Feminismin musta päivä

1.

Se oli pelkkä vahinko, täydellisen viaton lipsahdus. Ei mitään sen enempää eikä vähempää. Aivan vastaavanlainen pikkumoka kuin se, joka koululaisillekin joskus kävi, kun he erehdyksissään kutsuivat opettajaansa äidiksi tai isäksi tai jopa mummiksi. Hitto. Sellaista sattui ja sellaiset unohdettiin. Tikulla silmään sitä persläpeä, joka menneitä kaiveli.

Jorma Mulqvist ei tosin ollut kutsunut sihteeriään äidiksi vaan tussuksi.

Oli huhtikuun lopun perjantai, kevään ensimmäinen oikeasti lämmin päivä, ja hän oli palannut toimistolleen pitkäksi venyneen lounastapaamisen jälkeen iso pihvi ja puolen tusinaa konjakkiryyppyä vatsassaan. Kun hän oli astunut ulos hissistä neljännessä kerroksessa, missä hänen toimistonsa sijaitsi, Tessa oli melkein törmännyt häneen kantaessaan sylissään korkeaa ja melkoisen huteran näköistä mappipinoa. Eikö tietokoneiden pitänyt vapauttaa meidät tuosta helkkarin paperisodasta? hän oli ajatellut tuntien närästyksen ensioireet ruokatorvessaan.

Hän oli tehnyt kömpelön (se johtui vain konjakista, ei ylipainosta, hän oli myöhemmin ajatellut) väistöliikkeen ja hänen olkapäänsä oli ohittanut mappitornin vain sentin tai enintään kahden päästä. Onnettomuus oli täpärästi vältetty ja silloin hänen suustaan oli tullut ulos: ”Olepas varovainen niiden kanssa, Tussu.”

Pysähtymättä tai edes vilkaisematta sivulle, missä varmasti yllättynyt ja mahdollisesti loukkaantunut tai ainakin hitusen verran punastunut Tessa seisoi, hän oli jatkanut menoaan aulan poikki kohti ovea, johon oli kiinnitetty mahtipontinen kyltti: 'J. Mulqvist -Pääjohtaja'.

Päästyään oven läpi ja suljettuaan sen perässään hän oli riisunut pikkutakkinsa, löysännyt vyötään ja istunut pöytänsä taakse sulattelemaan sekä ateriaansa että tuota pikkuista lipsahdustaan.

Ja seuraavat pari tuntia hän olikin saanut olla toimistossaan yksin ja keskittyä kaivelemaan hampaankoloon jäänyttä lihapalaa -ensin kielellä ja myöhemmin sormin- mutta puoli viiden aikaan oveen koputettiin. Kolme säntillistä koputusta, kolme kainoa koputusta. Kop-kop-kop. Minä-täällä-isi, ne tuntuivat melkein sanovan.

”Sisään”, hän sanoi etusormi suussaan ja kynsi takahampaidensa raossa kaivamassa ulos sitä, mikä ei selvästikään halunnut tulla ulos. Pullo parasta viskiä ja puolet firmani osakkeista sille, joka tuo minulle kullinsa mittaisen pätkän hammaslankaa, hän oli ajatellut oven auetessa.

Tulija oli Tessa, kuten hän oli toki tiennyt jo etukäteen. Tessa oli hänen henkilökohtainen sihteerinsä, ei kenenkään muun. Ne alempien kerrosten helttakaulaiset lehmät olivat vapaata riistaa, mutta tämä blondi villahameissaan ja rinnusten kohdilta niin kivasti pullotavissa neulepuseroissaan kuului vain hänelle. Pitihän johtajalla olla johtajan edut.

Tessa piteli rintojensa edessä paperia ja sanoi: ”Kovasti anteeksi, että häiritsen vielä näin myöhään, herra johtaja, mutta teidän pitäisi allekirjoittaa tämä sopimus.”

Jorma Mulqvist veti sormen suustaan ja tarkisti pikaisesti kynnenalusensa. Ei mitään. Lihapala pysyi itsepintaisesti kiinni piilossaan. ”Vai niin”, hän sanoi ponnettomasti ja taputti sitten pöytäänsä. ”Tuopas tänne se.”

Tessa käveli pöydän luo ja asetti paperin hänen eteensä kääntäen sen samalla ympäri niin, että teksti oli hänen luettavissaan. Hyvä tyttö, hän mietti hajamielisesti etsien samalla kynäänsä.

Hän luki sopimuksen läpi ja totesi sen tärkeäksi. Elintärkeäksi, jos aivan tarkka halusi olla. Kahden miljoonan kauppa, jossa maksajana oli valtio. Sitä puljua johtivat tunnetusti täydelliset törpöt, mutta ne maksoivat aina ajallaan ja mukisematta. Miten koko sopimus olikaan päässyt unohtumaan häneltä näin täydellisesti? Ellei Tessa (Tussu. Hänen hyvämuistinen ja sangen pätevä Tussunsa) olisi muistanut sitä hänen puolestaan, homma olisi luisunut hänen näpeistään suoraan kilpailijan haaviin. Sen jälkeen tässä paikassa olisikin saanut jaella joulubonusten sijaan irtisanomisilmoituksia, ja hänen haaveensa uudesta purjeveneestä olisi myös jäänyt haaveeksi.

Hän kirjoitti nimensä katkoviivalle ja ojensi paperin takaisin. ”Laita se postiin vielä tänään”, hän komensi heiluttaen etusormeaan sanojen tahdissa. ”Juurikin tänään.”

”Kyllä, herra johtaja. Varmasti.” Tessa astui kaksi askelta taaksepäin ja nosti paperin takaisin rintojensa eteen. ”Oliko teillä vielä muuta, herra johtaja?”

Jorma Mulqvist risti kätensä pöydälle ja kurtisti kulmiaan tutkien katseellaan nuorta naista, tämän kaitoja kasvoja ja sinisiä silmiä sekä olemusta, joka oli aina jollain lailla varautunut, mutta juuri nyt ehkä tavallista enemmän.

Sitä nolottaa, hän ajatteli. Se oli lipsahdus, pieni kielisolmu. Pari pientä kirjainta hyppäsi pois ja pari pientä kirjainta hyppäsi niiden tilalle. Mitätön juttu. Pisara valtameressä. Hyttysen kulli Lapissa. Sitä paitsi tyttö sai syyttää tapauksesta vanhempiaan; tietenkin Tessa muuntuu suussa tussuksi. Helkkari, jos hänen sihteerinsä nimi olisi Pipsa, hän olisi sanonut sitä pimpsaksi.

Mutta eihän se ollut niin yksinkertaista, ei likimainkaan. Kissa oli noussut pöydälle. Tessa nimittäin tiesi nyt, ettei ollut hänen silmissään pelkkä työntekijä. Pelkkä sihteeri, joka vastasi hänen puheluihinsa ja joka sopi hänen tapaamisistaan, menoistaan ja tuloistaan. Joka varasi lounaspöydän ja perui varauksen, jos hän päättikin syödä jossain toisaalla tai ajatella linjojaan ja nauttia nestemäisen lounaan toimistonsa baarikaapin antimilla. Tessa tiesi, että hän oli tietoinen tämän vartalosta. Että hän oli ajatellut sitä. Ajatellut ihan koko hoitoa: rintoja, lantion kaaria, pakaroita... ja tottakai myös sitä, mikä tytön jalkojen välissä oli.

Hänen suustaan alkoi tulla sanoja, ennen kuin hän edes ymmärsi puhuvansa. ”Hävettääkö se juttu sinua?”

”An-anteeksi? Nyt en ymmärtänyt”, Tessa sanoi äänellä, joka kuitenkin paljasti tämän tietävän tasan tarkkaan, mistä oli kyse.

Jorma Mulqvist oli ollut erottavinaan tytön poskilla hennon häivähdyksen punastusta jo tämän tullessa sisään, mutta nyt niiden sävy oli melkein tulipunainen. Ja juurikin tuo punastus sai hänet ymmärtämään jotakin, joka jostain ihmeellisestä syystä oli tähän asti pysynyt piilosilla. Hän oli tämän yhtiön johtaja ja hän määräsi täällä. Tämä nelikerroksinen rakennus oli Pohjois-Korea keskellä Helsinkiä, ja täällä näiden tiiliseinien sisällä hän oli itse Kim Jong-il. Ikuinen presidentti, rakastettu johtaja, kansakunnan aurinko. Tessa pelkäsi häntä eikä päinvastoin. Tessa painoi kuusikymmentä kiloa vaatteet päällä ja likomärkänä, hän kaksi kertaa enemmän pelkät kalsarit jalassaan tullessaan vessasta. Hän oli kuski ja Tessa takapenkillä lasten turvaistuimeen kahlittuna. Tässä toimistossa hän voisi huoletta sanoa ja tehdä, mitä ikinä lystäsi, kun taas Tessalle sellainen toiminta olisi vaarallista touhua. Ampiaispesän söhimistä ja leikkimistä tulitikuilla, noin runollisesti ilmaistuna.

Äkkiä hän ymmärsi jotain muutakin: Nolostuksen puna sai Tessan kasvot näyttämään tavallistakin paremmilta. Se sai ne hehkumaan. Se sai tytön näyttämään siltä, että tämä tykkäsi käydä miehen edessä nöyrästi kontilleen ja nostaa hameensa ylös ja tarjota miehelle sitä, mikä siellä alla niin kutsuvana pullotti.

Jorma Mulqvist puhui taas ja nyt hänen äänensä suorastaan puhkui itsevarmuutta. ”Tarkoitin sitä kolaria, jonka me melkein ajoimme hissin ovella. Sitä, kun kutsuin sinua-” Hän melkein sanoi sen sanan, mutta jarrutti viime tipassa ja katsoi Tessaa silmiin. ”Kun kutsuin sinua väärällä nimellä.”

”Niin.” Tessan ääni oli kuin hiiren piiperrys.

”Millä nimellä sinua kutsuinkaan?” hän kysyi, koska ei kertakaikkiaan malttanut olla kysymättä. Joku, joka oli nukkunut pitkää talviunta hänen kalsareissaan, oli heräämässä.

”Herra johtaja”, Tessa sanoi siirtäen painoaan jalalta toiselle, ”älkää suotta murehtiko sitä asiaa. Ei se haittaa, sellaista sattuu.”

Jorma Mulqvist nyökytti, kallisti päätään sivulle ja hymyili, koska ei voinut olla hymyilemättä Tessan punoittaville poskille eikä myöskään tämän sormille, jotka edelleen pitelivät sopimuspaperia rintojen edessä ja jotka taisivat täristä pikkuisen. Kyllä... kyllä vain. Aivan selvästi ne tärisivät. Hupsista, pikku punahilkka. On aina ikävää kertoa huonoja uutisia, mutta sinä taisit astua suoraan ison pahan suden mökkiin, ja kohta tuo susi syö sinun pullean pillusi suihinsa. Hänen oli purtava poskeaan, jotta sai kasvonsa peruslukemille. Sitten hän kysyi: ”Millä nimellä minä sinua kutsuin?”

”Herra johtaja, ei se ollut mikään iso juttu, ei teidän ole syytä-”

”Millä nimellä minä sinua kutsuin?”

”Tussu.” Ääni oli kimeä kuiskaus, kuin vuotavan pyöränkumin sihinää.

”Anteeksi kuinka?” Hän nosti toisen kätensä kupiksi korvalehtensä taakse. ”Viitsitkö sanoa sen ääneen? Emme ole tietääkseni kirkossa emmekä kirjastossa.”

Tessa karisti kurkkuaan, ehkä irroittaakseen sinne kohonneen klimpin, ja sanoi edellistä kuuluvammin. ”Tussu.”

”Aivan niin, sehän se olikin. Tussu, kuten se naisten tuhma paikka reisien välissä.”

Tessa räpytti kiivasti silmiään, joiden valkuaisiin oli ilmestynyt hailakka sirkushattaran sävy kuin pilvenpolttajalla. ”Herra johtaja, ellei teillä ollut muuta...”

”Sanoit, ettei se ollut mikään iso juttu?”

”Aivan niin, herra johtaja.” Tessa yritti hymyillä ja heilautti sitten kahden miljoonan sopimuspaperia päänsä yllä. ”Huiskis... Unohdettu ja poissa mielestä, herra johtaja.”

Asetettuaan paperin takaisin rintojaan vasten Tessa kääntyi ympäri ja lähti kohti ovea varovaisen oloisin askelin. Bambi jäätiköllä, Jorma Mulqvist mietti happamasti ja tunsi närästyksen lisäävän kierroksia. Hänellä oli mainio viinapää, mutta kehno viinavatsa. Pari ryyppyä ei olisi tuottanut ongelmia, ei ehkä neljäkään, mutta kuusi oli ollut vikatikki. Pieni ja iloinen pöhnä oli tietenkin aina tervetullut vieras, mutta sen hinta oli turhan kallis.

Hän odotti, kunnes Tessan käsi asettui ovenkahvalle ja väänsi sitä alaspäin, sitten hän sanoi: "Ellei se ole sinulle iso juttu... eikä siis häiritse tai loukkaa sinua mitenkään, minä saatan käyttää sitä toistekin."

Tessa jäi paikoilleen kuin patsas, jalkaterät yhdessä, käsi kahvan ympäri puristuneena, kireälle jännittyneet hartiat koholla.

"Saattaa jopa olla -sen aika meille näyttää- että siirryn siihen kokonaan. Kukaties teetän sinulle pienen kullatun nimilaatan, jonka voit kiinnittää puseroosi tissin päälle. Tussu tissin päällä, sehän rimmaakin vielä kivasti."

Jorma Mulqvist veti tuoliaan taaksepäin, nousi seisomaan ja näki, että se joka oli vielä hetki sitten ollut vasta heräilemässä, oli karistanut unihiekat silmistään ja kasvanut täyteen mittaansa. Näky pelästytti hänet ja sai hänet koukistamaan vaistomaisesti polviaan, mutta pelko -vai häpeääkö se ehkä oli?- haihtui pois melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Sen tilalle tuli jotakin muuta.

Kim Jong-il ei häpeä erektiotaan, ääni hänen kaljuuntuvan päänsä sisällä kuiskutti. Kun suuren johtajan elin on juhlakunnossa, kansa käy sen edessä polvilleen ja laulaa sille ylistystään.

Hän suoristui uudelleen seisomaan, veti hartiansa taakse ja nosti leukansa ylös, katsoi oven eteen jähmettyneen sihteerinsä sääriä ja polvipituista hametta, jonka alla pyöreät pakarat niin kiusoittelevan kutsuvasti pullottivat. "Miltä tuollaiset suunnitelmat sinusta kuulostavat?"

"Herra johtaja, min-minä en..."

Jorma Mulqvist kiersi pöytänsä etupuolelle ja rummutteli rystysillään sen tummaa mahonkipintaa. Pöytä oli maksanut enemmän kuin keskivertoperheen ykkösauto, mutta hittoako siitä? Oleellista oli pelkästään se, että pöytä myös näytti kalliilta. Se kertoi kävijöille, että sen takana istuvalla miehellä oli rahaa ja munaa ja että sen takana istuva mies oli tottunut käyttämään kumpaakin.

Hän asetti takapuolensa pöydän etureunaa vasten ja risti kätensä vatsalleen. Sitten hän sanoi: "Minulla on mielessäni kaksi peetä... Pee kuten palkakorotus ja pee kuten potkut."

Tessa oli seissyt oven edessä liikkumatta jo kokonaisen minuutin, ehkä enemmänkin. Nyt tyttö käänsi arasti päätään ja vilkaisi häntä olkapäänsä yli.

"Jos tuo jälkimmäinen pee ei jostain syystä innosta sinua", Jorma Mulqvist sanoi, "jos sinulla on vaikkapa laskuja maksettavanasi tai vuokra... tai jos olet suunnitellut reissaavasi kesälomalla jonnekin lähintä Siwaa kauemmas, kehottaisin sinua päästämään irti siitä kahvasta ja kääntämään ne punaiset poskesi tähän suuntaan."

Pallo oli nyt Tessan käsissä ja hän jäi odottamaan pallopeppuisen piipertäjän siirtoa.

2.

Kääntyessään Jorma Mulqvistia kohti Tessa oli puristanut huulensa yhteen. Sopimus roikkui nyt hänen oikeassa kädessään reittä vasten, eikä hänen suurenpuoleisten rintojensa edessä. Se oli pieni asia, mutta ilahduttava sellainen.

Kellä isot ja läskit tissit on, se isot ja läskit tissinsä näyttäköön, Jorma Mulqvist hyräili mielessään ja joutui pinnistelemään pitääkseen hymyn loitolla. Hän ei ollut eilisen teeren poikia ja hän tiesi missä mentiin: Tessa pelkäsi häntä ja toimi tällä hetkellä pelkästään tuon pelon ohjaamana. Mutta jos hän nauraisi tai heittäisi kömpelön vitsin tai näyttäisi tytölle jonkin muun merkin heikkoudesta -änkyttäisi tai sekoilisi sanoissaan- koko tilanne saattaisi kääntyä päälaelleen. Typykkä saattaisi pysähtyä ja kysyä itseltään, mihin oli oikein suostumassa.

Niinpä Jorma Mulqvist kurtisti kulmiaan ja komensi: ”Käy nelinkontin.”

Hän ei ollut uskonut Tessan tottelevan kerrasta eikä ilman lisäuhkauksia, mutta tämä laskeutuikin ilman vastaväitteitä polvilleen, kyyristyi etukenoon ja asetti kämmenensä toimiston viinipunaiselle matolle. Samalla hame kiristyi pakaroiden päällä, ja sen helma suorastaan nuoli täsmälleen oikealla tavalla lihaisia takareisiä.

Jorma Mulqvist tiesi sihteerinsä toimivan automaattiohjauksella, aivan kuin jonkin räkänokkaisen pikkupojan radio-ohjattava auto konsanaan, mutta äkkiä hän itse huomasi avanneensa vyönsä ja vetäneensä sen ulos housujensa silmukoista täysin huomaamattaan. Hikikarpalot valuivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän taittoi vyön kaksinkerroin ja sulki sen päät nyrkkiinsä. Hän taivutti kättään ylös ja katseli puolimetristä nahkasilmukkaa, joka työntyi esiin hänen peukalonsa alta kuin ruskea kieli.

Hän kyykistyi Tessan lonkan viereen, otti lujan otteen tämän hameen helmasta ja taittoi sen ylös tytön selän päälle. Takapuolen peittona olivat enää vitivalkoiset pikkuhousut, arkiset ja koristeettomat, mutta silti vastustamattomat. Jorma Mulqvist kuljetti sormeaan pitkin vasenta pakaraa nauttien lämpimän ja pehmeän puuvillan tunnusta. Jos hän työntäisi nenänsä Tessan haaroihin, haistaisiko hän huuhteluaineen vai pillun? Se asia piti selvittää, kun oli sen aika.

”Tämä on omaksi parhaaksesi”, hän kuuli sanovansa.

”Herra joht-” Tessa piipersi, mutta vyön kolkko läiskähdys hukutti lauseen lopun alleen. Tessan suusta tuli lyhyt ulvahdus, sitten hän puristi huulensa yhteen ja painoi päänsä alas. Hänen reitensä tärisivät ja sormensa koukistuivat pureutuen mattoon kuin pedon kynnet.

”Rankaiseva käsi on rakastava käsi”, Jorma Mulqvist sanoi tietämättä ollenkaan, mistä moinen vuosikymmenten takainen viisaus oli yhtäkkiä ilmestynyt. Hän kohotti nahkasilmukan ylös ja antoi sitten pakaroille toisen iskun.

Tällä kertaa Tessa huusi useamman sekunnin ja alkoi sen jälkeen keinahdella kuin ristiaallokkoon eksynyt kumivene.

”Kuri”, Jorma Mulqvist sanoi äänellä, jota tuskin enää tunnisti omakseen, ”on se lääke, jolla yritys pidetään terveenä ja kilpailukykyisenä.” Hän työnsi sormensa Tessan pikkuhousujen alle ja riuhtaisi ne alas reisille. Tessan pakaroilla erottuvat vaaleanpunaiset viirut nostivat hänen suunsa hymyyn. ”Tänään sinä otat lääkkeesi, Tussu. Sinä otat viimeisenkin kitkerän pisaran.”

Hän otti kaksi lyhyttä sivuaskelta ja näki nyt paitsi pakarat, myös vaon niiden välissä. ”Paina poskesi mattoon”, hän komensi. ”Pyllistä isille. Pyllistä niin, ettet enempää pysty pyllistämään.”

Tessan ylävartalo ei niinkään laskeutunut, vaan pikemminkin putosi alas. Hän niiskutti ja hengitti lyhyin, vinkuvin vedoin. Ääni sai Jorma Mulqvistin hymyn leviämään virnistykseksi. Juuri noin. Kun Kim Jong-il jakaa rangaistuksia, paikkansa tunteva kansa tarjoaa persereikäänsä. Niin se menee, koska niin sen on mentävä. Koska niin on oikein.

Hän kohotti nahkasilmukkaa pitelevän kätensä kohtisuorana ylös, sulki toisen silmänsä parantaakseen tähtäystään ja sivalsi.

Vyö näytti osuvan maalinsa millimetrin tarkkuudella ja Tessa ulvoi kurkku suorana lentäessään eteenpäin ja lyyhistyessään sitten vatsalleen.

Jorma Mulqvist kyykistyi Tessan viereen, sipaisi hänen hiuksiaan pikaisesti ja sanoi: ”Tähtäsin pyllyreikääsi. Kerro osuinko siihen?”

”Oh-oh-oh...”

”Vastaa kysymykseeni, Tussu. Minä uskon osuneeni, mutta niin pienen maalitaulun kohdalla on vaikea olla varma.”

”Osh-osuit.”

Tessa yritti punnertaa itsensä ylös, mutta hän painoi tytön kaksin käsin takaisin mattoon. ”Sinä pysyt siinä ja kerrot mihin osuin. Vastaa koko lauseella. Alainen vailla kunnioitusta johtajaansa kohtaan on alainen vailla työpaikkaa.”

”Osuitte per-per-peräaukkooni, herra johtaja.”

Hän maisteli vastausta hetken ja tuli siihen tulokseen, ettei se kelvannut. Ei alkuunkaan. Hän oli tilannut pullon Dom Perignonia ja saanut mukillisen taskulämmintä kotikaljaa. ”Tämä ei ole proktologin vastaanotto, eikä täällä ole peräaukkoja", hän sanoi. "Yritä uudestaan ja yritä tosissasi. Yritä, kun isukki on vielä hyvällä tuulella.”

Tessan alaleuka nytkähteli. Itku oli sutannut hänen silmämeikkinsä ja levittänyt sen hänen poskilleen. ”Te osuitte minun pieneen pyllyreikääni, herra johtaja. Teh-teh-teidän tähtäyksenne oli erinomainen.”

”Niinkö? Mainiota.” Jorma Mulqvist tiputti vyön kädestään, nousi seisomaan, avasi sepaluksensa ja päästi ulos sen, joka oli joutunut odottamaan vuoroaan jo liian pitkään. ”Tuollaiset sanat lämmittävät suuren johtajan mieltä.”

3.

Hän kävi polvilleen Tessan pohkeiden väliin, tarttui tytön lanteisiin ja tempaisi tämän takapuolen irti matosta ja takaisin pyllistysasentoon. Tessan kurkusta kuului jatkuvaa, nuotitonta ja voimatonta ulinaa. Hänen sormensa kauhoivat mattoa, isot mutta kiinteät pakarat tutisivat.

Jorma Mulqvist ohjasi kalunsa kärjen pakaravakoon, liu'utti sitä alas ja ylös ja taas alas, kunnes terskan pää löysi välilihan. ”Etuovi ja takaovi, Tussu. Sinulla riittää sisäänkäyntejä; on tiukkaa ja on vielä tiukempaa.”

Tessa sanoi jotain, joka meni häneltä kokonaan ohi korvien. Mutta väliäkö sillä? Tyttö oli kanveesissa ja viittä vaille halvaantunut kauhusta, molemmat reiät paljaina ja sitä myöten valmiina ottamaan vastaan arvovaltaisen vieraan.

Jorma Mulqvist painoi kivikovana sojottavaa kaluaan alaspäin, kunnes se liukui häpyhuulten väliin. ”Isukki päätti ottaa pillusi ja säästää pyllyn ensi kertaan, joten sano: 'Kiitos isukki'.”

Tessan suusta tuli ulos jotain, joka kuulosti lähinnä pulputukselta.

”Menköön”, hän sanoi. Hän kiristi otettaan Tessan lanteista, imi poskensa täyteen ilmaa ja paranteli asentoaan. Mitä sisäänmenoihin tuli, hän oli suoran toiminnan mies. Oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Ne miehet (niitä oli monia, siitä hän oli varma) jotka liu'uttivat pippelinsä naiseen varovaisesti, edeten kuin kevätjään kantavuutta kokeilevat pilkkijät, ällöttivät häntä. Ne käyttivät värikkäitä alushousuja ja kosteusvoidetta, ne puhuivat tunteistaan ja niiden oli epäilemättä vaikea pitää silmiään kurissa uimahallin suihkuosastolla. Ne olivat miehiä vain nimellisesti, sanan vapaimmassa mahdollisessa muodossa. Tosimies sen sijaan survoi parrunsa sisään valitsemaansa reikään ja esitti kysymykset naisen mieltymyksistä vasta sitten... jos ollenkaan.

Nyt hän työnsi kalunsa Tessaan ja työnsi kunnolla. Tyttö päästi hätääntyneen parahduksen ja yritti punnertaa taas yläruumistaan irti matolta. Hän katkaisi yrityksen nopeasti ja neuvokkaasti: vasen käsi kiristyi Tessan niskaan, oikea sivalsi tämän takapuolta -kolme nopeaa ja napakkaa läimäytystä per pakara. Viesti meni perille ja Tessa lyyhistyi takaisin hänelle määrättyyn asentoon. Maailma oli yhä mallillaan: Liha totteli kuria.

Jorma Mulqvist alkoi liikuttaa lantiotaan eteen ja taakse etsien oikeaa rytmiä ja oikean mittaista liikerataa. Hän ei halunnut missään tapauksessa laueta liian nopeasti, eikä päästää Tessaa liian helpolla. Mutta hitto sentään, miten tiukka reikä mokomalla kullinhärnääjällä olikaan. Tai no niin, mitä hän oli muka odottanut? Typykkä oli hyvänen aika sentään saanut karvatkin vasta kuluvan vuosituhannen puolella. Hän itse oli ravannut jo eturauhastutkimuksissa niihin aikoihin, kun tämä pikku pellavapää oli vielä saunonut vanhempiensa kanssa autuaan tietämättömänä siitä, mihin paikkaan löylykauhaa pidelleen isin silmät olivat silloin tällöin eksyneet.

Rytmi löytyi ja hän huomasi pysyvänsä siinä helposti. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Päättäväisesti mutta hosumatta. Tessan kurlaava valitus oli kuin hissimusiikkia; hän kuuli sen muttei huomioinut sitä. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Pimppireikä oli toden totta parasta tuoreena. Hän läimäytti Tessan oikeaa pakaraa vielä kerran, hieroi tämän peräaukkoa peukalollaan hetkisen ja antoi sitten itselleen luvan laueta.

Epilogi

Tessa paremminkin kaatui kuin astui ulos pääovesta. Hänen sydämensä hakkasi yhä villinä, ja tunnottomat jalat lähtivät viemään häntä kadun poikki, ennen kuin hän edes ymmärsi liikkuvansa. Kipu hänen takapuolessaan ei ollut enää kovaa eikä kirvelevää, vaan sykkivää kuumotusta.

Hän pääsi tieltä jalkakäytävälle ja jatkoi menoaan sivuilleen katsomatta, oudon tietoisena kenkiensä kopinasta ja takkinsa liepeiden kahinasta. Sopimus, jonka se hirviö oli työntänyt kirjekuoreen työnnettyään ensin jotakin muuta omaan sihteeriinsä, kuumotti hänen kädessään. Viekin se postiin, hirviö oli sanonut, kun hän oli maannut sen jalkojen juuressa vetämässä pikkuhousujaan ylös.

Tessa nosti päätään ja näki ison keltainen postilaatikon puolen korttelin päässä vanhalla tutulla paikallaan R-kioskin ja Kirjakaupan välissä.

Se sopimus on yhtä kuin kaksi milliä rahaa, hirviö oli sanonut, kun hän oli hoiperrellut kohti toimiston ovea kädet kipeiden pakaroidensa päällä. Ja jos minä menetän sen verran euroja, sinä menetät sen verran tussukarvoja. Minä nypin niitä sinun pienestä pimppaloorastasi vielä sinä päivänä, kun lapsenlapsesi kirjoittavat ylioppilaiksi.

Tullessaan postilaatikon luo hän pysähtyi, kuten melkein jokaisen muunkin työpäivän päätteeksi, ja raotti suuaukon läppää. Kirjekuori tuntui painavan kuin tiiliskivi, kun hän nosti sen ylös ja työnsi sitä kohti laatikon ammottavaa kitaa. Kypäräpäinen pyöräilijä suhahti hänen ohitseen kilisyttäen kelloaan, sitten kioskin ovi aukesi ja kaksi teini-ikäistä tyttöä astui ulos. Toinen heistä, lyhyt ja melkein rinnaton blondi, joka oli värjännyt kulmansa kaiketi maalitelalla, sanoi: "Vittu oikeesti. Toi äijä ei myisi röökiä edes mun mummolle, ellei sillä olisi papereita mukanaan."

Toinen tyttö nyökytti päätään. "Miehet onkin just ihan paskoja."

Tessa odotti, kunnes kaksikko oli mennyt menojaan jättäen jälkeensä vain makean hajuveden tuoksun. Kirjekuori oli edelleen puoliksi laatikossa ja puoliksi hänen sormissaan. Sisään ja ulos, sisään ja ulos. Niin se hirviö oli tehnyt. "Ja viimeiseksi tietenkin ulos", hän mutisi puoliääneen ja sulloi kuoren takkinsa taskuun lähtien taas liikkeelle. "Hupsista..."

Hälsningar Från Sverige

1.

Äiti ajatteli: Voi hyvät hyssykät.

Hän oli pukenut takin ylleen ja kietonut huivin kaulaansa, mutta jumitti yhä edelleen ovensuussa ja katseli totisin kasvoin eteisessä seisovia lapsiaan. Hänellä oli pahoja aavistuksia, kerrassaan karmivia, vaikka hän yrittikin parhaansa mukaan hätistää niitä mielestään. Kokonainen vuorokausi, hän mietti. Se oli pitkä aika, melkein ikuisuus.

Pihalta kuului Volvon torven lyhyt törähdys. Se sai hänet säpsähtämään, mutta vieläkään hän ei tohtinut kääntää ovenkahvaa.

”Iskä suuttuu sulle kohta”, Rasmus sanoi virnistäen.

”Varsinkin, jos te myöhästytte laivasta”, Johan lisäsi.

”Mmmh. Niin. Niin.” Äiti mietti ukonilmaa ja tulipaloa, sitten murtovarkaita. Sitten poikia työntämässä haarukkaa pistorasiaan syystä, jota kukaan yli kymmenvuotias ei saattaisi käsittää. Osaisiko Charlotta toimia oikein hätätilanteessa? Tyttö oli fiksu, mutta tyttö oli myöskin vasta kolmetoista... Voi hyvänen aika sentään.

Ja mikä pahinta: Koko laivaristeily oli ollut alun alkujaan hänen oma ideansa, ei kenenkään muun. Jokin hetkellinen hulluuden puuska oli saanut hänet kuvittelemaan, että vuorokausi samassa tilassa humalaisten ihmisten -humalaisten suomalaisten!- kanssa olisi jollain tavalla hauska tapa viettää viikonloppu. Härregud. Saihan sitä hajuvettä ostaa Åhlensiltakin... ilman niitä ympärillä parveilevia, äänekkästi mölyviä miehiä, joiden verenkierto toimi vain vyön alla.

Isä huudatti taas Volvon torvea. Tällä kertaa monen sekunnin ajan.

”Hyvä on”, äiti sanoi nyökyttäen tomerasti päätään, kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että kaikki oli ja tulisi olemaan hyvin. ”Me lähdemme nyt. Muistakaa-”

”Hooooh... Muistetaan, muistetaan”, Charlotta huokaisi hieroen poskiaan. ”Sä oot kertonut kaiken sata kertaa.”

”Ei kun tuhat kertaa”, Johan sanoi.

”Ei kun miljoona”, Rasmus sanoi.

Äiti kurtisti kulmiaan ja nosti etusormensa pystyyn, mutta torvi törähti jälleen katkaisten saarnan ennen kuin se ehti edes alkaa. Hän avasi ulko-oven ja astui kynnyksen yli. ”Hei nyt, kullat. Olkaa kiltisti.”

2.

Rasmus taputti sormellaan läppärin näyttöruutua. ”Ne on tollaiset”, hän sanoi.

Johan siristi silmiään ja kyyristyi eteenpäin, kunnes hänen nenänpäänsä oli vain senttien päässä ruudusta ja ruudulla olevasta kuvasta, joka oli ällöttävä ja silti kiistatta erittäin mielenkiintoinen.

”Et sä sitä voi tietää”, hän sanoi.

”Voinpas. Tissit on tollaiset.”

Johan katsoi kuvaa uudestaan. Hiekkarannalla keikistelevä nainen oli vaaleahiuksinen ja ruskettunut. Nainen oli nostanut kätensä pään taakse takaraivolle samoin kuin telkkarisarjojen roistotkin nostivat, kun poliisit pidättivät heidät. Roistoista poiketen nainen kuitenkin hymyili... ja niin ikään roistoista poiketen hänellä oli päällään vain bikinien alaosa. Kuvan alareunassa, melkein sokerin värisen hiekan päällä, luki koristeisin kirjaimin 'Victoria Silvstedt'. Johanilla ei ollut minkään sortin aavistusta, kuka tämä Victoria oli, mutta sen hän olisi mieluusti halunnut tietää.

”Noo... ehkä”, hän mutisi suoristaen selkänsä. ”Mutta en mä oikein usko silti...”

”Ei siinä oo mitään uskomista”, Rasmus kivahti. ”Charlotta on tyttö ja tyttö on sama kuin nainen ja kaikilla naisilla on-” Hän koputti pikselirintoja etusormillaan. ”-tissit.”

Johan peruutti sängylle ja istuutui. Se oli kerrossänky ja sen alaosa oli hänen, koska pikkuveljet saivat aina alaosan, kun kerrossänkyjen paikkajako suoritettiin.

Ei hän mikään typerys ollut. Kyllä hän tiesi, ettei Charlotta ollut kaikista paikoista kuin pojat. Ettei siskolla ollut pippeliä ja ettei tämä sen vuoksi voinut kesämökillä pissata vasten puunrunkoa tai liiterin sivuseinää. Mutta totta puhuen hän ei ollut koskaan miettinyt näitä asioita erityisen tarkasti. Äidillä oli luonnollisesti tissit, koska äiti oli imettänyt häntä ja Rasmusta. Luultavasti Charlottaakin, mutta että Charlotta itse voisi myös imettää vauvaa... Se ajatus sai hänen päänsä pyörälle ja teki jalat huteriksi.

Rasmus sulki läppärin ja kipitti ovensuuhun, kurkisti eteiseen ja lukitsi sitten oven. ”Usko pois vaan, että sillä on tissit. Ja mä ainakin aion tutkia niitä. Jos sä oot mammanpoika, niin sittenpähän oot”, hän sanoi.

Johan nyppi kynsiään. Mammanpoika hän ei ollut, ei millään, mutta tämä koko juttu oli niin hullu, ettei sitä millään saattanut käsittää. Rasmus oli illalla kertonut suunnitelmastaan, ja vaikka se kieltämättä olikin kiehtova, se oli myös vaarallinen ja uhkarohkea. Ja mikä pahinta, se saisi äidin ja isän raivon valtaan. Ehkä jopa sellaisen raivon, jonka seurauksena heiltä molemmilta jäisi viikkorahojen lisäksi saamatta joululahjatkin. Pleikkari nelonen toisin sanoen. He saisivat sanoa 'Hej då' Call Of Dutylle ja Fifalle ja kaikille niille muille ihanaa ihanammille peleille, joita he olivat odottaneet vesi kielellä koko syksyn.

Hän vilkaisi lipastoa, jonka alimpaan vetolaatikkoon Rasmus oli kätkenyt autotallista keräämänsä välineet, ja sanoi: ”Vaikka me onnistuttaisiin, niin sitten kun iskä ja äiti tulee kotiin, Charlotta kertoo niille ja meidän käy huonosti.”

”Paitsi että se ei kerro.”

Johan tuijotti veljeään. Oliko tämä tyhmä vai tosi tyhmä? ”Kertoopas. Satavarmana kertoo! Se kertoi siitäkin, kun mä katsoin Emilin kanssa aikuisille tehdyn kauhuelokuvan ja sen kun söin ne kaikki vanukkaat ja-”

Oven toiselta puolen kuului portaiden narahduksia. Pojat katsoivat toisiaan, kumpikaan ei uskaltanut edes hengittää. Sitten tuli kolmen sekunnin hiljaisuus, joka päättyi Charlotan huoneen oven loksahdukseen. Siellä se meni tisseineen, varmaan imettämään vauvoja, Johan ajatteli ja huomasi ihonsa nousseen kananlihalle, vaikka talossa oli kaikkea muuta kuin kylmä.

Rasmus istui sängylle hänen viereensä ja kysyi: ”Montako kertaa Charlotta on näyttänyt sulle sen tissit?”

”Mit-äääh?” Eihän isoveljen jutuissa ollut enää päätä eikä häntää.

”Vastaa vaan.”

Siinä se oli: Maailman tyhmin kysymys. Tulkaa joku antamaan Rasmukselle mitali. ”Nolla kertaa”, hän sanoi pyöräyttäen silmiään samalla tavoin kuin pyöräytti niitä Emilin väittäessä Tuukka Raskin olevan parempi maalivahti kuin Henrik Ljundqvist.

”Ja montako kertaa se on puhunut sulle sen tisseistä?”

”Nolla kertaa. Miksi sä kysyt tollasia, vaikka varmana-”

”Minkä takia se ei oo näyttänyt sulle niitä eikä oo puhunut niistä koskaan? Tiedätkö tai osaatko arvata?”

Johan kurtisti kulmiaan. ”No siksi kun se... No kun...” Hänestä tuntui, että vastaus oli lähellä, että hän melkein tiesi sen. Samalla tavoin kuin hän melkein pystyi koskemaan siihen autotallin oven päällä olevan koripallotelineen verkkoon, jos hän otti kunnolla vauhtia ja loikkasi oikein korkealle. Melkein ja melkein. Ähh.

”Siksi”, Rasmus sanoi odotettuaan aikansa, ”että se on niistä nolo ja se ujostelee niitä.”

Hän ei sanonut mitään. Asia oli ärsyttävän kimurantti.

”Silloin kun sä pissasit housuihin pesisleirillä, et kertonut iskälle etkä äidille siitä mitään, kun tultiin kotiin.”

Nyt pieni oivalluksen siemen oli orastamassa. Johan ei ollut ollenkaan iloinen, että Rasmus oli nostanut sen edelliskesäisen pissajutun esiin (se oli johtunut pelkästään siitä mehusta, jota hän oli juonut liikaa, koska teltassa oli ollut niin tukahduttavan kuuma) mutta hän painoi asian villaisella ja keskittyi kuuntelemaan.

”Sä et kertonut, koska se oli noloa. Sen takia Charlottakaan ei kerro. Vai luuletko oikeasti, että se haluaa puhua iskän kuullen tisseistä?” Rasmus hieroi leukaansa. ”Oikeestaan juttu on niin, että mitä nolompia asioita me tehdään, sitä varmemmin se pitää suunsa supussa.”

Johan tuumasi asiaa. Ja asia taisi olla juuri niin. Jos hän olisi ollut silloin siinä teltassa yksin, eikä kolmen muun pojan seurassa, asia olisi ollut vain vähän nolo. Mutta jos teltassa olisikin ollut hänen lisäkseen kymmenen tyttöä, se olisi ollut miljardi miljoonaa kertaa nolompi. Vitsit. Isoveli oli nero... vaikkakaan sellaista asiaa hän ei tälle ikimaailmassa tunnustaisi.

Vasta hyvän aikaa myöhemmin, kun he istuivat keittiön pöydän ääressä syömässä äidin tekemää ja Charlotan lämmittämää lasagnea, hän alkoi toden teolla miettiä, mitä ne Rasmuksen mainitsemat nolot asiat varsinaisesti olivat.

3.

Salattujen Elämien jälkeen Rasmus oli näyttänyt, miten merimiessolmu tehtiin. Sen jälkeen hän oli yrittänyt sitä itse ja onnistunut kolmannella yrittämällä. Ja kun hän oli tehnyt sen puolenkymmentä kertaa, se oli osoittautunut lapsellisen helpoksi. Siinä yhteydessä hänen loputkin epäilyksensä olivat haihtuneet ja hän oli äkkiä tuntenut olevansa malttamaton ja tohkeissaan. Yöllä -siis jo ennen seuraavaa koulupäivää!- hän olisi nähnyt tissit. Nähnyt aivan oikeasti, eikä pelkästään internetin kuvissa.

Ja maatessaan nyt sängyllään Spiderman-tyyny päänsä alla ja katse seinäkellon viisareissa hän unelmoi maanantaiaamusta, luokan pojista ympärillään tiiviinä rinkinä keskellä koulun pihaa. Hän näki mielessään niiden ihailevat katseet ja loksahtaneet leuat, kun hän kertoisi, mitä hän ja Rasmus olivat tehneet ja nähneet. Hehhehhee. Hänelle esitettäisiin kysymyksiä ja hän vastaisi niihin... ei hatusta, vaan omakohtaisesta tiedosta. Ehkä jopa jotkut ylempien luokkien pojat tulisivat paikalle ja ehkä ne taputtaisivat häntä olalle ja sanoisivat häntä kovaksi jätkäksi. Sepä vasta olisikin jotain.

Yläsänky narahti ja Rasmuksen kantapäät tulivat reunan ylitse näkyviin.

”Nukutko sä?”

Johan pudisti päätään, tajusi ettei veli nähnyt sitä ja sanoi sitten: ”En.”

”Ota pussi lipastosta.”

”Me- mennäänkö nyt, vai?”

”Joo.”

Hän katsoi kelloa huoneen oven päällä. Tasan keskiyö. Se oli hyvin outoa. Äiti oli antanut heidän valvoa keskiyöhön uudenvuodenaattona, mutta aivan eri syystä tietenkin. Äidin ääni, aina yhtä jämäkkä ja järkevä, sanoi hänen päässään: Jassoo. Olkoon nyt tämän kerran. Saatte valvoa, jotta näette ilotulituksen ja Charlotan tissit.

Hänen oli pakko purra hammasta, jottei purskahtanut nauruun.

Hän sipsutti päkiöillään lipastolle, veti laatikon auki ja nappasi muovipussin sormiinsa. Rasmus oli sillä välin tiputtautunut yläsängyltä lattialle ja ehtinyt ovelle ja avannut sen. Veli työnsi päänsä käytävän puolelle, katsoi vasempaan ja oikeaan ja vielä kerran vasempaan, kuin olisi ollut aikeissa ylittää suojatien. Sitten hän veti päänsä takaisin ja kuiskasi: ”Okei. Reitti on selvä.”

He kulkivat peräkanaa käytävään ja sen poikki yläkerran aulaan, jota valaisi vain parvekkeen ikkunasta hohtava kuunvalo. Täysikuu, Johan ajatteli. Ihmissusien ruoka-aika. Onkohan isosiskojen tissit niiden herkkua?

Charlotan huoneen ovi oli kiinni, eikä sen alta paistanut sinertävää valoa, kuten niin usein iltaisin paistoi -ainakin siihen saakka, kunnes äiti tai isä havaitsi asian ja teki sille pikaisen lopun. Rasmus pudottautui silti polvilleen, painoi poskensa vasten parkettia ja varmisti asian.

”Mitäs sitten, jos se onkin hereillä?” Johan kuiskasi, kun veli oli kömpinyt takaisin seisaalleen.

”Se huutaa meille ja me mennään takaisin.”

”Ja... ja unohdetaan koko juttu?”

”Jep.”

”Toivotaan, että se ei oo hereillä.”

”Niin me toivotaan.”

Rasmus nappasi häneltä muovipussin ja onki sen pohjalta narunpätkiä, ojensi hänelle niistä kaksi ja otti itselleen saman määrän. Rasmus otti lisäksi itselleen hopeanvärisen teippirullan, jonka hän työnsi pyjamansa vyötärönauhan alle. Ihan kuin cowboy pistoolinsa, Johan ajatteli.

Rasmus kokeili ovenkahvaa. Se painui kiltisti alas ja lukon kieli liukui pois lovestaan. Hän asetti olkansa ovea vasten ja työnsi sitä hitaasti. Saranat eivät päästäneet ääntäkään. ”Reitti selvä”, hän kuiskasi. ”Älä jänistä, taikka mä vannon, että...”

Johan pudisti päätään. ”En.”

Sälekaihdin oli kiinni ja huone melkein pimeä, mutta Johan erotti kaiken, mikä oli tarpeen erottaa: kirjoituspöydän ikkunan alla, matalan lipaston ja taulutelkkarin. Nojatuolin nurkassa ja sekaisen vaatekeon sen päällä. Kolme jyhkeää vaatekaappia ja sängyn. Ilmassa leijui heikko hajuveden tuoksu. Hän hiipi Rasmuksen kannoilla peremmälle, pysähtyi, risti kädet rinnan päälle, siristi silmiään ja erotti peiton alta pilkottavat ruskeat hiukset.

Rasmus tarttui häntä olkavarresta, osoitti sängyn jalkopään tolppia ja kuiskasi: ”Nilkat kiinni noihin. Ok?”

”Ok.”

”Osaatko varmana tehdä sen solmun?”

”Joo.”

”Parempi olisi.”

Rasmus hellitti otteensa, käveli varpaisillaan sängyn yläpäätyyn ja asetti narunpätkät tyynylle vain senttien päähän siskon kasvoista. Johan meni ohjeistuksen mukaisesti jalkopäähän. Toinen Charlotan jalkateristä pilkotti peiton alta. Hän päätti hoitaa sen ensin.

Rasmus kohotti kätensä ylös pidellen kolmea sormea pystyssä. Lähtölaskenta. Johan tunsi sydämensä hakkaavan. Ei kai hän vain pyörtyisi? Jalat tuntuivat veltoilta ja voimattomilta, sellaisilta joilta ne tuntuivat, kun hän joutui pitämään koulussa esitelmän tai kun hän istui hammaslääkärin odotushuoneessa. Tämä saattoi olla virhe, ihan kaamea virhe.

Ensimmäinen sormi taittui alas, toinenkin. Ja kolmas.

Rasmus liikkui kuin pikakelauksella. Peitto sivuun, naru Charlotan vasemman ranteen ympäri ja solmulla kiinni. Yksi sekunti. Nykäisyllä käsivarsi suoraksi ja narun toinen pää sängyntolppaan. Kaksi sekuntia. Vilkaisu Johanin suuntaan ja tiukka sähähdys hampaiden välistä: ”Herätys, tomppeli. Ala toimia.”

Charlotan suusta tuli vaimea mutta selvästi kuuluva ynähdys. ”Mhmhh.”

Se sai Johanin toimimaan. Hän pujotti narun nilkkaan ja solmi sen, veti jalkaa varovaisesti lähemmäs tolppaa. Charlotta ynähti uudelleen, tällä kertaa kovempaa. Hän ei uskaltanut katsoa, mutta oli silti varma -varmempi kuin kukaan koskaan mistään- että sisko oli täysin hereillä ja valmistautumassa hyökkäämään hänen kimppuunsa. Kuin nälkäinen ihmissusi. Charlotta löisi ja repisi ja potkisi häntä. Sen jälkeen Rasmus saisi saman käsittelyn. Huomenna, kun äiti ja isä palaisivat, Charlotta olisi heitä vastassa jo portilla kertoakseen tarkasti ja seikkaperäisesti sen, mitä hänen mielisairaat veljensä olivat yrittäneet tehdä.

Ja mitä sen jälkeen seuraisikaan... oih ja voih. Sitä hän ei uskaltanut edes ajatella.

Ensimmäinen jalka oli joka tapauksessa hoidettu. Hän työnsi kätensä peiton alle ja tarrasi lujasti vapaaseen nilkkaan, kiskoi sen esiin ja kiersi narun sen ympärille.

”He-iii!” Charlotan kimeä ääni leikkasi ilmaa kuin veitsi. ”Apmpphhh...”

Ääni katkesi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Rasmus oli tehnyt sille jotakin. Johan horjahti eteenpäin ja sitten voimalla taakse, kun Charlotan vapaa jalka potkaisi häntä leukaperiin.

”Aihhh!” Hän kauhoi ilmaa hakien tasapainoa, mutta epäonnistui ja tömähti lattialle luiseva takapuoli edellä. ”Au. Au-au-auuu!”

”Hitto sun kanssa”, Rasmus huusi.

Hän ei sanonut mitään. Suuhun kirposi inha ruosteen maku. Tyhmän siskon tyhmä jalka oli osunut kunnolla, ja hän sipaisi huultaan kädenselällä. Kyllä vain, verta siitä tuli. Hän oli ollut idiootti suostuessaan tähän isoveljen keksimään järjettömyyteen.

Rasmus astui hänen ylitseen, tarrasi kiinni Charlotan villisti potkivaan jalkaan, painoi sen voimalla vasten patjaa ja solmi sen kiinni. Sen jälkeen hän perääntyi kauemmas sängystä, joka narisi ja kitisi Charlotan rimpuilun tahdissa, ja jäi seisomaan paikalleen.

Johan kömpi ylös ja mulkaisi Charlottaa vihaisesti. Äiti ja isä eivät hyväksyneet väkivaltaa missään muodossa, mutta tässä sitä oltiin: huuli veressä ja kipeänä. Aamulla se olisi lisäksi turvonnut. Jos suunnitelma menisi pieleen ja Charlotta juoruaisi heistä, ainakin hänellä itselläänkin olisi jotain juoruttavaa. Ehkä myös Charlotta jäisi ilman viikkorahaa ja joululahjoja. Se olisi laiha lohtu mutta lohtu kuitenkin.

Hän venytti pyjaman hihaa ja asetti sen vasten huultaan. Se kirveli inhottavasti mutta silti siedettävästi. Sitten hän katsoi sängyssä rimpuilevaa siskoaan tarkemmin.

Charlotta näytti isolta x-kirjaimelta maatessaan selällään, kädet ja jalat suorina ja levitettyinä. Vaaleanpunainen peitto oli isona myttynä hänen päällään ylettyen kaulalta reisille. Suun päällä oli pitkä suikale sitä hopeanväristä teippiä, jonka tarkoitusta Johan ei aiemmin ollut ymmärtänyt, eikä myöskään ollut kehdannut kysyä. Nyt hän ymmärsi ja oli sen myötä yhä varmempi siitä, että Rasmus oli aivan oikeasti nero.

4.

”Mitä nyt tehdään?” Johan kysyi. Hän oli mennyt istumaan Charlotan kirjoituspöydän ääreen ja katseli Rasmusta hermostuneena, tunnustellen yhtä mittaa kipua sykkivää alahuultaan.

”Se, mitä me tultiin tekemään.”

Rasmus käveli sängyn jalkopäähän, ojentautui eteenpäin ja veti peiton lattialle yhdellä voimakkaalla kiskaisulla.

Johan katsoi Charlottaa, jonka pyjaman yläosa kohosi ja laski vatsan kohdalta nopeassa rytmissä. Siskon silmät näyttivät hämärässä mustilta ja märiltä kiviltä, ja ne liikkuivat levottomasti hänen ja Rasmuksen välillä. Charlotta vinkui, mutta teippi suun päällä vaimensi sen tehokkaasti. Johan arveli, ettei ääntely mahdollisesti kuulunut edes alakertaan asti. Ehkä äiti ja isä voisivat olla juuri nyt omassa sängyssään ja pysyä silti autuaan tietämättöminä siitä, mitä suoraan heidän makuuhuoneensa yläpuolella oli meneillään.

Rasmus nousi sängylle ja asettui polvilleen Charlotan levitettyjen reisien väliin. Johan huomasi Charlotan käsien puristuneen nyrkkeihin ja pelko kouraisi häntä vatsanpohjasta. Olivatko narut riittävän vahvaa tekoa? Vahvemmat kuin isosisko, jonka kanssa käydyt painimatsit olivat järjestään päättyneet hänen tappioonsa? Lisäksi piti muistaa, että edellisestä ottelusta oli aikaa -Charlotta oli nyt paljon suurempi ja vahvempi. Charlotta oli sentään tätä nykyä lapsenvahti eikä vahdittava.

Hän nielaisi ja nosti leukaansa. Pelkoa ei ollut juuri nyt sopivaa näyttää. Rasmus oli avannut Charlotan pyjaman ylimmän napin ja avasi nyt toista, mutta siskon hillitön rimpuilu hidasti hommaa.

Lopulta Rasmus kuitenkin onnistui. Hän levitti paidan liepeitä toiveikkaan näköisenä, mutta sai huomata, että kolmas ja ehkä vielä neljäskin nappi oli avattava, ennen kuin ne, joista tässä koko sirkuksessa oli kyse, olisivat näkyvillä. Charlotta mourusi kuin villikissa, jyskytti tyynyä takaraivoillaan. Tömps. Tömps. Tömps.

”Lopeta jo, senkin tyhmä” Rasmus kivahti. ”Mä... pot-potkasen sua pimppalooraan, jos et lakkaa pullikoimasta.”

Charlotta vastasi pitkällä ja raivokkaalla mylvinnällä, joka olisi takuulla herättänyt äidin ja isän, jos nämä olisivat olleet kotosalla. Tai edes kymmenen kilometrin säteellä. Ääni nostatti Johanin niskavillat pystyyn.

Seuraavaksi kuului vaimea lässähdys. Näkemättäkin Johan olisi arvannut, mistä moinen ääni oli syntynyt. Rasmus oli toteuttanut uhkauksensa.

”Oletkos aloillasi?” Rasmus puhisi pidellen polveaan ilmassa Charlotan haarojen yllä. ”Vai tahdotko mukamas toisen niitin pimppalooraan?”

Charlotta jatkoi ääntelyään, mutta sen nuotti oli potkun myötä muuttunut raivokkaasta surkeaksi. Hänen kätensä olivat edelleen nyrkeissä, mutta nyrkit lepäsivät vasten tyynyjä.

Rasmus kakaisi kurkkuaan, laski polven alas ja sanoi: ”Hyvä.” Sitten hän avasi kolmannen ja neljännen napin. Vielä viidennenkin, joka oli niistä viimeinen.

Johan nousi tuolista samaan aikaan, kun Rasmus levitti yöpaidan liepeet auki ja sanoi: ”Tissit noi näyttää olevan, vai mitä?”

”Ooon... On ne.”

Johan tuli lähemmäs, aivan sängyn viereen, mutta piti katseensa visusti pois Charlotan kasvoista. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut katsoa niitä, hän ei tohtinut edes kuvitella, millainen ilme niillä juuri nyt oli. Tissit oli tehty vauvojen imettämistä varten, eikä niiden katsomisen pitäisi siksi olla mikään iso juttu. Mutta olipa vain siltikin. Se oli yhtä aikaa järjetöntä ja järkevää.

Rasmus hipaisi toista rintaa sormellaan.

Se sai Charlotan sekoamaan. Todella sekoamaan. Hänen päänsä nousi ylös, kaulan jänteet pullistuivat korvanipukoiden alla, syvältä hänen kurkustaan tuli vertahyytävä parkaisu.

”Älä taas alota”, Rasmus komensi, mutta komento ei mennyt perille. Ei alkuunkaan. Charlotta taivutti selkänsä jyrkälle mutkalle, huusi ja ulvoi kuin mielipuoli.

Kuin ihmissusi, Johan ajatteli pikaisesti.

Rasmus katsoi häntä ja Charlottaa ja taas häntä näyttäen kovin mietteliäältä. Äkkiä veli sanoi: ”Ota toi.”

”Mikä?” Johan kysyi ja yllättyi siitä, miten värisevä hänen äänensä oli.

”Peitto. Ota se ja laita se ton mölytorven päälle.”

”Mut- mutta sillon me ei nähdä sen tis-”

”Naaman päälle”, Rasmus ärähti. ”Tissit jätetään esiin.”

Hän teki työtä käskettyä. Poimi peiton syliinsä ja tiputti sen myttynä Charlotan kasvoille. Se ei poistanut melua, mutta vaimensi sitä sentään jonkin verran. Mutta mikä parasta, se helpotti välittömästi hänen oloaan ja sai pelon poistumaan takavasemmalle kuin taikaiskusta. Nyt sängyllä ei ollutkaan enää tuttuja kasvoja, vaan tissit. Nyt heillä oli työrauha.

Charlotan tissit olivat selvästi pienemmät kuin tietokoneen ruudulla keikistelleellä Victorialla, mutta se ei ollut laisinkaan huono asia. Charlotalla oli hienot tissit, se Johanin oli pakko mielessään myöntää, vaikka isosiskon ulkonäön pilkkaaminen olikin aina ollut enemmän hänen heiniään. Kyllä vain, oikein hienot tissit. Hän istuutui patjan reunalle ja katseli niitä. Alahuulen jomottava kipu oli vaipunut unohduksiin. Koko maailma oli juuri nyt yhtä kuin kaksi pientä ja uhmakkaan oloisesti ylöspäin sojottavaa tissiä.

”Mitä sanot?” Rasmus kysyi.

”Mmhäh?”

”Että mitä mieltä oot?”

Hän harkitsi vastaustaan hyvän tovin. Veljille ja siskoille ei sopinut aina sanoa ihan rehellisesti, mitä heistä ajatteli. Kuten sitä, jos sattui pitämään jotakuta nerona tai jos piti jonkun tissejä kauniina. Toisaalta rehellisyys maan peri, kuten isä tapasi sanoa.

Lopulta hän väänsi suunsa vinoon hymyyn ja sanoi: ”Nojaa. Aikamoiset törröttimet on. Pienemmät kuin Victorialla”

Rasmus nauroi ja sulki kätensä vasemman rinnan ympärille. ”Hahaha! Niin ne tosiaan on.”

Johanin suu loksahti auki. Hän katsoi, miten Rasmus ensin puristi rintaa ja miten hän sen jälkeen avasi kätensä ja asetti sen levynä rinnan päälle alkean pyörittää sitä ympäri.

”Tällä lailla tissille kuuluu tehdä”, Rasmus selitti, kuin vastaten kysymykseen, jota kukaan ei ollut esittänyt. ”Jos tyttöä osaa pussata ja osaa leipoa sen tissejä oikein, saa tytön rakastumaan itseensä.”

Johan ei keksinyt moiseen väittämään mitään järkevää vastausta. Niinpä hän sulki suunsa. Eikä vastauksella kai ollut suuremmin väliä, sillä Rasmus jatkoi leipomistaan ja Charlotta lohdutonta poruaan.

”Toi toinen on vapaana, ellet älynnyt”, Rasmus sanoi puolen minuutin kuluttua. Tai kokonaisen minuutin. Oli aivan mahdoton sanoa.

”Ai mitä?”

”Että toinen tissi on vapaana.”

Johan nyppi kynsiään. ”Mitä mä teen sille?”

”Hiero sitä taikka rutista... Eipäs kun mä tiedän.” Rasmus lopetti leipomisen, kämmen jäi lepäämään kuppina rinnan päälle. Hänen kasvoilleen syttyi korvasta korvaan yltävä virne. ”Ime sitä.”

Johan nyrpisti nenäänsä. ”En. Hyi.”

”Ei mitään hyi. Oot sä ennenkin imenyt tissiä.”

”Älä yritä, en tasan-” Hetkinen. Rasmus oli oikeassa. Tietenkin hän oli imenyt tissiä. Äidin tissiä.

Rasmus puristi Charlotan nännin sormiensa väliin ja venytti sitä kohti kattoa, kunnes koko rinta näytti Johanin mielestä jäätelötuutin vohvelilta. Tai sellaiselta muovitötteröltä, joita koulun liikuntatunneilla joskus käytettiin maalitolppina. Charlotan tissi tosin oli valkoinen eikä punainen. ”Tämä nipukka on se, jota kuuluu imeä”, Rasmus sanoi painokkaasti. ”Sen takia se on olemassa. Sen takia kaikilla nisäkkäillä on tämmöiset. Siitä on puhuttu bilsassa.”

”Niin, mutta...”

Rasmus vapautti venyneen rinnan ja hankasi leukaansa näyttäen taas hyvin mietteliäältä. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Tehdään sopimus. Käykö?”

”Ai millainen sopimus?” Isoveljen tarjoamat sopimukset kuulostivat usein hyviltä, mutta osoittautuivat jälkikäteen joksikin aivan muuksi.

”Sä imet sen tissiä ja...” Rasmus ojensi etusormensa ja kuljetti sen Charlotan nykivän vatsan poikki kohtaan, jossa siskon pyjamahousujen vyötärönauha kulki. ”Mä imen tuolta alempaa.”

”Häääh?” Johan sanoi, koska ei kertakaikkiaan muuta saattanut moiseen juttuun sanoa.

”Onko meillä sopimus?”

Oliko isoveli sittenkään mikään nero? Ei siltä vaikuttanut, ei toden totta. Kuopuksen roolissaan Johan pääsi harvoin pätemään tiedoillaan, mutta nyt sellainen hetki oli tullut. Niin hän ainakin oletti, mutta siitä oli ensin saatava tuhatprosenttinen varmuus. ”Tarkotatko sä sen massua? Että... imet massua?”

Rasmus pudisti päätään ja hymyili, vaikkei tilanteessa hänen mielestään ollut minkäänmoista hymyn aihetta. Hulluus oli vakava juttu, sen vuoksi passitettiin mielisairaalaan valkoisessa takissa.

”Tarkoitan pimppiä”, Rasmus sanoi ja sai Charlotan mekastuksen yltymään entisestään, mikä itsessään tuntui mahdottomalta. Teipin ja peiton läpikin isosisko ulvoi kuin paloauto. ”Pimpsaa... Pimppalooraa... Kai tiedät, mikä se on?”

”Tiedän! Mutta vähäsen tuntuu, että sä et tiedä-”

”Tiedän paremmin kuin sä.”

Johan pudisteli päätään. Isoveli oli hullu eikä nero. Hullujen kanssa ei kannattanut väitellä, isä oli joskus sanonut. Silti hän päätti yrittää. ”Tiedätkö sattumoisin yhtään, mistä pissa tulee? Siis tyttöjen pissa.”

Vastaus tuli kuin tykin suusta: ”Pimpistä.” Rasmuksen silmät kiiluivat. Ne olivat siniset, kuten hänelläkin, mutta nyt joku keskiyön taika oli muuttanut ne mustiksi. Rasmus koukisti etusormeaan ja rapsutti sen kärjellä Charlotan vatsaa navan alta. ”Mistä muualtakaan se tulisi?”

Johan ei osannut sanoa enää mitään.

Rasmus sen sijaan osasi. Osasi paljonkin. ”Kun Charlotta menee veskiin, se laskee ensin päällihousut ja sen jälkeen pikkuhousut. Oikein alas asti, eikä sillä lailla kuin pojat, että pippeli kurkistaa näkyviin.” Hän pudisti tomerasti päätään. ”Ei... Charlotta laskee housut tosi alas, että sen pylly ja pimpsa näkyy kokonaan. Sen jälkeen se menee istumaan vessanpytylle ja pissaa pimpistä. Lori, lori, lori. Niin se pissaa ja niin pissaa kaikki likat. Pylly kokonaan paljaana. Ja pimpsa.”

Johan oli pyörällä päästään. Tai 'Sekaisin kuin suomalainen', kuten Mårten-setä tapasi sanoa. Hän raapi poskeaan yrittäen vimmatusti päästä perille tästä hommasta. Ei siitä tullut mitään. Oli pakko esittää kysymys, jonka jokainen tervejärkinen moisessa tilanteessa olisi esittänyt. ”Miten sä mukamas ilkeäisit imeä sellaista paikkaa, mistä tulee pissaa?”

”Se on mun murhe, eikä sun... Niin että onko meillä sopimus, vai ei?”

Hän katsoi Charlotan reisien välissä olevaa veljeään, siirsi katseensa hetkeksi Charlotan rintoihin -törrötisseihin- ja lopuksi omiin varpaisiinsa. Noh. Olihan Rasmus kieltämättä oikeassa sanoessaan, ettei se ollut hänen murheensa. Mitäpä se häneltä oli pois, vaikka tomppeli veli menisi ja työntäisi suunsa ampiaispesään? ”Ookoo”, hän mutisi. ”Sopimus hyväksytty.”

Rasmus konttasi taaksepäin, kunnes hänen jalkansa sojottivat polvista alaspäin sängyn päädyn yli. Sitten hän asetti vasemman kämmenensä tukevasti patjalle heti Charlotan reiden viereen ja ojensi oikean kätensä kohti pyjamahousujen vyötäröä. ”Noh?” hän sanoi saatuaan kankaasta otteen. ”Älä sä siinä pällistele, vaan ala jo imeä.”

Johan empi yhä, mutta isoveljen tuima katse sai hänet liikkeelle. Hän polvistui ja risti kyynervarret sängyn reunalle, kurottautui eteenpäin ja nieleskeli, vaikka kurkku tuntui kuivalta ja karhealta kuin hiekkapaperi.

Nänni, jota hän aivan alussa oli luullut ruskeaksi, mutta joka olikin selvästi vaaleanpunainen, oli hermostuttavan lähellä. Ei enempää kuin kahdenkymmenen sentin päässä hänen nenästään. Mahtoiko se haista pahalta? Ei. Ei kai sentään... Toisin kuin joku toinen paikka isosiskossa. Se paikka vaikkapa, jota umpihullu Rasmus oli väittänyt imevänsä.

Äkkiä Johan lupasi itselleen, että jos veli todella tekisi sen, hän ei enää ikinä jakaisi tämän kanssa limupulloa, sillä jos jostain saisi tyttöbakteereja, niin pimpistä.

Hän siristi silmiään ja avasi suutaan. Charlotta peittomyttynsä alla parkui loputonta parkuaan. ”Älä pillitä”, Johan mutisi. ”Tissit on sitä varten, että niitä imetään. Sun se pitäisi tietää, kun sulla semmoset kerran on.” Ja sitten hän ahmaisi rinnan suuhunsa ja imaisi sitä niin kovaa kuin pystyi.

Se oli pehmeä, paljon pehmeämpi kuin hän oli odottanut. Pehmoinen pallero. Kuka olisi arvannut, että tissi tuntui aivan lämpimältä pullataikinalta? Siinä tiedossa olisikin luokkakavereille ihmeteltävää koko talveksi. Hän mutristi huulensa suureksi pyöreäksi tötteröksi ja imi lisää. Hetkinen. Maistuiko Charlotan pullea pikkutissi suolaiselta? Hän liikutti kieltään sivuttain. Ja visst. Maistui se ihan pikkuisen. Siinäkin oli kullankallis tiedonmuru koulussa jaettavaksi.

Hän ojensi toisen kätensä ja asetti sen Charlotan itkusta nytkähtelevälle vatsalle, liu'utti sitä ylemmäs, kunnes löysi toisen rinnan, ja puristi sitten sen kärjessä nöpöttävän nännin kynsiensä väliin. Hupsistaheijaa, törötisuli jäi kiikkiin.

Hän sulki hetkeksi silmänsä ja kuvitteli kätensä ison petokalan kidaksi. Isosiskon tissi oli uinut vaarallisiin vesiin, suoraan nälkäisen pedon suihin. Pedon, jolle pehmoinen tissi oli verraton makupala. Hän avasi sormiaan ja haukkasi koko rinnan otteeseensa. Namskis. Tissiä koko mahan täydeltä.

Pian hänen kitalakensa oli käynyt kipeäksi, aivan kuin se kävi aina hänen imeskellessään Turkinpippureita, ja hänen oli pakko nostaa päätään ja vetää henkeä. Silmissä tuikki pieniä tähtiä, otsa oli hikinen. Hän käänsi päätään ja säpsähti nähdessään Rasmuksen päälaen. Nimenomaan pelkän päälaen, ruskean hiuskierteen, josta ei voinut erehtyä. Äiti sanoi usein, ettei niin vahvaa hiusgeeliä ollut olemassakaan, jolla tuon pörrön olisi saanut asettumaan aloilleen.

Johan kurtisti näkymälle otsaansa. Hän oli hetken aikaa ollut niin uppoutunut omaan osaansa sopimuksesta, ettei ollut edes muistanut, mitä isoveljen osuus siitä tarkoitti. Hän vilkaisi nopeasti rintaa, jota oli imenyt, ja huomasi ilokseen, että kuolakuorrutusta lukuunottamatta se näytti olevan kunnossa.

”Ootko-”, hän aloitti siirrettyään katseensa takaisin Rasmukseen.

”Oomh mihäh?”

”M-Mitä?”

Rasmuksen niska taipui takakenoon ja kasvot nousivat ylös ja esille. Leuan alla erottui jotakin tummaa ja-

Pimppikarvat. Charlotalla kasvoi pimppikarvoja.

”Että oonko mitä?”

Johan tuijotti ruskeita, hennon oloisia karvoja suu ammollaan. Ei hän olisi ikimaailmassa arvannut. Äideillä oli niitä ja muilla naisilla. Mutta että siskollakin... Tämän yön tapahtumien ja havaintojen kertomiseen menisi välitunti jos toinenkin. Lukuvuosi loppuisi kesken.

”Haloo”, Rasmus sanoi. ”Mikä sua vaivaa?”

”Ei mua vaivaa mikään, kiitti kysymästä.”

”Ai ei? Hyvä sitten.” Rasmus maiskutti suutaan, työnsi kielensä esiin huulten välistä ja nappasi sen kärjestä jotakin sormiinsa.

Sillä oli pimppikarva suussa. En ikinä juo samasta limupullosta enää. En ikinäikinäikinä..

”Imitkö sen tissiä?” Rasmus kysyi.

”Imin mä ja imin kunnolla, että turha valittaa.”

”En mä valittanutkaan.” Rasmus nuuhkaisi pikaisesti sormiaan, katsoi olkansa yli ovelle ja sanoi: ”Muistatko sä sen iskän kameran?”

Johan nyökytti. Tietysti hän muisti sen. Kesällä, kun he olivat olleet katsomassa Charlotan ratsastuskilpailua Uppsalassa, isä oli antanut hänen toimia kuvaajana ja jakanut jälkeenpäin vuolaasti kehuja hyvin tehdystä työstä. Se oli ollut heinäkuuta, kesälomaa parhaimmillaan.

Hän huomasi pohtivansa, josko ne toiset talleilla käyvät tytöt tiesivät, että Charlotalla oli karvainen pimppi.

”Se on jossain alakerrassa”, Rasmus sanoi. ”Iskän työhuoneessa tai siinä eteisen kaapissa.”

”Ai? Mitä siitä?”

”Mee hakemaan se. Mulla on idea.”

Johan empi. Hän ei viekäkään tiennyt, oliko Rasmus hullu vai nero. Charlotta oli heitä molempia vahvempi, mutta juuri tällä hetkellä isosisko oli köysissä kuin mikäkin roisto ja siksi avuton. Tällä hetkellä hänestä ei olisi vastusta edes pikkuvauvalle. Ei kai Rasmus vain tekisi sillä välin mitään...

”Mene!”

Komento tuli niin kovalla voimalla, että jalat lähtivät viemään häntä ulos huoneesta, ennen kuin hän edes tajusi niiden liikkuvan.

5.

Rasmus istui matolla jalat ristissä kuin intiaanipäällikkö. Lonkan vieressä lojui vanhan pleikkarin moneen kertaan kolhittu ohjain, reisillä taas isän digikamera. Hän paineli kameran nappuloita niska kyyryssä. Piip. Piip. Piip.

”Ääh... taasko sä katsot sen?” Johan kysyi vilkuillen vuoroin peliä ja vuoroin isoveljeä. Hän ei vieläkään täysin ymmärtänyt, miten mokoma pöhkö oli kyennyt laittamaan suunsa Charlotan pimppiin ja tekemään ne toiset jutut. Ne, jotka hän itse oli tallentanut.

”Yhen kerran vielä. Laita se peli paussille.”

Hän totteli ja oikoi selkäänsä. Rasmus oli katsonut videopätkän jo sata kertaa. Hän itse oli katsonut kerran ja se oli riittänyt.

Video lähti pyörimään. Hän muisti jokaisen äänen jo ulkoa: Ensin Charlotan tasapaksua valitusta. Sitten Rasmuksen ääni: ”Zoomaa tohon kohtaan. Tohon viivaan, joka erottuu sen karvojen alta.”

Hän muisti zoomanneensa. Ja miettineensä, oliko kyseisellä viivalla jokin oikea nimi, vai oliko se yksinkertaisesti pimppiviiva.

Samoin hän muisti, mitä seuraavaksi oli luvassa. Se sai vilunväreet kulkemaan pitkin hänen laihaa selkäänsä. Rasmuksen ääni, uhkaava jopa kameran pienestä kaiuttimesta kuultuna, sanoi: ”Pissaa, Charlotta.”

Muutama sekunti täydellistä hiljaisuutta. Napakka läpsähdys, kun Rasmuksen avokämmen osui Charlotan vatsalle. Kova, riipivä parkaisu. Uusi komennus: ”Kuulitko, mitä käskin? Pissaa.”

Johan tuijotti telkkarin ruutua ja mietti, mahtoiko kameran ääni kantaa yläkerran aulan poikki Charlotan huoneeseen, jonka ovi oli ollut koko päivän visusti kiinni. Hän toivoi hartaasti, ettei kantanut.

Hän toivoi, ettei isosisko tiennyt Rasmuksen katsovan hänen pissaamistaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Kamerasta kantautui taas läpsähdys. Kolmas heti toisen perään. Porua ja sängyn narinaa. Rasmuksen kireä ääni: ”Pissaa nyt jo, taikka et ikinä pääse irti.”

Pahin kohta oli tulossa, se oli jo aivan nurkan takana. Johan tunsi ihokarvojensa kohoavan pystyyn. Eläväinen muistikuva Rasmuksen sormesta, joka ojentui suoraksi ja sukelsi Charlotan pakaran alle, piirtyi hänen mieleensä, vaikka hän yritti sinnikkäästi torjua sen pois.

Nyt hän kuuli kameran kaiuttimesta oman äänensä, värisevän sellaisen. ”He-eii... Mitä sä oikeen teet?”

”Yhden jutun.”

Pari sekuntia äänettömyyttä, sitten kovin ja hirvein parkaisu, jonka Johan oli koskaan kuullut. Hän oli uskonut tottuvansa siihen, mutta ei sellaiseen voinut tottua. Ei millään. Peliohjain lipesi hänen hikoilevista sormistaan ja kopsahti matolle.

Kamerasta kuului Rasmuksen huohottava ääni: ”Tää sormi on sun pyllyreiässä siihen asti, kunnes pissaat.”

Johan irvisti muistaessaan, miten Charlotta oli rimpuillut. Miten sisko oli näyttänyt aivan joltain ansaan joutuneelta eläimeltä, vaikka olikin ollut ikiomassa huoneessaan ja ikiomalla sängyllään. Hän muisti senkin, miten Rasmus oli tarttunut siskon karvoitukseen ja ravistanut sitä, kuten isä oli joskus ravistanut Ebba-tädin huonotapaista villakoiraa, kun se oli monen kiellon jälkeenkin yrittänyt repiä isältä sukkaa jalasta.

”O-o-ooo! Nyt! Kuvaa sitä!” Kaiutin-Rasmus hihkui. ”Kuvaatko?! Se pissaa! Se pissaa!”

Johan oli kuvannut, vaikka nyt hänen oli myönnettävä itselleen, että moinen temppu hävetti häntä suuresti. Hän oli nähnyt, että pissa tuli tytöiltä kaaressa, kuten se tuli pojiltakin. Kuten häneltä ja kuten Rasmukselta. Mutta oliko se sellainen asia, joka poikien kuului tietää? Tai paremminkin asia, joka pojilla oli oikeus tietää? Ehkä ei ollut. Ehkä juuri sen vuoksi oli erikseen tyttöjen vessat ja poikien vessat. Ehkä tytöillä oli jonkinmoinen oikeus pimppeihinsä ja ehkä tytöt halusivat pitää jotkin pimppiasiat ominaan. Salaisuuksina.

Charlotan pimppisalaisuudet oli viime yönä paljastettu. Johan oli miettinyt sitä päivän mittaan monta kertaa. Joskus, ehkä kaksi vuotta sitten, hän oli lukenut Charlotan päiväkirjaa ja jäänyt siitä kiinni. Charlotta oli tönäissyt häntä, tukistanut hiuksista ja retuuttanut ulos huoneestaan. Ja kun hän oli aulassa kailottanut kurkku suorana päiväkirjaan pienen sydämen sisään kirjoitettua pojan nimeä, Charlotta oli menettänyt malttinsa aivan kokonaan ja antanut hänelle nyrkistä.

Silloin hän ei ollut ymmärtänyt, miksi hänen tekosensa oli ollut niin paha asia ja miksi hän oli viettänyt sen vuoksi kolme päivää kotiarestissa Charlotan jäätyä kokonaan ilman rangaistuksia, mutta nyt hän arveli ymmärtävänsä: Pojat, joista tykättiin, pidettiin salaisuuksina samoin kuin pissaaminen. Siksi päiväkirjoissa oli usein sellainen pieni lukko ja siksi tytöillä oli omat vessansa.

Hän oli kähveltänyt Charlotalta molemmat salaisuudet. Siitä oli pakko olla vähän pahoillaan.

Rasmus napautti kameran taittonäytön kiinni. Video oli päättynyt... taas kerran. Video, joka oli ladattu jo yöllä erilliselle muistitikulle, joka taasen oli piilotettu Charlotan ulottumattomiin. Video, jolla oli varmistettu isosiskon pitävän suunsa supussa.

Rasmus otti peliohjaimensa ja asetti kameran sen paikalle lonkkansa viereen. ”Okei”, hän sanoi hieroen käsiään yhteen. ”Millä joukkueella pelaat? Mä otan Tre Kronorin.”

”Öö-ööö... Vaikka Leijonat.”

”Hahah! Paska joukkue.”

Johan virnisti. ”Niin on. Mutta sua vastaan pelatessa täytyy katsos antaa vähäsen tasoitusta.”