Neiti Etsivä ja salaisuuksien puutarha

1.

Katselijoita oli kolme, kaksi tyttöä ja poika. He olivat nousseet matalan mäenharjanteen päälle ja kyykistyneet kellanruskeaan heinikkoon pysyäkseen paremmin piilossa. Harjanteen juurella, sadan metrin päässä heistä, jökötti ruosteinen aaltopeltirakennus, jonka julkisivua hallitsi iso liukuovi sekä melkein lukukelvottomaksi haalistunut kyltti: 'Autohuolto T:mi Kivesvaara'.

”Sehän on autio”, Sofia sanoi Charlotalle, tämän sangen kummallisen tutkimusretken järjestäjälle, kun he olivat pällistelleet rakennusta kokonaisen minuutin täydessä hiljaisuudessa. ”Se on mennyt konkurssiin taikka jotain.”

”Niin juuri, nimenomaan”, Charlotta sanoi. ”Mutta silti siellä käy yhtä mittaa porukkaa.”

Tobbe, joka oli lähtenyt mukaan lähinnä siksi, ettei ollut uskaltanut kieltäytyäkään, kysyi: ”Ai mitä porukkaa? Jotain rosvoja, vai?”

Charlotta kohautti olkapäitään. ”En minä tiedä... mutta ketkä muutkaan tuollaiseen rötisköön muka menisivät?”

”Jotkut kulkurit”, Sofia ehdotti. ”...Tai ehkä joku on ostanut sen tosi halvalla ja haluaa nyt kunnostaa sen.”

”Ei Suomessa ole mitään kulkureita”, Charlotta vastasi. ”Eikä siellä sitä paitsi käy aikuisia, vaan noin viisitoista ja kuusitoistavuotiaita.”

Juuri kun Sofia oli avaamassa suutaan, korjaamon pihaan kurvasi valkoinen mopoauto nostattaen sakean hiekkapilven perässään. Kolmikko heinikossa seurasi henkeään pidätellen, kun autosta nousi ulos mustatukkainen tyttö muovipussi kädessään. Tyttö vilkaisi pikaisesti tulosuuntaansa ja käveli sitten rakennuksen takapuolelle, pois heidän näköpiiristään. Viisi sekuntia myöhemmin he kuulivat oven kolahtavan kiinni.

”Siinäs näitte” Charlotta puuskaisi. ”Ihan varmana siellä tapahtuu jotakin hämäräperäistä.”

”Oi voi voi voi”, Tobbe vaikersi hieroen poskiaan ja näyttäen hyvin pelokkaalta, mikä sinänsä ei tullut toisille kovin suurena yllätyksenä, sillä harvassa olivat ne päivät, joina tämä ei pillahtanut ainakin kertaalleen itkuun jonkun täysin mitättömän pikkuasian takia. Pojat olivat yleisesti ottaen rohkeita, mutta Charlotan harmiksi juuri tämä hänen kaverinsa oli se säännön vahvistava poikkeus.

”Mitä mieltä sinä olet?” Charlotta kysyi kääntyen Sofian puoleen.

”No sitä mieltä, että sinulla on liian vilkas mielikuvitus.”

Vilkas mielikuvitus? Charlotta ei ollut uskoa korviaan. Hänen teki mieli ruveta kirkumaan, mutta hän puri alahuultaan ja pysytteli hiljaa. Miten ihmeessä Sofia oli noin kovapäinen? Miten hän ei muka nähnyt tässä hommassa mitään eriskummallista? Vanha, viittä vaille romahtanut peltihökkeli kuoppaisen soratien kyljessä ei ollut millään lailla houkuttelevan näköinen paikka, mutta niin vain se veti mopoautoilla liikkuvia nuoria puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Ellei siinä ollut jotain mätää, niin ei sitten missään.

Rauhoittuakseen Charlotta laski päässään kymmeneen ja sanoi sen jälkeen: ”Minusta meidän pitäisi tulla tänne yöllä uudestaan ja käydä katsomassa tuota paikkaa vähän lähempää.” Hän katsoi taas Tobbea, jonka kasvot olivat valkoiset kuin lakana. ”Eikö niin?”

”Eh-en minä oikein t-t-tiedä”, poika sai soperrettua.

”Käyttäisit päätäsi”, Charlotta sanoi. ”Miksi se mustatukkainen tyttö meni sinne? Kerropa minulle se.”

Tobbe sopersi taas jotakin. Tällä kertaa niin hiljaa, että siitä oli mahdoton saada selvää.

”Voihan vitsit teidän kanssanne”, Charlotta huokaisi ja istuutui alas.

”Eipäs, vaan vitsit sinun kanssasi”, Sofia sanoi. ”Aivan oikeasti sinulla on liikaa mielikuvitusta, enemmän kuin jollakin pikkuipanalla, joka leikkii Barbie-nukeilla ja jolla ei kasva edes-” Sofian katse oli harhaillut Charlotan t-paidan etumukseen, ja hän käänsi silmänsä nopeasti toiseen suuntaan.

”Kasva mitä?” kysyi Tobbe.

”Ei mitään tärkeää. Unohda.”

”Ai... Okei.”

”Ja jos tuolla oikeasti olisi joku mopoautorosvojen päämaja, niin kyllä poliisit olisivat sen jo saaneet selville”, Sofia sanoi taputtaen Charlotan polvea. ”Eikä koko asia edes kuulu meille millään tavalla.”

”Ei kuulukaan”, komppasi Tobbe. ”Eikö me voitaisi soittaa poliisille ja käskeä niitä käymään siellä vieraisilla?”

Charlotta hieroi ohimoitaan ja nieleskeli kiukkua. Että nämä hänen kaverinsa osasivatkin olla tomppeleita, niille piti vääntää aina kaikki rautalangasta. ”En minä voi niin vain soittaa ja sanoa, että heippa, menkää sinne vanhaan autokorjaamoon, se on täynnä rosvoja, ellei minulla ole siitä mitään todisteita.”

Sofia nyökytti. ”Totta.”

”Mitä me sitten tehdään?” Tobbe kysyi.

”Ei yhtikäs mitään”, Sofia sanoi. ”Unohdetaan koko juttu ja lähdetään kotiin.” Hän nousi seisomaan ja huiski kuivat heinänkorret housuistaan. ”Minulla on ainakin kauhea nälkä ja minä haluan jotakin syötävää.”

2.

Charlotta mutisi: ”Vellihousut.”

Hän sulki huoneensa oven, heittäytyi pitkäkseen sängylle ja jäi katselemaan happamana yöpöydällä selkäpuoli ylöspäin lojuvaa Neiti Etsivä-kirjaa. Hän oli lukenut sarjan kaikki osat vähintään kahdesti.

Unohdetaan koko juttu, oli Sofia sanonut. Charlotta oli toistellut tämän puheita päässään koko iltapäivän, aina vain vihaisempana. Hitto. Hän oli kutsunut kaverinsa mukaan hyvää hyvyyttään, valmiina jakamaan valokeilan heidän kanssaan, kun he ensin yhteisvoimin olisivat tuoneet päivänvaloon sen, mikä ikinä siellä korjaamolla olikaan meneillään.

Mutta ei. Ehei. Tobbe oli melkein pissannut housuihinsa ja Sofia oli verrannut häntä nukeilla leikkivään pikkulapseen, jonka mielikuvitus laukkasi turhan kovaa. Menomatkalla Sofia oli liikkunut kuin etana tervassa ja marmattanut tauotta, mutta kotiin päin tultaessa tämä oli melkein juossut. Tobbe ja Sofia olivat pelkureita ja itkupillejä kumpainenkin, pahimman sorttisia sellaisia.

Alakerrasta kantautuva äidin ääni sai Charlotan palaamaan synkeistä ajatuksistaan.

”Minä lähden nyt, älä valvo liian pitkään ja muista laittaa ovi lukkoon, ennen kuin menet nukkumaan.”

”En ja joo!”

Ulko-oven kolahdettua kiinni Charlotta pomppasi ylös ja seurasi ikkunastaan, miten äiti starttasi Volvonsa ja peruutti pois pihatieltä. Auton hävittyä näkyvistä hän tarkisti kännykästään kellonajan: 21.45. Äidin työvuoro päättyisi vasta aamukuudelta, joten hänellä oli koko yö aikaa tehdä se, mikä toisten jänistettyä oli jäänyt yksin hänen harteilleen.

3.

Vaikka elokuun lopun päivä olikin ollut melkein helteisen kuuma, nyt keskiyöllä, Charlotan kyykistellessä autokorjaamon pihamaata reunustavassa pajukossa, ilma oli muuttunut hyvinkin kylmäksi.

Sen vuoksi, monen muun syyn ohella tottakai, oli viisainta pysyä liikkeellä.

Charlotta vilkaisi vielä kerran korjaamolle tuovan tien suuntaan ja loikki sitten nopein ja äänettömin askelin rakennuksen sivuseinälle. Hän imi poskensa täyteen ilmaa ja puhalsi sen hitaasti ulos, ennen kuin jatkoi menoaan takapihan suuntaan, sinne minne mustatukkainen mopoautotyttökin oli päivällä mennyt.

Hän löysi kulman takaa oven, johon maalattu teksti 'Toimisto' oli haalistunut melkein näkymättömiin. Se ei ollut lukossa. Charlotta raotti sitä muutaman sentin ja kurkisti sisäpuolelle. Häntä tervehti pimeyden lisäksi haju, jota hän ei ainakaan äkkiseltään tunnistanut.

Pelko, joka oli nipistellyt hänen vatsaansa koko illan, kiristi otettaan ja aivan pieneksi hetkeksi Charlotan valtasi suunnaton halu kääntyä ympäri ja juosta takaisin kotiin niin kovaa kuin pääsi, mutta tuo tuntemus väistyi uteliaisuuden tieltä. Aivan sietämättömän uteliaisuuden.

Hän avasi ovea sen verran lisää, että mahtui pujahtamaan sisäpuolelle.

Paksun pölyhunnun peittämässä huoneessa oli yhä jäänteitä siitä, että se todella oli ollut joskus toimisto; toisella sivuseinällä seisoi painavan näköinen arkistokaappi ja toisella matala pöytä, jonka päällä lepäsi kirjoituskone ja jokin outo vempain, joka näytti Charlotasta aivan printterin ja puhelimen yhdistelmältä... niin järjetöntä kuin se olikin. Päätyseinällä suoraan häntä vastapäätä oli toinen ovi ja sen alta erottui heikko valonhohde. No niin, siellä se siis oli -salaisuus, jonka hän kohta selvittäisi.

Hän käveli toimiston poikki pitäen katseensa tiukasti kengissään. Viimeisistä viimeisin asia, jonka hän halusi tässä törkyisessä paikassa tehdä, oli kompastua johonkin lattialle unohtuneeseen lankapuhelimen johtoon ja kaatua pitkin pituuttaan.

Selvitettyään tiensä turvallisesti toiselle ovelle hän otti repun selästään ja digikameran sen sivutaskusta. Vielä pari syvää hengenvetoa, ennen kuin hän kurkisti sisään korjaamohalliin.

Näky, joka häntä odotti, sai hänen leukansa loksahtamaan auki.

4.

Kasveja oli yhteensä kymmenen ja ne oli asetettu multaämpäreissään kahteen viiden ryhmään. Molempien ryhmien päällä paloivat sokaisevan kirkkaat lamput.

Charlotta nosti käden varjostimeksi otsalleen, käveli varovaisin askelin lähinnä olevan viisikon luo ja hypisteli kasvien pitkiä, jonkin ison petolinnun jalan mallisia lehtiä. Samalla hän huomasi hiljakseen hurisevan tuulettimen, joka oli nostettu puiselle jakkaralle ja joka liikkui uneliaasti edestakaisin puhaltaen kasvien latvoihin ilmaa.

”Öö... öö...” Charlotta sanoi raapien poskeaan. Hän oli varautunut jos jonkinlaisiin löydöksiin, muttei mihinkään tällaiseen. Missä olivat seteliniput, kultakolikot ja timantit? Eihän tässä ollut laisinkaan järkeä. Miksi ihmeessä se mustatukkainen tyttö kavereineen oli valinnut pikku puutarhansa paikaksi tämän inhan rötiskön, kun oli vielä kaiken kukkuraksi kesä? Kasvoivathan kasvit ulkosallakin, hyvänen aika sentään.

Ja mitä kumman kasveja nämä edes olivat? Niissä ei näkynyt kukkia eikä marjoja eikä hedelmiä. Ainoastaan jotakin, joka näytti hänen mielestään lähinnä tomusokerilta.

Mutta ehkä tähän mysteeriin oli olemassa järkevä selitys. Ehkä tässä oli jotain, jota hän ei vielä ollut ymmärtänyt.

Charlotta käynnisti digikameransa, otti lehdistä pari lähikuvaa ja peruutti vähän kauemmas saadakseen vielä hyvän yleiskuvan, jossa näkyisi tämä eriskummallinen puutarha koko komeudessaan. Hän päätti, että näyttäisi kuvat aamulla Tobbelle ja Sofialle, vaikka ne pelkurit eivät sitä missään nimessä ansainneetkaan. Oli tietenkin hyvin epätodennäköistä, että kumpikaan heistä osaisi sanoa kuvista juuta tai jaata, mutta asiaan sai varmuuden vain yrittämällä ja...

Hän jähmettyi paikoilleen ja tarkensi kuuloaan. Hänen sydämensä jätti kaksi lyöntiä väliin ja ampaisi sitten täyteen laukkaan. Jostakin, ei edes kovin kaukaa, oli kuulunut ääni, jonkinlainen kolahdus.

Säikähdyksen synnyttämä lamaannus hellitti ja hän katsoi ympärilleen, muttei nähnyt yhtäkään piilopaikkaa. Vaikka toimistoon olikin jätetty ainakin puolet kalustosta, tämä varsinainen korjaamotila oli aivan kuin nuoltu puhtaaksi.

Nyt hän kuuli ulko-oven aukeavan, juuri sen saman oven, josta itse oli pujahtanut sisään. Joku puhui, mutta sanoista oli mahdoton saada selvää. Joku toinen naurahti. Nauru pani Charlotan jalat liikkeelle; hän kääntyi kannoillaan ympäri ja ryntäsi käsivarret suorina kohti rakennuksen etuosaa ja sen isoa liukuovea, ainoaa mahdollista pakotietä.

Aivan lattianrajassa oli nostokahva. Charlotta tarrasi siihen kiinni kaksin käsin ja yritti punnertaa oven auki, mutta se mokoma ei suostunut hievahtamaankaan ruosteen syövyttämillä kiskoillaan. ”Voi eih”, hän voihkaisi hampaidensa välistä samalla, kun kuuli sisemmän oven aukeavan.

”Mitä vittua?” käheä-ääninen tyttö huudahti saaden Charlotan melkein pyörtymään kauhusta.

5.

Toinen tulijoista, se sama mustatukkainen tyttö, jonka Charlotta ystävineen oli nähnyt jo päivällä, oli asettunut istumaan lattialle ja tutkaili nyt otsa rypyssä hänen digikameraansa. Tämän toveri, lihava tyttö, joka hengitti raskaasti iso kumpuvatsa kohoillen ja jonka nenässä roikkui tennispallon mentävä hopearengas, piteli sillä aikaa Charlottaa paikallaan.

Lopulta mustatukkainen tyttö laski kameran käsistään ja nousi ylös. Tutkailtuaan Charlottaa hetken vihreillä ja kissamaisilla silmillään hän sanoi: ”Sinä tulit tänne nuuskimaan ja ymmärsit ottaa oikein kamerankin mukaan todistusaineistoa varten.” Tyttö astui lähemmäs Charlottaa. Niin lähelle, että Charlotta saattoi haistaa hänen hengityksensä, tupakan ja Sisu-pastillit. ”Fiksua toimintaa tuollaiselta kakaralta.”

Lihava tyttö oli pysynyt tähän asti vaiti, mutta ravisti nyt Charlotan olkapäätä ja kysyi: ”Miten sinä sait tietää tästä paikasta ja miten moni muu tietää? Kerro!”

Charlotta oli keskittynyt viime minuutit vain pidättelemään itkua, ja onnistunutkin siinä paremmin kuin oli uskaltanut edes toivoa, mutta kun hän yritti vastata Lihapullan esittämään kysymykseen, hänen suustaan ei suostunut tulemaan ulos kuin kimeä pihahdus.

”Voi vittureikä”, Lihapulla huokaisi. ”Jos minun porukat saa tietää tästä, minä saan pakata kamani justiinsa sillä vitun hetkellä ja-”

”Älä jaksa vaahdota tyhjän takia”, mustatukkainen tyttö kivahti. ”Ei tuosta ipanasta tule meille harmia.”

Lihapullan suusta pääsi epäuskoinen naurahdus. ”Ei tule harmia?” Hän kiristi otettaan Charlotan olkavarresta, todennäköisesti aivan tiedostamattaan, ja sanoi korostetun selvästi: ”Kuule Jonna, kai sinä sentään ymmärrät, että tämä utelias pikkupaska menee täältä lähtiessään suoraan poliisiasemalle?”

Jonnaksi paljastunut tyttö veulasi purkkaansa ja sipaisi Charlotan leukaa. ”Eikä mene, ei lähellekään sitä.”

Hetkeen Lihapulla ei sanonut mitään. Sitten, puhuen tällä kertaa niin hiljaa, että tuulettimen hurina peitti sanat melkein alleen, hän sanoi: ”Tarkoitatko, että me tehdään sille jotakin pahaa?”

”En.”

”Koska en minä aivan sellaista ehkä halua... Taikka siis pilven kasvatus on kuitenkin pikkuisen eri luokan rikos, kuin joku-”

”En tarkoita sitä, usko jo.”

”Vaan mitä?” Lihapulla siirsi painoaan hermostuneen oloisena jalalta toiselle. ”Jos sinulla on joku suunnitelma, minä haluaisin kuulla sen. Käykö? Pliis. Oikeasti. Koska tämä vitun tilanne alkaa suoraan sanottuna aiheuttaa minulle stressiä. ”

Jonna sipaisi uudestaan Charlotan leukaa, mutta ei vetänytkään tällä kertaa kättään heti pois, vaan liu'utti etusormensa ylemmäs hänen huulilleen, siveli niitä hetkisen ja sanoi sitten: ”Minä ajattelin, että pahan sijaan me voitaisiin tehdä sille hyvää.”

Lihapulla ähkäisi: ”Mitä vittua sinä sekoilet?”

”Rauhoitu ja kuuntele”, Jonna sanoi painaen kätensä kupeiksi Charlotan korville.

6.

Neiti Etsivä, Paula Drew, jäi melkein jokaisessa kirjassa vangiksi, Charlotta muistutti itseään, kun Lihapulla laski hänet vatsalleen lattialle, väänsi hänen kätensä selän taakse ja sitoi hänen ranteensa kengännarulla yhteen. Ja aivan yhtä usein Paula selvisi pinteestä ehjin nahoin (joskus ihan omine avuineen ja joskus isänsä tai ystäviensä, Georgen ja Bessin, auttamana), mikä oli tärkeä seikka pitää mielessä. Samoin kuin tietysti se, mitä Jonna oli sanonut vähän ennen kuin oli tukkinut hänen korvansa -etteivät he tekisi hänelle pahaa.

Lihapulla käänsi Charlotan selälleen ja sulki hänen suunsa isolla palalla ruskeaa teippiä (se oli pakkausteippiä, Charlotta tiesi, koska isä pihisti sitä silloin tällöin työpaikaltaan), joka haisi inhottavalta ja myrkylliseltä. Hajusta seuraisi taatusti päänsärky.

Mutta syystä tai toisesta Charlotta ei enää pelännyt aivan niin paljoa, kuin tilanteen huomioiden olisi voinut luulla. Toki häntä yhä pelotti ja toki hän olisi ollut valmis maksamaan paljonkin, jotta olisi päässyt kotiin ja peiton alle, mutta hän ei ollut enää sen pyörryttävän pakokauhun vallassa, kuten oli ollut tyttöjen ottaessa hänet kiinni jumiin ruostuneen liukuoven luona. Charlotta vilkaisi vangitsijoitaan, jotka olivat siirtyneet vähän etäämmälle keskustelemaan jostakin, ja mietti, millainen seikkailu tämä koettelemus omalla tavallaan oli.

Kyllä vain, hän saattoi nähdä mielessään Tobben ja Sofian ihailevat katseet, kun hän kertoisi näille tämän yön hurjista tapahtumista; uskaliaasta tutkimusretkestä salaperäiseen puutarhaan, todistusaineiston hankkimisesta, kiinnijäämisestä roistoille ja... ja...

Niin. Seikkailun loppu ei ollut vielä selvillä, ja se harmillinen tosiseikka sai Charlotan parempaan suuntaan kulkeneen mielialan ottamaan pari askelta taaksepäin.

Hän katsoi taas tyttöjä, jotka näyttivät saaneet keskustelunsa päätökseen, ja muistutti itseään siitä, että niitä ne juurikin olivat: tyttöjä. Eivät murhamiehiä eivätkä pankkirosvoja eivätkä edes murtovarkaita, joilla oli aina taskulamput ja sorkkaraudat käsissään ja mustat naamiot silmillään, vaan pelkkiä tyttöjä. Jokusen vuoden häntä itseään vanhempia ja sen myötä myöskin suurempia ja vahvempia, mutta siltikin vain...

Hänen ajatuksensa katkesivat äkisti, kun hän näki Jonnan kiskovan hupparinsa pois yltään ja heittävän sen myttynä lattialle.

Charlotan sydän pomppasi kurkkuun, melkein kitalakeen asti. Moinen temppu ei olisi ollut hänestä laisinkaan niin huolestuttava, jos vaatteen alta olisi paljastunut t-paita tai toppi tai edes jonkinlainen aluspaita, mutta niin ei käynyt; Jonnan ylävartaloa peittivät ainoastaan mustat rintaliivit.

Ja sitten Jonna poimi hänen kameransa lattialta, tyrkkäsi sen Lihapullan syliin ja sanoi: ”Muista, että kasvojen pitää näkyä kunnolla.”

7.

Pelko salpasi Charlotan keuhkot, kun Jonna asettui polvilleen hänen viereensä ja avasi hänen takkinsa vetoketjun. Nyt hänelle oli viimein valkenemassa, mitä tytöt hänen varalleen olivat suunnitelleet, ja ymmärrys sai hänen itsehillintänsä viimeisetkin rippeet lentämään tiehensä.

Vetoketjun avaamista seuranneet asiat tuntuivat tapahtuvan sekunneissa, kuin yhtenä isona ryöpsähdyksenä; takin liepeet lensivät auki, paidan helma nousi ylös solisluille ja college-housut laskivat alas polviin, viileät sormet työntyivät alakautta hänen liiveihinsä ja siirsivät niiden kupit karmaisevan eleettömästi pois rinnoilta.

Veri syöksyi kohisten Charlotan päähän ja hän uskoi pyörtyvänsä aivan millä hetkellä hyvänsä. Hänen kurkustaan karkasi heikko vinkaisu, kun Jonnan kasvot ilmestyivät hänen näkökenttäänsä. ”Katso, sillä on pienet tissit”, hän kuuli tytön sanovan. ”Onko se varmasti päällä? Kuvaatko sinä? Zoomaa noihin tisuihin.”

Lihapullan ääni, se tuntui tulevan jostakin kaukaa, tai paremminkin syvältä, sanoi: ”Niinpä vittu näkyy olevan ja kuvaan minkä kerkeän, älä stressaa.”

Se mitä tapahtui seuraavaksi, ylitti kammottavuudessaan kaiken, mihin Charlotta oli viimeisen puoliminuuttisen aikana osannut varautua: Jonna laski päänsä alas, asetti huulensa vasten hänen vasenta rintaansa ja imaisi sen kokonaan suuhunsa. Samalla tytön käsi hamusi toisen rinnan otteeseensa ja nipisti sitä, väänsi nänniä puoli kierrosta myötäpäivään, täyden kierroksen vastapäivään ja venytti sitä lopuksi voimalla ylöspäin, kunnes koko rinta oli kiristynyt suipoksi, maidonvalkoiseksi tötteröksi.

Venytyksen synnyttämä kipu, joka oli niin voimakas että säteili valkoisina salamoina Charlotan kainaloon asti, säpsäytti hänet pois siitä kauhun horroksesta, johon oli vajonnut Jonnan käytyä kimppuunsa. Hän riuhtoi sidottuja käsiään, tamppasi lattiaa kantapäillään, nosti takaraivoaan ja näki Jonnan lommolle painuneen posken ja kohti kattoa venytetyn rintansa, jonka hattaranpunainen nänni oli rutistuksissa Jonnan mustiksi lakattujen kynsien välissä. Näky sai hänet parkaisemaan.

Lyhyen hetken kuluttua Jonnan käsi päästi irti rinnasta ja asettui Charlotan vatsalle, minkä jälkeen se liukui levynä hänen alushousuihinsa ja jatkoi kankaan alla vastustamattomasti menoaan, kunnes äkkiä pysähtyi, aivan kuin olisi löytänyt jotain, jota se ei ollut osannut odottaa.

Kuului maiskahdus, kun Jonna avasi suunsa ja antoi kuolasta kiiltävän rinnan luiskahtaa huuliensa välistä vapauteen. ”Meidän pikku nuuskijalla on täällä vähän pillukarvoja”, hän sanoi työntäen äkkipysäyksen tehnyttä kättään sentin tai pari pidemmälle.

”Hip hurraa”, Lihapulla sanoi ponnetomasti kameran takaa. ”Hommataan sille mitali.”

Jonna hivutti kättään pidemmälle, kunnes se oli rannetta myöten Charlotan pikkuhousuissa. Charlotta tunsi kämmenen asettuvan kupiksi häpyhuultensa päälle ja sitten yhden sormen, se lieni Jonnan keskisormi, koukistuvan.

Charlotan takaraivo putosi vaimeasti kopsahtaen lattiaan. Kohina hänen päässään lisäsi kierroksia yltyen nopeasti kaiken muun äänen peittäväksi jylinäksi. Hän oli saanut kyllikseen, enemmän kuin kyllikseen. Ja eihän näin edes kuulunut käydä, vaan Neiti Etsivän oli määrä pelastua viime tipassa. Missä olivat Sofia ja Tobbe? Miksi he eivät jo rynnänneet apujoukot mukanaan paikalle?

Charlotta tunsi sormen liukuvan häpyhuultensa välissä. Ensin ylöspäin ja sitten alas ja taas pienen matkan ylös, jonka jälkeen se pysähtyi ja alkoi työntyä hänen sisäänsä.

Se oli liikaa. Charlotta pyörtyi.

8.

Käsi taputti Charlotan oikeaa poskea.

”Kukkuu, kullanmuru.”

Häntä taputettiin uudelleen, tällä kertaa vasemmalle poskelle. Ja sen jälkeen taas oikealle.

”Herätys, törrötissi.”

Charlotta raotti silmiään ja käänsi lyijynraskaalta tuntuvaa päätään hitaasti sivulta toiselle. Hän tajusi olevansa istuma-asennossa. Hyvin loivassa sellaisessa, puolittain makuulla melkeinpä. Mutta voi miten puutuneilta hänen aivonsa tuntuivatkaan... Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Hän laski katseensa alas ja näki hämmästyksekseen kahden sijaan neljä jalkaa. Niistä keskimmäiset olivat hänen omansa ja varpaita myöten ilkosen alastomat. Uloimmat jalat, hänen omiaan selvästi pidemmät ja paksummat, olivat sen sijaan piilossa mustissa farkuissa ja linttaan astutuissa Converse-tossuissa. Charlotta ynähti vaisusti, laski taas katsettaan ja näki vatsansa ja kymmenisen senttiä napansa alapuolella kulkevan rusketusrajan. Toiset kymmenen senttiä alempana olivat hänen häpykarvansa. Ne, jotka Sofia oli nähnyt maauimalassa heinäkuussa ja joista tämä oli lapsellisuuksissaan kertonut Tobbelle, joka oli alkanut hihittää kuin mikäkin heikkopäinen...

Charlotan tokkuraiset ajatukset katkesivat, kun joku nipisti hänen poskeaan. Sitten tuon jonkun sormet siirtyivät hänen otsalleen ja kallistivat hänen päätään taaksepäin, kunnes hänen takaraivonsa asettui vasten jotakin pehmeää.

Mopoautotytön tissit... Jonnan tissit, Charlotta ajatteli sekavasti, kun sormet ottivat lujan otteen hänen päästään kääntäen sitä neljänneskierroksen, niin että hänen poskensa lepäsi tukevasti vasten rintaliivien mustaa ja pitsikoristeista kuppia.

”Vieläkö sen akussa on virtaa?” Jonnan ääni kysyi aivan Charlotan päälaen yläpuolelta.

”Ööh”, sanoi Lihapulla, joka oli piilossa jossakin Charlotan näkökentän ulkopuolella. ”Kuusi prosenttia.”

”Okei, hyvä.”

”Se ei välttämättä riitä.”

Charlotta säpsähti tuntiessaan Jonnan käden asettuvan paljaalle vatsalleen. Etusormi painoi kevyesti hänen napaansa, pikkusormi silitti häntä rusketusrajan kohdilta. Äkkiä hänet valtasi suunnaton halu nostaa poskensa pois Jonnan rinnalta, mutta pelko esti häntä toimimasta.

”Se riittää enemmän kuin hyvin”, Jonna sanoi.

”Et sinä voi olla varma siitä”, Lihapulla vänkäsi. ”Tuo rääpäle on niin peloissaan, että sinä saat hinkata sitä koko yön ja päivän ja vielä toisen yön, ennen kuin se edes kost-”

”Älä ole noin negatiivinen”, Jonna sanoi napaten Charlotan häpykarvoja kynsiinsä ja pingottaen ne kireälle. ”Kyllä minä tiedän, miten tällainen pikkupupunen hoidellaan.”

Lihapulla huokaisi painokkaasti, mutta ei jatkanut väittelyä, vaan sanoi sen sijaan: ”Tee temppusi, akku putosi juuri viiteen prosenttiin.”

9.

Charlotta tiesi, mitä itsetyydytys oli ja (kiitos Tobben rumia puheita rakastavan isoveljen) tiesi vielä senkin, miten se tehtiin. Tai harrastettiin. Tai mikä se oikea ilmaisu ikinä olikaan. Tobben isoveljen tiedot olivat tosin vaikuttaneet aika summittaisilta, mitä tyttöihin tuli, mutta tämä oli korvannut sen selostamalla poikien touhuista sitäkin tarkemmin Charlotan ja Sofian kuunnellessa häntä hetki hetkeltä punastuneempina.

Nyt Jonna itsetyydytti häntä, vaikkakaan tuo sana ei tainnut olla ihan oikea; itsetyydytys, kuten sana itsessäänkin jo selvästi kertoi, tehtiin itse. Ja sen lisäksi (tämän Charlotta oli päätellyt itse ilman Tobben isoveljen avustusta) se kuului tehdä salaa, ilman että kukaan toinen näki sitä. Nyt sen näki hänen lisäkseen kaksi ihmistä, joista toinen vieläpä tallensi sitä digikameralla... Näin ollen se, mitä Jonna oli hänelle parhaillaan tekemässä, ei ollut itsetyydytystä. Mutta ei se voinut olla myöskään seksiä, sillä seksissä (sen tiesi ihan jokainen) tarvittiin tyttö ja poika. Tai 'muna ja pillu', kuten Tobben veli oli joskus kertonut aivan noin ohimennen pelatessaan pleikkaria.

”Neljä prosenttia”, Lihapulla ilmoitti.

Jonnan kämmen jatkoi sitä, mitä 'se' nyt sitten olikaan; hyväili Charlotan häpyhuulia liikkuen välillä edestakaisin ja välillä pyörien, välillä hitaasti ja välillä nopeasti, välillä kevyesti sivellen ja välillä lujasti puristellen. Ensimmäiset kaksi tai kolme minuuttia, ehkä jopa neljäkin, Charlotta oli rimpuillut raivokkaasti vastaan, riuhtonut sidottuja käsiään ja koukistellut jalkojaan ja yrittänyt keikauttaa itsensä kyljelleen, mutta Jonna oli pidellyt häntä eleettömästi ja jotenkin lohduttoman helposti aloillaan. Kun Charlotta oli viimein luovuttanut toivottaman taistelun ja alistunut ottamaan vastaan sen, minkä Jonna oli hänelle päättänyt tehdä, tämä oli suukottanut hänen päälakeaan ja kutsunut häntä kiltiksi tytöksi.

Miten kauan siitä jo oli? Charlotta ei tiennyt. Hänellä ei suoraan sanottuna ollut asiasta minkäänlaista käsitystä. Totuus oli, että hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi ja että hänen haaroväliään hierova käsi, joka oli lämmin kuin patterin päällä kuivattu villasukka, oli saanut hänen olonsa entistäkin raukeammaksi ja (Charlotta mietti hetken, mutta myönsi sen sitten) alkanut jopa tuntua jollakin oudolla ja osin ällöttävälläkin tavalla mukavalta. Eikä siitä tosiasiasta päässyt mihinkään, että hänen niskassaan tuntui se lämmin mielihyvän kutitus.

”Se ihan selkeästi tykkää sinusta”, Lihapulla sanoi kameran takaa. ”Kaksi prosenttia.”

”Tietenkin se tykkää”, Jonna sanoi, ”ja minä tykkään suoraan takaisin.” Hän otti kiinni Charlotan leuasta ja käänsi tämän kasvot ylös kohti omiaan. ”Se on niin söpöinen, että tekisi ihan mieli syödä se, ahmia sen pieni ja pullea pimppi suihini.”

Lihapulla pärähti nauruun. ”Voi vittureikä sinun juttujasi... Sairasta, niin sairasta.”

”Sinä et vain ymmärrä romantiikkaa”, Jonna sanoi raottaen Charlotan häpyhuulia ja sivellen vakoa sormenpäällään. ”Toisin kuin minä ja tämä minun uusi tyttöystäväni.”

”Sinun tyttöystäväsi kamerasta alkaa olla puhti pois, kuten taitaa olla tyttöystävästä itsestäänkin”, Lihapulla sanoi huvittuneena, ”joten vähemmän puhetta ja enemmän runkkua.”

Se kutkuttava mielihyvän tunne, jonka Charlotta oli aina tuntenut juurikin niskassaan, oli nyt valunut alemmas vatsanseudulle. Oikeastaan vielä vähän sitäkin alemmas. Tunne ei tosin ollut aivan sama, kuin se niskavilloja kutittava tunne, mutta lähellä sitä. Samaa sukua. Tämä tunne oli vain jollakin tavoin vielä...

Yhtäkkiä Charlotta voihkaisi ja hänen vartalonsa nytkähti kuin pienen sähköiskun voimasta. Hänen paljas pyllynsä kohosi lattiasta ja hänen lantionsa työntyi eteenpäin, melkeinpä kuin omasta tahdostaan, painuen lujemmin vasten Jonnan kämmentä.

”Ei vittu”, Charlotta kuuli Lihapullan sanovan epäuskoisella äänellä. ”Ei ole todellista, ei vittu millään.”

Jonna ei sanonut mitään, mutta tämän kämmen alkoi hieroa Charlotan alapäätä kovempaa, aivan kuin vastaten lantion liikahdukseen antamalla sille samalla mitalla takaisin.

Taaskin Charlotta huomasi voihkaisevansa. Samaten hän huomasi pakaroidensa irronneen kokonaan lattiasta ja Jonnan toisen käden liukuneen niiden alle.

”Hyvä tyttö”, Jonna kuiskutti ja puristi hänen takapuoltaan. ”Laukea nyt kiltisti.” Vielä toinen puristus, jonka jälkeen Jonnan käsi liikahti keskemmälle... aivan keskelle. Sitten sormi, Charlotta ei voinut tietää mikä niistä, liukui pakaroiden väliin ja sen jälkeen hitaasti alaspäin pysähtyen viimein siihen kohtaan, mihin hän ei olisi ikinä arvannut sen pysähtyvän. Tätä Tobben velikään ei tiedä, Charlotta ajatteli tokkuraisesti, lasittunut katse kameran vihreään led-valoon lukittuneena.

”Oli tuhmaa tulla tänne ilman lupaa”, Jonna sanoi puristaen hänen haarojaan. ”Ja sen vuoksi... tai sanotaan mieluummin, että rangaistuksena siitä, sinä joudut laukeamaan sormi pyllyssäsi.”

Charlotta oli hädin tuskin ehtinyt ymmärtää kuulemansa, kun Jonnan sormi jo työntyi hänen takapuoleensa. Ei kovin syvälle eikä tehden juurikaan kipeää, mutta silti äkillinen ja voimakas inhotuksen tunne sai Charlotan vatsan kramppaamaan. Hänen kaulajänteensä kiristyivät ja hänen päänsä ponnahti irti Jonnan rinnoilta, kun täysi ymmärrys tapahtuneesta velloi hänen ylitseen. Hänen pyllyssään oli sormi. Mustatukkainen mopoautotyttö, jota hän Tobben ja Sofian kanssa oli päivällä heinikosta käsin vakoillut, oli työntänyt sormensa hänen pyllyreikäänsä. Sinne, minne kukaan ei ollut työntänyt mitään sitten Alma-tädin, joka kerran kauan sitten oli tahtonut väen väkisin mitata hänen kuumeensa saatuaan jostain kumman syystä päähänsä, että hän oli sairastunut angiinaan.

Jostakin hyvin läheltä kuului Lihapullan eleetön ääni: ”Kamera piippasi. Se sammuu kohta.”

Jonna ei taaskaan vastannut kaverilleen, mutta hänen pysähdyksissä ollut kätensä lähti liikkeelle alkaen taas hieroa ja hangata ja puristella Charlotan haaroväliä.

Ja niin outoa kuin se olikin, nuo liikkeet melkein kuin häivyttivät sen kuvotuksen, jonka Charlotan takapuoleen tunkeutunut sormi oli synnyttänyt, korvaten sen sillä mukavalla, vatsan alapuolella tuntuvalla kutkutuksella.

Charlotta antoi päänsä kellahtaa taas takakenoon, vasten Jonnan liivejä ja niissä pullottavia isoja ja pehmeitä rintoja. Hän puristi silmänsä kiinni ja antoi Jonnan viedä loppuun sen, mitä tämä hänelle oli tekemässä.

9.

He vapauttivat Charlotan kädet ja repäisivät suuteipin pois. Jonna pyöritti sen käsissään ruskeaksi palloksi ja viskasi sen sivummalle. He antoivat Charlotan pukeutua rauhassa, minkä jälkeen Jonna kysyi: ”Kuka muu tietää tästä paikasta?”

Charlotta vastasi niin rehellisesti kuin osasi, selitti miten oli raahannut ystävänsä heinikkoiselle harjulle ja miten nämä olivat melkeinpä luikkineet pakosalle, kun hän oli ehdottanut rakennuksen tarkempaa tutkimista.

Jonna nyökytti päätään, otti kameran Lihapullan sormista ja asetti sen rintojaan vasten. ”Ymmärrät varmasti, että tämä jää meille.”

”Ikuisiksi ajoiksi”, Lihapulla sanoi.

”Hys nyt siinä, yritetään olla fiksusti”, Jonna sanoi.

Lihapulla muljautti silmiään, mutisi huultensa välistä jotakin, jota tuskin itsekään kuuli, ja käveli muutaman metrin päähän jääden seisomaan paikoilleen loukatun näköisenä.

Jonna kääntyi taas katsomaan Charlottaa ja heilautti peukaloaan kasvien suuntaan. ”Jos sinä kerrot tuosta jollekin... kenellekään-” Hän naputti kameraa kynnellään. ”-tämä video menee nettiin ja kaikkien nähtäville. Minä en todellakaan halua tehdä niin, mutta jos minun on pakko-”

”Seitsemän miljardia ihmistä näkee, että sinulla on kohtalaisen kokoiset tissit ja karvapillu... Mukaanlukien teidän luokan pojat, jotka varmana runkkaa sen jälkeen kikkelinsä punaisiksi”, Lihapulla kailotti saaden Jonnalta siitä hyvästä vihaisen katseen.

Charlotta lupasi, ettei kertoisi. Ja ettei ikinä tulisi takaisin.

Jälkimmäinen lupaus sai Jonnan hymyilemään. ”Ihan miten haluat, mutta sinä olet aina tervetullut poikkeamaan, jos vaikka haluat uusintakierroksen.”

Siihen Charlotta ei vastannut mitään, vaan laski katseensa alas ja odotti, kunnes sai luvan lähteä.

Svenska talande sämre folk

1.

Elin nyrpisti nenäänsä, antoi lusikan tippua sormiensa välistä lautaselle ja tuhahti: ”Usch.”

Ingrid ja Lovisa lopettivat keskinäisen pulinansa ja seurasivat hänen katsettaan kouluruokalan ovelle, minne oli kerääntynyt sekalainen seurakunta muiden luokkien oppilaita. Kysymättäkin he osasivat arvata, kuka tuosta joukosta oli saanut Elinin kasvot muuttumaan niin happaman näköisiksi: Pitkä ja solakka tyttö, jonka nimi oli Niina... suomalaisittain ja junttimaisesti kahdella iillä kirjoitettuna. Tämä Niina oli muuttanut Jeppikseen vajaa kuukausi sitten, kuulopuheiden mukaan Hyvinkäältä, mikä heidän parhaan tietämyksensä mukaan sijaitsi jossakin Helsingin pohjoispuolella, mutta luultavasti etelämpänä kuin Tampere.

He kääntyivät takaisin Elinin suuntaan.

”Minä kuulin, että se on alkanut seurata Johania Instagramissa”, Lovisa sanoi. ”Voitteko kuvitella?”

Elin pudisteli säälivän näköisenä päätään. ”Härregud... Voi reppanaa, mikähän se oikein luulee olevansa?.”

”Ja minä kuulin, että se tykkää Andersista”, sanoi Ingrid. ”Hah. Miettikää nyt.”

Elinin kasvot vakavoituivat välittömästi ja hänen pellavan väristen kulmakarvojensa väliin ilmestyi syvä ryppy. ”Mistä sinä kuulit sellaista?” hän kysyi kurottaen päätään pöydän yli kohti Ingridiä.

”No siis...” Ingrid sanoi hieman epäröiden ja vetäytyen taaemmas, poispäin kovin uhkaavalta näyttävästä ystävästään. ”Ne olivat kuulemma kävelleet samaa matkaa koulusta. Vis-vissiin aika moni oli nähnyt ne.”

Pöytään lankesi syvä hiljaisuus ja Ingrid jäi odottamaan sydän tykyttäen lisäkysymyksiä, mutta sellaisia ei näyttänyt tällä erää tulevan. Hän sätti itseään siitä, että oli mennyt avaamaan suuren suunsa. Eihän se ollut mikään salaisuus, että Elin oli korviaan myöten rakastunut samaiseen Andersiin, FF Jaron juniorijoukkueen tähtipelaajaan, joka tuoksui One Millionilta ja joka pukeutui melkein yksinomaan Gantin ja Lexingtonin vaatteisiin.

Lopulta Elin suoristi selkänsä ja joi mukinsa tyhjäksi. ”Senkun tykkää vaan”, hän sanoi pyyhkäistyään maitoviikset kädenselkäänsä. ”Ei sillä poloisella ole mitään mahdollisuuksia Andersiin... eikä keneenkään muuhunkaan, koska se on niin tyhmä.”

Ingrid ja Lovisa vaihtoivat keskenään nopean katseen, ennen kuin nyökyttivät Elinille päitään merkiksi siitä, että olivat hänen kanssaan samoilla linjoilla.

No niin, mistäpä sitä toisaalta tiesi, vaikka Elin olisikin ihan oikeassa, Ingrid mietti käännettyään katseensa takaisin lautasensa pohjalla kyhjöttävään orpoon nakinpalaan. Ehkä tämä Niina kahdella iillä ei ollut pelkästään tyhmä, vaan oikein supertyhmä, mutta... mutta...

Hitto. Pakkohan se tosiseikka oli tunnustaa, että ulkokuoren osalta Niinalla oli kaikki kunnossa, noin lievästi ilmaistuna ainakin. Ingrid oli pannut merkille jo pari viikkoa aiemmin, lukukauden ensimmäisen koulupäivän aamuna, istuessaan luokkatovereineen sadekatoksen nurkalla reppu sylissään, että tällä Niinalla oli jo vähän lantiota ja myöskin rinnat. Nimenomaan rinnat, ihan oikeat tissit, eivätkä mitkään koholle nousseet nännit, jotka reippaasti topattujen liivien avulla hämäsivät katsojaa luulemaan niitä sellaisiksi.

Ei Ingrid suinkaan kuvitellut olevansa mikään expertti poikien suhteen (hänen ainoa parisuhteensa oli kestänyt erään tiistaiaamun ensimmäiseltä välitunnilta ruokavälitunnin loppuun) mutta tiesi hän niistä sentään jutun tai pari, ja yksi näistä jutuista oli se, että pojat pitivät rinnoista. Ja mitä suuremmat ne olivat, sitä parempi.

Hän kauhaisi nakinpalan lusikkaansa ja vilkaisi sivusilmällä Elinin topin etumusta, jossa oli kurveja kuin silityslaudassa.

Nåja, tuskinpa sillä asialla oli kuitenkaan mitään merkitystä; Anders oli tosi hyvä koulussa, mikä tarkoitti, että poika oli älykäs... mikä edelleen tarkoitti, ettei tämä ollut isojen tissien perään, vaan arvosti sisäistä kauneutta. Ja visst, niin sen täytyi olla.

Mutta jo ennen syyslomaa Ingrid sai huomata erehtyneensä arvauksessaan pahemman kerran...

2.

Kello ei pärähtänyt soimaan hetkeäkään liian aikaisin. Mielihyvä nostatti Niinan niskavillat pystyyn, kun hän sulki matematiikankirjansa ja tiputti mokoman yökötyksen reppuunsa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Hän odotti maltillisesti, kunnes hänen takanaan istuneet pojat olivat menneet ohitse, ja nousi sitten ylös pulpetistaan ja seurasi näiden kannoilla käytävään ja sen poikki portaikkoon ja edelleen alas koulun aulaan.

Syyskuun lopun iltapäivä oli melkein kesäisen lämmin, ja hän oli sullomassa tarpeettomaksi käynyttä takkiaan reppuunsa, kun joku koputti hänen olkavarttaan ja sanoi: ”Hejdå... Onko sinun nimesi Niina?”

Kysyjä oli pienikokoinen tyttö, joka näytti juuri niin ruotsalaiselta kuin vain pietarsaarelainen saattoi näyttää: voimakkaat poskipäät ja leuka, kirkkaansiniset silmät, nenänvarsi täynnä pisamia, vaaleissa hiuksissa ja kulmakarvoissa pieni ripaus punaista. Niina muisti joskus miettineensä, josko näiltä tytöiltä löytyi samaa värisävyä myös navan alta. Siihen kysymykseen hän oli saanut vastauksen heti ensimmäisellä viikolla muuton jälkeen, kun oli pyöräillyt siskonsa kanssa paikalliselle uimarannalle ja poikennut männyn ja aurinkovoiteen tuoksuisessa pukukopissa vaihtamassa bikinit ylleen.

”Joo, on se”, Niina vastasi.

Tyttö hymyili hänelle paljastaen rivin hampaita, jotka olivat valkoisia kuin pianon koskettimet... ja ainakin melkein yhtä pitkiä. ”Minun on Lovisa.”

”O-okei.” Niina ei osannut edes arvailla, mistä tässä oli kyse. Hän vilkaisi kaihoisasti ulko-ovelle, minne muut hänen luokkansa oppilaat olivat jo kovaa vauhtia kiiruhtamassa.

”Yksi tyyppi haluaisi tavata sinut”, Lovisa sanoi puhuen sillä samalla vieraalla nuotilla kuin kaikki muutkin paikalliset. ”Sillä on hiukkasen asiaa sinulle.”

Uusi vilkaisu ovelle. Sitten: ”Siis mitä? Siis kuka haluaa?” Kohta kaksi kuukautta koulua takana ja tämä tässä oli ensimmäinen kerta, kun joku hänen oman luokkansa ulkopuolelta tuli tekemään tuttavuutta. Ei siinä, olihan se itsessään ihan mukava juttu, mutta pitikö sen tapahtua juuri nyt kun viikonloppu oli alkanut?

”Elin haluaa”, Lovisa sanoi. ”Tiedätkö Elinin?”

Nimi kuulosti etäisesti tutulta, mutta Niina ei äkkiseltään osannut yhdistää sitä kehenkään. Ja toisekseen 'elin' oli kyllä ollut Hyvinkäällä jotain aivan muuta kuin erisnimi, mutta Pietarsaari olikin Pietarsaari... ”En minä tiedä”, Niina sanoi hitusen tuskastuneesti. ”En muista.”

Lovisa otti häntä ranteesta kiinni. ”Kom nu.”

”Heih-”

Niina hankasi vastaan sekunnin tai kaksi, mutta antoi sitten tytön taluttaa itsensä pois naulakkoviidakosta ja sen jälkeen edelleen kohti aulan länsipäätyä, missä olivat liikuntasalin jyhkeät pariovet ja niiden yllä kaupungin varsin koominen vaakuna; tulvan saartamaksi joutunut leijona miekka kädessään.

Koomiselta taisi tosin näyttää hän itsekin, Niina mietti synkeästi, sillä hän oli tätä taluttajaansa pään verran pidempi ja äkkiä arvioiden viisitoista kiloa painavampi. Tai kaksikymmentä pikemminkin. Lovisa oli kaiketi hänen rinnakkaisluokaltaan ja näin ollen samanikäinen, mutta näytti melkein esikoululaiselta. Takuulla saunoikin vielä vanhempiensa kanssa.

Kun he ennättivät liikuntasalin ovien luo, Lovisa teki jyrkän käännöksen oikeaan ja veti hänet perässään toiselle ovelle, paljon pienemmälle sellaiselle. Se oli kulmassa piilossa ja siihen oli ruuvattu kyltti: 'Omklädningsrum'. Pukuhuone, Niina käänsi mielessään. Hänen ruotsinkielentaitonsa olivat muuttuneet pakon sanelemina surkeista kohtalaisiksi vain muutamassa kuukaudessa. Lovisa raotti ovea ja kiskoi häntä ranteesta. ”Mene sisään.”

”Hei odota vähän, en minä-”

”Nopeasti nyt, ennen kuin opettajat näkevät.”

Niina katsoi olkansa yli aulaan, joka oli jo tyhjentynyt. Miksipä ei olisi? Kuka täysijärkinen tänne olisi jäänyt, kun ulkona odotti aurinko ja koko viikonlopun mittainen vapaus?

Hän melkein veti kätensä irti Lovisan otteesta, mutta jänistikin viime tingassa ja astui sitten tytön käskyn mukaisesti pukuhuoneen puolelle. Niin kummallinen kuin koko tämä tilanne olikin, sille löytyisi takuulla selitys. Ehkä nämä sisäänpäin lämpeävät, suorastaan hyytävästi ulkopuolisiin suhtautuvat paikalliset olivat hyväksymässä hänet joukkoonsa, ja hän oli aivan syyttä suotta negatiivinen.

Lovisa seurasi sisään hänen kannoillaan ja sulki oven. Lukon kielen metallinen loksahdus sai Niinan vavahtamaan, joskaan moiseen reaktioon ei ollut minkäänlaista syytä, järkevää sellaista ainakaan. Vaikka tämä pikkuruinen pellavapää aamiaissämpylän kokoisine pakaroineen paljastuisikin joksikin raivohulluksi tappelupukariksi, hän olisi edelleen tätä suurempi ja vahvempi. Eihän Lovisan kaulakaan ollut juuri hänen omaa nilkkaansa paksumpi.

Mutta siltikin Niinan vatsanpohjaa nipisteli. Hän perääntyi pari askelta ja kysyi: ”Mikä juttu tämä on? Miksi me tulimme tänne? Oikeasti minä haluan tietää nyt, muuten lähden pois.”

”Vänta lite. Elin kertoo kyllä.”

Niina pyöräytti silmiään. ”Elin ja Elin ja Elin. Kuka hitto on Elin?”

Silloin saliin johtava ovi pukuhuoneen vastapäädyssä lennähti auki. Kaksi tyttöä astui siitä sisään, hoikka ja lihava, blondi ja blondimpi. ”Minä hitto olen Elin”, etummaisena seisova hoikka tyttö sanoi ristien kädet vatsalleen. ”Ja sinä hitto olet pinteessä.”

3.

Kolmella yhtä vastaan, se oli epäreilua ja se oli raukkamaista. Yhtään liioittelematta säälittävyyden huippu. Reilussa tappelussa yksi yhtä vastaan Niina olisi pärjännyt, ehkä vielä kahtakin vastaan joten kuten, mutta kolme vastustajaa oli yksinkertaisesti liikaa.

Kun hänet oli lyhyen nujakan päätteeksi kellistetty vatsalleen lattian muoviselle ritilämatolle, tytöt väänsivät hänen kätensä selän päälle ja painoivat ne ranteiden kohdalta vasten toisiaan. Mansikkapurkalta haiseva Elin sitoi ne kiinni harmaalla kengännarulla.

Yllätyshyökkäyksen synnyttämä alkushokki oli ehtinyt haihtua kokonaan, ja Niina rimpuili itsensä selälleen, potki tyttöjä kauemmas kimpustaan ja huusi apua, mutta taaskin vastapuolen ylivoima koitui hänen kohtalokseen: Lihava tyttö, jota toiset olivat kutsuneet Ingridiksi, sai otteen hänen oikeasta pohkeestaan ja lukitsi sen kainalonsa alle. Ja heti perään, kun hänen huomionsa oli kohdistunut hetkellisesti kokonaan Ingridiin, Elin sai kiinni hänen vasemmasta nilkastaan.

”Rauhoitu, senkin typerys”, Ingrid sanoi puristaen hänen kenkäänsä. ”Sinä olet pulassa jo valmiiksi, ei kannata tehdä-”

”Päästäkää minut irti, senkin paskapäät, tai minä- Aiihh!” Niinan uhkaus muuttui kesken kaiken kiljahdukseksi, kun Ingrid täysin odottamatta taivutti hänen jalkapöytäänsä kaksin käsin sisäänpäin, kivuliaaseen, melkein luonnottomaan asentoon.

Lovisa, katala luuviulu, joka oli houkutellut Niinan tähän ansaan, kävi polvilleen hänen viereensä ja asetti nahkean kätensä hänen suulleen saaden hänen huutonsa vaimenemaan puuroiseksi mölinäksi, joka ei millään ilveellä kantaisi oven läpi aulaan, kerrosta ylempänä olevasta opettajienhuoneesta nyt puhumattakaan.

Elin ja Ingrid painoivat Niinan jalat alas lattiaan ja ristivät ne päällisin, aivan kuten hänen ranteensakin oli ristitty hetkeä aiemmin. Kun Elin kaivoi farkkujensa taskusta uuden kengännarun, Niina tiesi, mitä sillä tehtäisiin, jo ennen kuin Elin kiersi sen hänen nilkkojensa ympäri.

Kun Elin oli saanut solmun valmiiksi, hän kurotti kohti reppuaan, onki sieltä rullan ruskeaa pakkausteippiä ja ojensi sen Lovisalle. ”Suulle”, hän sanoi taputtaen huuliaan. ”Että se pysyy hiljaa.”

”Jag förstår”, Lovisa mutisi loukatun oloisena. ”En minä ole mikään idiootti.”

Niina ei kyennyt kuin vinkumaan, kun Lovisa paineli pitkän, korvannipukasta toiseen yltävän teipinpalan hänen suulleen. Vatsaa kouristavasta pelostakin huolimatta Niina tiedosti olevansa pahoissa vaikeuksissa, ehkä jopa elämänsä pahimmissa, ja nyt häneltä oli viety vielä mahdollisuus puhua itsensä kuiville. Lovisa hankasi teippiä peukalonsa tyvellä tiukemmin kiinni, nousi sen jälkeen seisomaan ja peruutti toisten tyttöjen rinnalle.

Niina kääntyi kyljelleen ja puuskutti posket pullistellen vasten pistävän hajuista suuteippiään. Tämän oli pakko olla unta, jotain kammottavan todentuntuista painajaista, josta hän kohta heräisi ikiomassa sängyssään. Aivan ehdoton pakko, sillä eihän tällaista voinut tapahtua, ei niin mitenkään. Edellisessä koulussa Hyvinkäällä häntä oli vedetty pari kertaa hiuksista, tönitty ja tuupittu satunnaisesti jossain käytävien ahtaudessa, heitetty lumipallolla takaraivoon. Ollessaan neljännellä tyttö kahta luokkaa ylempää oli nipistänyt häntä hänen t-paitansa alta erottuneista nänneistä ja kysynyt, minne hän oli hukannut tisunsa ja että oliko hän huomannut kysyä niitä löytötavaratoimistosta.

Ne olivat olleet ikäviä juttuja kaikki, se nipistäminen etenkin, mutta silti siedettäviä. Niitä sattui ja ne kestettiin. Sen sijaan tämä tilanne, jossa hän nyt...

Ajatus katkesi, kun Elin poimi lattialta hänen reppunsa, joka oli pudonnut hänen olaltaan kolmikon käytyä raukkamaiseen hyökkäykseensä. Niina ravisti päätään, riuhtoi käsiään ja tamppasi lattiaa raivokkaasti kantapäillään, kun Elin avasi vetoketjun ja kumosi repun sisällön ritilämatolle.

Sitten, käyttäytyen aivan kuin Niinaa ei olisikaan, Elin otti biologiankirjan alta pilkottavan iPhonen, istuutui penkille ja jäi tutkimaan sitä otsa rypyssä.

”Saatko sen auki?” Lovisa kysyi varovaisesti.

Elin pudisti päätään. ”Nej... Tämä on viisi S. Tässä on sormenjälkitunnistus.”

”Ai fem s... Voi harmi.”

”Kröhöm”, sanoi Ingrid, joka seisoi lähinnä Niinaa ja jonka posket olivat vieläkin kamppailun jäljiltä punaiset kuin puolukat. ”Mistähän me voitaisiin saada se sormenjälki?” Hän tökkäsi kengänkärjellä Niinan kämmeniä. ”Keksiikö kukaan?”

Elin katsoi vuoroin Ingridiä ja vuoroin Niinaa. Kun ymmärrys lopulta tuli, se sai hänen suunsa venymään leveään, kuumaan virnistykseen. ”Ja visst. Niin tietysti! Ingrid on nero.”

Elin hyppäsi ylös, loikki Niinan luo parilla harppauksella ja tiputtautui polvilleen hänen viereensä. Saatuaan kiinni Niinan peukalosta Elin loi vielä Ingridiin ihailevan katseen. ”Så ung och så klok.”

Ingrid vastasi huitaisemalla vähättelevästi kättään ja muuttumalla entistäkin punaisemmaksi.

Vaikka Niina taisteli vastaan sen vähän, minkä raajat sidottuina kykeni, mitään ei tietenkään ollut tehtävissä: Puhelimen koti-näppäin painui vastustamattomasti päin hänen peukaloaan, pysytteli siinä paikallaan parin sekunnin ajan ja irtosi sitten.

4.

Hiljaisuus pukuhuoneessa oli käymässä niin painostavaksi, että Ingridin teki mieli ottaa jalat alleen ja juosta ulos katsomatta taakseen. Elinin suunnitelma oli kieltämättä edennyt juuri niin kuin sen pitikin, mutta Ingrid ei ollut osannut odottaa, että sen toteuttaminen olisi henkisesti näin työlästä.

Hän laski leukaansa ja katsoi jalkojensa juuressa kyhjöttävää Niinaa, joka oli ainakin väliaikaisesti rauhoittunut ja lopettanut ärsyttävän itsepintaisen rimpuilunsa. Ingrid huomasi Niinan silmien vetistyneen ja kasvojen muuttuneen laikukkaan punaisiksi, ja aivan pienen hetken ajan hän tunsi tyttöä kohtaan sääliä, mutta sitten hänen katseensa osui Niinan puseron kireänä pullottavaan rintamukseen ja tunne häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hänen puolestaan mokoma typerys isoiksi kasvaneine tisseineen saisi painua takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Pikapakettina ja heti seuraavalla junalla, tack så mycket.

Miten se kehtasikaan kulkea niin ylpeänä ja tärkeilevänä pitkin Jeppistä tiukoissa housuissaan ja vielä tiukemmissa paidoissaan? Toissa viikolla sillä oli ollut jalassaan pari niin tyköistuvia ja valkoisia farkkuja, että Ingrid oli erottanut aivan selvästi kireän haarasauman molemmin puolin pullottaneet häpyhuulet. Pimpinlitistäjähousut, hän muisti silloin ajatelleensa.

Hieman häpeillen hän muisti myöskin miettineensä sen samaisen päivän iltana sängyssään, mahtoivatko ne farkut olla yhä Niinan jalassa, vai oliko tämä vaihtanut ne jo yöasuun. Ja jos oli vaihtanut, miltä farkkujen haarakohta oli mahtanut tuoksua, kun Niina oli tiputtanut ne pyykkikoriin.

Epämukavat ajatukset saivat Ingridin kädet puristumaan nyrkkeihin. Hän työnsi ne piiloon reisiensä väliin ja vilkaisi vaihteeksi kavereitaan. Elin oli yhä uppoutunut Niinan puhelimeen ja pureksi kynttään. Pukuhuoneen perällä istuva Lovisa näytti keräävän rohkeutta avata suunsa, luultavasti kysyäkseen Eliniltä, mitä kaikkea kiintoisaa puhelimesta oli tähän mennessä löytynyt.

Ingrid laski silmänsä takaisin Niinaan, jonka Instagram seuraajien määrän huimaa kasvua hän oli seurannut koko syksyn. Kuukausi sitten, kun Ingrid oli puolivahingossa löytänyt Niinan profiilin, seuraajia oli ollut alle kaksisataa. Nyt, voi härregud, niitä oli jo yli tuhat, vaikka Niinalla oli kuvia näkyvillä ehkä kymmenen. Niistäkin puolet oli hänen kissastaan ja toinen puoli niin monilla Retrican filttereillä käsiteltyjä, ettei kuvista saanut edes selvää.

Ingrid nieleskeli kiivaasti, mutta hänen kurkkuunsa noussut klimppi ei suostunut hievahtamaankaan. Oli tavattoman epäreilua, että hänellä itsellään oli liki kolmesataa kuvaa ja silti vain kolmekymmentä seuraajaa. Kaksikymmentä, jos jätti pois perheenjäsenet ja äidin siskon kahdeksan lasta, hänen vähä-älyiset lestadiolaisserkkunsa Raahesta. Helvete... Ehkä hänen itsensäkin pitäisi pingottaa housunsauma pimpsaansa ja sulloa pari rullalle käärittyä sukkaa liiveihinsä ja-

”Fy fan”, Elin kivahti yhtäkkiä särkien minuuttikaupalla jatkuneen hiljaisuuden. ”Ette ikinä arvaa, mitä Anders on kirjoittanut sille Kikissä!”

Ingrid avasi suunsa, mutta Lovisa oli nopeampi: ”No mitä? Kerro, kerro, kerro.”

Elin kakaisi kurkkuaan. ”Moi söpöliini-” Hän työnsi sormen suuhunsa ja teki kyökkimiseleitä. ”-minkä väriset pikkuhousut sulla on?”

Lovisan leuka putosi alas. ”Va? Nej!”

”Oo-äm-gee”, Ingrid sanoi, joskaan hän ei kokenut olevansa likimainkaan niin shokissa kuin Lovisa. Poikia kiinnosti tyttöjen alusvaatteet, eikö se nyt ollut kaikille selvää? Niina hänen jalkojensa juuressa oli säpsähtänyt hereille horroksestaan ja alkoi taas vikistä ja vääntyillä ja puuskuttaa ja riuhtoa siististi niputettuja käsiään. Että se jaksoikin.

Mutta hyi hitto sentään, miten Niinan pyöreä takapuoli hytkyi ja keikkui, kun tyttö kiemurteli hänen edessään kuin mato ongenkoukussa. Kiukku kuohahti Ingridin sisällä ja hetken ajan hänen oli pinnisteltävä aivan tosissaan, ettei potkaissut sitä, antanut sille oikein kunnon niittiä. Sellaista kovaa ja tarkkaa muulinpotkua, joka saisi hänen kenkänsä uppoamaan syvälle siihen pikkuiseen reikään, joka Niinalla oli pakaroidensa välissä piilossa.

Elin jatkoi lukemista: ”Vaaleansiniset... Ok. Onko ne stringit?... Ei... Vaan mitkä?... Hipsterit... Uuh. Nam! Millaista kangasta?... Emt. Jotain tyyliin pitsiä varmaan.... Näkyykö niistä läpi mitään?... Ai mitä mitään?... Nooh niin kuin karvat. Sryy kun kysyn, mutta kiinnostaa sikana. Oot jeppiksen hotein... Enkä ole... Olet tosiaan!! Pliis kerro näkyykö? Pliispliispliis... Emt. Ehkä ihan vähän... Uuuhh! Sexyä!”

Elin asetti kännykän penkille lonkkansa viereen ja jäi katselemaan kavereitaan kulmat koholla odottaen näiden kommentteja.

Ingrid, joka ei uskonut kestävänsä enää sekunnin vertaa painostavaa hiljaisuutta, sanoi: ”Aika törkeää... tai rivoa. Tai niin kuin...”

”Hyi, millaisia juttuja”, Lovisa sanoi huiskien kättään nenänsä edessä, kuin olisi haistanut jotakin pahaa. ”Kuule, Elin... minä luulen, että Anders on kysellyt tuommoisia vain pelleilymielessä. Minä en ainakaan usko, että sitä oikeasti kiinnostaa yhtään se paikka, mistä Niinan piss-”

Elin ponnahti seisomaan. ”Andersin lisäksi sille oli kirjoittanut till exempel Johan ja Tobias ja Marcus ja Oscar ja...” Hän kääntyi katsomaan Ingridiä. ”...Nicklas.”

Ingrid ähkäisi. Tuntui kuin iso ja kuuma kämmen olisi kouraissut hänen vatsaansa. ”Ah-ah-ai se Nicklas, josta-”

”Josta tykkäät. Ja visst. Justiinsa se.”

”Ooo... Elikkä Niina on vienyt teidän molempien jätkät”, Lovisa sanoi reilu annos ihailua äänessään. ”Aika kova temppu.”

”Ei se ole vienyt yhtään mitään, ettäs tiedät! Ingenting!” Elin karjaisi. ”Se on yrittänyt viedä. Förstår du det, jävla idiot?! Y-r-i-t-t-ä-n-y-t!”

Sillä aikaa kun Lovisa sopersi Elinille jonkinlaista anteeksipyyntöä, punainen suuttumuksen pilvi Ingridin sisällä jatkoi kasvamistaan. Hän muisti miten kesän alussa, aikana ennen Niinaa ja Niinan tissejä ja Niinan farkkujen läpi pullottavia häpyhuulia, hän oli vaihtanut Nicklaksen kanssa ainakin kaksi tusinaa Snapchat-viestiä ja saanut pojalta yhtenä iltana jopa kuvan, jossa oli näkynyt melkein koko vatsa ja boxereiden resorinauha, jossa oli lukenut Björn Borg. Hän oli pitänyt sitä pari päivää puhelimensa taustakuvana, mutta vaihtanut sen pois, kun pikkusisko oli melkein onnistunut näkemään sen. Näkemistä olisi seurannut välitön juoruaminen äidille, ja edelleen sen seuraksena äiti olisi tullut pommittamaan häntä jos jonkinlaisilla tukalilla kysymyksillä, jotka hän mieluummin jätti kuulematta.

Niin tai näin, ne olivat olleet hienoja aikoja, mahtavia kerrassaan, mutta tämä Niina kahdella iillä ja yhdellä pullealla pimpillä oli tullut ja sotkenut koko homman. Kyllä, juuri niin asia pohjimmiltaan oli: Miten yksikään poika voisi muka vastustaa tyttöä, jolla oli ainakin appelsiinien kokoiset tissit ja niin pyöreä takamus? Oli lisäksi pomminvarmaa, että Niina oli jollakin keinolla saanut tietoonsa, kenestä Ingrid tykkäsi, ja mennyt sitten suorinta tietä samaisen pojan eteen niissä valkoisissa farkuissaan. Oli taatusti oikein levittänyt jalkojaan ja kumarrellut kuin mikäkin piika, jotta Nicklas varmasti näki kaula-aukon kautta, ettei hänen liiveissään ollut sukkia vaan tissit.

Ingridin mitta oli täynnä. ”Jasså. Tehdäänkö me se juttu, mitä suunniteltiin?”

”Ai tämä-” Lovisa läpsäytti kädenselkäänsä. ”-juttu?”

”Juuri se.”

”Tehdään”, Elin sanoi. ”Minä en tiedä, millaista jossakin Hyvinkäällä on, eikä suoraan sanoen paljoa kiinnostakaan, mutta täällä Jeppiksessä sikailusta seuraa rangaistus.”

5.

Lapaluut rusahtivat ja ilma karkasi Niinan keuhkoista, kun lihava Ingrid asettui istumaan hajareisin hänen yläselkänsä päälle. Samaan aikaan Lovisa, joka ei voinut painaa neljääkymmentä kiloa enempää edes vaatteet päällä ja likomärkänä, parkkeerasi luisevan takamuksensa hänen pohkeilleen.

Niina oli nyt täydellisen liikuntakyvytön, nalkissa kuin jokin liian ahtaaseen maakoloon kaivautunut eläin. Hän parkaisi tuntiessaan Elinin sormien tarttuvan puseronsa helmaan ja nostavan sitä ylemmäs. Viileä ilmavirta kutitti paljastunutta ihokaistaletta ja sai hänen untuvaiset ihokarvansa nousemaan pystyyn.

Elinin sormet jatkoivat työtään ja tunkeutuivat hänen leggins-housujensa alle, venyttivät niiden vyötärönauhaa ja siirsivät ne rauhallisen eleettömästi pois hänen takapuolensa päältä. Ilma, joka ui nyt vuorostaan Niinan lanteille ja ja haaroihin, sai todellisuuden vyörymään hänen ylitseen kaikessa karmeudessaan: hän oli kolmen sekopään armoilla, avuttomana kuin pikkuvauva, takamus alushousuja lukuunottamatta paljaana. Hänen itsehillintänsä viimeiset rippeet lensivät tiehensä, pelko kasvoi pakokauhuksi. Hän alkoi mylviä hukkuvan vimmalla päin suuteippiään.

6.

Ingrid katseli alahuuli lerpallaan Niinan valkoisia pikkuhousuja, joissa oli kuva kahvimukia pitelevästä Karvis-kissasta. Kangas oli ohutta ja hän erotti Niinan peppuvaon sen läpi tummana varjostumana.

Ja jostain ihmeen syystä hänen mieleensä änkesi yhä uudestaan typerä ajatus, jonkinlainen ällöttävä haavekuva, jossa hän kiskoi Niinan pikkuhousut pois, kyyristyi pussaamaan tämän paljaita pakaroita ja nuuhkaisemaan sitä paikkaa reisien välissä, jota vasten ne valkoiset farkut olivat niin kiinnost... naurettavasti puristuneet.

”Vähänkö se on hädissään”, Lovisa sanoi palauttaen Ingridin pois hulluista ajatuksistaan. ”Minä tunnen, miten sen jalat tutisee.”

”On syytäkin olla”, Elin sanoi kolkosti. Hän oli käynyt hakemassa repustaan ohuen nahkavyön, taittanut sen kaksinkerroin ja sulkenut sen päät nyrkkiinsä. Nyt se riippui hänen peukalonsa tyvestä kuin pitkä ja ruskea kieli. Ingrid seurasi sen heilahtelua ja pohti, miten karmivan kipeää se tekikään. Hänelle itselleen oli annettu elämänsä aikana yksi ainokainen selkäsauna, senkin kauan sitten ja ihan vain enon kämmenellä, mutta jo se oli tehnyt kipeää enemmän kuin kylliksi, kiitos vain.

Mutta että tuollainen vyö, jota Elin roikotti kädessään... sehän näytti melkein ruoskalta. Sellaiselta, joita näki joskus elokuvissa ja tv-sarjoissa, kuten Game of Thronesissa, jota hän välillä katseli salaa vanhemmiltaan. Ingrid tunsi vilunväreiden kiipeävän pitkin selkäänsä.

Elin oli jo ehtinyt löytää itselleen sopivan paikan Niinan lantion viereltä ja otti nyt tukevan haara-asennon, koukisti toista polveaan, sipaisi hiukset otsaltaan. ”Ette päästä sitä liikahtamaankaan, ennen kuin minä olen valmis. Onko selvä?”

”Ei”, Lovisa sanoi. ”Eipäs kun siis on. On selvä.”

”Älä huoli, se ei mene minnekään”, Ingrid sanoi ja vetäytyi takakenoon siltä varalta, että Elinin tähtäystaidot osoittautuisivat huonoiksi.

”Kymmenen lyöntiä”, Elin sanoi. ”Se on sopiva rangaistus.” Hän heilautti vyön ylös olkansa päälle, imi poskensa täyteen ilmaa ja sivalsi sitten Niinan pakaroita. Osuman synnyttämä pamaus kaikui pukuhuoneen kiviseinillä kuin kiväärin laukaus.

Ingrid tunsi Niinan ylävartalon muljahtelevan allaan. Jos sivallus oli ollut puoliksikaan niin kivulias kuin se oli ollut äänekäs, tyttöä kohtaan oli aivan pakko tuntea sääliä... Riippumatta siitä, miten monta Instagram seuraajaa hänellä oli, tai miten monen pojan kanssa hän snäppäili ja kikkaili.

Vyö leikkasi ilmaa viheltäen ja napsahti toisen kerran Niinan pakaroihin, vähän ensimmäistä osumaa alemmas, vain jokusen sentin takareisien yläpuolelle.

Pikkuisen pyllyreiän leveyspiirille, Ingrid ajatteli hajamielisesti, lasittunut katse aamukahviaan Niinan pepun päällä juovaan Karviseen lukkiutuneena.

Kolmas sivallus ja kolmas pamahdus. Vyönheilauksen synnyttämä ilmavirta huojutti Ingridin otsahiuksia. Niinan ääntely hänen allaan oli muuttunut nuotittomaksi korinaksi. Tämän takamus tärräsi kuin kuumehorkassa.

”Ehkä se oppi jo läksy-” Ingrid aloitti, mutta sulki suunsa vyön läiskähtäessä jälleen säälittömästi avuttomaan maaliinsa. Elin oli sanonut kymmenen, ja kymmentä hän oli näemmä myös tarkoittanut.

Kun Elin valmistautui sieraimet väristen seuraavaan lyöntiin, Ingridin oli aivan pakko kääntää kasvonsa sivuun ja puristaa silmänsä kiinni.

7.

Selkäsaunan päätteeksi Elin oli taputtanut Niinaa takamukselle, kuin hän olisi ollut koiranpentu, ja nostanut sen jälkeen hänen housunsa takaisin ylös ja komentanut toiset tytöt pois hänen päältään.

Kun Ingrid ja Lovisa olivat peräytyneet kuuliaisesti taaemmas ja jääneet seisomaan rintasin, Elin käänsi Niinan selälleen ja tiputtautui istumaan hajareisin hänen vatsalleen. Niina ei uskaltanut liikahtaakaan, hädin tuskin edes hengittää. Hän muisti nähneensä joskus jalkakäytävällä vastaantulijan t-paidassa tekstin 'Kaikki liha tottelee kuria' ja kysyneensä isältään, mitä se oikein tarkoitti. Isän vastaus oli ollut ympäripyöreää mutinaa, mutta nyt Niina ymmärsi... ymmärsi paljon paremmin kuin halusikaan.

Elin oli laittanut vyön takaisin reppuunsa, mutta mikään ei tietenkään estänyt tätä ottamasta sitä uudelleen esiin, jos siihen olisi tarvetta. Niin ei kuitenkaan saanut tapahtua, ei missään tapauksessa. Ei edes miljoonassa vuodessa. Sana, jota Niina selkäsaunan jälkeen oli etsinyt, tuli nyt ulos piilostaan: kesytetty. Se se oli. Hänet oli kesytetty, kuten eläin kesytettiin. Elin oli tehnyt sen sillä hirvittävällä vyöllään. Jos Elin pyytäisi häntä pissaamaan housuihinsa juuri tässä ja juuri nyt, hän myös pissaisi.

”Yksi ynähdys tarkoittaa 'ei' ja kaksi tarkoittaa 'kyllä'”, Elin sanoi puristaen hänen leukaansa. ”Ymmärrätkö?”

Niina nyökkäsi ja ynähti kahdesti. ”Umph. Umph.”

”Sinä et enää pidä yhteyttä Andersiin millään tavalla. Onko selvä?”

Kaksi kuuliaista ynähdystä.

”Etkä Nicklakseen.”

Toiset kaksi kuuliaista ynähdystä.

Elin asetti kätensä kupeiksi Niinan puseron alla pullottaville rinnoille ja puristi niitä. ”Tästä lähtien sinä pidät vain sellaisia vaatteita, joiden alta nämä isot löllykät eivät erotu. Ellet ole huomannut, tämä on koulu eikä navetta. Meidän ikäisillä ei kuulu olla tällaisia. Onko se selvä?”

”Umph. Umph.”

”Etkä myöskään pidä sellaisia housuja, jotka ovat pyllyn kohdalta tiukat-”

”Eivätkä pimpin kohdalta”, Ingrid sanoi nopeasti.

Elin vilkaisi kaveriaan ja nyökytti sitten. ”Juuri niin. Et pidä housuja, jotka ovat pyllyn tai pimpin kohdalta tiukat.”

Niina ynähti kahdesti ja näki samalla silmäkulmastaan, miten Ingridin suu kiristyi ilkeään virneeseen.

”Hyvä tyttö”, Elin sanoi päästäen irti Niinan rinnoista. Hän nousi jalkeille, siirsi otsallaan roikkuvat hiussuortuvat korvansa taakse ja katsoi kavereitaan. ”Te varmaankin voitte jo mennä”, hän sanoi. ”Teidän porukat alkaa kohta ihmetellä, missä viivytte. Minä päästän Niinan vapaaksi.”

”Eipä, vaan menkää te”, Ingrid sanoi. ”Minä voin päästää sen. Minä olen meistä läsk... suurin, niin minä pärjään sille, jos se alkaa jotain...”

Elin veulasi purkkaansa ja kohautti olkapäitään. ”Ihan sama minulle... vaikkakaan se ei takuulla ala temppuilla.” Hän tökkäsi jalallaan Niinan kylkeä. ”Vai mitä, pikku punapylly?”

”Umph.”

”Sehän sinä olet, etkö olekin? Meidän pikku punapylly?”

Niina ynähti kiltisti kaksi kertaa, nyökyttikin vielä, mutta ei kertakaikkiaan kehdannut katsoa tyttöjä silmiin, ei edes remmin uhalla.

Elin hymyili leveää hymyä. ”Ja visst. Sitähän minäkin.”

8.

Lovisan ja Elinin mentyä Ingrid laski päässään viiteenkymmeneen. Vielä senkin jälkeen hän aikaili ja naarasi pukuhuonetta katseellaan etsien jotakin, joka toisilta oli ehkä lähtökiireessä unohtunut. Olisi katastrofi, jos jompikumpi tytöistä pöllähtäisi takaisin noutamaan unohtamansa repun ja yllättäisi hänet tekemässä...

Niin... tekemässä mitä, noin varsinaisesti? Hän mutristi suutaan ja mietti asiaa hetken verran, muttei keksinyt vastausta.

Mutta voi hitto sentään, miten hänen sormensa tärisivät. Miksi se haavekuva kaikessa ällöttävyydessään ei jättänyt häntä rauhaan? Pepun pussaaminen? Jalkovälin haistelu? Pthyi. Koirat tekivät niin.

Vilkaistuaan noin sadannen kerran ovelle Ingrid kyykistyi Niinan viereen, työnsi kätensä tämän selän alle ja keikautti tytön vatsalleen. Hän oli pannut merkille, ettei Niina ollut laisinkaan rimpuillut selkäsaunansa jälkeen, mutta se oli luultavasti johtunut pelkästään Elinistä ja Elinin ruoskasta, joka oli saanut Ingridin ihokarvat pystyyn jo pelkillä äänillään; vihellyksillä, suhahduksilla ja paukahduksilla.

Ingrid sanoi: ”Minä teen sinulle pelleilyn vuoksi pari outoa asiaa...” Hänen leukansa loksahti kiinni kuin hiirenloukku. Voihan fitta ja rumpa, miten hänen äänensä värisi. Niina oli takuulla huomannut sen myös ja tiesi sitä myöten hänen jännittävän. Se oli huono homma, se sai hänet näyttämään joltakin raukalta, jota ei ollut laisinkaan syytä pelätä.

Syvä hengenveto, yskäisy ja uusi yritys: ”Jos sinä kerrot siitä pelleilystä Elinille tai Lovisalle tai kenellekään.” Ingrid sipaisi Niinan pakaraa. ”Sinun pyllyysi sattuu vielä enemmän kuin tänään.”

Niina pysyi hiljaa, ei näyttänyt edes hengittävän.

”Nih-niin, ettäs tiedät”, Ingrid sanoi. ”Eikä satu pelkästään pakaroihin, vaan myös sinne reikään.”

Vieläkään Niina ei päästänyt minkäänlaista ääntä. Kuuroko se oli?

Taas Ingrid huomasi katsovansa aulaan johtavaa ovea. Kauanko toisten lähdöstä oli kulunut? Kolme minuuttia ainakin. Hän silmäsi penkkejä ja vaatekoukkuja niiden yllä. Oliko tytöillä ollut lähtiessä reput selässään? Lovisa varsinkin oli joskus aika hajamielinen, kerrankin hän oli jättänyt penaalinsa...

Lopeta jo se aikailu, senkin surkea pelkuri, ja tee mitä haluat tehdä, tai unohda koko juttu.

Ingrid nielaisi, vaikka hänen suunsa oli rutikuiva. Sormenpäät täristen hän kiskaisi Niinan housut alas reisille (huomattavasti vähemmän hienovaraisesti kuin Elin), näki taas tutut pikkuhousut kissoineen ja kahvimukeineen ja veti nekin alas.

Ja kas, siinä se nyt oli: koulun näteimmän tytön takamus ilkialastomana. Voi miten kiehtovan näköinen se olikaan, sen iho näytti melkein silkkisen pehmeältä ja... Ingridin otsa rypistyi, kun hän huomasi Elinin vyön jättämien jälkien nousseen koholle paljolti samalla tavoin kuin nokkosenpistoksetkin nousivat. Huh. Eipä ollut toden totta mikään ihme, että Niina oli ollut selkäsaunansa jälkeen lauhkea kuin lammas; eihän kukaan edes puolikkailla aivoilla varustettu ihminen haluaisi maistaa toista kertaa sitä, mikä teki ihoon tuon näköisiä jälkiä.

Ingrid taputti varovasti hattaranpunaista takamusta.

Syvältä Niinan kurkusta kuului heikko voihkaisu. Tytön käsivarret nytkähtivät, narun hiertämät ranteet alkoivat vääntelehtiä.

Silloin Ingridin omat kädet kävivät toimimaan melkein kuin automaattiohjauksella: Ne haukkasivat kiinni Niinan pakaroihin, puristivat niitä ja venyttivät ne erilleen. ”Minä pidän sinun peppureikääsi näkyvillä niin pitkään, että olet hiljaa ja lopetat liikkumasta”, Ingrid kuuli sanovansa.

Uhkaus sai Niinan vaikenemaan ja jähmettymään paikalleen. Koko hänen vartalonsa näytti jännittyneen äärimmilleen.

”Nih-niin juuri”, Ingrid sanoi. ”Sinä kuulit aivan oikein... Minä tuijotan sinua suoraan pyllyreikään, kunnes rauhoitut.” Hän venytti vakoa peukaloillaan vielä enemmän auki. ”Siellä se on... minä näen sen. Tuntuuko kivalta, vai vähän nololta? Vai mielettömän nöyryyttävältä?”

Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta juuri kun Ingrid oli aikeissa toistaa kysymyksensä, Niinan hartiat lysähtivät kasaan ja hänen poskensa laskeutui ritilämattoon.

Ingridin huulet nytkähtivät kerran tai kaksi ja levisivät sen jälkeen ilkikuriseen hymyyn. Niinan ele oli ollut harvinaisen selvä; tyttö oli luovuttanut ja antautunut hänelle. Ingdir suoristi peukalonsa ja sanoi: ”Onneksi olkoon, oli aika viisas päätös.”

Jälleen pikainen vilkaisu oven suuntaan, minkä jälkeen Ingrid vääntäytyi nelinkontin, laski päänsä alas kuin vesikupilleen tullut koira ja pussasi Niinan oikeaa pakaraa huulet törröllään. Sitten hän nosti kasvojaan etusormen mitan ylöspäin, lipaisi huuliaan ja hönkäisi hämmästyksestä. Niin järjetöntä kuin se olikin, hän oli saanut pususta pienen sähköiskun... mutta totta puhuen oikein mukavan sellaisen.

Ja nyt hän tunsi lämpimän mielihyvän kutituksen niskassaan ja sanoi: ”Jos sinä olisit minun tyttöystäväni, pussailisin sinun pyllyäsi joka päivä.”

Kun Ingrid noin sekuntia myöhemmin tajusi, mitä oli mennyt suuresta suustaan möläyttämään, hänen poskensa lehahtivat kirkkaan punaisiksi. ”Se oli vitsi”, hän ähkäisi kellahtaen istumaan. ”Toh- toh-toivon mukaan et ole niin tyhmä, että luulet, että olin tosissani.”

Niina pysytteli hiljaa ja aloillaan.

”Pelleilin sinun kanssasi, koska sinä olet niin...” Ingrid raapi poskeaan ja haki vimmatusti oikeita sanoja, mutta ne pysyivät piilosilla. Fy fan, miten kiusallinen tilanne, joka oli vieläpä aivan kokonaan hänen oma vikansa. Mikä ihme siinä oli, ettei hän osannut pitää suutaan tukossa?

Mutta ehkä Niina ei ollut kuullut häntä. Ehkä tämä oli niin pyörällä päästään, ettei tiennyt edes omaa nimeään. Se oli ihan mahdollista... todennäköistä paremminkin. Kyllä... kyllä, kyllä. Aivan niin; sen takapuoli oli paljas ja taatusti kipeä, hittoako se hänen höpötyksistään piittasi?

Ingrid asettui taas nelinkontin. Hänen oli ollut tarkoitus pussata Niinan peppua ainoastaan yhden kerran (ja pelkästään siksi, että saisi sen ällön mielikuvan pois päästään) mutta suunnitelmat oli tunnetusti tehty muutettaviksi. Mitäpä sitä tosiasioita kieltämään; pussaaminen ja se pieni sähköisku olivat tuntuneet hyvältä. Paremmalta kuin hyvältä. Sanoipa Elin mitä lystäsi, Niina oli kaunis ja Ingridin teki kovasti mieli pussata tämän peppua toistamiseen.

Niin ja olihan tilanteessa vielä eräs toinenkin seikka, joka oli syytä ottaa huomioon: Hän ei osannut vielä suudella kielen kanssa, koska toisin kuin Elinillä, hänellä ei ollut pikkuveljeä, jonka kanssa harjoitella. Mutta tässä se nyt oli kuin lahjana taivaasta: tilaisuus oppia jotakin uutta ja varmasti hyödyllistä. Olisi tuhlausta jättää se käyttämättä.

Ingrid työnsi kielensä ulos.

9.

Niina makasi taas selällään. Ingridin, sen läskin kuvotuksen, oli pitänyt päästää hänet vapaaksi heti niiden kahden muun sekopään mentyä -niinhän ne olivat hitto vieköön sopineet seistessään aivan tuossa hänen vieressään- mutta Ingridillä olikin ollut hänen varalleen muita suunnitelmia, aivan sairaita sellaisia.

Kun Ingrid aivan aluksi oli suukottanut hänen takapuoltaan, tämän huulet olivat olleet kylmät kuin jääpuikot. Tytön kieli oli sen sijaan ollut aivan toista maata; kostea ja lämmin ja karhea, kuin kuumassa vedessä liotettua hiekkapaperia.

Se oli liponut häntä ensin aivan pakaroiden ulkoreunoilta, mutta siirtynyt hiljakseen yhä keskemmälle ja keskemmälle, aina vain lähemmäs sitä paikkaa, mihin kukaan eikä mikään saanut mennä. Niina oli melkein toivonut pyörtyvänsä, kun Ingrid oli ottanut kädet avukseen, levittänyt hänen pakaroitaan ja työntänyt sen hirvittävän kielensä hänen avoimena ammottavaan vakoonsa ja liikkuttanut sitä ylös ja alas ja pysähtynyt lopulta, kun sen kärki oli löytänyt reiän...

Muistikuva siitä, mitä Ingridin kieli oli tehnyt, sai Niinan voimaan pahoin, ja hän hääti sen pois mielestään.

Oksetuskohtauksen mentyä hän nosti takaraivonsa irti lattiasta ja räpytti vetistäviä silmiään. Hänen pikkuhousunsa olivat makkaroilla ja kolme, ehkä neljäkin senttiä hänen häpykarvoituksestaan oli näkyvillä. Käännettyään hänet selälleen Ingrid oli hypistellyt niitä tovin, uittanut sormensa niiden läpi, nipistänyt pari niistä kynsiensä väliin ja pingottanut ne suoriksi. ”Nuuh, nuuh, karvapimppa”, Ingrid oli mutissut päästettyään karvat irti.

Niina säpsähti, kun Ingrid tarttui hänen polvitaipeisiinsa, nosti hänen jalkojaan ylös ja kurotti päätään niiden alle. Mitä se mielipuoli aikoi? Mitä se hänestä vielä tahtoi? Se oli työntänyt kielensä hänen takapuoleensa, eikö se muka riittänyt?

Niina tunsi Ingridin hiusten kutittavan takareisiään, sitten tytön päälaki puski esiin hänen jalkojensa välistä. Sen suu liikkui, se puhui hänelle taas jotakin.

”-ja minua mietitytti tosi paljon, miltä ne haisivat sen päivän jälkeen. Minä ajattelin, että olisipa kivaa ottaa ne pyykkikorista ja vähän...” Ingrid imi ilmaa nenäänsä niin, että hänen sieraimensa laajenivat.

Ingrid lipaisi pikaisesti huuliaan ja hautasi kasvonsa Niinan jalkoväliin, mutta nosti ne melkein heti takaisin ylös. ”Minä tykkään, kun sinulla on jo pimpsakarvat, mutta ne kutittaa”, hän sanoi nyrpistäen nenäänsä ja siristäen silmiään, kuin olisi pidellyt aivastusta. ”Mutta ei se mitään, älä murehdi. Minä nuuskin sinua silti.”

Ingridin pää laski taas alas, eikä Niina nähnyt enää kuin hänen takaraivonsa. Tytön nenänpää sipaisi ensin hänen alavatsaansa ja liukui kevyesti ihon pinnalla alemmas karvoitukselle, jonka päälle se pysähtyi. Niina parahti kuullessaan Ingridin imevän ilmaa sieraimiinsa.

Nenä jatkoi menoaan ja siirtyi pikkuhousujen päälle. Kun Ingridin posket kiilautuivat vasten Niinan sisäreisiä, nenä pysähtyi ja alkoi puskea itseään päin ohuen puuvillan alla pullottavia häpyhuulia, tunkeutui vastustamattomasti vakoon niiden välissä ja haistoi sitä yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

”Ai tältä sinun farkkusi haisevat”, Ingrid sanoi lopulta. ”Minä tykkään sinun pimppihajustasi.”

Epilogi

Oli maanantai ja sen myötä keittopäivä, mikä sai Elinin aina pahalle tuulelle. Tänään, kuten aina muulloinkin, hän oli suostunut ottamaan sitä lautaselleen vain aivan pikkuruisen kauhallisen, ja senkin vasta opettajan ja keittiöemännän yhteisestä vaatimuksesta.

”Jag hatar fisksoppa”, hän ilmoitti istuutuessaan pöytään toisten tyttöjen seuraksi. ”Det smakar skit.”

Ingrid ja Lovisa nyökyttivät myötäilevästi päitään, kumpaisenkin posket täynnä keittoa.

Elin ei sanonut enempää, vaan työnsi tarjottimen etäämmälle, risti kyynervartensa pöydälle ja jäi katselemaan happamana ruokalaan tungeksivia oppilaita.

Sitten, aivan äkkiä ja odottamatta, hänen kasvonsa kirkastuivat.

Huomatessaan tämän Ingrid ja Lovisa vilkaisivat toisiaan ja seurasivat sitten Elinin katsetta ruokalan oviaukolle.

Ja kukapas muu siellä olikaan, kuin Niina väljissä college-housuissaan ja yhtä lailla väljässä hupparissaan, jonka helma jatkui melkein polvitaipeisiin asti.

”Hipp, hipp hurra för Jakobstad”, Elin sanoi.