen mentävään sellaiseen, syttyi valo. Tyhmempikin tiesi, mitä se tarkoitti: Emilia oli vessassa ja pissasi. Vilunväreet kulkivat pitkin Erskan selkää, kun eläväinen mielikuva tapahtumasta piirtyi hänen mieleensä. Naisen kohtalo oli pissata istuen, haarat ja takapuoli ilkosen alastomana. Se oli mitä osuvin rangaistus siitä, mitä Eeva oli kielletystä puusta luvatta ottanut.

Kun vessan valo sammui, Erska lähti liikkeelle. Hän puski itsensä kylki edellä pensasaidan läpi, ohitti rivin postilaatikkoja ja pysähtyi hetkiseksi katselemaan muiden asuntojen ikkunoita. Kaikki pimeinä, kuten tähän kellonaikaan sopi odottaakin. Hän jatkoi menoaan pitkin autokatoksen vierustaa, kunnes tuli Emilian asunnon eteen.

Etupihan nurmi oli ajettu lyhyeksi ja kivetys harjattu puhtaaksi. Jopa messinkinen ovenkahva näytti vastikään kiillotetulta. Niinpä niin, tie lankeamukseen oli tunnetusti kutsuva. Erska nyrpisti asialle nenäänsä.

Makuuhuoneen valo paloi yhä, kun hän soitti ovikelloa. Sisäpuolelta ei kuulunut ääntäkään. Hän laski päässään kymmeneen ja puristi kosteaa rättiä kädessään. Jokainen lihas hänen vartalossaan oli jännittyneenä. Hän oli valmiina toimimaan nopeasti, kun toiminnan aika koittaisi.

Hän oli jo painamassa kelloa uudelleen, kun oven takaa kuului: ”Kuka siellä on?”

Tähän Erska ei ollut varautunut. Kysymys tuli yllätyksenä kuin juutalaisen esinahka. Hittolainen. Oli ollut typerää odottaa tytön avaavan noin vain ovensa, kun kello oli melkein kaksi aamuyöllä. Hän mietti, miltä sen Audilla ajaneen nulikan ääni mahtoi kuulostaa. Typerältä tietenkin, mutta millä tavalla typerältä? Aika oli loppumassa, hänen oli yritettävä jotakin. Hän kakaisi kurkkuaan, puristi sieraimensa umpeen ja sanoi: ”Sun... ööö... tota... lompakko jäi mun ööö... autoon. Tota.”

Hiljaisuus. Ja sitten: ”En usko, se oli käsilaukussa koko illan.”

”Tota ööö”, Erska sanoi, ”nyt se on kuiteskin tota mun kädessä.”

Taas tuli hetken hiljaisuus, mutta sen jälkeen lukko loksahti ja kahva taipui alas. ”Se on hiukkasen omituista, koska-”, Emilia sanoi työntäen kasvonsa ulos ovenraosta, muttei ehtinyt pidemmälle, ennen kuin Erskan iso koura tarrasi hänen kaulukseensa ja riuhtaisi hänet kynnyksen yli.

Alkushokki teki tehtävänsä ja lamaannutti Emilian keuhkot. Erska käytti sen hyväkseen nopeasti mutta hätäilemättä. Hän kiersi kätensä Emilian kaulan ympäri, painoi tytön selkä edellä vasten rintaansa ja asetti rätin tämän kasvoille. Lamaannus haihtui ja Emilia alkoi rimpuilla kuin heikkopäinen, iski kyynerpäänsä Erskan kylkiluihin, potkaisi häntä kantapäällään ensin sääreen, sitten jalkapöytään. Ensimmäinen potku oli kivulias, toinen suorastaan tuskallinen. Istuen pissaava nainen suonekkaine utareineen ei aikonut antautua suosiolla. Se ei varsinaisesti yllättänyt Erskaa.

”Tämä on omaksi parhaaksesi”, Erska sanoi kiristäen otettaan Emilian kaulasta. ”Tänä yönä reikäsi saavat sitä, mitä ne näyttävät niin kovasti haluavan. Kyllikseen saavatkin. Niin paljon, etteivät enempää halua.”

Kolmas potku. Tällä kertaa kantapää vain raapaisi Erskan nilkkaa. Nukutusaine alkoi tepsiä. Ensialkuun Emilia oli mylvinyt, nyt ääntelyä saattoi kuvailla muminaksi. Tyttö koukisti taas jalkaansa, mutta potkaisun sijaan se tipahtikin velttona alas. Mumina vaimeni ynähdyksiksi.

Erska laski päässään kolmeenkymmeneen, ennen kuin lopulta laski rätin Emilian suulta. Joku olisi saattanut pitää sitä jopa liiallisena varovaisuutena, mutta Erska halusi suorittaa hänelle määrätyn tehtävän huolella. Perusteellisesti ja ajan kanssa, kuten asiat ennen vanhaan tehtiin. Niinä aikoina, kun hameväki vielä ymmärsi pitää hölskyvät saastatyynynsä piilossa.

4.

Kylpyhuoneessa leijui makean hajuveden hento tuoksu. Erska löysi pullon pesualtaan viereltä ja tutkaili sitä tympääntyneenä. Vaaleansiniseen lasiin painettu teksti oli likimain lukukelvotonta. ”Escada”, hän tavasi ja siristi silmänsä ohuiksi viiruiksi nähdäkseen loppuosan. ”Turquoise summer... Hmph.” Hän ei ollut kielimiehiä, kuten Illu, mutta sanat kuulostivat typeriltä. Oli suuri siunaus, että Riitta sai kaikenlaisista hajusteista migreenin.

Erska laski pullon käsistään ja tunsi ihokarvojensa nousevan pystyyn, kun hän ajatteli, miten Emilia suihkutti sitä kaulalleen ja korvalehtiensä taakse ja rintojensa väliin. Kukaties jopa sinne, minne kesätyöpojan kaltaiset harkitsemattomat, viettiensä vietävissä olevat nuorukaiset halusivat vekottimensa työntää.

Hän peruutti kylpyhuoneen ovelle ja huomasi wc-pytyn istuimen olevan alhaalla. Niinpä tietenkin, hyvät ystävät ja naapurit. Hah! Missä muuallakaan se olisi ollut? Paikan ainoalla asukkaalla oli nähkäät pimppi. Hän sammutti valot ja palasi eteiseen. Seinäkello näytti puoli kolmea. Aikaa oli. Hän jatkoi tutustumiskierrostaan.

Keittiön pöydällä oli leivänpaahdin ja tulevaisuudesta karanneen näköinen laite, jonka kyljessä luki 'Dolce Gusto'. Jääkaapissa oli kasapäin purkkeja ja pulloja ja rasioita, joiden etiketit olivat Erskalle suurelta osin hepreaa: Soijamaitoa. Rucolaa. Mozzarellakuutioita. Profeel-rahkaa. Missä moisia tuotteita edes myytiin? Niidenkö avulla Emilia oli kasvattanut rintansa niin hävyttömän kokoisiksi?

Väliäkö sillä?

Erska oli nähnyt enemmän kuin tarpeeksi ja sulki jääkaapin.

Jäljellä oli vielä olohuone. Sitä hallitsi iso ja vitivalkoinen divaanisohva, joka oli melkein kauttaaltaan tähtikuvioisten koristetyynyjen peitossa. Myös matto oli valkoinen, tv-taso samoin. Oliko epäkäytännöllisempää väriä olemassa? Tytön täytyi olla tyhmä kuin saapas.

Hän tutkaili vielä pikaisesti kirjahyllyn valokuvat ja palasi sitten makuuhuoneeseen Emilian seuraan. Tämä oli yhä unten mailla ja täsmälleen samassa asennossa kuin hänen lähtiessään: Ranteet ja nilkat sidottuina kiinni sängyn kulmatolppiin, poski vasten tyynyä, rullaksi kääritty peitto vatsansa alla. Emilia oli iso ja pyllistävä X-kirjain.

Tai astutettava lehmä, Erska mietti katsellen Emilian takapuolta, joka pullotti mustien pikkuhousujen alla kuin suuri persikka. Alkuperäisen suunnitelmansa vastaisesti hän oli jättänyt Emilialle alusvaatteet. Ne lähtisivät vasta, kun tämä heräisi. Mokoma Babylonin portto sai luvan olla hereillä, kun hänen hävyttömät reikänsä paljastettaisiin.

Erska siirsi katseensa lipaston päälle asettamaansa dildoon. Se oli verenpunainen -synnin värinen- mikä oli järkevää ja oikein. Sen ostaminen oli ollut nöyryyttävää, mutta myös välttämätöntä. Ja kenties se oli ollut ansaittu nöyryytys, sillä eikö vain hän itse ollut pitänyt tuota käärmettä polvellaan? Kutsunut kotiinsa, tarjonnut ruokaa ja juomaa, antanut ylioppilaslahjaksi tuntuvan summan rahaa... Paljonko se olikaan ollut? Kaksisataa? Ei kai vain kolme? Tunnustettava se oli, että hän itse oli kaikkea paitsi synnitön. Siitäkin huolimatta hän aikoi suorittaa tämän tehtävän, koska-

Erskan ajatus katkesi kuin tiiliseinään ja jokainen lihas hänen vartalossaan kiristyi. Emilian suusta, paksun teipinpalan takaa, kuului: ”Ynnhh...”

5.

”Tietäisitpä vain, mitä sinusta puhutaan.”

Emilia vastasi mouruamalla.

Erska nousi sängylle, asettui polvilleen Emilian pohkeiden väliin, tarttui molemmin käsin tämän pikkuhousuihin ja repäisi ne alas polvitaipeisiin. Suuret ja pyöreät ja maidonvalkoiset pakarat oli nyt paljastettu, samoin reikä niiden välissä. Erska läimäytti vasenta pakaraa kämmenellään. Toisenkin kerran ja vielä kolmannen. Sen jälkeen hänen oli lopetettava ja ravisteltava kirvelevää kättään. Selkäsauna teki enemmän kipeää antajalle kuin saajalle, kukapa olisi arvannut? Ajatus oli tyhmä ja tuli täysin sopimattomaan aikaan, mutta sille oli pakko hymähtää.

Erska laskeutui takaisin lattialle, otti lipaston päältä punosvyönsä ja taittoi sen kaksinkerroin. Nähdessään sen hänen kourassaan Emilian silmät suurenivat kauhusta. ”Umh! Umpff!”

”Älä valita, sinä säädytön nisäkäs. Saat vain ja ainoastaan sen, mitä pyysitkin, kun tyrkytit koko Suomen kansalle utareitasi.”

Erska sivalsi takapuolta ja suorastaan säikähti vyön synnyttämää ääntä; kovaa paukahdusta, joka kaikui pienessä huoneessa kuin hirvikiväärin laukaus. Sivallus näytti olevan paitsi äänekäs myös kivulias, sillä Emilian pää lennähti takakenoon ja hänen suustaan tuli riipivä parkaisu, jota suuteippikään ei pystynyt kunnolla vaimentamaan.

”Hävyttömän pullea ja kiinteä takapuoli”, Erska sanoi. ”Heikkotahtoisen miehen lankeamus, liukas mutka hurskauden tiellä.” Hän sivalsi taas. Huoneen seinissä kajahteli uusi paukahdus, jota seurasi uusi parkaisu. Emilian pakaroiden poikki kulki nyt kaksi vaaleanpunaista viirua. Erska löi uudelleen. Ja kun Emilia vaikeni vetääkseen henkeä, hän löi neljännen kerran. Vielä viidennenkin ja kuudennen. Sen jälkeen hän lopetti, pyyhkäisi pois otsalleen kohonneet hikipisarat ja jäi tarkastelemaan työnsä tuloksia.

Joku oikeaoppinen oli joskus sanonut, että naisen takapuoli näytti parhaalta kuritettuna, eikä Erska voinut kuin todeta väittämän pitävän paikkansa. Paksut ja punertavat lyömäjäljet olivat nousseet koholle kuin nokkosenpistot. Alin jälki, se joka kulki vaakasuuntaisesti vain senttien verran takareisien yllä, peräaukon kohdalla, näytti jopa verestävän hieman. Koko takapuoli tutisi kuin kuumehorkassa. Kuritusväline oli tehnyt työnsä mallikkaasti.

Hän antoi vyön pudota sormiensa välistä lattialle ja avasi Emilian liivien hakaset. Tyttö vinkui ja vikisi, puristi vapisevat kätensä nyrkkeihin, katsoi häntä vetisillä ja kauhun täyttämillä silmillään. Rinnat valahtivat esiin kuppien alta ja lässähtivät velttoina patjalle. Inhotuksesta irvistäen Erska tökkäsi toista rintaa sormellaan. Se oli lämmin ja tavattoman pehmeä, iso pussillinen hyvin kohonnutta pullataikinaa. Hän tökkäsi vielä uudelleen. Syvältä Emilian kurkusta tuli katkeamatonta, nuotitonta korinaa.

Mutta mitä Illu olikaan toimistossa sanonut? Tuollaisissa tisseissä on pakko olla suuret nännipihat? Jotain siihen suuntaan ainakin. Erska pohti asiaa hetken. Tosiseikka oli, että hän oli täällä suorittamassa tehtävää, eikä tutkimassa nuorten miesten päitä sekoittavan sukulaisensa nännejä. Toinen tosiseikka -hyvin häpeällinen tosiseikka- oli se, että tämä asia kiinnosti häntä. Oli kiinnostanut alusta asti.

Eikä pieni vilkaisu vaikuttaisi mihinkään.

Hän laskeutui sängyn viereen polvilleen, ojensi molemmat kätensä ja otti Emilian rinnan tiukkaan kuristusotteeseen. Kello lipaston päällä oli minuutteja vaille kolme. Yö oli ollut pitkä ja raskas, siksi oli pelkästään kohtuullista, että hän saisi tästä kaikesta jotakin. Hän väänsi rintaa, kunnes patjaa vasten piileskellyt nännipiha tuli esiin.

”Tuomiopäivän nisät”, Erska ähkäisi. Illu oli ollut oikeassa; Emilian nännipihat olivat laajat. Nopeasti arvioiden tytön etusormien mittaiset. Sileät ja selvärajaiset, sirkushattaran väriset. Sellaiset, joilla pantiin hurskaimmankin miehen usko koetukselle.

Kaiken kukkuraksi nännipihan keskellä törröttävä pieni nipukka näytti melkein anelevan kunnon nipistystä, tai vähintäänkin venytystä. Lypsämistä.

Erskan suusta karkasi hiljainen, miltei lapsekas inahdus. Hän hellitti äkkiä otteensa rinnasta kuin se olisi ollut tulikuuma, ja yritti nousta seisaalleen, mutta hänen huteriksi käyneet jalkansa tekivät hänelle tepposet ja hän horjahtikin sivulle iskien olkansa kipeästi lipaston kulmaan. Dildo sen päällä keikahti kumoon, kieri reunan yli ja putosi pehmeästi kopsahtaen lattialle. Erska jäi tuijottamaan sitä alahuuli lerpallaan, rintakehä kiivaan hengityksen tahdissa kohoillen.

Pyllistävä Emilia jatkoi mollisävyistä ulinaansa.

Erska yritti puhua, mutta hänen kielensä oli liimautunut kitalakeen. Hän komensi itseään rauhoittumaan ja pyyhkäisi hikoilevat kätensä housuihinsa ja-ja-ja-

Voi ei.

Hän katsoi alaspäin, kuin katumusharjoitusta suorittava kuoropoika, ja näki sen, minkä hänen kätensä olivat jo tunteneet: Hänellä oli vuosisadan erektio.

Voi ei. Voi ei...

6.

Suunnitelma oli ollut järkevä, alusta loppuun tarkkaan harkittu. Siksi kysymys kuuluikin: Saattoiko hän muuttaa sitä? Saattoiko hän suorittaa pakkotyydytyksen dildon sijaan omalla elimellään?

Erska oli istunut nojatuolissa hyvän aikaa ja odottanut erektion menevän ohi, mutta turhaan. Kertakaikkisen häpeällinen käänne. Miksi Emilian pyllyn piti olla niin pyöreä ja kutsuva? Ja miksi ihmeessä hän oli ylipäänsä laittanut tytön tuolla tavoin pyllistysasentoon? Se oli ollut ajattelematonta, aivan kuin jonkun kiihkoissaan toimineen nuorukaisen tekosia.

Mutta oliko se loppujen lopuksi väärin, jos mies sai iloa työstään?

Ja eikö tyytyväinen työntekijä ollut tehokas työntekijä?

Hyviä kysymyksiä, erinomaisia suorastaan. Niiden pohdinta jäi kuitenkin lähtökuoppiin, kun Erska huomasi käsiensä hakeutuvan housujensa sepalukselle melkein kuin ylempien voimien ohjaamana. Nappi napsahti auki, vetoketju laski rapisten alas. Hän nousi tuolilta ja sinapin väriset vakosamettihousut valahtivat hänen nilkkoihinsa. Hän vilkaisi lattialla lojuvaa dildoa, sitten alushousuissaan sojottavaa elintä, tavattoman suurta sellaista. Sen koko oli rangaistus nuoruuden synneistä, vuosien itsesaastutuksesta. Piru perikööt ne Anttilan alusvaatekuvastot ja sen alhaisen saastan, joka oli keksinyt laittaa naisten pikkuhousuihin läpikuultavaa pitsiä.

Hän astui pois housuistaan ja potkaisi ne sivummalle. Lopulta ainoa olennainen kysymys oli tämä: Mitä väliä sillä oli, millä välineellä Emilian puutetila parannettiin?

Ei mitään väliä, ei niin minkäänlaista.

Erska venytti alushousujensa vyötärönauhaa, kyyristi selkäänsä ja päästi ulos sen, joka oli odottanut vuoroaan ihailtavalla kärsivällisyydellä.

”Kun minä lopetan, olet saanut kylliksesi, etkä pyydä yhtään lisää”, hän sanoi kävellen sotilaallisen ryhdikkäästi sängyn jalkopäähän, tanassa seisova kalu edellään kuin purjelaivan keulapuomi. ”Sen myötä sinä jätät Pohjanmaan nuoret ja salskeat miehet rauhaan.”

Emilia ravisti villisti päätään, kun Erska nousi sängylle ja asettui polvilleen tämän pohkeiden väliin. Siunatkoon, miten pyöreä ja pullea pylly tytöllä olikaan. Miksi Riitan takapuolen piti olla litteä kuin uunipelti?

Hän kurottautui etukenoon, otti lujan otteen Emilian olkapäistä ja laski itsensä tämän päälle. Samalla hänen kalunsa jäi litistyksiin vasten tytön pakaroita. Tunne ei ollut varsinaisesti epämukava.

Emilia ulvoi kuin heikkopäinen. ”Ummpfff! Hummmppff!”

”Vaiti, sinä perse paljaana virtsaava naaras.” Erska siirsi toisen kätensä Emilian pakaralle, rutisti sitä nopeasti ja otti sitten kiinni kalustaan ohjaten sen tytön haaroväliin. Hän tunsi pulssinsa kohoavan, kun pehmeät, miltei untuvaiset häpykarvat kutittavat hänen terskaansa. Pikku tuhmeliinilla oli siis pyöreän pyllyn ja isojen tissien lisäksi vielä karvainen pimppikin. Pyhä kolminaisuus, olisi joku Sanaan perehtynyt voinut todeta.

7.

Rauhallisesti ja pitkin vedoin. Pohjaan asti jokaisella työnnöllä. Naaras oli kuin polkupyörä; kun sitä oli kerran oppinut polkemaan, sen osasi lopun ikäänsä.

Emilian selkä oli taipunut notkolle ja hänen rintansa pullistelivat esiin kainaloiden alta työntöjen rytmissä. Se näytti yhtäaikaa hyvältä ja kuvottavalta. Millä oikeudella tyttö oli moiset löllykät kasvattanut? Miten paljon tuskaa ja sydänsärkyä ne olivat Lappajärven miesväelle aiheuttaneet? Harmitus yltyi aivan äkkiä kiukuksi ja Erska nipisti Emilian oikeaa rintaa. ”Ettäs kehtasitkin. Pienemmätkin riittävät.”

Hän odotti, kunnes Emilia oli parkunut kyllikseen, ja jatkoi vasta sen jälkeen työntelyä. Nyt aiempaakin rauhallisemmin, sillä reikä oli kerrassaan raivostuttavan tiukka ja lämmin. Oli hyvin epätodennäköistä, että hän kykenisi jatkamaan koko yötä, kuten suunnitelmana oli ollut.

Mutta dildo ei laukeaisi eikä väsyisi. Dildo jatkaisi siitä, mihin hänen vehkeensä jäisi. Työ tehtäisiin kahdessa vuorossa. Kaikki oli kunnossa, paremmin kuin hyvin.

Erskan suu venyi hymyyn. Hän liu'utti peukalonsa Emilian peräaukolle, hankasi sitä kevyesti ja kysyi: ”Kutittaako?”

Tyttö vastasi jyskyttämällä patjaa nyrkeillään.

Erska työnsi peukalon kärjen sisään. ”Siunatkoon... Ja minä kun luulin, että Paratiisin portti on ahdas.”

”Umppf!”

”Niin juuri. Naulan kantaan. Pyllysi on vielä ahtaampi.” Erska työnsi peukaloaan hitaasti mutta varmasti syvemmälle. Kun se oli kokonaan Emilian takapuolessa, hän kiersi vapaan kätensä tytön vatsan alle ja hamusi vasemman rinnan otteeseensa. Järjettömät utareet, oli kesätyöpoika sanonut. Saattoiko sitä sen osuvammin ilmaista? Hän nipisti nännin sormiensa väliin ja väänsi sitä ympäri kuin pullonkorkkia. Emilian mätisäkkien juhlat oli juhlittu, ja hän halusi tehdä sen niille mahdollisimman selväksi. Hänen käsittelynsä jälkeen mokoma portto ei tohtisi paljastaa niitä edes hääyönään, koska...

”Oh”, Erska sanoi. ”Uh, uh, uh... Uhhh...”

Siemensyöksy tuli täysin yllättäen. Kyselemättä ja ilman lupaa, kuten hänen anoppinsa tapasi tehdä. Ja kun se tuli, sitä ei mikään mahti kääntänyt takaisin... mikä myöskin päti hänen anoppiinsa.

”Se ei ollut minun vikani, vaan tuon pyllistävän hempukan”, Erska huudahti kääntäen kasvonsa ylöspäin. ”Sillä on liian isot tissit ja sen tussu on liian kireä.” Hikipisara, suolainen ja kuuma ja kirvelevä, vierähti hänen silmäänsä ja sai hänet hellittämään kyntensä Emilian nännistä. ”Paskat sentään.”

Erska veti kalunsa ulos, peukalon samoin, ja laskeutui kompuroiden lattialle.

No niin. Se mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut, eikä sitä ollut aiheellista surra sen enempää. Oli vain aika siirtää työvuoro seuraavalle. Hän poimi dildon sormiinsa ja painoi sitten kämmenen suulleen peittääkseen haukotuksen. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli ollut näin uupunut. Voi kuinka houkuttelevalta nojatuoli huoneen kulmassa näyttikään.

Hän läimäytti itseään poskille, veulasi leukojaan ja räpytteli silmiään.

Emilia oli tyhjentänyt hänen tankkinsa perusteellisesti, mikä oli tottakai ollut tytön tarkoituskin; saada hänet luopumaan leikistä kesken kaiken. Hah. Turha toivo.

Erska asetti toisen polvensa patjalle, kurottautui etukenoon ja ohjasi dildon kärjen päin Emilian peppureikää. ”Tästä saat”, hän sanoi ja haukotteli toisen kerran. ”Ihan pohjaan asti. Sano: 'Ammuu' kun tunnet sen kärjen kitalaessasi.”

Hän työnsi ja työnsi vielä lisää, kunnes ainoastaan dildon pyöreä kanta oli näkyvillä. Sen jälkeen hän haukotteli niin syvään ja hartaasti, että pelkäsi leukansa loksahtavan sijoiltaan.

”Viisi minuuttia”, hän sanoi enemmän itselleen kuin Emilialle. ”Sitten me jatkamme.”

Emilia ulvoi ja uikutti.

Erska pikemminkin putosi kuin istuutui nojatuoliin. Viiden minuutin tauko, sen hän oli enemmän kuin ansainnut. Sen verran piti ikämiehelle antaa myöten. Yötä oli jäljellä riittävästi ja enemmänkin.

Mutta hittolainen, miten raskaat hänen silmäluomensa olivat.

Epilogi

Erskan silmät rävähtivät auki. Ääni, jonkinlainen loksahdus, oli herättänyt hänet. Hän katsoi alaspäin. Erektio oli mennyt menojaan, vatsakummulla kiillellyt hiki samoin. Emilia sen sijaan oli yhä paikallaan, siteissä ja dildolla täytetty takamus pystyssä, aivan kuten kuuluikin, mutta tyttö näytti nyt jollain tapaa erilaiselta. Erska raapi poskeaan. Tarkemmin katsottuna koko huone näytti erilaiselta. Se oli...

Ymmärrys sai hänen sydämensä iskemään tyhjää.

Kaihtimen takana paistoi aurinko ja sen raosta työntyvä valonsäde oli maalannut Emilian kuritettuun takapuoleen kullanhohtoisen viivan. Paljonko kello oli? Kauanko hän oli nukkunut? Oliko Riitta jo kotona? Herra siunatkoon.

Erska nousi tuolilta samalla hetkellä, kun eteisestä kuului ääni: ”Emppu? Ootko hereillä? Me ollaan myöhässä.”

Erska katsoi velttona roikkuvaa kaluaan. Sitten Emiliaa. Sitten taas kaluaan. Tähän asti Emilia oli ollut vaiti, mutta äänähti nyt hiljaa.

”Mitä? Sanoitko jotakin?” Ääni tuli lähempää, aivan makuuhuoneen oven takaa. Se oli nuoren miehen ääni. Audikuskin ääni, sen lippalakkipäisen nulikan. Aivan varmasti.

Emilia äännähti uudelleen.

”Shhhh! Pysy hiljaa, sinä isopyllyinen seireeni”, Erska sihisi hampaidensa välistä. ”Etkö sinä ymmärrä, että tein tämän kaiken sinun parhaaksesi ja...”

Ovi lennähti auki ja nuori mies astui sisään. ”Mitä vittua?” hän sanoi, kuten nuoret niin monesti sanoivat.

Emilia parkaisi ponnekkaasti, rynkytti käsiään ja ravisti päätään.

Nuori mies katsoi tyttöä suu ammollaan. Sen jälkeen hänen katseensa siirtyi hitaasti Erskaan. Hän toisti karkeasti muotoillun kysymyksensä, edellistä kertaa painokkaammalla äänellä.

”Minä voin selittää”, Erska aloitti nousten jalkeille, mutta hänen leukaperiinsä osunut nyrkki lopetti selonteon, ennen kuin se ehti alkaa.

Tiedettiinhän tämä. Kiittämättömyys oli maailman palkka.

Vallanvaihto

1.

Sanni sanoi: ”Laittakaa kaikki tyhjät pullot suoraan jätesäkkiin. Älkää jättäkö niitä pöydille, silloin joku ennen pitkää kaataa yhden ja meillä on lattia täynnä lasinsiruja.”

Hän sai vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa, jonka jälkeen keittiön pöydän ympärille kerääntyneet nuoret jatkoivat keskinäistä pulinaansa. Hän seuraili heitä hetken ja palasi sitten olohuoneeseen. Nämä kotibileet olivat ehdottomasti huono idea, mutta talo ei ollut hänen, vaan hänen vanhempiensa. Se ei olisi pois hänen rahoistaan, vaikka koko rakennus pantaisiin illan aikana matalaksi.

No, olihan asialla tietysti se toinenkin puoli: isä oli pestannut hänet järjestyksenvalvojaksi, joten mahdolliset vahingot olisivat ainakin osittain hänen vastuullaan.

Hän nappasi kaukosäätimen, tiputti takapuolensa sohvalle ja avasi television. Selattuaan kanavat nopeasti läpi hän tyytyi parempien vaihtoehtojen puutteessa Emmerdaleen.

”Hei jes! Tuolta ne tulee”, kimeä-ääninen tyttö huusi keittiöstä hetkeä tai kahta myöhemmin. Huutoa seurasi ovikellon kilahdus.

Tulijoita oli kolme; kaksi poikaa ja tyttö. Bileiden osallistujamäärä oli ylittänyt tusinan.

Toinen pojista pysähtyi olohuoneen oviaukolle ja jäi katselemaan Sannia lippalakkinsa alta hölmistynyt ilme kasvoillaan. ”Kuka sä oot?” poika kysyi.

”Sanni.”

Poika hiplasi lakkiaan, jonka lippa oli suuri kuin silityslauta. ”Ootko sä Julian isosisko?”

”Juurikin se.”

”Ookoo. En oo nähnyt sua täällä ennen.”

”Koska tässä iässä harvemmin asutaan enää vanhemmilla.”

”Joo... Niin joo. Ootko sä täällä ryyppäämässä vai niin kuin vahtimassa meitä?”

”Hohhoijaa. Yritäpä arvata.”

”Vahtimassa meitä?”

”Bingo.”

Poika katsoi olkansa yli keittiöön, mistä kantautui juomalasien kilinää ja pullonkorkin poksahdus. Sitten joku huusi hänelle: ”Markus, mitä sä jumitat siellä? Menitkö iskemään Julian siskoa vai? Sun siiderit lämpenee.”

Hetken ajan poika näytti vähän vaivaantuneelta, kuten ikäisensä monesti näyttivät aikuisten seurassa, mutta sitten hän nosti leukansa ylös ja sanoi tomerasti: ”Mä en ole mikään tappelupukari enkä häirikkö. Mä osaan olla kunnolla. Että ei tarvi mun takia ainakaan murehtia.”

”Jippii.”

”Niin...” Markus näytti miettivän vielä jotakin lisättävää, mutta kääntyi lopulta ympäri ja käveli ylisuuret farkut kahisten keittiöön muiden seuraan.

2.

Yhdeksältä talossa oli kaksikymmentäkolme vierasta, puoli kymmeneltä vielä kaksi enemmän. Ensimmäinen oksennus tuli tunti sen jälkeen. Oksentaja oli tummatukkainen tyttö, joka jäi istumaan kylpyhuoneen lattialle tyhjennettyään ensin vatsalaukkunsa melkein ihailtavan perusteellisesti.

”Uh-huh”, tyttö sanoi pää keikkuen. Hänen silmänsä olivat vetiset ja sekaiset hiussuortuvat roikkuivat hänen kasvoillaan. Nenästä valui kirkasta räkää kahtena ohuena norona. Julia tarjosi hänelle vesilasin. Ensin tyttö torjui sen, mutta suostui toisella yrittämällä ottamaan pari lyhyttä kulausta.

”Hei Krista, paljonko sä sitä siideriä oikein joit?” kysyi paksussa hupparissa hikoileva poika.

Sanni, joka oli seurannut tätä näytelmää eteisen puolelta, työnsi pojan sivuun ja astui kylpyhuoneen puolelle. ”Vastaus kuuluu että liian paljon”, hän sanoi ja liu'utti kätensä tytön kainaloihin ja nosti tämän jalkeille. ”Hii-op. Sitten mentiin.”

”He-hei! Oota nyt vähäsen”, Julia sanoi. ”Mihin sä viet sitä? Mitä meinaat tehdä?”

Sanni sanoi: ”Ajattelinpa ihan näin alkajaisiksi soittaa hänen vanhemmilleen.”

”Ei!” Julia loikkasi hänen ohitseen ja asettui menoesteeksi oviaukolle. ”Älä soita, Kristan porukat raivostuu sille, jos ne saa kuulla.”

”Sitä olisi kannattanut miettiä vähän aiemmin, vai mitä?”

”Krista on jo paremmassa kunnossa. Ihan selvästi on, katso vaikka”, Markus sanoi.

”Et soittaisi, oon ihan kunnossa. Pliis”, Krista sanoi narisevalla äänellä.

”Älä ole ilonpilaaja”, poika paksussa hupparissa sanoi.

”En olekaan. Ainoastaan vastuullinen”, Sanni sanoi tönäisten Julian takapuolellaan pois ovelta ja raahaten sitten puolivelton Kristan perässään eteiseen. Heikko mutta pistävä oksennuksen haju sai hänet nyrpistämään nenäänsä. ”Minä sanoin jo etukäteen, erittäin selvästi ja kuuluvasti, että jos joku juo liikaa, soitan sen jonkun vanhemmille. Se juttu oli kaikkien tiedossa.”

”Niin, mutta...” Julia yritti vielä.

3.

”Joko ne lähtivät?” Sanni kysyi.

”Ai ketkä?”

”'Ai ketkä'... No ne kaikki sinun kaverisi, joita ei näy täällä enää.”

Julia, joka makasi selällään olohuoneen sohvalla, nosti takaraivoaan varovasti ylös tyynyltä. ”Ööh... Varmaan sitten joo.”

”Älä nukahda siihen”, Sanni sanoi. ”Menet omaan sänkyyn yöksi.”

”Joo, joo, joo.”

Sanni vilkaisi kelloaan, se oli minuutteja vaille kaksi aamuyöllä. Bileet, jotka sitä yhtä oksennusepisodia lukuun ottamatta olivat sujuneet hänen odotuksiaan paremmin, näyttivät päättyneen.

Hän kiersi koko alakerran läpi, lukitsi etu- ja takaoven, poimi lattialta pullonkorkin ja jalan alla musertuneen perunalastun, suoristi eteisen maton ja pyyhki rätillä keittiön pöydälle läikkyneet juomatahrat. Sammutettuaan vielä valot hän palasi olohuoneeseen ja nipisti Julian varvasta. ”Mitä minä sanoin? Mene sänkyyn nukkumaan.”

”Hmmh.”

”Tarkistan vielä yläkerran. Kun tulen alas, sinun on parasta olla jalkeilla ja hammaspesulla.”

”Hmmh-mmh.”

”Mitä?” Hän nipisti taas varvasta. ”Ymmärsitkö vai et?”

”Joo, joo. Ymmärsin.”

”Hienoa.”

Sanni nousi portaat ylös ja ähkäisi inhosta astuessaan yläaulassa tahmeaan siideritahraan. Julialla olisi aamulla luvassa reilusti töitä juuriharjan ja rätin kanssa. Mielikuva pikkusiskosta kumihansikkaat käsissään ja ämpäri kyynervarressaan ei ollut suinkaan vastenmielinen.

Isä oli lukinnut työhuoneensa, joten sitä ei ollut tarpeen tarkistaa. Niinpä Sanni jatkoi sen ohi seuraavalle ovelle, joka vei Julian huoneeseen. Siellä näytti vallitsevan tavanomainen sekasotku; vaatteita ja meikkejä ja lehtiä ja ties mitä rojua pitkin poikin lattiaa. Sänky oli petaamatta ja matto makkaroilla. Ilmassa leijui sankka hajuveden tuoksu. ”Sikolätti”, Sanni mutisi.

Hän kääntyi kannoillaan ympäri ja palasi aulaan ja jatkoi sen poikki ovelle, joka vei hänen vanhaan huoneeseensa. Äiti oli suunnitellut tekevänsä siitä itselleen työhuoneen, mutta hanke oli pysynyt toistaiseksi pelkkänä suunnitelmana.

Hän raotti ovea ja näki sen, minkä oli odottanutkin näkevänsä; vanhan sänkynsä, joka oli riisuttu vuodevaatteista, kirjoituspöydän ja lukulampun, nojatuolin ja sen vierellä jalallisen vaatenaulakon, jossa riippui hänen ikivanha kylpytakkinsa. Ei mitään uutta länsirintamalta, hänen sisäinen äänensä sanoi lakonisesti. Hän oli jo valmis palaamaan alakertaan, kun jotakin odottamatonta osui hänen näkökenttäänsä.

Hänen vanhan sänkynsä takaa pilkotti valkoinen tennissukka ja farkunlahje.

Sanni puski oven kokonaan auki, tömäytti lattiaa kantapäällään ja sanoi: ”Nyt ylös sieltä, kuka oletkin, ja vähän äkkiä.”

Ei vastausta.

”Herätys!”

Sukka liikahti ja sängyn takaa kuului voipunut valitus. Sen jälkeen Markuksen pää kohosi paljaan vaahtomuovipatjan takaa näkyviin. Iso lakki oli noussut hänen takaraivolleen ja sen lähes koomisen kokoinen lippa osoitti suoraan ylöspäin. Poika hankasi poskiaan typertyneen näköisenä, kuin miettien missä oli ja miten oli sinne päätynyt.

”Ylös sieltä, hopihopi”, Sanni komensi napsauttaen valot päälle. ”Juhlat on ohi. Valomerkki.”

Markus kampesi itsensä polviasentoon, veti raskaasti henkeä ja siristi silmiään. Vielä toinen hengenveto ja hän nousi huojuen jaloilleen. ”Mulla on paska olo”, hän sanoi.

”Sellaista se on, kun ei osaa juoda kohtuudella.”

”En mä edes juonut paljoa. Pelkästään kaksi päärynäsiideriä ja yhden omenan ja vähän sitä mansikan makuista, mitä Jesse tarjosi ja-”

Sanni läimäytti kätensä yhteen. ”Vähemmän puhetta ja enemmän liikettä, ei tämä ole mikään hotelli.” Hän astui sivuun, nojasi vasten ovenkarmia ja risti kätensä rintojensa alle.

Markus kiersi sängyn etupuolelle pidellen tukea sen päätylaudoista ja irvistellen ilmeisen voimakkaasta päänsärystä. Selviydyttään Sannin ohitse aulaan hän sanoi: ”Tiedoksi muuten vaan, että sä olet kauhea nirppanokka ja tärkeilijä.”

”En ole. Pelkästään vastuullinen. Joidenkin pitää olla sellaisia, kaikki eivät voi vain sammua ja oksentaa.”

Markus mutristi suutaan, kohautti olkapäitään ja jatkoi laahaavaa menoaan kohti portaikkoa. Niiden luo päästyään hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi ympäri ja sanoi: ”Sulla on noussut pissa päähän. Sä oikein tykkäät pomottaa nuorempiasi ja sä nautit, kun ne pelkää sua.”

Sanni sanoi: ”Joopa joo. Kello on nyt sen verran paljon, etten jaksa väitellä jonkun energiajuomaa latkivan kakaran kanssa. Joten-” Hän nyökäytti päätään alakerran suuntaan. ”-alapa mennä.”

”Neuvoksi vaan, että ehkä sun ei kannattaisi isotella aivan noin paljoa. Mun isä sanoo, että maailmasta löytyy aine joku, joka on vahvempi ja kovempi ja että siksi kannattaa pitää jalat maassa.”

”No maailmasta löytyy aivan varmasti, mutta ei tästä talosta.”

”Oot vaan tärkeilijä ja isottelija ja sulla on iso peppu. Lisäksi sun pikkusiskon tissit töröttää, mutta sulla taitaa riippua. Eli aika nolo tapaus.”

”Anteeksi mitä?”

”Kyllä sä kuulit.”

”En usko, että kuulin.”

4.

Sanni ei ollut täysin varma siitä, oliko menettänyt hetkeksi tajuntansa. Hän uskoi menettäneensä. Hän muisti seisseensä aulassa ja kaatuneensa. Hän muisti utuisesti jopa sen, miten hänen sukkansa oli luiskahtanut liukkaalla parketilla ja miten hän oli huitonut ilmaa kaatuessaan, mutta kaikki sitä seuranneet tapahtumat olivat pelkkää usvaa.

Ja nyt hän tiedosti olevansa jälleen entisessä huoneessaan, makasi vatsallaan sen lattialla, ja tunsi jonkun istuvan takareisillään. Se joku oli kääntänyt hänen kätensä selän taakse ja painoi nyt hänen ranteensa vasten toisiaan.

”Hei?” Sanni sanoi äänellä, joka oli käheä ja heikko, ei juuri kuiskausta kovempi.

”Joo hei vaan sullekin. Pysy paikallasi, pääset helpommalla.”

Sanni yritti nostaa päätään, mutta takaraivossa jyskyttävä kipu lopetti yrityksen heti alkutekijöihinsä ja pakotti hänet laskemaan poskensa vasten lattiaa. Hän ähkäisi ja tunsi jonkin pehmeän mutta karheapintaisen kiertyvän ranteidensa ympärille. ”Hei?” hän sanoi uudestaan. Tällä kertaa äänessä oli jo pieni ripaus voimaa.

”Hys. Pysy hiljaa”, ääni hänen yläpuolellaan komensi.

”Mit-mitä sinä...”

”Shhh!”

Se, mikä oli pehmeä ja karhea, kiristyi niin tiukalle, että se teki lähes kipeää. Sanni yritti vetää ranteitaan erilleen, mutta ei onnistunut. Hänen huultensa välistä karkasi vinkaisu. Mitä ihmettä oli meneillään? Oliko...

Oliko hänet sidottu?

Ääni, joka kuului nuorelle pojalle jonka nimen hän jo melkein muisti, kysyi: ”Haluatko sä, että teen sen tässä vai sängyn päällä?”

”Mitä sinä... Uh-huh...” Uusi, ilkeä kipuaalto sai Sannin parahtamaan. Sitten paino nousi pois hänen takareisiltään. Parketti narahteli ja kaksi valkoista tennissukkaa ilmestyi hänen näköpiiriinsä.

”Vitsit”, poika sanoi hänelle oudon hilpeänä. ”Sä oot aivan kuutamolla.” Tämä kyykistyi ja tökkäsi hänen takaraivoaan. ”Ei varsinaisesti mikään ihme, koska toi tossa on melkoinen kuhmu.”

Pojan nimi palasi Sannin mieleen; Markus. Se Markus, joka oli tullut juttelemaan hänelle ja sanonut... Niin, mitä se olikaan sanonut? Osaavansa käyttäytyä. Jotain sinne päin. Hän yritti taas vetää ranteensa erilleen, mutta ei vieläkään onnistunut. Hänen päänsä oli edelleen tokkurainen, mutta palaset olivat alkaneet loksahdella paikoilleen, usva oli hyvää vauhtia haihtumassa. Tämä Markus, joka oli kertonut osaavansa käyttäytyä, oli käynyt hänen päälleen ja tönäissyt häntä ja hän oli kaatunut lyöden takaraivonsa. Ja kun hän oli ollut tajuton tai ainakin niin pökerryksissä päästään, ettei kaiketi ollut tiennyt edes omaa nimeään, tämä samainen Markus oli raahannut hänet tänne hänen vanhaan huoneeseensa ja kääntänyt hänet vatsalleen ja sitonut hänen kätensä kiinni.

Se mitä oli tapahtunut, oli nyt selvää, mutta miksi se oli tapahtunut pysyi edelleen arvoituksena. Miksi poika oli tuonut hänet tänne ja sitonut hänen kätensä? Tilanne oli järjetön, näkikö hän kenties unta?

Markus suoristui seisomaan. ”Sanopa jo, että haluatko sä mun tekevän sen tässä vai sängyllä?”

Sanni nykäisi ranteitaan. Se, mikä niitä kiristi, oli hänen vanhan kylpytakkinsa vyö. Hän ei nähnyt sitä, mutta tiesi sen silti. Hän oli ollut jonkun aikaa pihalla kuin lintulauta, mutta ei enää. Tilanne oli yhä omituinen, mutta hän tiesi saavansa sen kohta hallintaansa. Hän kakaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Markus, mitä jos päästäisit minun käteni irti?”

”Mun isä sanoo, ettei kysymykseen saa vastata kysymyksellä.”

”Mitä?”

”Kysyin sulta ensin.”

Sanni väänteli ranteitaan, mutta solmu piti. ”Mitä sinä pelleilet? Vapauta nyt vittu sentään minun käteni!”

”Vieläkin tärkeilet ja komentelet. Sano jo, missä teen sen.”

”Teet minkä? Mitä sinä mukamas teet? Minä olen ihan tosissani, että tiedät. Sinä avaat tuon solmun ja avaat sen vähän äkkiä.”

”Paljastan sun perseen.”

”Koska jos et avaa, voin vakuuttaa, että...” Äkkiä Sanni vaikeni, taivutti niskaansa ja katsoi vierellään seisovaa poikaa silmät suurina ja pelokkaina. ”Mitä sinä sanoit?”

5.

Markus istuutui takaisin Sannin takareisille, tarrasi molemmin käsin hänen farkkujensa vyötäisille ja kiskaisi niitä alaspäin.

”Lopeta!” Sanni kiljaisi kiemurrellen Markuksen alla kuin ankerias ja potkien tämän selkää kantapäillään. Poika ei kuitenkaan lopettanut, ei vaikuttanut edes kuulevan hänen sanojaan tai huomaavan hänen raivokasta kamppailuaan. ”Minä varoitan sinua”, Sanni sanoi, kun Markus kiskaisi toisen kerran ja sentti tai pari hänen pikkuhousujensa valkoista kangasta tuli näkyviin.

”Mistä sä varoitat? Siitä että pelästyn sun isoa pyllyä?”

”Riivatun kakara”, Sanni ärähti vääntelehtien entistäkin kovemmin. ”Sinä lopetat nyt! Sinä lopetat tai minä suutun aivan tosissani.”

Ei vastausta, ainoastaan uusi kiskaisu. Farkut peittivät enää puolet hänen pakaroistaan.

Sanni taivutti niskansa takakenoon kuin henkeä vetävä kilpauimari ja huusi: ”Julia! Tule yläkertaan! Auta minua!” Samalla farkkukangas antautui ja luiskahti kokonaan pois hänen takapuolensa päältä. ”Voi ei.. Apua!”

”Sä mekastat turhaan, ei Julia kuule”, Markus sanoi työntäen koukistuneen etusormensa hänen pikkuhousujensa vyötärönauhan alle.

Sanni laski poskensa takaisin lattiaan. Hän läähätti uupumuksesta, hänen kasvonsa olivat hiessä ja ranteiden iho oli kipeä hiertymistä. Raivoaminen ei auttaisi mitään, se oli tässä vaiheessa selvää. Poika oli hullu ja humalassa, terveen järjen ulottumattomissa. Sanni oli yrittänyt risulla, nyt oli kokeiltava porkkanaa. ”Anteeksi”, hän sanoi.

”Ei tarvi pyydellä”, Markus sanoi. Hänen koukistunut sormensa pysyi pikkuhousuissa.

”Olisitko kiltti ja päästäisit minut vapaaksi?”

”En mä taida.”

Sanni laski päässään viiteen, nieli raivonsa ja sanoi: ”Olet aivan oikeassa, minä tärkeilin ja niuhotin ja pomotin.”

”Niinpä. Sä tykkäät siitä.”

”Tykkäsin.”

”Jaa että et tykkää enää?”

”En.” Sanni puri alahuultaan pakottaen itsensä pysymään tyynenä ja puhumaan rauhallisesti. ”Olen oppinut läksyni.”

”Aijaa. Elikkä olet nyt kiltti tyttö?”

”Olen.”

”Ookoo”, Markus sanoi ja repäisi hänen pikkuhousunsa alas.

Ensin Sannin vartalo jäykistyi, sitten hän kirkaisi. Poika oli toteuttanut uhkauksensa ja paljastanut hänen takapuolensa. Hän huusi taas Juliaa avukseen. Huusi ja huusi ja huusi...

6.

”Sä taisit vihdoinkin uskoa, ettei Julia kuule?” Markus kysyi.

”Haista paska.”

”Vieläkin komentelet, sunhan piti olla kiltti tyttö.”

”Haista paska.”

”Mua on komenneltu monta kertaa”, Markus sanoi onkien farkuistaan kännykän, kolhuisen Samsungin, jonka selkäpuolta koristi Porin Ässien tarra. ”Isä on komennellut ja äiti ja opettajat ja valmentaja.” Hän avasi näppäinlukon, käynnisti kameran ja kyyristyi etukenoon. ”Mutta koskaan ennen mua ei olla komenneltu perse paljaana.”

”Vapaudenriisto ja pahoinpitely”, Sanni vastasi korostetun hillityllä äänellä, räpytellen samalla vetistäviä silmiään. ”Mitä luulet vanhempiesi sanovan, kun poliisi syyttää sinua niistä? Mietipä sitä hetki. Mietipä oikein kunnolla.”

Yhtäkkiä Markuksen kännykkä ilmestyi hänen kasvojensa eteen ja sen salamavalo välähti. ”Mitä sinä teet?” hän parkaisi.

”Mitä luulet?”

Markus suoristautui ja sen jälkeen tuli toinen välähdys, nyt taaempana ja ylempänä. Poika oli ottanut kuvan hänen takapuolestaan.

”Säälittävä pikkupaska”, Sanni huusi. ”Lopeta!”

Markus räpläsi kännykkäänsä ja sanoi hetken kuluttua: ”Aika hyvä kuva, vaikka ite sanonkin. Pitäisiköhän tää laittaa Instagramiin?”

”Jos sinä edes-”

”Sillä voisi tulla aika hyvin tykkäyksiä ja siihen olisi hauska keksiä hakusanoja. Jotain tyyliin 'isopylly' tai 'juliansiskonperse'. Vai olisiko sulla ehdotuksia?”

Sanni sanoi: ”Kun Julia herää, sinä olet elämäsi pahimmassa pulassa, senkin persereikä.”

”Hyvä idea.”

Markuksen käsi, lämmin ja nahkea, tarttui hänen vasempaan pakaraansa, veti sitä sivuun paljastaen hänen peräaukkonsa. Kännykkäkameran salama välähti, sitten käsi irtosi.

”Olisitko uskonut silloin, kun soitit Kristan vanhemmille ja kerroit sen yrjönneen, että pari tuntia myöhemmin joku ottaisi väkisin lähikuvan sun persereiästä?”

Sanni ei vastannut, vaan tuijotti lasittunein silmin pistorasiaa entisen huoneensa seinässä, kohdassa, jossa oli joskus ikuisuus sitten ollut matala, tv-tasona toiminut lipasto.

”Uskoitko vai et?” Markus tivasi. ”Vastaa, taikka otan lisää kuvia.”

”En uskonut.”

”Mitä et uskonut?”

”Haista paska.”

”Ookoo.”

Markus alkoi naputtaa puhelintaan. Kului puoli minuuttia, melkein koko minuutti. Lopulta poika kumartui taas etukenoon ja asetti kännykän säröilleen näytön Sannin kasvojen eteen. ”Mitäs tosta sanot?” hän kysyi.

Sanni taivutti punaisiksi hiertyneitä ranteitaan, koukisteli sormiaan ja vaikersi. Markus oli ladannut kuvan hänen ilkialastomasta takapuolestaan instagram-tililleen ja kirjoittanut sen alle pitkän rivin hakusanoja:#perse#paljastettu#nolotus#pulleatpakarat#pyllytyttö#hävettääköedes#isottelijanperse#lol#julianisosisko

Ruudun alareunassa luki 'Jaa'. Kuva oli yhden napinpainalluksen päässä internetistä.

”Älä”, Sanni kähisi. ”Minä pyydän.”

Markus napautti ruutua peukalollaan. ”Sinne lähti. Sano: 'kiitos'.”

”Haista paska.”

”Mä lähetin pakarakuvan, enkä reikäkuvaa. Sano 'kiitos', tai lähetän senkin. Aika monet tyypit -jotkut hikiset runkkarityypit- tykkää katsella naisten pyllyreikiä, kun ne-” Markus vatkasi kättään ilmassa. ”-tiedät kyllä mitä.”

”Haista paska!”

Markus asetti kännykkänsä Sannin lapaluiden väliin, tarttui kaksin käsin hänen pakaroihinsa ja levitti ne auki. ”Haluatko sä ihan tosissaan, että ne katsoo tätä reikää täällä, kun ne vemputtaa?”

”En.”

”Eli kiitä mua.”

Sanni nielaisi kahdesti, mutta kurkkuun noussut klimppi pysyi paikallaan, hänen takapuoltaan levittävät kädet samoin. Mopoikäinen nulikka nöyryytti häntä. Nulikka piteli paljastettuna sitä, mitä hän ei ollut näyttämään edes poikaystävälleen. Hän nielaisi vielä kerran, ennen kuin sanoi: ”Kiitos.”

”Mistä hyvästä?”

”Sinä tiedät kyllä.”

”Kerro silti.”

”Ettet ladannut sitä toista kuvaa.”

”Mitä siinä kuvassa näkyy?”

”Haista paska.”

”Ookoo.” Markus hellitti otteensa, poimi kännykkänsä ja alkoi naputella sitä. ”Ootko aivan varma, ettet halua vastata?”

Sanni sanoi: ”Siinä näkyy minun peppureikäni.”

”Ai se. Auts. Kuulostaa tosi nololta. Sä et siis halua näyttää sitä?”

”En.”

”Häpeätkö, jos joku näkee sen?”

”Häpeän.”

”Tosi paljon, vai?”

”Niin.”

”Ookoo. Siinä tapauksessa sua varmaan harmittaa, että mä näin sen.”

7.

Markus nousi pois hänen päältään, oikoi jalkojaan ja venytteli selkäänsä ja suoristi lippalakkinsa. ”Arvaa montako tykkäystä sun pakarat on saanut”, hän sanoi.

Sanni ei vastannut.

”Kuuskymmentä. Tasan. Ei huono parissa minuutissa.”

”Poista se kuva.”

”Pyydä kauniisti.”

”Ole kiltti ja poista se.”

”Jaa, jaa... ” Markus otti pari peruutusaskelta ja istuutui hänen sängylleen. ”Pyllistä mulle, niin poistan.”

”Mih-mitäh?”

”Pidä poski lattiassa, mutta koukista sun jalat, että toi iso perse nousee pystyyn ja suuntaa se sitten tännepäin.”

”Sairas paskiainen! En varmana.” Sanni riuhtaisi käsiään, mutta kylpytakin vyö oli yhä häntä vahvempi. ”Minä en pyllistele kakaroille!”

”Miksi et?”

Sanni suoristi oikean käsivartensa ja yritti koukistaa vasenta. ”Ngghh...”

”Se solmu on liian tiukassa”, Markus sanoi. ”Et sä pystyisi vetämään sun käsiä vapaaksi, vaikka niissä olisi jotain saippuua tai öljyä.”

Sanni tiesi pojan olevan oikeassa, mutta hän yritti silti. Tällä kertaa hän oikaisi vasemman käsivartensa ja yritti kiskoa oikean koukkuun. ”Nggg...”

”Sä et halua pyllistää mulle, koska se on merkki antautumisesta”, Markus sanoi. ”Tai niin kuin...” Hän haki oikeaa ilmaisua hetken. ”Jotenkin niin se menee, että jos pyllistää toiselle ihmiselle, niin silloin se pyllistäjä tunnustaa alamaisuutensa sille, kenelle se pyllistää.”

Sanni lopetti yritykset saada kätensä vapaiksi ja makasi nyt liikkumattomana. ”Jos minä teen sen”, hän sanoi hiljaa. ”Sinä poistat sen kuvan ja päästät minut vapaaksi?”

”Poistan kuvan ja poistun paikalta. Julia saa avata sun kädet. Mä aion olla silloin jo kaukana täältä.”

”Hyvä on.”

”No niin. Hieno homma. Näytäpä mulle sitten, miten tuollainen tosi tyly kotibilepoliisi esittelee persereikäänsä.”

Sanni puristi silmänsä kiinni, koukisti polvensa ja nosti alaruumiinsa irti lattiasta. Sitten hän käänsi takapuolensa kohti poikaa.

”Hyvä tyttö”, Markus sanoi.

”Poista se kuva.”

Markus hypisteli kännykkäänsä. ”Sun pakarat ehti saada päälle sata tykkäystä”, hän sanoi. ”Ootko aivan varma, että haluat mun pois-”

”Poista se!”

”Ookoo.” Markus napautti näyttöä kahdesti ja sanoi: ”Sinne meni.”

Sanni laski takapuolensa alas ja alkoi kääntyä kyljelleen, mutta tulikin äkkiä toisiin ajatuksiin ja palasi nopeasti takaisin vatsalleen.

Markus naurahti. ”Hupsista. Meinasit vahingossa vilauttaa vähäsen pillua.” Hän nousi sängyltä ja haukotteli, työnsi kännykän taskuunsa ja suuntasi kohti ovea. Kynnyksen kohdalla hän pysähtyi, käännähti ympäri ja palasi Sannin luo. ”Sori, mutta pakko tarkistaa, muuten jää vaivaamaan.”

Poika laskeutui polvensa varaan ja kiepautti Sannin selälleen. ”Karvapillu, oikeen pullukka sellanen. Mä arvasin.”

Sanni yritti potkaista häntä, mutta kantapää suhahti huusi: ”Kusipää!”

Markus nousi seisaalleen. ”Rauhoitu, karvatussu. Mä menen nyt. Sun pyllykuvat on mun kännykässä, ja sä varmana tiedät minne ne menee, jos kerrot tästä kenellekään.” Hän pyyhkäisi Sannin häpykarvoja sukallaan. ”Etkö tiedäkin?”

Sanni sanoi: ”Tiedän.”

”Ja sä haluat pitää persereikäsi pois netistä?”

”Haluan.”

”Etkä isottele enää?”

”En.”

”Hyvä. Sitten sulla ja mulla ei ole mitään ongelmaa.”