Carolina pinteessä

1.

Agentti Carolina sammutti ajovalot päästyään matalan mäen laelle ja pysäytti auton tienreunaan. Kemianlaitos -tai se, mitä siitä vielä oli jäljellä- näkyi edempänä loivan alamäen juurella. Etäisyyttä oli vain muutama sata metriä. Olisi viisaampaa jatkaa jalkaisin.

Hän peruutti auton penkalla kasvavien pensaiden taakse ja palasi tielle jalkaisin, otti yökiikarit vyöltään ja tutki laitoksen pihamaata. Lohkeillutta asfalttia ja pimeinä olevia valopylväitä. Ei liikettä, ei ajoneuvoja. Pihaa kiersi korkea verkkoaita, mutta tie johti portille, joka näytti olevan raollaan. Sisäänpääsy ei olisi ongelma. Hän lähti liikkeelle.

Päästyään portin läpi hän kaarsi oikeaan ja kyykistyi piiloon ruostuneen, pyörien päällä kulkevan roskalavan taakse. Hän tarkisti kellonajan. 02:18. Yötä ja sen suomaa pimeyttä oli jäljellä reilusti. Ei ollut aihetta turhaan hätäilyyn.

Hän katseli rakennusta, kolmikerroksisen talon korkuista tiilimörskää. Se oli nähnyt parempiakin päiviä. Julkisivun tiilet olivat monin kohdin halkeilleet. Siellä ja täällä kasvoi sammalta. Katonrajassa kulkeva ränniputki oli irronnut toisessa päädyssä liitoksistaan ja kulki nyt viistosti seinän poikki kuin liukumäki. Kaikki ikkunat olivat ensimmäisen kerroksen tasolla ja ne kaikki olivat rikki. Taaskaan sisäänpääsy ei olisi ongelma.

Alkuyö oli ollut leuto, mutta nyt kolea tuulenvire kutitti hänen käsivarsiaan nostaen niiden ihon kananlihalle. Kenttäagenttien uusi asu oli saanut runsaasti kehuja viraston johdolta, mutta Carolina ei ollut yhtynyt siihen kuoroon. Hänestä se oli vain tummanharmaa uimapuku t-paidan hihoilla ja lyhyillä, puoleen reiteen yltävillä lahkeilla. Toki materiaali oli joustavaa ja kevyttä, ja se mahdollisti nopean liikkumisen, mutta kylmää vastaan se oli kaikkea muuta paitsi tehokas.

Hän nousi seisomaan ja juoksi ääneti rakennuksen itäkulmaukseen, vilkaisi olkansa yli tulosuuntaan ja kiipesi sitten sisään särkyneestä ikkunasta.

Sisäpuolella oli toimisto. Hylätty ja likainen. Siellä täällä lojui ikivanhoja työpöytiä ja tuoleja. Osa kalustosta oli kaatunut, osa yhä pystyssä. Lattiaa peitti paksu ja samettimainen pölykerros. Vain sivuseinän massiivinen arkistokaappi näytti olevan edelleen alkiuperäisellä paikallaan.

Hän käveli huoneen poikki ovelle ja kokeili sen kahvaa. Kuului väsynyt narahdus, kun lukon kieli liukui pois lovestaan ensimmäisen kerran ties miten moneen vuoteen. Käytävä oven takana oli lähes säkkipimeä. Carolina poimi varustevyöltään peukalon kokoisen taskulampun ja sytytti sen ja naarasi lattiaa sen sinertävällä valokeilalla.

Oikealla sivustalla käytävä päättyi vain viiden metrin päässä sähkökaappiin. Vasemmalla se näytti jatkuvan ikuisuuksiin. Hän lähti liikkeelle pitäen valokeilan alhaalla, puolen metrin verran saappaidensa edellä.

Käytävää peitti toimiston tavoin sileä pölykerros. Ei jalanjälkiä. Ei merkkejä paikalle eksyneistä ihmisistä eikä eläimistä. Hän tuli risteykseen ja pysähtyi. Risteävä käytävä oli ensimmäistä leveämpi. Kaikki ovet sen toisella seinustalla olivat avoinna päästäen kelmeän kuunvalon sisään. Hän sammutti lamppunsa ja tiputti sen takaisin vyötaskuun.

Kysymys, jonka Carolina itselleen nyt esitti, oli se, olivatko ovet sattumaa vai oliko joku avannut ne tarkoituksella. Agenttiopistossa oli sanottu kerta jos toinenkin, ettei sattumaan saanut luottaa. Se oli hyvä ohje. Hän oli noudattanut sitä kuuliaisesti ja selvinnyt siksi ehjin nahoin monesta kiipelistä.

Risteävän käytävän seinässä riippui juuri ja juuri lukukelpoinen kyltti, jossa luki 'Tehdashalli'. Tekstin alapuolelle oli painettu suuntanuoli. Jos laitoksessa todella oli meneillään laittomuuksia, kuten nimettönä pysytellyt tiedonantaja oli kertonut, se paikka olisi viisainta tarkistaa ensin.

2.

Tullessaan halliin johtavan parioven luo Carolina haistoi ilmassa tuoreen tupakansavun. Hittolainen. Lähtiessään päämajasta hän oli ollut varma, että tiedossa olisi hukkareissu. Pitkä ja turha öinen ajelu keskelle ei mitään ja takaisin. Ylivoimaisesti suurin osa näistä nimettömistä vihjeistä osoittautui roskapuheeksi.

Mutta silloin tällöin ne johtivat johonkin, ja äkkiä Carolina oli varma, että tämänkertainen tapaus kuului juurikin tuohon vähemmistöön. Hän painoi olkansa oven toiseen puoliskoon ja työnsi sitä varovasti. Saranat eivät narisseet. Joku oli rasvannut ne ja tehnyt työnsä huolella.

Tehdashalli oli nimensä mukainen. Korkea suorakaiteen mallinen tila, jonka keskiosaa hallitsi kaksi riviä valtavia metallitankkeja, viiden tai kuuden metrin korkuisia, melkein painikehän levyisiä. Niiden yllä kulki teräsputkia ylös ja alas ja vaakatasossa korkealla katonrajassa. Tilan oikealla sivustalla oli työpisteitä, vankkoja ja askeettisia pöytiä ja ikäloppuja laitteita, joiden käyttötarkoituksia saattoi vain arvailla. Vasen sivusta näytti lähinnä kaatopaikalta. Ruostuneita tynnyreitä, puisia kuormalavoja ja pikkuroskaa kasattuna yhteen jättimäiseen muurahaiskekoon.

Kahden säiliörivin välissä seisoi mies selin häneen. Musta nahkatakki, moottoripyöräbootsit ja lyhyeksi kynitty tukka. Olemuksesta päätellen nuori, lähempänä kahta kuin kolmeakymmentä.

Carolina hiipi lähemmäs pitäen katseen miehen niskassa. Hän pääsi kymmenen metrin päähän. Sitten viiden.

”Huomenta”, hän sanoi, kun oli miltei kosketusetäisyydellä.

Mies säpsähti ja kääntyi ympäri. Arvaus oli osunut oikeaan; mies oli hyvin nuori. Pikemminkin poika vielä. Todennäköisesti kyllin vanha ostamaan olutta, muttei väkeviä.

”He-”, tämä ähkäisi ottaen horjuvan askeleen taaksepäin. ”He-hei... Tä-tä-täällä”

Nulikka yritti kutsua apuvoimia, mutta säikähdys ja sitä seurannut paniikki olivat salvanneet hänen keuhkonsa ja ääni tuli ulos katkonaisina pihauksina. Carolina tiesi lamaannuksen menevän ennemmin tai myöhemmin ohi ja toimi siksi nopeasti. Loikka eteenpäin ja potku vatsaan. Kun poika kyyristyi sen voimasta miltei kaksinkerroin, hän viimeisteli homman viikateiskulla niskaan. Nopeaa ja helppoa ja tehokasta.

Carolina tutki lattialle lyyhistyneen pojan taskut. Tupakka-aski ja sytkäri. Pari kolikkoa. Kännykkä ja nöyhtää. Kondomi, jonka parasta ennen päiväys oli umpeutunut. Sille hänen oli pakko hymyillä.

”Pitkäkestoista pimpsanpuutetta”, hän sanoi kytkettyään pojan ranteet ja nilkat kiinni nippusiteillä. ”Rassukka.”

Yksi konna oli pelistä poissa, mutta toinen ja kenties kolmaskin olivat yhä mukana. Carolina sulki silmänsä ja kuunteli. Jostain etäämpää kuului sihinää. Vaimeaa pulputusta. Asia alkoi olla selvä. Tässä purkutuomiota odottavassa rötiskössä toden totta valmistettiin amfetamiia.

Äkkiä pariovet, joista hän oli hetkeä aiemmin pujahtanut sisään, lennähtivät auki ja halliin marssi kaksi miestä. Molemmat lattialle tuupertunutta kaveriaan vanhempia. Etummainen heistä näki Carolinan ja pysähtyi niin äkisti, että takimmainen törmäsi hänen selkäänsä.

Carolina ei aikaillut. Jähmettyminen olisi ollut virhe pahimmasta päästä. Hän tuli miehiä kohti kylki edellä, nyrkit koholla. ”Teidän kaverinne lähti unten maille. Ehkä te apinat haluatte liittyä seuraan.”

Etummainen mies, iso viiksekäs korsto, murahti ja levitti suuret kouransa. Taaempi otti kaksi askelta sivuun ja kaksi eteen. He seisoivat nyt rinta rinnan kuin maailman säälittävin vastaanottokomitea.

Carolinan aivot toimivat nopeasti. Viiksimies oli vanhempi ja suurempi, siksi myös hitaampi. Hänen toverinsa oli jäntevä ja pitkä, mutta harteiltaan kapea. Luuviulu olisi järkevämpi poistaa pelistä ensin. Hitaan korston kanssa hän pärjäisi helpoimmin, kun häiriötekijät olisi ensin poistettu.

Potku nivusiin oli nopea ja tarkka. Pitkän harjoittelun myötä täydelliseksi hioutunut. Luuviulu parkaisi, lysähti polvilleen ja kellahti kylki edellä lattiaan. Carolina hymyili näylle. Kivekset olivat maalitauluista parhain, mutta jostain käsittämättömästä syystä miehet keskittyivät aina suojaamaan ensimmäiseksi kasvojaan. Napakka isku leukaan tai nenään oli tottakai kivulias sekin, muttei verrattavissa kulkusiin suunnatun potkun tuomattamaa tuskaa.

Viiksimiehen suu loksahti auki. ”Mikä saakelin ämmä sinä olet?” Hänen suuret kätensä siirtyivät jalkovälin peitoksi. Vaistonvarainen ja siksi odotettavissa ollut liike.

Carolina iski häntä leukaan. Sitten koukku vatsaan ja oikea suora nenänpäähän. Tömähdys ja kopsahdus. Viiksimies ähkäisi ja horjahti taaksepäin. Toinen käsi nousi nenän eteen suojaksi, toinen kauhoi ilmaa kuin tasapainoa hakien.

”En mikään ämmä, vaan agentti”, Carolina sanoi. ”Se, joka tuli panemaan stopin teidän kokkailuillenne.” Hän potkaisi viiksimiestä vatsaan. Kaikki ilma poistui tämän keuhkoista yhtenä pitkänä ähkäisynä. Silti mies pysyi edelleen jaloillaan uhmaten väistämätöntä. Ihailtavaa mutta myös niin säälittävää.

”Huuhhh”, mies sanoi hakien tasapainoa. ”Kirottu emakko... kun minä saan sinut nalkkiin, väännän tissejäsi kuin tiskirättejä ja survon...”

Carolina sanoi: ”Suu suppuun, läski.” Hän loikkasi ilmaan ja potkaisi miestä rintakehään. Osumakohta oli tällä kertaa riittävän korkealla, ja mies lensi kaaressa taaksepäin ja putosi tömähtäen lattiaan.

Luuviulu näytti olevan hiljakseen toipumassa. Hän oli onnistunut vääntäytymään nelinkontin. Carolina tönäisi hänet takaisin kyljelleen ja loikkasi kauemmas. Hän risti kädet rintojensa alle ja katseli parivaljakkoa hymyillen. ”Otetaan aikalisä, poitsut. Haluatteko vielä leikkiä, vai joko teille riittää?”

Ilmassa kuului sihahdus. Kuin joku olisi iskenyt naulan autonrenkaaseen. Ääntä seurasi nipistys Carolinan takareidessä, vain sentin puvun lahkeen alapuolella. Hän nytkähti ja käänsi päätään. Reidessä sojotti ohut neula, jonka tyvessä oli punaisia karvoja. Kolkko ääni roskakeon suunnasta sanoi: ”Me haluamme vielä leikkiä, pikkuneiti. Me suorastaan vaadimme sitä.”

3.

Neulamyrkky oli nopeasti vaikuttavaa. Kymmenessä sekunnissa Carolina tunsi motorististen kykyjensä herpaantuvan, kahdessakymmenessä hän oli polvillaan. Viiksimies oli päässyt jalkeille ja tuli laahaavin askelin hänen viereensä. Kiersi lapion kokoisen kouransa hänen kaulansa ympärille ja puristi. Carolina kyökkäsi. Näkökenttä oli muuttunut sumeaksi, häntä kuristavan miehen kasvot olivat enää pelkkää hiekanväristä usvaa.

”Päästä irti”, kolkko ääni sanoi. ”Minä haluan kysyä siltä pari asiaa.”

Viiksimies tuhahti harmistuneena, mutta totteli silti. Kun ote irtosi, Carolina lyyhistyi lattialle kuin halvaantunut. Kolmikko olikin nelikko. Hän oli tehnyt karmivan virheen.

Kolkko ääni sanoi: ”Viekää se kellariin.”

”Rekkiin kiinni?” viiksimies kysyi.

”Kyllä, juuri siihen. Kiitos.”

Carolina tempaistiin ilmaan ja viiksimiehen olkapäälle. Koko hänen vartalonsa oli veltto. Jalat kuin spagettia, pää kuin naruun sidottu pallo.

Hänet vietiin pariovien kautta käytävään ja sitä pitkin pienelle ovelle. Luuviulu oli mennyt edeltä ja piteli sitä auki vasemmalla kädellään. Oikea oli kuppina kivespusseilla. Oven takana kulkivat jyrkät kiviportaat. Carolina kannettiin niitä alas.

Kellari oli korkea ja holvikattoinen. Nurkat pimeitä, mutta keskiosaa valaisi neljä sähköjohtojen päissä roikkuvaa hehkulamppua. Lamppujen muodostaman neliön keskellä jökötti suuri puinen teline. Parivuoteen levyinen ja liki kolme metriä korkea. Sen kulmissa oli lukittavat rautaiset salvat. Kaksi nilkoille, kaksi ranteille, Carolina ajatteli viiksimiehen painaessa hänet selkä edellä päin telinettä.

Luuviulu kyykistyi ja kytki hänen nilkkansa kiinni, nousi seisomaan vino hymy huulillaan ja sanoi: ”Sinun potkut taitaa olla potkittu.”

Viiksimies väänsi Carolinan kädet ylös ja asetti ne yläsalpoihin. Luuviulu kurottautui lukitsemaan ne ja perääntyi sitten sivummalle valaistun alueen rajalle.

Carolina tuijotti viiksimiestä silmiin. Oli viisasta tuntea pelkoa, mutta epäviisasta paljastaa sitä viholliselle. Se oli agenttiopiston oppeja. Psykologista sodankäyntiä.

4.

Kolkkoääninen mies tuli kellariin. Hän oli laiha ja lyhyt. Hänen kalju päänsä kiilteli lamppujen alla kuin hyvin kiillotettu keilapallo. Hänellä oli yllään vitivalkoinen lääkärintakki, sen povitaskusta sojotti punakarvaisia neuloja.

”Jättäkää meidät”, kaljupää sanoi ilmeettömällä äänellä. Viiksimies avasi suunsa kai esittääkseen vastalauseen, mutta sulki sen ja kääntyi ympäri ja poistui luuviulu kintereillään.

Kun ovi portaiden yläpäässä oli loksahtanut kiinni, kaljupää sanoi: ”Avuttomuus on sinulle uskoakseni uusi tunne.”

Carolina yritti puhua, mutta alaleuka ei totellut häntä. Kieli tuntui liian suurelta. Huulten välistä ei tullut ulos kuin heikko ynähdys.

Kaljupää virnisti. ”Aineen vaikutus kestää parista tunnista neljään. Uhrin koosta ja osumakohdasta riippuen. Totta puhuen tähtäsin sinua takapuoleen, koska iso ja pullea maali on paras, mutta-” Hän heilautti rannettaan kuin taikuri valmistautuessaan vetämään esiin kadonneen kolikon. ”-sihtini ei ollut ihan kohdallaan.”

”Hmmhhh...”

”Tämänhetkisen asentosi takia 'neiti X' voisi olla sinulle osuva nimi, mutta yritäpä silti pinnistää voimasi ja kerro minulle oikea nimesi.”

Carolina ei yrittänyt. Hän oli nalkissa kuin seittiin lentänyt kärpänen, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan tanssia tämän roiston tahdissa. Tottelevaisuus olisi merkki heikkoudesta, ja heikkous oli viimeinen asia, joka vihollisen edessä kannatti näyttää.

Kaljupää odotti liikkumattomana. Kädet sivuilla ja leuka ylhäällä. Lopulta hän sanoi: ”Näen, ettet ole mikään keltanokka. En niin uskonutkaan.” Hän onki pitkän takkinsa taskusta veitsen. Pyöreä kahva, lyhyt kaareva terä. Carolina tunnisti sen kirurginveitseksi ja kauhu kouraisi hänen vatsaansa.

Sanomatta sanaakaan kaljupää tarttui hänen asuunsa, venytti sitä oikean rinnan kohdalta ja leikkasi kankaaseen pyöreän reiän. Puristuksissa ollut rinta työntyi ulos ja valahti roikkumaan vatsan päälle. Kaljupää teki saman tempun vasemmalle rinnalle. ”Velttoa pullataikinaa”, hän sanoi ja käveli pois Carolinan näköpiiristä kadoten kellarin pimeyteen.

5.

Palatessaan kolmea minuuttia myöhemmin kaljupää kantoi sylissään metallista laatikkoa. Hän laski sen lattialle ja katseli Carolinan valkoisia rintoja. "Uskon sinun tietävän, mitä seuraavaksi on luvassa."

Carolina tiesi: Laite oli muuntaja. Sen päällä lepäsi kaksi johtokerää, punainen ja musta. Molempien johtojen päihin oli kiinnitetty suuret metalliset nipistimet.

Kaljupää poimi nipistimet sormiinsa ja kiinnitti ne hänen nänneihinsä. Puristava kipu oli kova mutta siedettävä. Vasta ajan kanssa se muuttuisi sietämättömäksi. Hän yritti koukistaa sormiaan, mutta ei kyennyt. Myrkyn vaikutus oli yhä voimissaan. Kaljupää kyykistyi ja jäi tutkailemaan muuntajan etupaneelin nappuloita ja säätimiä.

Sillä välin Carolina laski päässään hitaasti kymmeneen. Hänet vallannut pelko oli pahasta, se jäädytti ajattelukyvyn. Maltti oli valttia. Jos hän vain saisi aivonsa toimimaan, hän voisi keksiä keinon, jolla-

Lyhyt sähköisku täristi hänen rintojaan katkaisten ajatukset kuin seinään. Jänteet hänen kaulassaan kiristyivät, vatsa nytkähti. Kurkusta karkasi kimeä voihkaisu. Laite saattoi olla tehokkaampi kuin sen ulkonäkö antoi odottaa.

"Nimesi?" kaljupää kysyi.

Hän ei päästänyt ääntäkään.

"Kuten tahdot."

Kaljupää pyöritti mustaa säätönuppia neljänneskierroksen myötäpäivään, siirsi peukalonsa vihreälle nappulalle ja painoi sen pohjaan.

Toinen, edellistä voimakkaampi ja pidempi sähköisku seurasi. Tällä kertaa Carolina parkaisi. Hänen sormensa koukistuivat, vatsa tiukan puvun alla kramppasi. Suuret ja raskaat rinnat tutisivat, niiden iholle kirposi hiki.

Kaljupään sormi nousi nappulalta. "Kerro nimesi. Ylpeydestä on turha pitää kiinni, kun tissisi roikkuvat paljaina."

Carolina nielaisi ja kävi läpi vaihtoehtonsa. Se oli nopeasti suoritettu; niitä ei ollut. Puuteline oli vanha ja kulunut, mutta lujaa tekoa. Ja vaikka hän jollain taikakeinolla saisikin raajansa vapaiksi, lihakset lamaannuttanut myrkky oli edelleen hänen verenkierrossaan. Juuri tällä hetkellä hänestä olisi kaljupäälle yhtä paljon vastusta kuin sylivauvasta.

Hän yritti liikuttaa alaleukaansa. Se nousi hitaasti, mutta lerpahti taas alas. "Ahh..."

"Pinnistele", kaljupää sanoi. "Pelasta veltot utareesi."

"Cah... Car. Carolina."

"Carolina? Hyvä. Me edistymme."

Kaljupää nousi ylös, irroitti nipistimet ja tiputti ne lattialle. Hän siristi silmiään ja tutki niiden jättämiä puremajälkiä, verestäviä painaumia vaaleanpunaisilla nännipihoilla. Sen jälkeen hän työnsi kätensä rintojen alle, nosti ne ylös ja punnitsi niitä.

"Ja nyt, tunkeilija isoilla nännipihoilla, kun me kerran olemme saaneet keskustelun näin mukavasti käyntiin, kerropa minulle, mistä tiesit tulla tänne."

Carolinan leuka lepäsi vasten rintalastaa. Hän katseli hengitys rahisten, miten mies käsitteli hänen rintojaan. Sormet olivat niiden alla pidellen niitä pystyssä, peukalot hakeutuivat kylmän kovettamille nänneille ja hankasivat niitä.

"Ole ystävällinen ja vastaa. En haluaisi rääkätä näitä pulleita maitonipukoita, mutta tarpeen vaatiessa teen sen."

"Me..."

"Niin?" Kaljupää antoi oikean rinnat pudota alas. Hän otti nännin kynsiensä väliin ja lypsi sitä. "Anna tulla."

Carolina ponnisti voimansa. "Saimme puh-puhelinsoiton. Soit-soit-soit..."

Kynnet kiristivät otettaan ja vetivät nänniä, kunnes koko rinta pingottui pitkäksi ja kireäksi tötteröksi.

"Älä yritä pelata aikaa minun kanssani, tai venytän tämän utareen portaikkoon asti."

Carolina parahti kivusta. Sylkipisarat roiskuivat pystyssä törröttävälle rinnalle ja sitä nipistäville sormille. "Soittaja ei sanonut nimeään", hän huusi. "Vain tämän paikan!"

"Ah. Aivan. Anonyymi tietolähte. Sehän kävi sopivasti, eikö vain?"

"Se on totuus", Carolina huohotti. "Vannon."

Hänen odotuksistaan poiketen kaljupää irroitti ja astui taaksepäin. Tämän päälaki kiilteli kuin vastikaan vahattu konepelti.

"Se soittaja", kaljupää sanoi. "Mies vai nainen?"

"Mies."

"Nuori vai vanha?"

Siihen oli vaikea vastata. Soitto oli ollut lyhyt ja linja katkonainen. Hän mietti pari sekuntia ja sanoi: "En usko, että kovin vanha."

Kaljupää hieroi ohimoaan. "Hänellä oli puhevika?"

Carolinan sydän hypähti. Toki oli ollut mahdollista, jopa todennäköistä, että soittaja oli jollain tavalla yhteydessä ilmiantamiinsa ihmisiin. Tiesi nämä jonkun mutkan kautta. Mutta nyt oli ilmeistä, että kaljupää oli jo arvannut soittajan henkilöllisyyden ja halusi asialle vain varmistuksen. Miksi muuten hän olisi esittänyt moisen kysymyksen? Ja mitä seuraavaksi oli luvassa? Kuluisi tunti tai pari. Sitten kellarin ovi aukeaisi ja tiedonantaja kannettaisiin alas portaita, aivan kuten hänetkin oli kannettu. Kahlittaisiin tähän kirottuun telineeseen ja kidutettaisiin.

Kenen syytä se olisi? Hänen tietenkin. Ei kenenkään muun.

Kaljupää löi häntä rinnoille. Voimakas vaakasuuntainen sivallus. "Oliko sillä vasikoivalla paskalla puhevika?" hän kysyi ja sivalsi uudelleen. Hänen toinen kätensä hakeutui povitaskulle, josta pilkotti nippu myrkkynuolia. Hän veti ne ulos näkyville. "Survon nämä piikit yksitellen sinun maitoreikiisi, ellet vastaa.

"Oli. Hänellä oli s-vika."

”Vai niin.” Kaljupään kasvot nytkähtivät. Huulet puristuivat ohuiksi viiruiksi. Hän veti hitaasti henkeä. Puhalsi ilman ulos ja hengitti taas sisään. Suoni hänen otsassaan pullisteli. "Kyrpä ja vittu", hän karjaisi paiskaten nuolet kauas kellarin pimeyteen. Sen jälkeen hän poistui ja jätti Carolinan yksin.

6.

Portaita laskeutuvat askeleet olivat raskaat ja laahaavat. Carolina tiesi kenelle ne kuuluivat jo ennen kuin tulija astui lamppujen valaisemaan tilaan.

"Pomo käski tehdä sinusta lopun", viiksimies sanoi taputellen tahraisen flanellipaitansa alla pullottavaa vatsaansa. "Ja teenkin, mutta sitä ennen me voisimme vähän leikkiä."

Carolina liikutteli sormiaan, puristi ne nyrkeiksi. Niiden tunto oli yhä tiessään, mutta myrkyn vaikutus oli vähenemään päin. Kaljupään lähdöstä oli kulunut tunti, ehkä jopa vähän enemmän. Yhteensä aikaa myrkkypistoksesta oli pakko olla lähemmäs kaksi tuntia. Hän oli edelleen kaikkea paitsi kunnossa ja hänen tilanteensa kaikkea paitsi hyvä, mutta ehkä-

"Muistatko, mitä lupasin sinulle?" mies kysyi katsellen hänen rintojaan vino hymy huulillaan.

Hän ei vastannut.

Mies kääntyi sivuttain häneen ja otti toisesta rinnasta kiinni molemmin käsin.

"Mitä sinä...?"

Mies väänsi rintaa kuin märkää rättiä. Käänsi oikeaa rannettaan toiseen suuntaan ja vasenta toiseen. Carolinan pää lennähti taakse. Takaraivo kolahti äänekkäästi vasten kovaa puuta. Hän ulvoi kivusta suu ammollaan.

"Minä olen sanani mittainen jätkä. Opit sen kyllä, emakko." Mies väänsi vielä kovempaa. Carolina haukkoi henkeä. "Olin lupaamassa jotain muutakin, mutta keskeytit minut potkaisullasi." Ote kiristyi äärimmilleen. "Meinasin sanoa, että survon kullini sinun persereikääsi. Niin. Mitäs siitä tuumit, nenäkäs lehmä?"

Mies irroitti ja pyyhkäisi kuumat ja karheat kouransa Carolinan poskiin. Carolina huohotti raskaasti. Hänen vatsansa kohoili nykien.

"Et sano mitään? Niinkö? Sama se minulle. Niinhän sen pitääkin olla. Naaras saa näkyä muttei kuulua. Naaraan velvollisuus on mennä nelinkontin, painaa olkapäät ja poski maahan ja tarjota urokselle se, mitä naaraalla on tarjottavana. Pillunreikää ja persereikää."

Viiksekäs kammotus kyykistyi. Carolina kuuli tämän polvien naksahdukset.

”Tussusi pömpöttää”, mies sanoi. ”Ja haisee.”

Sitten ensimmäinen nilkkasalpa loksahti auki, toinen heti sen perään. Carolina yritti koukistaa polveaan, iskeä sen kyykistyneen miehen leukaperiin, mutta jaloista oli yhä voima poissa. Polvi nytkähti veltosti, ei enempää.

Kun mies oli vapauttanut myös hänen ranteensa, hän lyyhistyi tämän syliin. Mies virnisti paljastaen kellastuneet hampaansa, liu'utti kätensä hänen kainaloihinsa ja nosti häntä ylös kuin pikkulasta, kunnes hänen kasvonsa olivat Carolinan rintojen tasalla.

Viiksimies haukkasi toisen nännin suuhunsa ja imi sitä, lutkutti sitä posket lommollaan kuin nälkiintynyt eläin emänsä nisää.

Sen jälkeen mies laski hänet alas kivilattialle, käänsi hänet vatsalleen ja otti kiinni hänen ranteistaan vääntäen ne selän taakse ja ylös lapaluille.

"Isukilla on iso kalu ja isukki tykkää survoa sen syvälle tuhmien lehmien pikkuisiin pyllyihin."

Carolina sanoi: "Agentin pahoinpitely on vakava rikos. Päästä minut, niin lupaan auttaa sinua parhaani-"

"Mikä helkkarin pahoinpitely? Putsaa korvasi, isonisäinen lehmä. Minulla on mielessäni persereikäraiskaus."

Mies piteli hänen ranteitaan nyt yhdellä kädellä ja vei toisen farkkujensa takataskuun. Hän veti sieltä esiin kuluneen puukon. Carolina vinkaisi nähdessään sen ruostuneen terän.

"Isukin on korkea aika paljastaa tiukka persereikäsi."

Puukon terä asettui Carolinan ristiselän kohdalle, puhkaisi kankaan ja lähti kulkemaan alaspäin kohti pakaravakoa. Terä oli tylsä ja liikkui nykien. Nirhaten kangasta halki sentin kerrallaan. Kun viilto ylsi peräaukon kohdalle, mies viskasi puukon olkansa yli ja tarrasi repeämän reunoihin molemmin käsin, venytti niitä erilleen, kunnes kangas antoi periksi äänekkäästi risahdellen ja rasahdellen ja reveten välilihaan saakka.

"Kunnon pullukka", mies sanoi painaen kämmenensä paljastuneille pakaroille. "Iso lehmän perse. Isukki syö sen kitaansa, samoin sinun läskit utareesi. Sinun raskaat mammatissisi."

Kourat pureutuivat lujemmin kiinni ja avasivat pakaravaon. Carolinan voimattomat kädet kauhoivat lattiaa. Hän uikutti kimeästi. Hän tiesi, minne mies tuijotti. Samoin hän tiesi, mitä oli seuraavaksi luvassa.

"Isukin suonekas mulkkukaira tekee pahaa jälkeä noin ahtaalle reiälle", mies sanoi. Hän asettui hajareisin Carolinan päälle ja avasi housujensa vetoketjun. Kaivoi seisovan kalunsa ulos ja ohjasi sen kärjen pakaroiden väliin laskeutuen samalla makuuasentoon.

Ilma pakeni Carolinan keuhkoista. Miehenroikale painoi helposti satakaksikymmentä kiloa. Ehkä reilusti enemmänkin. Niin tai näin, koko massa oli asettunut hänen päällään. Hän tunsi terskan asettuvan vasten peräaukkoaan. Hän kynsi kivilattiaa. Vinkui ja vikisi. Terska työntyi hänen sisäänsä. Ei kahta senttiä enempää, mutta viiksimies puski lantioitaan eteenpäin ja toiset kaksi senttiä oli sisässä. Vielä kolmas työntö ja neljäs.

Mies työnsi kätensä hänen alleen ja puristi hänen rintojaan. Kivikova kalu lepäsi hänen sisällään liikkumattomana.

"Tunnusta isukille, että pissaat housut laskettuina."

Carolina ei reagoinut, jatkoi vain uneliasta lattian kynsimistä. Ote rinnoista kiristyi. Kynnet löysivät nännit ja rusensivat niitä.

"Tunnusta se isukille. Tunnusta se nyt, saakelin pitkätissinen lehmä."

Nännejä viiltävä kipu sai Carolinan kirkaisemaan. "Auuh! Minä tunnustan!"

"Mmh... Niin. Juuri niin. Sinä istut silloin. Housut reisillä. Et seiso, kuten uros. Kuten isukki."

Kalu vetäytyi hitaasti ulospäin, kunnes vain terska oli hänen sisässään. Sitten sen liike pysähtyi.

Mies läähätti hänen korvaansa. "Kerro isukille, että sinun paljas persereikäsi näkyy, kun pissaat."

"Se-se näkyy", Carolina niiskutti. Kynnet väänsivät hänen nännejään tuskallisesti. "Aaaah!"

"Ei kelpaa! Sano, mitä tiedän isukin haluavan kuulla. Äläkä saakelin emakko esitä, ettet tiedä."

"Paljas persereikäni näkyy, kun pissaan!"

Kalu työntyi hitaasti mutta vääjäämättä syvemmälle.

"Selitä se isukille. Miksi se on niin? Leikitään, että isukkisi on tyhmä."

"Uh-uh-uuuh..."

Kalu pysyi paikoillaan. Odotti oikeita sanoja. Talttamaiset kynnet hakivat tukevampaa otetta hikoilevista nänneistä.

"Selitä se!"

Kyyneleet valuivat pitkin Carolinan poskia. Hänen suolensa oli repeämispisteessä. Hän pelkäsi yhtäaikaa pyörtyvänsä ja ettei pyörtyisi.

"Isukki odottaa selitystä... Isukin iso ja pullea spermamulkku odottaa."

"Kos... koska minä olen naaras." Ääni oli kimeä ja heikko, kuin pikkulapsella.

"Niin?"

"Koska minulla on pimppi ja koska pissaan istuen... Ho-hoh-houh... housut alhaalla."

"Mmhh." Mies työnsi kalunsa pohjaan asti. "Joka ikinen kerta. Joka päivä... Pyllyreikä esillä, kun pissaat pillustasi. Isukki tykkää sinusta." Kalu vetäytyi ulospäin. Pysyi sekunnin paikallaan ja sukelsi syvemmälle.

Mies nuolaisi hänen korvaansa ja läähätti. ”Isukin lehmä. Hyvä tyttö.”

Mies laukesi.

7.

Kaljupää seisoi selkä suorana ja kädet ristissä vatsan päällä. ”En ehkä pidä ajatuksesta”, hän sanoi. ”Kuulostaa riskialttiilta.”

Viiksimies sanoi: ”Siinä ei ole riskejä. Katso sitä.”

Kaljupää laski leukaansa ja katseli ilmeettömänä Carolinaa, joka makasi selällään kellarin lattialla. Hänet oli köytetty nilkoista ja polvitaipeista. Kädet oli niputettu yhteen selän taakse. Pehmeät rinnat olivat valuneet kainaloihin. Kylmyys oli kovettanut nännit. Hänen asunsa alaosa oli riekalaina ja ruskea häpykarvoitus oli näkyvillä. Suun yli oli vedetty useampi pala hopeanväristä teippiä. Pehmeä vatsa kohoili hitaan hengityksen tahdissa.

”Vaaraton kuin pikkuvauva”, viiksimies sanoi. ”Ei puutu kuin tutti ja vaippa.”

”Kunnes se pääsee pakoon.”

”Se ei pääse pakoon.”

Kaljupää astui lähemmäs Carolinaa ja kyykistyi, tukisti hänen karvoitustaan ja työnsi etusormensa häpyhuulten väliin. ”Hyvä on. Saat pitää sen panopuunasi tai lemmikkinäsi tai minä lystäät.”

Viiksimies virnisti. ”Kiitos, pomo.”

”Mutta se on sinun vastuullasi.”

”Ymmärretty.”

Kaljupää nousi ylös ja nuuhkaisi sormeaan. ”Pese se jossain välissä. Täällä haisee pelokas tussu.”

Rikos ja Rangaistus

1.

Eetun kädet tärisivät ja sydän paksun takin alla jyskytti kuin moukari. Hänen polvensa tuntuivat huterilta. Hän katsoi olkansa yli vasemmalle ja näki, että kauppakäytävä oli yhä edelleen tyhjä. Ainoastaan paljon kauempana, leipäosaston luona, seisoskeli vanha nainen nojaten ostoskärryynsä ja tutkaillen jotain, joka oli kaiketi hänen ostoslistansa.

Eetu nielaisi, vaikka hänen suunsa oli kuiva. Sitten hän ojensi kätensä, kaappasi hyllystä energiajuomatölkin ja livautti sen takkinsa alle.

Jalat lähtivät viemään häntä pois ennen kuin hän edes ymmärsi liikkuvansa. Hikihelmet valuivat alas hänen poskiaan, risat skeittitossut narskuivat vasten lattiaa. Hän tuli virvoitusjuomahyllyjen päähän ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Nyt edessä näkyivät pitkät pakastealtaat, niiden takana kassat.

Ensimmäiset kolme kassaa oli suljettu ja niiden kulkuväylät tukittu metallisilla puomeilla. Neljäs oli auki eikä sen edessä ollut hänen ilokseen yhtä ainutta asiakasta tukkimassa pakotietä. Vaikka koulu olikin siltä päivältä ohi, iltapäiväruuhkaan oli vielä tunti tai puolitoista.

”En ostanut mitään”, Eetu sanoi liukuhihnan takana istuvalle tytölle kiiruhtaessaan tämän ohitse katse kengänkärkiin liimautuneena. ”Moikka.”

Myyjätyttö saattoi vastata tai saattoi olla vastaamatta. Eetu ei kuullut enää muuta kuin päässään kuuluvan kohinan, joka oli yltymässä melkoiseksi jylinäksi.

Hän kääntyi nyt oikeaan ja pujotteli kaksien ostoskärryjen välitse paljon notkeammin kuin hänen kokoiseltaan pojalta oli aiheellista odottaa. Latu kauempana häämöttäville pääoville oli auki ja hän kiristi vauhtiaan puolijuoksuksi. Kultasepänliike jäi taakse, sitten optikko ja kännykkäkauppa ja viimeisenä rahapeliautomaatit, joita hän kavereineen silloin tällöin pelasi, kunnes joku virkaintoinen myyjä tyhmissä työvaatteissaan tuli hätistämään heidät matkoihinsa.

Oville oli enää kaksikymmentä metriä, ja hän tunsi pienen helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän -hitto sentään- oli selvinnyt. Antti oli sanonut häntä välitunnilla nössöksi; ilkkunut, ettei hän uskaltaisi varastaa edes sokealta pyörätuolipotilaalta tai pikkusiskoltaan. Mutta tässä hän vain oli tölkki takin sisässä piilossa ja viiden sekunnin päässä maaliviivasta ja kun Antti saisi kuulla tästä, se saisi niellä sana-

Yhtäkkiä hänen edessään seisoi vartija, tummahiuksinen nainen kädet ristissä isojen rintojensa alla. Hänen yllään oli kauluspaita, johon oli kirjailtu pienin mutta helppolukuisin kirjaimin 'Securitas'.

”Seis siihen paikkaan, paksukainen”, vartija sanoi.

Eetu totteli ja teki sen niin nopeasti, että kaatui miltei kontilleen.

Vartijanainen ei sanonut enempää, tarttui vain tylysti hänen olkaansa ja talutti hänet edellään aulan poikki ovelle, johon oli kiinnitetty kyltti 'Pääsy kielletty -Vain henkilökunnalle', ja siitä sisään huoneeseen, joka oli pieni ja ikkunaton koppi. Peräseinään nojaavia moppeja, pesukoneen kokoista imuria ja pinoksi kasattuja ämpäreitä lukuunottamatta huone oli tyhjillään.

”Ota lakki pois päästä”, vartija komensi kolkosti suljettuaan oven.

Eetu totteli taas. Takin alla kuumottava tölkki oli puolilitrainen, mutta tuntui äkkiä painavan kuin tiiliskivi.

Vartija astui lähemmäs ja katsoi häntä. Eetu huomasi nyt vartijafirman nimen alla myös toisen, heikommin erottuvan nimen: Carolina.

Heippa hei, kaikki. Minun nimi on Carolina, kuten kyltissä sanotaan, ja minä vedän housut alas asti, kun menen pissalle, Eetu ajatteli, mutta pöhkö ajatus liihotti samantien matkoihinsa.

”Tiedätkö, punkero, mikä on valvontakamera?” vartija kysyi.

Oivallus sai Eetun vavahtamaan. Hän oli ollut viimeiset puoli minuuttia niin tolaltaan, ettei ollut edes miettinyt, miten kummassa oli jäänyt kiinni kaikesta varovaisuudestaan huolimatta. Nyt hän tiesi ja luokkakavereiden ivalliset äänet hänen päässään hihkuivat: Tyhmätyhmätyhmä!

”Tiedän”, hän sanoi lannistuneesti.

”Ai?” Vartija osoitti hänen takkinsa etumusta. ”Tuonne alle piilottamastasi tölkistä päätellen et tiedä. Sen perusteella olet juuri yhtä tyhmä kuin miltä näytätkin.”

Eetu avasi suunsa, mutta sanat jäivät kiinni kurkkuun, eivätkä suostuneet tulemaan ulos. Itku sen sijaan oli tulossa, ja hän puri hammasta pitääkseen sen loitolla. Hän ei itkisi naisen (tytön, jolla oli pimppaloora ja joka meni -hahah!- istumaan kun pissasi) edessä. Ei ikinä.

Vartija poimi taskustaan pienen ruutuvihon ja kynän. ”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi.

Eetu vastasi äänellä, joka oli niin heikko ja kimeä, ettei hän ollut tunnistaa sitä omakseen. Jos Antti tai kuka tahansa heidän luokkansa pojista kuulisi hänen puhuvan sellaisella piipittävällä pikkuhiiren äänellä, pilkanteosta ei tulisi ikinä loppua. Ehei, ei edes miljoonassa vuodessa. Hän saisi kuulla siitä vielä-

Uhkaavan lähelle tullut vartija kysyi taas jotakin, mutta kysymys meni häneltä ohitse. Se oli paha juttu.

”A-ai mitä?” hän kysyi melkein kuiskaten.

”Sinun ikäsi, ihravuori.”

”Kolme-kaksitoista.”

”Kolmekaksitoista? Skarppaa vähän.”

”Kaksitoista.” Eetu tunsi alaleukansa värisevän. Itku oli jo aivan nurkan takana. ”Tä-tä-tä...”

”Täytät kolmetoista?”

Eetu nyökytti. Hänen silmänurkkiinsa kirposivat kyyneleet, näkökenttä muuttui sumeaksi. Nimikyltit vartijan rinnuksilla olivat enää pelkkää usvaa. Sekavat mielikuvat vankilasellien paksuista kaltereista ja torneissa seisovista vartijoista kiväärit käsissään vilkkuivat hänen mielessään. Ei kesälomaa, ei joulua eikä mitään muutakaan. Pelkkä vankila, jossa kukaan ei ollut edes kuullut pleikkareista tai energiajuomista tai mistään muustakaan, mikä millään tavalla liittyi hauskuuteen...

”Isäsi etu- ja sukunimi”, vartija sanoi enemmän komentaen kuin kysyen.

”Jo-jo-”

”Jojo?”

”Jorma A-a-alapuska.”

”Tyhmä nimi tyhmän kakaran isällä.”

Eetun leuka tippui alas. Sinnikäs mutta lopulta melko lyhyt taistelu itkua vastaan oli päättymässä murskatappioon. Ensimmäinen kyynel vierähti alas poskelle, toinen heti sen kannoilla. Hänen iso vatsansa nytkähteli.

Vartija pani vihon takaisin taskuunsa, peruutti seinän luo ja risti kädet rintojensa alle. ”Tiedätkö, mikä on vielä säälittävämpi näky, kuin lihava pojannulikka?” hän sanoi. ”Lihava pojannulikka, joka itkee kuin pikkuvauva.”

Häpeä velloi Eetun yli. Lopeta se parkuminen, tyhmä nyssy. Hän otti horjuvan askeleen taaksepäin, puristi suunsa kiinni ja pyyhkäisi vuotavan nenänsä takinhihaan. Samalla hopeanvärinen energiajuomatölkki tipahti takin liepeen alta lattialle ja kieri kalkattaen sivummalle.

Vartija seurasi tölkin menoa ja pudisteli päätään. ”Olisit edes ottanut sokerittoman.”

Sanat saivat Eetun purskahtamaan lapsenomaiseen, lohduttomaan ja äänekkääseen poruun. Miksi, oi miksi hän oli varastanut sen typerän juoman?

Hän vaikeni vasta nähdessään vartijan ottavan kännykän vyökotelostaan ja nostavan sen korvalleen.

”Hei. Tarvitsisin puhelinnumeron... Jorma Alapuska, Espoon suunta.”

2.

Ilta oli muuttunut koleaksi, ja Eetu työnsi kädet syvemmälle takkinsa taskuihin. Hän oli kiitollinen pahvinpalasta, jonka oli onkinut lehtiroskiksesta ja asettanut lämmikkeeksi takapuolensa alle. Se ei tietenkään vetänyt vertoja hänen huoneensa pehmeälle nojatuolille, mutta voitti sentään kylmän asfaltin.

Kello oli kymmentä yli yhdeksän ja tavaratalon parkkipaikalla oli enää kaksi autoa. Tuntia aiemmin niitä oli ollut neljäkymmentäkolme. Eetu tiesi tarkan luvun, koska oli laskenut ne aikansa kuluksi. Toinen jäljellä olevista oli kurainen ja tuiki tavallinen Mazda, toinen taas valkoinen pakettiauto, jonka kyljessä komeili vartiofirman logo.

Hän oli istunut piilossaan kierrätysroskisten takana puoli kahdeksasta asti ja ehtinyt siinä ajassa miettiä yhtä jos toistakin. Tottakai enimmäkseen kaikkea sitä, mitä iltapäivällä oli tapahtunut.

Isä oli ollut vihainen kuin kesken talviunien herätetty karhu, äiti samoin. Heti tultuaan kotiin hän oli saanut keittiössä huutoa, jota pikkusisko oli kuunnellut portaikosta ilmeisen vahingoniloisena. Hänen viikkorahansa oli jäädytetty 'toistaiseksi', mikä Eetun optimistisimman arvion mukaan oli yhtä kuin loppuvuosi. Äidin mukaan hän sai heittää käyttörahan lisäksi hyvästit myös pitkään ja hartaasti vonkumalleen uudelle kännykälle.

Ja kun huuto oli loppunut, isä oli marssinut jalat tömisten hänen huoneeseensa ja napannut läppärin kainaloonsa ja sanonut, ettei sitä kannattanut odottaa takaisin ihan pieneen hetkeen. Siinä välissä äiti oli kuitenkin puuttunut peliin ja sanonut, että kone oli jätettävä paikalleen, koska Eetu tarvitsi sitä koulutöissään. Isä, harkittuaan asiaa hyvän tovin, oli tullut samaan johtopäätökseen ja laskenut kulahtaneen Acerin takaisin paikalleen.

Sen tuoma lohtu oli ollut laihan lisäksi lyhytkestoinen: kääntyessään takaisin ovelle isän silmät olivat naulautuneet pleikkariin ja Eetu oli arvannut, mitä isä aikoi sille tehdä jo ennen kuin tämä oli repinyt sen johdot irti ja kantanut sen alakertaan.

Hän ei ollut kuitenkaan joutunut vankilaan eikä edes poliisien kuulusteltavaksi sellaiseen huoneeseen, jossa yksi seinistä oli peilipintainen ikkuna ja joissa tv-sarjojen roistoja aina kuulusteltiin, mutta moisilta ongelmilta välttyminen ei ilahduttanut häntä juuri nyt pätkänkään vertaa.

Ensimmäinen kiistaton tosiseikka oli nimittäin se, että hän oli menettänyt kaiken. Ihan kaiken. Ja toinen vähintään yhtä kiistaton tosiseikka oli se, että syypää siihen oli yksin ja ainoastaan se typerä vartijanainen... se tärkeilevä lehmä, joka oli toden totta osannut tehdä kärpäsestä härkäsen. Se oli ollut Euroshopperia, hyvänen aika sentään. Ei Monsteria eikä edes Batterya.

Siitäkin huolimatta, kun hän oli lupautunut maksamaan varastamansa tölkin -kaksinkertaisen hinnan vieläpä!- vartija oli vain pudistanut päätään kuin mikäkin Euroopan omistaja.

Ja mikä pahinta: Se itseään täynnä oleva lehmä oli nöyryyttänyt häntä. Se oli ihan takuulla nauttinut hänen itkustaan. Kun se oli myöhemmin mennyt pissalle ja laskenut housut alas, niin että sen pylly oli ihan ilkosen paljaana, se oli nauranut häntä siinä pytyllä istuessaan. Siitä asiasta Eetu oli täydellisen varma.

Tavaratalon sivuovi aukesi ja palautti Eetun synkeistä ajatuksistaan. Tulija oli nainen, mutta vaaleahiuksinen ja melkein anorektisen laiha. Eetu seurasi, miten tämä istuutui kuraiseen Mazdaansa ja kaasutti pois punaiset takavalot hohtaen.

Sen jälkeen hän nousi seisomaan ja kysyi itseltään vielä kerran, oliko kosto todella tarpeen.

Vastaus oli sama kuin aiemmin. Jos joku, joka pissasi istuen ja imetti vauvoja ja ties mitä muuta niiden asioiden lisäksi, pilasi hänen elämänsä, se joku saisi myös maksaa siitä. Se oli ihan simppeliä matematiikkaa.

Sitä paitsi hänen arvauksensa oli osunut oikeaan; vartija oli viimeinen lähtijä. Se jos joku oli merkki siitä, että kosto oli oikeutettua. Hän kyyristi selkänsä ja lähti kävelemään kohti pakettiautoa.

3.

Carolina leimasi kellokorttinsa ja astui ulos. Viimeinen työtunti oli tuntunut pitkältä, ja hänen mielessään pyöri kuuma suihku ja mukavat kotivaatteet, sohva ja Netflix. Ensin jakso tai pari Frendejä, sitten -jos unetus ei yllättäisi- joku sopivan lyhyt ja leppoisa komedia. Ja ehkäpä, hän mietti suljettuaan oven perässään, hän poikkeaisi kotimatkalla pizzerian kautta.

Viileä tuuli puhalsi pohjoisesta ja sai hänet painamaan kasvonsa alas. Jos hän olisi katsonut kenkiensä sijasta eteenpäin, hän olisi kaiketi huomannut autonsa takana piileskelevän pojan aikaisemmin.

4.

Eetun kädet olivat liukkaat hiestä. Hän puri alahuultaan ja pidätteli hengitystään. Pulssi oli ennätyslukemissa. Vartijanainen, joka oli vaihtanut työvaatteet rennompaan asuun, huppariin ja college-housuihin, tuli lähemmäs ja lähemmäs. Hän kuuli jo tämän askelten kopsahdukset. Vartija painoi kaukosäädintä ja auton valot välkähtivät ja keskuslukitus loksahti auki. Eetu laski päässään viiteen, sitten hän hyökkäsi.

Potku osui maaliinsa; vartijan vasempaan polvitaipeeseen. Temppu oli toiminut televisiossa ja näytti hänen ilokseen toimivan myös tosielämässä.

Vartija kirkaisi -Eetu ei tiennyt, johtuiko se enemmän kivusta vaiko säikähdyksestä- ja putosi polvilleen. Hän potkaisi uudestaan, tällä kertaa takapuoleen, joka pullotti housuissa suorastaan anoen mojovaa niittiä.

Vartija kaatui eteenpäin, mutta onnistui vaimentamaan pudotusta käsillään.

”Ei olis kantsinut”, Eetu huohotti. ”Ei tosiaan olis kantsinut ryppyillä mulle.” Hän siirsi painopistettään taakse, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja jäi odottamaan vastustansa seuraavaa liikettä.

Vartija kirosi, kampesi itsensä polviasentoon ja hapuili kädellään tukea auton lokasuojasta.

”Pysy alhaalla”, Eetu sanoi ja huomasi pelon kutittelevan niskavillojaan. Hän oli ollut vihainen -raivoissaan!- koko iltapäivän ja illan, mutta nyt hän taas muisti, miten suuri ja uhkaava vartija olikaan ollut siinä kaameassa siivousvälinekopissa. Miten se oli saanut hänet itkemään. Ja päivällä kyse oli ollut pelkästään surkeasta juomatölkistä, tällä kertaa hän oli potkaissut sitä kahdesti ja jälkimmäinen potku oli kaiken huipuksi osunut yhteen niistä paikoista, joista tyttöjä ei saanut koskea.

”E-etkö kuule? Ä-älä nouse y-ylös!” hän komensi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut vakuuttavalta. Sen nuottiin oli hiipinyt sama säälittävä piiperrys kuin aiemmin päivällä. Vartija oli jo melkein seisaallaan.

”Alas siitä, tyhmä!”, Eetu parkaisi ja taklasi hänet kaikella voimallaan päin autoa.

Kuului ontto 'klonk', kun vartijan pää törmäsi päin sivuikkunaa. Sitä seurasi vaisu tömähdys. Vartija oli pyörtynyt ja tuupertunut vatsalleen Eetun jalkojen juureen.

Se oli odottamaton käänne, mutta ei välttämättä huono sellainen.

5.

Palattuaan tajuihinsa Carolina oli rimpuillut pitkän aikaa, mutta luovuttanut lopulta ymmärrettyään sen hyödyttömäksi.

Hän oli polvillaan, reidet levällään, selkä ja takamus tiukasti vasten jykevää koivua. Hänen kätensä ja jalat polvien alapuolelta oli kierretty rungon ympäri ja sidottu toisiinsa sen vastapuolella. Hänen suussaan oli iso ja pehmeä ja nyt jo likomärkä kangasmytty -hän arveli sen olevan oma piponsa- ja hänen huultensa poikki oli vedetty useampi pala korvasta korvaan ulottuvia teipinpaloja.

Hän oli liikuntakyvytön ja käytännössä katsoen mykkä. Taivas oli pilvessä ja kuivuneen ruohon peittämä maa näytti melkein mustalta. Kauempana koivikon rajan takana erottui tavaratalon korkea mainostorni ja sen huipulla vihreänä hohtava Prisma-logo. Hän oli alle kahdensadan metrin päässä paikasta, jossa hänen kimppuunsa oli käyty.

Oliko hyökkääjä todella ollut se poika? Se lihava itkupilli, jonka hän oli napannut kiinni ja jolle hän oli antanut juuri sen, minkä tämä oli ansainnutkin? Sitä oli vaikea uskoa, kun hän muisteli pojan itkua ja värisevää leukaa. Armon anelua, joka oli herättänyt hänessä säälin sijasta pelkkää kiukkua. Mammanpoika, hän muisti ajatelleensa. Mutta oliko hänen arviontikykynsä pettänyt? Oliko itkuinen plösö hämännyt häntä?

Tällä hetkellä se oli pieni murhe. Paljon suurempi oli se, miten hän pääsisi irti nilkkojaan ja ranteitaan kiristävistä naruista. Oli käytännössä mahdotonta arvioida, kauanko hän oli ollut tainnoksissa, mutta yö vaikutti olevan vasta aluillaan. Hän tunsi poskillaan, miten ilma muuttui hetki hetkeltä kylmemmäksi, miten hänen käsivarsiensa ihokarvat sojottivat pystyssä, miten nännit liivien alla törröttivät. Jos hän joutuisi kyhjöttämään paikallaan aamuun asti, hän ei ehkä selviäisi. Hypotermia oli karmiva ajatus, mutta hänen tilanteessaan sitä oli mahdotonta torjua.

Äkkiä hän kuuli selkäpuoleltaan rahisevan äänen. Joku nousi seisomaan, joku oli istunut hänen takanaan koko sen ajan, jonka hän oli ollut hereillä. Pelko kouristi hänen vatsaansa.

Lihava poika astui hänen eteensä. Se sama poika, joka oli päivällä itkenyt kuin pikkuvauva. Nyt tämän kasvoilla ei näkynyt minkäänlaisia tunteita.

”Mun piti lyödä sua turpaan”, poika sanoi. ”Mun iskä sanoo aina, että kiusaajille pitää antaa takasin samalla mitalla. Että muuten ne ei koskaan lopeta.”

Carolina vastasi ainoalla tavalla, jolla kykeni: mumisemalla.

Poika kyykistyi ja Carolina huomasi, ettei tämän skeittitossuissa ollut ollenkaan nauhoja. Niiden avulla poika oli siis vanginnut hänet.

”Ja mun äiti sanoo, että lihavaksi haukkuminen on merkki lapsellisuudesta.”

”Mmhhh.”

Poika kurotti kätensä ja antoi luunapin hänen sisäreiteensä. ”Enkä mä sitä paitsi oo lihava, vaan mulla on isot luut ja hyvä ruokahalu. Se, että syö kunnolla on terveen ihmisen merkki.”

”Mmmhh...”

Äkkiä poika näytti epäröivän. Hän vilkaisi olkapäänsä yli parkkipaikalle ja raapi poskeaan. Carolina seurasi häntä ääneti ja laski sitten kasvonsa alas. Tilanteen huomioiden oli parempi näyttää katuvalta kuin uhmakkaalta. Poika saisi luvan uskoa, että oli näyttänyt hänelle kaapin paikan ja maksanut potut pottuina. Ja kun mokoma varasteleva paksukainen vapauttaisi hänen kätensä, sille koittaisi kovat ajat.

Mutta aivan yhtäkkiä tämä tarrasikin kaksin käsin hänen housuihinsa ja riuhtaisi ne alas reisille. Carolina tuijotti poikaa silmät täynnä kauhua.

”Mmmhhh!”

Pelko, joka oli ollut hetkellisesti nähtävissä pojan kasvoilta, oli haihtunut tiehensä yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Hän nosti Carolinan paidanhelmaa ylemmäs miltei rintaliiveille asti, ja nappasi sitten kiinni pikkuhousujen vyötärönauhasta.

Raiskaus, huusi kirkuva ääni Carolinan päässä, mutta poika ei vetänytkään pikkuhousuja alas, vaan ylöspäin... napaan asti ja vielä ylemmäs, melkein kylkiluille saakka.

Poika katsoi hänen haarojaan. ”Mun pikkusiskon pimppaloora pömpöttää joskus, jos sillä on vähän liian pienet alkkarit tai uimapuku, mutta sulla pömpöttää enemmän.” Hän irroitti oikean kätensä vyötärönauhalta ja sipaisi äärimmilleen pingottuneen haarapalan alla pullottavia häpyhuulia. ”Joo-o. Sä et oo varmana kovin viisas. Haukuit mua läskiksi, vaikka sulla on itellä paksu ja pehmee pimppaloora... Oikeen pullukkapimppa.”

Tavaratalon parkkipaikalle kaarsi auto. Carolina vinkui ja nytkytti narujen hiertämiä käsiään. Auto hidasti vauhtiaan ja pysähtyi, sen sisävalo syttyi.

”Ei ne kuule sun pihinää eikä puhinaa”, poika sanoi seuraten hänen katsettaan. ”Justiinsa nytten tää juttu on pelkästään sun ja mun ja sun pulleen pimpan välistä.”

Sisävalo sammui ja auto lähti liikkeelle. Carolina katsoi sen perävalojen loittonemista kaihoisasti. Vasta kun ne olivat kadonneet, hän siirsi katseensa takaisin poikaan.

”Siinäs näit. Ei tuu kukaan pelastaan sua.”

Poika kopautti hänen haarojaan rystysillään. Lihava tai ei, rystyset olivat silkkaa luuta ja isku yllättävän kivulias.

”Hei mä tiedän, miten me tehdään”, poika sanoi kuulosten oudon hilpeältä. ”Vedä sun pömppispimppa sisään ja päästän sut vapaaksi.”

Carolina katsoi poikaa kysyvänä. Hänen silmänurkkansa olivat kostuneet. Häntä ei suoranaisesti itkettänyt, mutta pelotti kyllä. Pelotti suunnattomasti.

"Mun luokalla on yks Antti. Se on pökälepää ja se sanoo mulle aina liikkatunnilla tyyliin 'Hei possu, vedä pötsi sisään', kun se haluu ärsyttää." Carolina sai taas kopautuksen häpyhuulilleen. "Mä yritän aina, mutta en saa kunnolla. Sillä lailla litteäksi, jos tiiät."

Carolina nyökkäsi. "Mmm-mmh."

"Nyt sun pitää tehdä silleen. Vedä-" Poika antoi haaroihin luunapin. "-toi pullukka pimppaloora litteeksi."

Carolina tuijotti poikaa epäuskoisena. Se oli pelkkä kakara, vuosien päässä ajokortista ja baari-illoista ja omasta asunnosta, mutta se oli myös umpihullu. Paleltuminen ei enää ollut hänen päällimmäinen pelkonsa; nyt hän pelkäsi, että sekopäällä oli mielessään jotain, joka tekisi hänestä lopun paljon nopeammin kuin asteen tai parin pakkanen.

"No?" poika kivahti tuijottaen hänen haarojaan. "Vedä pömppispimppa sisään."

"Emmhhäyfty."

Nyrkki lässähti Carolinan jalkoväliin. Tällä kertaa se ei ollut mikään pikainen kopautus, vaan lyönti. Sen tarkoitus oli ollut satuttaa ja siinä se myös onnistui.

"Uuuff!"

"Sä saat kolme yritystä ja tossa meni jo eka." Poika nykäisi pikkuhousujen vyötärönauhaa ja heristi hänelle nyrkkiään. "Kantsis yrittää kovempaa, vai ootko niin tyhmä, että luulet ton pikkupullukan pärjäävän mulle?"

Carolina pudisti päätään ja sulki silmänsä. Nyrkki jysähti miltei heti häpyhuulille vaimeasti tömähtäen.

"Vika yritys. Jos sulla on kerta varaa haukkuu mua läskiksi, sä vedät pulleen pimppas sisään justiinsa nyt."

Pakokauhu oli saamassa Carolinasta yliotetta, ja hän alkoi riuhtoa sidottuja käsiään hukkuvan ihmisen epätoivolla. Naruja hän ei saisi poikki, se oli selvää, mutta miten hyviä solmuja mokoma seinähullu lihapulla osasi muka tehdä? Jos hän vain saisi solmun löystymään edes sen verran, että voisi vetää ranteensa vapaaksi-

Kolmas nyrkinisku lopetti rimpuilun kuin seinään ja sai hänet parkaisemaan äänellä, jota edes suuhun sullottu pipo ei kunnolla onnistunut vaimentamaan.

"Joo just", poika sanoi ärtyneesti ja irroittaen viimein pikkuhousuista. Hänen katseensa kohosi Carolinan hupparin rinnuksille. Vaate oli väljä, muttei täysin peittänyt rintojen kohoumia. "Ootko muuten koskaan miettinyt, miks selkäsaunan nimi on selkäsauna?"

"Nhhh..."

Tavaratalon pihaan ilmestyi ajovalo. Tällä kertaa tulija oli moottoripyörä tai auto, jonka toinen lamppu oli pimeänä. Se ajoi parkkipaikan poikki pysähtymättä ja katosi matkoihinsa muutamassa sekunnissa.

"Tarkotan että se annetaan pers... pyllylle, niin eikö sen nimen pitäiskin olla pyllysauna? Eikö se oliskin paljon järkevämpää?"

"Mmh-hhmmh..."

Poika tarttui Carolinan nenään ja väänsi sitä kipeästi. "Mä veikkaan, että sulle ei oo annettu koskaan pyllysaunaa, koska oot sellanen... sellanen pelottava. Oot se, joka antaa pyllysaunoja." Hän siirsi kätensä hupparin vetoketjulle, veti sen alas ja levitti helmat sivuille. Niiden alta paljastuivat mustat rintaliivit, urheilumalliset ja tiukat. "Antasin sulle sellasen, mutta-" Hän nyökkäsi kohti koivua. "-ton puun takia en voi."

Carolina huohotti raskaasti. Kipu alapäässä oli hellittänyt, mutta pelko vain ja ainoastaan kasvanut. Hän ei tiennyt, mitä pojan mielessä liikkui, mutta mahdolliset vaihtoehdot olivat vähäiset, eikä mikään niistä ollut hänen kannaltaan suotuisa.

Se on pelkkä pelokas lapsi, hän ajatteli yrittäen rauhoittaa hätääntyneen mielensä. Okei, se on vihainen ja okei, ehkä mä olin sille vähän tyly, mutta se ei uskaltanut riisua multa pikkuhousuja eikä se uskalla koskea mun rintaliiveihin. Ujot, itkuherkät ja lihavat pojat... Onhan niitä nähty ja niille on aina näytetty kaapin paikka.

Hän alkoi veulata leukojaan. Kun teipit irtoaisivat ja hän saisi kyökittyä likomärän pipon ulos suustaan, hän puhuisi pojalle. Hän pyytäisi anteeksi ja tekisi lupauksen tai pari, käyttäytyisi empaattisesti... kunnes hän voittaisi sen luottamuksen ja se avaisi ne kirotut kengännarut.

6.

Vartijan rintaliivit olivat aivan erilaiset kuin niillä internetin pornosivuilla keikistelevillä naisilla. Niiden naisten liivit olivat läpikuultavat, ja heidän tissejään peittävien isojen osien välinen kapea osa oli aina tosi ohut. Usein juuri siinä kohdassa oli pieni rusetti. Eetun mielestä se oli kiva yksityiskohta, se toi mieleen lahjapaketit.

Vartijan liivien keskikohta oli leveä, samoin kuin olkapäiden yli menevät hihnat, joita hän muisti joskus kutsuneensa tissihenkseleiksi sillä seurauksella, että muut pojat välituntipihalla olivat nauraneet, eivätkä suinkaan hyvässä mielessä. Sen jälkeen hän oli pitänyt suunsa tukossa ja osallistunut keskusteluun (se oli koskenut 6b luokan Anniinaa, jolla oli ainakin omenan kokoiset tissit, vaikka se oli tosi laiha) vain kuuntelijana.

Toisaalta, hän mietti, vartijan kaltaisen naisen tissien välissä rusetti olisi näyttänyt vain tyhmältä.

Tai no: olihan se ihan nätti, mutta se oli myös tiukkapipoinen julmuri, eikä mikään hymyilevä malli Anniinasta puhumattakaan. Anniinalla oli taatusti pikkuinen rusetti kaikissa liiveissään.

Hän seurasi vähän aikaa vartijan leukaa, joka liikkui ylös ja alas ja sivulta toiselle. Sitten hän koukisti sormensa, liu'utti ne rintaliivien alle ja nykäisi niitä voimalla ylöspäin.

Liivien alta valahti esiin kaksi suurta ja raskasta rintaa. Yön pimeydessä ne näyttivät hohtavan valkoisilta, lukuunottamatta tummempina erottuvia nännejä.

"Oho", Eetu sanoi. Hän oli nähnyt pikkusiskonsa nännit sata kertaa ja äitinsä nännit ehkä kymmenen. Internetissä näkemiensä lukumäärää hän ei osannut edes arvata. Mutta oliko hän koskaan nähnyt samanlaisia nännejä kuin vartijalla? Ei. Ei ollut.

"Sun... noi... nännialueet on aika isot."

Vartija lopetti naamansa veulaamisen ja katsoi häntä vetisin silmin. "Ummmhh!"

"Älä sure, se on katos parempi silleen. Isoon maaliin on helpompi osua."

Eetu nousi seisaalleen ja alkoi kävellä ympäriinsä naaraten ruskeaa ruohikkoa katseellaan. Päivänvalossa sopivan risun etsiminen olisi sujunut helposti, mutta nyt se vaatisi ponnistelua, ehkä ripauksen onneakin.

Samassa jokin raapaisi hänen poskeaan ja hän alkoi hihittää omalle tyhmyydelleen. Raha ei kasva puissa, isä tapasi sanoa, mutta oksat sen sijaan kasvoivat. Puuthan olivat niitä täynnä.

Vatsa naurusta hytkyen hän taittoi poskeaan nirhaisseen oksan poikki ja sivalsi sillä ilmaa. Viheltävä ääni nosti hänen niskakarvansa pystyyn ja yhtäkkiä hän oli tavattoman onnellinen, että se yksi selkäsauna, jonka hän elämänsä aikana oli saanut ja jonka oli tarjonnut hänen pappansa, oli annettu kädellä eikä tällaisella aseella.

Tottahan papan kämmenkin oli tehnyt kipeää, mutta taipuisa nuori oksa... Hyi olkoon.

Hän piirsi uudella vitsallaan ilmaan Z-kirjaimen, kuten Zorro siinä leffassa, jonka hän oli katsonut moneen kertaan aina yhtä haltioituneena, ja palasi sitten vartijan luo.

"Katopas tätä, löllötisuli. Haluutko maistaa?"

Vartija vastasi mouruamalla.

"Ootko muuten hyvä matikassa?"

Vartija katsoi häntä, muttei inahtanutkaan. Musta meikki oli valunut tämän poskille, itkettäjästä oli tullut itkupilli.

"Mä en oo kovin hyvä... tai oikeestaan oon ihan pas... huono siinä", Eetu sanoi. "Mietin tässä vaan, että kuinka monta kirjainta on sanoissa 'Euroshopper energiajuoma'."

Laskutoimenpide osoittautui paljon työläämmäksi kuin Eetu oli arvannutkaan. Lopulta hänen oli työnnettävä koivunoksa polviensa väliin voidakseen käyttää apuna kaikkia sormiaan. Apukeino tepsi ja summa selvisi. Hän ilmoitti sen voipuneen oloiselle vangilleen: "Ykstoista ja kakstoista." Hän poimi oksan käteensä ja sipaisi sen kärjellä vapaina roikkuvia rintoja, joiden suuri koko ihmetytti häntä edelleen. "Arvaatko, miks halusin laskea ne?"

Parahduksesta päätellen vartija osasi.

"Just siksi joo."

Eetu haki sopivaa asentoa ja kulmaa. Suoraan edestä päin olisi hankala antaa tissisaunaa, joten hän asettui vartijan vasemmalle puolelle ja taputti oksalla tämän nänniä. "Tää tissi ensin."

Hän kohotti lyömävälineen olalleen kuin olisi pidellyt käsissään maailman ohuinta pesäpallomailaa. Sitten hän huitaisi.

Kuului terävä napsahdus, jota seurasi vartijan kimeästi koriseva vaikerrus. Iso ja veltto rinta hölskähti, sen iholle piirtyi poikkisuuntainen viiru.

"Yks mennyt, kymmenen jäljellä."

Eetu löi uudelleen. Osuma ei ollut yhtä hyvä kuin edellinen, vaan ainoastaan hipaisi rintaa napsahtaen lopulta navan alle. Siitäkin huolimatta vartijan kurkusta kantautui uusi, kenties edellistäkin kovempi parahdus.

"Pötsiosuma, tosta tuli puol pistettä."

Kolmas sivallus oli napakymppi; se osui törröttävään nänniin ja liiskasi sen sileäksi.

"Löllöpullukat", Eetu sanoi virittäen vitsansa uuteen sivallukseen. "Sellaset justiinsa sulla on."

Oksa tuli viheltäen ja osui toistamiseen suoraan nännille. Vartija ulvoi kivusta, hänen päänsä heilahti holtittomana taaksepäin ja kolahti vasten puunrunkoa.

"Haluutko, että lopetan?" Eetu kysyi. Hän oli hengästynyt ja hänen otsallaan kiilsi hiki. "Vedä noi heiluvat mammantissit sisään, niin teen silleen."

Hän laski päässään hitaasti viiteen ja sanoi sitten esittäen parhaan taitonsa mukaan pahoittelevaa. "Aijaa, et pysty siihen. No, ei voi mitään." Sen jälkeen hän antoi vitsansa hoitaa puhumisen, kunnes yksitoista iskua oli täynnä.

Vaihtaessaan puolta hän salli itselleen hetken levon. Energiajuomatölkki, josta koko tapahtumasarja oli saanut alkunsa, olisi toden totta paikallaan. Jääkylmänä vielä, jos sopi pyytää. Hän pyyhki hikeä kasvoiltaan ja mietti, miten hyvältä huurteinen tölkki tuntuisikaan poskea vasten painettuna.

Mutta kiitos pulleapimppaisen mammatissivartijan hän saisi tyytyä kraanaveteen seuraavat ties miten monta kuukautta... Ja ellei se ollut riittävä syy tissisaunaan, hän ei tiennyt mikä oli.

Vartija oli vollottanut aikansa, mutta oli nyt vaiti. Hänen päänsä keikkui laiskasti puolelta toiselle tuoden Eetun mieleen ne laatikoista esiin ponnahtavat vieterinuket, joita tosin näki lähinnä piirretyissä.

Se oli omalla tavallaan hauska näky; eron siihen kaupan tuulikaapissa seisseeseen maailmanvaltijaan olisi huomannut sokeakin.

7.

Carolinan silmät olivat puoliksi auki. Hänen toinen rintansa oli täynnä tummia vaakasuuntaisia raitoja, toinen oli yhä valkoinen. Utuinen ajatus pesuainemainosten 'ennen ja jälkeen'-kuvista käväisi hänen mielessään samalla, kun koivuvitsaa heilutteleva poika kiersi puunrungon ja asettui tukevaan haara-asentoon hänen oikealle puolelleen... valkoisen -puhtaan- rinnan puolelle. Eikä kulunut kauaa, ennen kuin hän kuuli taas viheltävän äänen muutoin täydellisen hiljaisessa yössä. Vihellystä seurasi polttava kipu.

Hän kuuli pojan hengityksen rahinan. Jos maailmassa oli ripauskaan oikeudenmukaisuutta, sadistinen ihravuori saisi luvan tukehtua astmakohtaukseen juuri nyt.

Uusi vihellys, uusi sietämätön kipu. Carolina riuhtoi raivokkaasti ranteitaan, jotka naru oli jo hangannut vereslihalle.

"Sattuuko?" poika puuskutti. "Mä osaan vetää mun mahaa sisään, kai säkin osaat vetää noita läskipullukkaroikkutissejä?" Hän vei oksan kärjen rinnan alle ja taputti sitä. "Tai nosta ne ylös sellasiksi törröttäviksi pornokuvatisseiksi... Vai etkö osaa sitäkään? Onko ne aina tollaset pitkät mamitisut?"

Kolmas sivallus osui kylmän kovettamalle nännille, samoin neljäs. Vielä viideskin. Se oli pelkkää moukan tuuria, mutta sillä ei ollut Carolinan kannalta merkitystä. Kipu oli yksinkertaisesti liikaa ja sen myötä hän menetti hetkellisesti rakkonsa hallinnan. Poika huomasi tumman läikän hänen haaroissaan ja puhkesi hillittömään nauruun.

"Pisupimppa! Pisupimppa! Pömpöttävästä pimppaloorasta tuli pissa!"

Sitten, täysin odottamatta, poika hypähti hänen eteensä, tiputtautui polvilleen ja nykäisi hänen pikkuhousunsa alas.

"Onnee hei sikana", poika sanoi kyyristäen selkäänsä ja työntäen nenänsä vain senttien päähän hänen haaroistaan. "Mun äidilläkin kasvaa karvoja pimpassa ja nekin on tollasia ruskeita. Ainoo ero on se, että sen pimppa ei haise pissalta."

Poika nousi ylös -se kävi paljon vaivalloisemmin kuin laskeutuminen- ja pörrötti oksallaan Carolinan häpykarvoja. "Ehkä mä annan loput lyönnit... miten monta olikaan en muista enää... tolle sun karvaiselle pissapimpalle... Eipäs kun oota-" Hän painoi käden suulleen hillitäkseen äkillisen naurukohtauksen "-sun haisulipimpalle."

"Nnnh!", Carolina sanoi, koska ei muuhun pystynyt.

Epilogi

Vartija kaatui velttona eteenpäin ja jäi makaamaan paikoilleen poski vasten maata. Hänen jalkansa olivat edelleen kiinni puun takana ja juuri niin saivat Eetun puolesta pysyäkin. Pimppasauna oli saanut vartijan pyörtymään, mutta se saattoi tietenkin herätä hetkenä minä hyvänsä. Siinä tilanteessa nilkkanaru antaisi hänelle mukavan etumatkan mahdollisen takaa-ajon suhteen.

Hän kyykistyi ja katseli vartijan takapuolta. Se oli pyöreä, suuren puoleinen ja tissien tavoin valkoinen, joskin sen iholla erottui puunkuoren jättämiä haaleanpunaisia painaumia. Hän asetti kämmenensä pakaroille ja alkoi vaivata niitä pyörivin liikkein.

Pussaa sitä pyllyreikään, sanoi Antin ääni hänen päässään. Ei ivallisesti vaan innokkaana.

"No ehkä en", Eetu mumisi, joskaan ei lopettanut pakarahierontaa.

Tytöt tykkää, kun pussataan pyllyyn... Vai eikö jätkällä oo pokkaa? Äänessä oli jo tuttu ripaus ivaa. Eikö jätkä uskalla?

"Mä uskallan tehdä ihan mitä haluun... varsinkin haisulipimppaisille vartijoille." Hän levitti pakarat auki, niin auki kuin jaksoi, painoi päänsä niiden väliin ja mutristi huuliaan. "Smak", hän sanoi, kuten sarjakuvien puhekuplissakin sanottiin.

Wouuh! Jäbähän on kauhee pornomies, sanoi Antti.

Siihen asiaan Eetulla ei ollut vastaväitteitä. Hän nousi seisaalleen ja katsoi taivaalle. Pilviverho oli ohennut ja kelmeä kuu paistoi sen läpi. Kotona olisi luvassa huutoa ja raivoa, sellainen määrä lisärangaistuksia, ettei niille tulisi loppua koskaan. Pleikkari siirtyisi isän jemmasta roskalavalle, pikkusisko muuttaisi hänen huoneeseensa ja hän siskon pienempään huoneeseen, jonka ikkunasta ei näkynyt kuin naapuritalon harmaa seinä.

Kyllä vain: asiat olivat huonosti, mutta hän tunsi olonsa hyväksi, kerrassaan mahtavaksi.