Hälsningar Från Sverige

1.

Äiti ajatteli: Voi hyvät hyssykät.

Hän oli pukenut takin ylleen ja kietonut huivin kaulaansa, mutta jumitti yhä edelleen ovensuussa ja katseli totisin kasvoin eteisessä seisovia lapsiaan. Hänellä oli pahoja aavistuksia, kerrassaan karmivia, vaikka hän yrittikin parhaansa mukaan hätistää niitä mielestään. Kokonainen vuorokausi, hän mietti. Se oli pitkä aika, melkein ikuisuus.

Pihalta kuului Volvon torven lyhyt törähdys. Se sai hänet säpsähtämään, mutta vieläkään hän ei tohtinut kääntää ovenkahvaa.

”Iskä suuttuu sulle kohta”, Rasmus sanoi virnistäen.

”Varsinkin, jos te myöhästytte laivasta”, Johan lisäsi.

”Mmmh. Niin. Niin.” Äiti mietti ukonilmaa ja tulipaloa, sitten murtovarkaita. Sitten poikia työntämässä haarukkaa pistorasiaan syystä, jota kukaan yli kymmenvuotias ei saattaisi käsittää. Osaisiko Charlotta toimia oikein hätätilanteessa? Tyttö oli fiksu, mutta tyttö oli myöskin vasta kolmetoista... Voi hyvänen aika sentään.

Ja mikä pahinta: Koko laivaristeily oli ollut alun alkujaan hänen oma ideansa, ei kenenkään muun. Jokin hetkellinen hulluuden puuska oli saanut hänet kuvittelemaan, että vuorokausi samassa tilassa humalaisten ihmisten -humalaisten suomalaisten!- kanssa olisi jollain tavalla hauska tapa viettää viikonloppu. Härregud. Saihan sitä hajuvettä ostaa Åhlensiltakin... ilman niitä ympärillä parveilevia, äänekkästi mölyviä miehiä, joiden verenkierto toimi vain vyön alla.

Isä huudatti taas Volvon torvea. Tällä kertaa monen sekunnin ajan.

”Hyvä on”, äiti sanoi nyökyttäen tomerasti päätään, kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että kaikki oli ja tulisi olemaan hyvin. ”Me lähdemme nyt. Muistakaa-”

”Hooooh... Muistetaan, muistetaan”, Charlotta huokaisi hieroen poskiaan. ”Sä oot kertonut kaiken sata kertaa.”

”Ei kun tuhat kertaa”, Johan sanoi.

”Ei kun miljoona”, Rasmus sanoi.

Äiti kurtisti kulmiaan ja nosti etusormensa pystyyn, mutta torvi törähti jälleen katkaisten saarnan ennen kuin se ehti edes alkaa. Hän avasi ulko-oven ja astui kynnyksen yli. ”Hei nyt, kullat. Olkaa kiltisti.”

2.

Rasmus taputti sormellaan läppärin näyttöruutua. ”Ne on tollaiset”, hän sanoi.

Johan siristi silmiään ja kyyristyi eteenpäin, kunnes hänen nenänpäänsä oli vain senttien päässä ruudusta ja ruudulla olevasta kuvasta, joka oli ällöttävä ja silti kiistatta erittäin mielenkiintoinen.

”Et sä sitä voi tietää”, hän sanoi.

”Voinpas. Tissit on tollaiset.”

Johan katsoi kuvaa uudestaan. Hiekkarannalla keikistelevä nainen oli vaaleahiuksinen ja ruskettunut. Nainen oli nostanut kätensä pään taakse takaraivolle samoin kuin telkkarisarjojen roistotkin nostivat, kun poliisit pidättivät heidät. Roistoista poiketen nainen kuitenkin hymyili... ja niin ikään roistoista poiketen hänellä oli päällään vain bikinien alaosa. Kuvan alareunassa, melkein sokerin värisen hiekan päällä, luki koristeisin kirjaimin 'Victoria Silvstedt'. Johanilla ei ollut minkään sortin aavistusta, kuka tämä Victoria oli, mutta sen hän olisi mieluusti halunnut tietää.

”Noo... ehkä”, hän mutisi suoristaen selkänsä. ”Mutta en mä oikein usko silti...”

”Ei siinä oo mitään uskomista”, Rasmus kivahti. ”Charlotta on tyttö ja tyttö on sama kuin nainen ja kaikilla naisilla on-” Hän koputti pikselirintoja etusormillaan. ”-tissit.”

Johan peruutti sängylle ja istuutui. Se oli kerrossänky ja sen alaosa oli hänen, koska pikkuveljet saivat aina alaosan, kun kerrossänkyjen paikkajako suoritettiin.

Ei hän mikään typerys ollut. Kyllä hän tiesi, ettei Charlotta ollut kaikista paikoista kuin pojat. Ettei siskolla ollut pippeliä ja ettei tämä sen vuoksi voinut kesämökillä pissata vasten puunrunkoa tai liiterin sivuseinää. Mutta totta puhuen hän ei ollut koskaan miettinyt näitä asioita erityisen tarkasti. Äidillä oli luonnollisesti tissit, koska äiti oli imettänyt häntä ja Rasmusta. Luultavasti Charlottaakin, mutta että Charlotta itse voisi myös imettää vauvaa... Se ajatus sai hänen päänsä pyörälle ja teki jalat huteriksi.

Rasmus sulki läppärin ja kipitti ovensuuhun, kurkisti eteiseen ja lukitsi sitten oven. ”Usko pois vaan, että sillä on tissit. Ja mä ainakin aion tutkia niitä. Jos sä oot mammanpoika, niin sittenpähän oot”, hän sanoi.

Johan nyppi kynsiään. Mammanpoika hän ei ollut, ei millään, mutta tämä koko juttu oli niin hullu, ettei sitä millään saattanut käsittää. Rasmus oli illalla kertonut suunnitelmastaan, ja vaikka se kieltämättä olikin kiehtova, se oli myös vaarallinen ja uhkarohkea. Ja mikä pahinta, se saisi äidin ja isän raivon valtaan. Ehkä jopa sellaisen raivon, jonka seurauksena heiltä molemmilta jäisi viikkorahojen lisäksi saamatta joululahjatkin. Pleikkari nelonen toisin sanoen. He saisivat sanoa 'Hej då' Call Of Dutylle ja Fifalle ja kaikille niille muille ihanaa ihanammille peleille, joita he olivat odottaneet vesi kielellä koko syksyn.

Hän vilkaisi lipastoa, jonka alimpaan vetolaatikkoon Rasmus oli kätkenyt autotallista keräämänsä välineet, ja sanoi: ”Vaikka me onnistuttaisiin, niin sitten kun iskä ja äiti tulee kotiin, Charlotta kertoo niille ja meidän käy huonosti.”

”Paitsi että se ei kerro.”

Johan tuijotti veljeään. Oliko tämä tyhmä vai tosi tyhmä? ”Kertoopas. Satavarmana kertoo! Se kertoi siitäkin, kun mä katsoin Emilin kanssa aikuisille tehdyn kauhuelokuvan ja sen kun söin ne kaikki vanukkaat ja-”

Oven toiselta puolen kuului portaiden narahduksia. Pojat katsoivat toisiaan, kumpikaan ei uskaltanut edes hengittää. Sitten tuli kolmen sekunnin hiljaisuus, joka päättyi Charlotan huoneen oven loksahdukseen. Siellä se meni tisseineen, varmaan imettämään vauvoja, Johan ajatteli ja huomasi ihonsa nousseen kananlihalle, vaikka talossa oli kaikkea muuta kuin kylmä.

Rasmus istui sängylle hänen viereensä ja kysyi: ”Montako kertaa Charlotta on näyttänyt sulle sen tissit?”

”Mit-äääh?” Eihän isoveljen jutuissa ollut enää päätä eikä häntää.

”Vastaa vaan.”

Siinä se oli: Maailman tyhmin kysymys. Tulkaa joku antamaan Rasmukselle mitali. ”Nolla kertaa”, hän sanoi pyöräyttäen silmiään samalla tavoin kuin pyöräytti niitä Emilin väittäessä Tuukka Raskin olevan parempi maalivahti kuin Henrik Ljundqvist.

”Ja montako kertaa se on puhunut sulle sen tisseistä?”

”Nolla kertaa. Miksi sä kysyt tollasia, vaikka varmana-”

”Minkä takia se ei oo näyttänyt sulle niitä eikä oo puhunut niistä koskaan? Tiedätkö tai osaatko arvata?”

Johan kurtisti kulmiaan. ”No siksi kun se... No kun...” Hänestä tuntui, että vastaus oli lähellä, että hän melkein tiesi sen. Samalla tavoin kuin hän melkein pystyi koskemaan siihen autotallin oven päällä olevan koripallotelineen verkkoon, jos hän otti kunnolla vauhtia ja loikkasi oikein korkealle. Melkein ja melkein. Ähh.

”Siksi”, Rasmus sanoi odotettuaan aikansa, ”että se on niistä nolo ja se ujostelee niitä.”

Hän ei sanonut mitään. Asia oli ärsyttävän kimurantti.

”Silloin kun sä pissasit housuihin pesisleirillä, et kertonut iskälle etkä äidille siitä mitään, kun tultiin kotiin.”

Nyt pieni oivalluksen siemen oli orastamassa. Johan ei ollut ollenkaan iloinen, että Rasmus oli nostanut sen edelliskesäisen pissajutun esiin (se oli johtunut pelkästään siitä mehusta, jota hän oli juonut liikaa, koska teltassa oli ollut niin tukahduttavan kuuma) mutta hän painoi asian villaisella ja keskittyi kuuntelemaan.

”Sä et kertonut, koska se oli noloa. Sen takia Charlottakaan ei kerro. Vai luuletko oikeasti, että se haluaa puhua iskän kuullen tisseistä?” Rasmus hieroi leukaansa. ”Oikeestaan juttu on niin, että mitä nolompia asioita me tehdään, sitä varmemmin se pitää suunsa supussa.”

Johan tuumasi asiaa. Ja asia taisi olla juuri niin. Jos hän olisi ollut silloin siinä teltassa yksin, eikä kolmen muun pojan seurassa, asia olisi ollut vain vähän nolo. Mutta jos teltassa olisikin ollut hänen lisäkseen kymmenen tyttöä, se olisi ollut miljardi miljoonaa kertaa nolompi. Vitsit. Isoveli oli nero... vaikkakaan sellaista asiaa hän ei tälle ikimaailmassa tunnustaisi.

Vasta hyvän aikaa myöhemmin, kun he istuivat keittiön pöydän ääressä syömässä äidin tekemää ja Charlotan lämmittämää lasagnea, hän alkoi toden teolla miettiä, mitä ne Rasmuksen mainitsemat nolot asiat varsinaisesti olivat.

3.

Salattujen Elämien jälkeen Rasmus oli näyttänyt, miten merimiessolmu tehtiin. Sen jälkeen hän oli yrittänyt sitä itse ja onnistunut kolmannella yrittämällä. Ja kun hän oli tehnyt sen puolenkymmentä kertaa, se oli osoittautunut lapsellisen helpoksi. Siinä yhteydessä hänen loputkin epäilyksensä olivat haihtuneet ja hän oli äkkiä tuntenut olevansa malttamaton ja tohkeissaan. Yöllä -siis jo ennen seuraavaa koulupäivää!- hän olisi nähnyt tissit. Nähnyt aivan oikeasti, eikä pelkästään internetin kuvissa.

Ja maatessaan nyt sängyllään Spiderman-tyyny päänsä alla ja katse seinäkellon viisareissa hän unelmoi maanantaiaamusta, luokan pojista ympärillään tiiviinä rinkinä keskellä koulun pihaa. Hän näki mielessään niiden ihailevat katseet ja loksahtaneet leuat, kun hän kertoisi, mitä hän ja Rasmus olivat tehneet ja nähneet. Hehhehhee. Hänelle esitettäisiin kysymyksiä ja hän vastaisi niihin... ei hatusta, vaan omakohtaisesta tiedosta. Ehkä jopa jotkut ylempien luokkien pojat tulisivat paikalle ja ehkä ne taputtaisivat häntä olalle ja sanoisivat häntä kovaksi jätkäksi. Sepä vasta olisikin jotain.

Yläsänky narahti ja Rasmuksen kantapäät tulivat reunan ylitse näkyviin.

”Nukutko sä?”

Johan pudisti päätään, tajusi ettei veli nähnyt sitä ja sanoi sitten: ”En.”

”Ota pussi lipastosta.”

”Me- mennäänkö nyt, vai?”

”Joo.”

Hän katsoi kelloa huoneen oven päällä. Tasan keskiyö. Se oli hyvin outoa. Äiti oli antanut heidän valvoa keskiyöhön uudenvuodenaattona, mutta aivan eri syystä tietenkin. Äidin ääni, aina yhtä jämäkkä ja järkevä, sanoi hänen päässään: Jassoo. Olkoon nyt tämän kerran. Saatte valvoa, jotta näette ilotulituksen ja Charlotan tissit.

Hänen oli pakko purra hammasta, jottei purskahtanut nauruun.

Hän sipsutti päkiöillään lipastolle, veti laatikon auki ja nappasi muovipussin sormiinsa. Rasmus oli sillä välin tiputtautunut yläsängyltä lattialle ja ehtinyt ovelle ja avannut sen. Veli työnsi päänsä käytävän puolelle, katsoi vasempaan ja oikeaan ja vielä kerran vasempaan, kuin olisi ollut aikeissa ylittää suojatien. Sitten hän veti päänsä takaisin ja kuiskasi: ”Okei. Reitti on selvä.”

He kulkivat peräkanaa käytävään ja sen poikki yläkerran aulaan, jota valaisi vain parvekkeen ikkunasta hohtava kuunvalo. Täysikuu, Johan ajatteli. Ihmissusien ruoka-aika. Onkohan isosiskojen tissit niiden herkkua?

Charlotan huoneen ovi oli kiinni, eikä sen alta paistanut sinertävää valoa, kuten niin usein iltaisin paistoi -ainakin siihen saakka, kunnes äiti tai isä havaitsi asian ja teki sille pikaisen lopun. Rasmus pudottautui silti polvilleen, painoi poskensa vasten parkettia ja varmisti asian.

”Mitäs sitten, jos se onkin hereillä?” Johan kuiskasi, kun veli oli kömpinyt takaisin seisaalleen.

”Se huutaa meille ja me mennään takaisin.”

”Ja... ja unohdetaan koko juttu?”

”Jep.”

”Toivotaan, että se ei oo hereillä.”

”Niin me toivotaan.”

Rasmus nappasi häneltä muovipussin ja onki sen pohjalta narunpätkiä, ojensi hänelle niistä kaksi ja otti itselleen saman määrän. Rasmus otti lisäksi itselleen hopeanvärisen teippirullan, jonka hän työnsi pyjamansa vyötärönauhan alle. Ihan kuin cowboy pistoolinsa, Johan ajatteli.

Rasmus kokeili ovenkahvaa. Se painui kiltisti alas ja lukon kieli liukui pois lovestaan. Hän asetti olkansa ovea vasten ja työnsi sitä hitaasti. Saranat eivät päästäneet ääntäkään. ”Reitti selvä”, hän kuiskasi. ”Älä jänistä, taikka mä vannon, että...”

Johan pudisti päätään. ”En.”

Sälekaihdin oli kiinni ja huone melkein pimeä, mutta Johan erotti kaiken, mikä oli tarpeen erottaa: kirjoituspöydän ikkunan alla, matalan lipaston ja taulutelkkarin. Nojatuolin nurkassa ja sekaisen vaatekeon sen päällä. Kolme jyhkeää vaatekaappia ja sängyn. Ilmassa leijui heikko hajuveden tuoksu. Hän hiipi Rasmuksen kannoilla peremmälle, pysähtyi, risti kädet rinnan päälle, siristi silmiään ja erotti peiton alta pilkottavat ruskeat hiukset.

Rasmus tarttui häntä olkavarresta, osoitti sängyn jalkopään tolppia ja kuiskasi: ”Nilkat kiinni noihin. Ok?”

”Ok.”

”Osaatko varmana tehdä sen solmun?”

”Joo.”

”Parempi olisi.”

Rasmus hellitti otteensa, käveli varpaisillaan sängyn yläpäätyyn ja asetti narunpätkät tyynylle vain senttien päähän siskon kasvoista. Johan meni ohjeistuksen mukaisesti jalkopäähän. Toinen Charlotan jalkateristä pilkotti peiton alta. Hän päätti hoitaa sen ensin.

Rasmus kohotti kätensä ylös pidellen kolmea sormea pystyssä. Lähtölaskenta. Johan tunsi sydämensä hakkaavan. Ei kai hän vain pyörtyisi? Jalat tuntuivat veltoilta ja voimattomilta, sellaisilta joilta ne tuntuivat, kun hän joutui pitämään koulussa esitelmän tai kun hän istui hammaslääkärin odotushuoneessa. Tämä saattoi olla virhe, ihan kaamea virhe.

Ensimmäinen sormi taittui alas, toinenkin. Ja kolmas.

Rasmus liikkui kuin pikakelauksella. Peitto sivuun, naru Charlotan vasemman ranteen ympäri ja solmulla kiinni. Yksi sekunti. Nykäisyllä käsivarsi suoraksi ja narun toinen pää sängyntolppaan. Kaksi sekuntia. Vilkaisu Johanin suuntaan ja tiukka sähähdys hampaiden välistä: ”Herätys, tomppeli. Ala toimia.”

Charlotan suusta tuli vaimea mutta selvästi kuuluva ynähdys. ”Mhmhh.”

Se sai Johanin toimimaan. Hän pujotti narun nilkkaan ja solmi sen, veti jalkaa varovaisesti lähemmäs tolppaa. Charlotta ynähti uudelleen, tällä kertaa kovempaa. Hän ei uskaltanut katsoa, mutta oli silti varma -varmempi kuin kukaan koskaan mistään- että sisko oli täysin hereillä ja valmistautumassa hyökkäämään hänen kimppuunsa. Kuin nälkäinen ihmissusi. Charlotta löisi ja repisi ja potkisi häntä. Sen jälkeen Rasmus saisi saman käsittelyn. Huomenna, kun äiti ja isä palaisivat, Charlotta olisi heitä vastassa jo portilla kertoakseen tarkasti ja seikkaperäisesti sen, mitä hänen mielisairaat veljensä olivat yrittäneet tehdä.

Ja mitä sen jälkeen seuraisikaan... oih ja voih. Sitä hän ei uskaltanut edes ajatella.

Ensimmäinen jalka oli joka tapauksessa hoidettu. Hän työnsi kätensä peiton alle ja tarrasi lujasti vapaaseen nilkkaan, kiskoi sen esiin ja kiersi narun sen ympärille.

”He-iii!” Charlotan kimeä ääni leikkasi ilmaa kuin veitsi. ”Apmpphhh...”

Ääni katkesi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Rasmus oli tehnyt sille jotakin. Johan horjahti eteenpäin ja sitten voimalla taakse, kun Charlotan vapaa jalka potkaisi häntä leukaperiin.

”Aihhh!” Hän kauhoi ilmaa hakien tasapainoa, mutta epäonnistui ja tömähti lattialle luiseva takapuoli edellä. ”Au. Au-au-auuu!”

”Hitto sun kanssa”, Rasmus huusi.

Hän ei sanonut mitään. Suuhun kirposi inha ruosteen maku. Tyhmän siskon tyhmä jalka oli osunut kunnolla, ja hän sipaisi huultaan kädenselällä. Kyllä vain, verta siitä tuli. Hän oli ollut idiootti suostuessaan tähän isoveljen keksimään järjettömyyteen.

Rasmus astui hänen ylitseen, tarrasi kiinni Charlotan villisti potkivaan jalkaan, painoi sen voimalla vasten patjaa ja solmi sen kiinni. Sen jälkeen hän perääntyi kauemmas sängystä, joka narisi ja kitisi Charlotan rimpuilun tahdissa, ja jäi seisomaan paikalleen.

Johan kömpi ylös ja mulkaisi Charlottaa vihaisesti. Äiti ja isä eivät hyväksyneet väkivaltaa missään muodossa, mutta tässä sitä oltiin: huuli veressä ja kipeänä. Aamulla se olisi lisäksi turvonnut. Jos suunnitelma menisi pieleen ja Charlotta juoruaisi heistä, ainakin hänellä itselläänkin olisi jotain juoruttavaa. Ehkä myös Charlotta jäisi ilman viikkorahaa ja joululahjoja. Se olisi laiha lohtu mutta lohtu kuitenkin.

Hän venytti pyjaman hihaa ja asetti sen vasten huultaan. Se kirveli inhottavasti mutta silti siedettävästi. Sitten hän katsoi sängyssä rimpuilevaa siskoaan tarkemmin.

Charlotta näytti isolta x-kirjaimelta maatessaan selällään, kädet ja jalat suorina ja levitettyinä. Vaaleanpunainen peitto oli isona myttynä hänen päällään ylettyen kaulalta reisille. Suun päällä oli pitkä suikale sitä hopeanväristä teippiä, jonka tarkoitusta Johan ei aiemmin ollut ymmärtänyt, eikä myöskään ollut kehdannut kysyä. Nyt hän ymmärsi ja oli sen myötä yhä varmempi siitä, että Rasmus oli aivan oikeasti nero.

4.

”Mitä nyt tehdään?” Johan kysyi. Hän oli mennyt istumaan Charlotan kirjoituspöydän ääreen ja katseli Rasmusta hermostuneena, tunnustellen yhtä mittaa kipua sykkivää alahuultaan.

”Se, mitä me tultiin tekemään.”

Rasmus käveli sängyn jalkopäähän, ojentautui eteenpäin ja veti peiton lattialle yhdellä voimakkaalla kiskaisulla.

Johan katsoi Charlottaa, jonka pyjaman yläosa kohosi ja laski vatsan kohdalta nopeassa rytmissä. Siskon silmät näyttivät hämärässä mustilta ja märiltä kiviltä, ja ne liikkuivat levottomasti hänen ja Rasmuksen välillä. Charlotta vinkui, mutta teippi suun päällä vaimensi sen tehokkaasti. Johan arveli, ettei ääntely mahdollisesti kuulunut edes alakertaan asti. Ehkä äiti ja isä voisivat olla juuri nyt omassa sängyssään ja pysyä silti autuaan tietämättöminä siitä, mitä suoraan heidän makuuhuoneensa yläpuolella oli meneillään.

Rasmus nousi sängylle ja asettui polvilleen Charlotan levitettyjen reisien väliin. Johan huomasi Charlotan käsien puristuneen nyrkkeihin ja pelko kouraisi häntä vatsanpohjasta. Olivatko narut riittävän vahvaa tekoa? Vahvemmat kuin isosisko, jonka kanssa käydyt painimatsit olivat järjestään päättyneet hänen tappioonsa? Lisäksi piti muistaa, että edellisestä ottelusta oli aikaa -Charlotta oli nyt paljon suurempi ja vahvempi. Charlotta oli sentään tätä nykyä lapsenvahti eikä vahdittava.

Hän nielaisi ja nosti leukaansa. Pelkoa ei ollut juuri nyt sopivaa näyttää. Rasmus oli avannut Charlotan pyjaman ylimmän napin ja avasi nyt toista, mutta siskon hillitön rimpuilu hidasti hommaa.

Lopulta Rasmus kuitenkin onnistui. Hän levitti paidan liepeitä toiveikkaan näköisenä, mutta sai huomata, että kolmas ja ehkä vielä neljäskin nappi oli avattava, ennen kuin ne, joista tässä koko sirkuksessa oli kyse, olisivat näkyvillä. Charlotta mourusi kuin villikissa, jyskytti tyynyä takaraivoillaan. Tömps. Tömps. Tömps.

”Lopeta jo, senkin tyhmä” Rasmus kivahti. ”Mä... pot-potkasen sua pimppalooraan, jos et lakkaa pullikoimasta.”

Charlotta vastasi pitkällä ja raivokkaalla mylvinnällä, joka olisi takuulla herättänyt äidin ja isän, jos nämä olisivat olleet kotosalla. Tai edes kymmenen kilometrin säteellä. Ääni nostatti Johanin niskavillat pystyyn.

Seuraavaksi kuului vaimea lässähdys. Näkemättäkin Johan olisi arvannut, mistä moinen ääni oli syntynyt. Rasmus oli toteuttanut uhkauksensa.

”Oletkos aloillasi?” Rasmus puhisi pidellen polveaan ilmassa Charlotan haarojen yllä. ”Vai tahdotko mukamas toisen niitin pimppalooraan?”

Charlotta jatkoi ääntelyään, mutta sen nuotti oli potkun myötä muuttunut raivokkaasta surkeaksi. Hänen kätensä olivat edelleen nyrkeissä, mutta nyrkit lepäsivät vasten tyynyjä.

Rasmus kakaisi kurkkuaan, laski polven alas ja sanoi: ”Hyvä.” Sitten hän avasi kolmannen ja neljännen napin. Vielä viidennenkin, joka oli niistä viimeinen.

Johan nousi tuolista samaan aikaan, kun Rasmus levitti yöpaidan liepeet auki ja sanoi: ”Tissit noi näyttää olevan, vai mitä?”

”Ooon... On ne.”

Johan tuli lähemmäs, aivan sängyn viereen, mutta piti katseensa visusti pois Charlotan kasvoista. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut katsoa niitä, hän ei tohtinut edes kuvitella, millainen ilme niillä juuri nyt oli. Tissit oli tehty vauvojen imettämistä varten, eikä niiden katsomisen pitäisi siksi olla mikään iso juttu. Mutta olipa vain siltikin. Se oli yhtä aikaa järjetöntä ja järkevää.

Rasmus hipaisi toista rintaa sormellaan.

Se sai Charlotan sekoamaan. Todella sekoamaan. Hänen päänsä nousi ylös, kaulan jänteet pullistuivat korvanipukoiden alla, syvältä hänen kurkustaan tuli vertahyytävä parkaisu.

”Älä taas alota”, Rasmus komensi, mutta komento ei mennyt perille. Ei alkuunkaan. Charlotta taivutti selkänsä jyrkälle mutkalle, huusi ja ulvoi kuin mielipuoli.

Kuin ihmissusi, Johan ajatteli pikaisesti.

Rasmus katsoi häntä ja Charlottaa ja taas häntä näyttäen kovin mietteliäältä. Äkkiä veli sanoi: ”Ota toi.”

”Mikä?” Johan kysyi ja yllättyi siitä, miten värisevä hänen äänensä oli.

”Peitto. Ota se ja laita se ton mölytorven päälle.”

”Mut- mutta sillon me ei nähdä sen tis-”

”Naaman päälle”, Rasmus ärähti. ”Tissit jätetään esiin.”

Hän teki työtä käskettyä. Poimi peiton syliinsä ja tiputti sen myttynä Charlotan kasvoille. Se ei poistanut melua, mutta vaimensi sitä sentään jonkin verran. Mutta mikä parasta, se helpotti välittömästi hänen oloaan ja sai pelon poistumaan takavasemmalle kuin taikaiskusta. Nyt sängyllä ei ollutkaan enää tuttuja kasvoja, vaan tissit. Nyt heillä oli työrauha.

Charlotan tissit olivat selvästi pienemmät kuin tietokoneen ruudulla keikistelleellä Victorialla, mutta se ei ollut laisinkaan huono asia. Charlotalla oli hienot tissit, se Johanin oli pakko mielessään myöntää, vaikka isosiskon ulkonäön pilkkaaminen olikin aina ollut enemmän hänen heiniään. Kyllä vain, oikein hienot tissit. Hän istuutui patjan reunalle ja katseli niitä. Alahuulen jomottava kipu oli vaipunut unohduksiin. Koko maailma oli juuri nyt yhtä kuin kaksi pientä ja uhmakkaan oloisesti ylöspäin sojottavaa tissiä.

”Mitä sanot?” Rasmus kysyi.

”Mmhäh?”

”Että mitä mieltä oot?”

Hän harkitsi vastaustaan hyvän tovin. Veljille ja siskoille ei sopinut aina sanoa ihan rehellisesti, mitä heistä ajatteli. Kuten sitä, jos sattui pitämään jotakuta nerona tai jos piti jonkun tissejä kauniina. Toisaalta rehellisyys maan peri, kuten isä tapasi sanoa.

Lopulta hän väänsi suunsa vinoon hymyyn ja sanoi: ”Nojaa. Aikamoiset törröttimet on. Pienemmät kuin Victorialla”

Rasmus nauroi ja sulki kätensä vasemman rinnan ympärille. ”Hahaha! Niin ne tosiaan on.”

Johanin suu loksahti auki. Hän katsoi, miten Rasmus ensin puristi rintaa ja miten hän sen jälkeen avasi kätensä ja asetti sen levynä rinnan päälle alkean pyörittää sitä ympäri.

”Tällä lailla tissille kuuluu tehdä”, Rasmus selitti, kuin vastaten kysymykseen, jota kukaan ei ollut esittänyt. ”Jos tyttöä osaa pussata ja osaa leipoa sen tissejä oikein, saa tytön rakastumaan itseensä.”

Johan ei keksinyt moiseen väittämään mitään järkevää vastausta. Niinpä hän sulki suunsa. Eikä vastauksella kai ollut suuremmin väliä, sillä Rasmus jatkoi leipomistaan ja Charlotta lohdutonta poruaan.

”Toi toinen on vapaana, ellet älynnyt”, Rasmus sanoi puolen minuutin kuluttua. Tai kokonaisen minuutin. Oli aivan mahdoton sanoa.

”Ai mitä?”

”Että toinen tissi on vapaana.”

Johan nyppi kynsiään. ”Mitä mä teen sille?”

”Hiero sitä taikka rutista... Eipäs kun mä tiedän.” Rasmus lopetti leipomisen, kämmen jäi lepäämään kuppina rinnan päälle. Hänen kasvoilleen syttyi korvasta korvaan yltävä virne. ”Ime sitä.”

Johan nyrpisti nenäänsä. ”En. Hyi.”

”Ei mitään hyi. Oot sä ennenkin imenyt tissiä.”

”Älä yritä, en tasan-” Hetkinen. Rasmus oli oikeassa. Tietenkin hän oli imenyt tissiä. Äidin tissiä.

Rasmus puristi Charlotan nännin sormiensa väliin ja venytti sitä kohti kattoa, kunnes koko rinta näytti Johanin mielestä jäätelötuutin vohvelilta. Tai sellaiselta muovitötteröltä, joita koulun liikuntatunneilla joskus käytettiin maalitolppina. Charlotan tissi tosin oli valkoinen eikä punainen. ”Tämä nipukka on se, jota kuuluu imeä”, Rasmus sanoi painokkaasti. ”Sen takia se on olemassa. Sen takia kaikilla nisäkkäillä on tämmöiset. Siitä on puhuttu bilsassa.”

”Niin, mutta...”

Rasmus vapautti venyneen rinnan ja hankasi leukaansa näyttäen taas hyvin mietteliäältä. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Tehdään sopimus. Käykö?”

”Ai millainen sopimus?” Isoveljen tarjoamat sopimukset kuulostivat usein hyviltä, mutta osoittautuivat jälkikäteen joksikin aivan muuksi.

”Sä imet sen tissiä ja...” Rasmus ojensi etusormensa ja kuljetti sen Charlotan nykivän vatsan poikki kohtaan, jossa siskon pyjamahousujen vyötärönauha kulki. ”Mä imen tuolta alempaa.”

”Häääh?” Johan sanoi, koska ei kertakaikkiaan muuta saattanut moiseen juttuun sanoa.

”Onko meillä sopimus?”

Oliko isoveli sittenkään mikään nero? Ei siltä vaikuttanut, ei toden totta. Kuopuksen roolissaan Johan pääsi harvoin pätemään tiedoillaan, mutta nyt sellainen hetki oli tullut. Niin hän ainakin oletti, mutta siitä oli ensin saatava tuhatprosenttinen varmuus. ”Tarkotatko sä sen massua? Että... imet massua?”

Rasmus pudisti päätään ja hymyili, vaikkei tilanteessa hänen mielestään ollut minkäänmoista hymyn aihetta. Hulluus oli vakava juttu, sen vuoksi passitettiin mielisairaalaan valkoisessa takissa.

”Tarkoitan pimppiä”, Rasmus sanoi ja sai Charlotan mekastuksen yltymään entisestään, mikä itsessään tuntui mahdottomalta. Teipin ja peiton läpikin isosisko ulvoi kuin paloauto. ”Pimpsaa... Pimppalooraa... Kai tiedät, mikä se on?”

”Tiedän! Mutta vähäsen tuntuu, että sä et tiedä-”

”Tiedän paremmin kuin sä.”

Johan pudisteli päätään. Isoveli oli hullu eikä nero. Hullujen kanssa ei kannattanut väitellä, isä oli joskus sanonut. Silti hän päätti yrittää. ”Tiedätkö sattumoisin yhtään, mistä pissa tulee? Siis tyttöjen pissa.”

Vastaus tuli kuin tykin suusta: ”Pimpistä.” Rasmuksen silmät kiiluivat. Ne olivat siniset, kuten hänelläkin, mutta nyt joku keskiyön taika oli muuttanut ne mustiksi. Rasmus koukisti etusormeaan ja rapsutti sen kärjellä Charlotan vatsaa navan alta. ”Mistä muualtakaan se tulisi?”

Johan ei osannut sanoa enää mitään.

Rasmus sen sijaan osasi. Osasi paljonkin. ”Kun Charlotta menee veskiin, se laskee ensin päällihousut ja sen jälkeen pikkuhousut. Oikein alas asti, eikä sillä lailla kuin pojat, että pippeli kurkistaa näkyviin.” Hän pudisti tomerasti päätään. ”Ei... Charlotta laskee housut tosi alas, että sen pylly ja pimpsa näkyy kokonaan. Sen jälkeen se menee istumaan vessanpytylle ja pissaa pimpistä. Lori, lori, lori. Niin se pissaa ja niin pissaa kaikki likat. Pylly kokonaan paljaana. Ja pimpsa.”

Johan oli pyörällä päästään. Tai 'Sekaisin kuin suomalainen', kuten Mårten-setä tapasi sanoa. Hän raapi poskeaan yrittäen vimmatusti päästä perille tästä hommasta. Ei siitä tullut mitään. Oli pakko esittää kysymys, jonka jokainen tervejärkinen moisessa tilanteessa olisi esittänyt. ”Miten sä mukamas ilkeäisit imeä sellaista paikkaa, mistä tulee pissaa?”

”Se on mun murhe, eikä sun... Niin että onko meillä sopimus, vai ei?”

Hän katsoi Charlotan reisien välissä olevaa veljeään, siirsi katseensa hetkeksi Charlotan rintoihin -törrötisseihin- ja lopuksi omiin varpaisiinsa. Noh. Olihan Rasmus kieltämättä oikeassa sanoessaan, ettei se ollut hänen murheensa. Mitäpä se häneltä oli pois, vaikka tomppeli veli menisi ja työntäisi suunsa ampiaispesään? ”Ookoo”, hän mutisi. ”Sopimus hyväksytty.”

Rasmus konttasi taaksepäin, kunnes hänen jalkansa sojottivat polvista alaspäin sängyn päädyn yli. Sitten hän asetti vasemman kämmenensä tukevasti patjalle heti Charlotan reiden viereen ja ojensi oikean kätensä kohti pyjamahousujen vyötäröä. ”Noh?” hän sanoi saatuaan kankaasta otteen. ”Älä sä siinä pällistele, vaan ala jo imeä.”

Johan empi yhä, mutta isoveljen tuima katse sai hänet liikkeelle. Hän polvistui ja risti kyynervarret sängyn reunalle, kurottautui eteenpäin ja nieleskeli, vaikka kurkku tuntui kuivalta ja karhealta kuin hiekkapaperi.

Nänni, jota hän aivan alussa oli luullut ruskeaksi, mutta joka olikin selvästi vaaleanpunainen, oli hermostuttavan lähellä. Ei enempää kuin kahdenkymmenen sentin päässä hänen nenästään. Mahtoiko se haista pahalta? Ei. Ei kai sentään... Toisin kuin joku toinen paikka isosiskossa. Se paikka vaikkapa, jota umpihullu Rasmus oli väittänyt imevänsä.

Äkkiä Johan lupasi itselleen, että jos veli todella tekisi sen, hän ei enää ikinä jakaisi tämän kanssa limupulloa, sillä jos jostain saisi tyttöbakteereja, niin pimpistä.

Hän siristi silmiään ja avasi suutaan. Charlotta peittomyttynsä alla parkui loputonta parkuaan. ”Älä pillitä”, Johan mutisi. ”Tissit on sitä varten, että niitä imetään. Sun se pitäisi tietää, kun sulla semmoset kerran on.” Ja sitten hän ahmaisi rinnan suuhunsa ja imaisi sitä niin kovaa kuin pystyi.

Se oli pehmeä, paljon pehmeämpi kuin hän oli odottanut. Pehmoinen pallero. Kuka olisi arvannut, että tissi tuntui aivan lämpimältä pullataikinalta? Siinä tiedossa olisikin luokkakavereille ihmeteltävää koko talveksi. Hän mutristi huulensa suureksi pyöreäksi tötteröksi ja imi lisää. Hetkinen. Maistuiko Charlotan pullea pikkutissi suolaiselta? Hän liikutti kieltään sivuttain. Ja visst. Maistui se ihan pikkuisen. Siinäkin oli kullankallis tiedonmuru koulussa jaettavaksi.

Hän ojensi toisen kätensä ja asetti sen Charlotan itkusta nytkähtelevälle vatsalle, liu'utti sitä ylemmäs, kunnes löysi toisen rinnan, ja puristi sitten sen kärjessä nöpöttävän nännin kynsiensä väliin. Hupsistaheijaa, törötisuli jäi kiikkiin.

Hän sulki hetkeksi silmänsä ja kuvitteli kätensä ison petokalan kidaksi. Isosiskon tissi oli uinut vaarallisiin vesiin, suoraan nälkäisen pedon suihin. Pedon, jolle pehmoinen tissi oli verraton makupala. Hän avasi sormiaan ja haukkasi koko rinnan otteeseensa. Namskis. Tissiä koko mahan täydeltä.

Pian hänen kitalakensa oli käynyt kipeäksi, aivan kuin se kävi aina hänen imeskellessään Turkinpippureita, ja hänen oli pakko nostaa päätään ja vetää henkeä. Silmissä tuikki pieniä tähtiä, otsa oli hikinen. Hän käänsi päätään ja säpsähti nähdessään Rasmuksen päälaen. Nimenomaan pelkän päälaen, ruskean hiuskierteen, josta ei voinut erehtyä. Äiti sanoi usein, ettei niin vahvaa hiusgeeliä ollut olemassakaan, jolla tuon pörrön olisi saanut asettumaan aloilleen.

Johan kurtisti näkymälle otsaansa. Hän oli hetken aikaa ollut niin uppoutunut omaan osaansa sopimuksesta, ettei ollut edes muistanut, mitä isoveljen osuus siitä tarkoitti. Hän vilkaisi nopeasti rintaa, jota oli imenyt, ja huomasi ilokseen, että kuolakuorrutusta lukuunottamatta se näytti olevan kunnossa.

”Ootko-”, hän aloitti siirrettyään katseensa takaisin Rasmukseen.

”Oomh mihäh?”

”M-Mitä?”

Rasmuksen niska taipui takakenoon ja kasvot nousivat ylös ja esille. Leuan alla erottui jotakin tummaa ja-

Pimppikarvat. Charlotalla kasvoi pimppikarvoja.

”Että oonko mitä?”

Johan tuijotti ruskeita, hennon oloisia karvoja suu ammollaan. Ei hän olisi ikimaailmassa arvannut. Äideillä oli niitä ja muilla naisilla. Mutta että siskollakin... Tämän yön tapahtumien ja havaintojen kertomiseen menisi välitunti jos toinenkin. Lukuvuosi loppuisi kesken.

”Haloo”, Rasmus sanoi. ”Mikä sua vaivaa?”

”Ei mua vaivaa mikään, kiitti kysymästä.”

”Ai ei? Hyvä sitten.” Rasmus maiskutti suutaan, työnsi kielensä esiin huulten välistä ja nappasi sen kärjestä jotakin sormiinsa.

Sillä oli pimppikarva suussa. En ikinä juo samasta limupullosta enää. En ikinäikinäikinä..

”Imitkö sen tissiä?” Rasmus kysyi.

”Imin mä ja imin kunnolla, että turha valittaa.”

”En mä valittanutkaan.” Rasmus nuuhkaisi pikaisesti sormiaan, katsoi olkansa yli ovelle ja sanoi: ”Muistatko sä sen iskän kameran?”

Johan nyökytti. Tietysti hän muisti sen. Kesällä, kun he olivat olleet katsomassa Charlotan ratsastuskilpailua Uppsalassa, isä oli antanut hänen toimia kuvaajana ja jakanut jälkeenpäin vuolaasti kehuja hyvin tehdystä työstä. Se oli ollut heinäkuuta, kesälomaa parhaimmillaan.

Hän huomasi pohtivansa, josko ne toiset talleilla käyvät tytöt tiesivät, että Charlotalla oli karvainen pimppi.

”Se on jossain alakerrassa”, Rasmus sanoi. ”Iskän työhuoneessa tai siinä eteisen kaapissa.”

”Ai? Mitä siitä?”

”Mee hakemaan se. Mulla on idea.”

Johan empi. Hän ei viekäkään tiennyt, oliko Rasmus hullu vai nero. Charlotta oli heitä molempia vahvempi, mutta juuri tällä hetkellä isosisko oli köysissä kuin mikäkin roisto ja siksi avuton. Tällä hetkellä hänestä ei olisi vastusta edes pikkuvauvalle. Ei kai Rasmus vain tekisi sillä välin mitään...

”Mene!”

Komento tuli niin kovalla voimalla, että jalat lähtivät viemään häntä ulos huoneesta, ennen kuin hän edes tajusi niiden liikkuvan.

5.

Rasmus istui matolla jalat ristissä kuin intiaanipäällikkö. Lonkan vieressä lojui vanhan pleikkarin moneen kertaan kolhittu ohjain, reisillä taas isän digikamera. Hän paineli kameran nappuloita niska kyyryssä. Piip. Piip. Piip.

”Ääh... taasko sä katsot sen?” Johan kysyi vilkuillen vuoroin peliä ja vuoroin isoveljeä. Hän ei vieläkään täysin ymmärtänyt, miten mokoma pöhkö oli kyennyt laittamaan suunsa Charlotan pimppiin ja tekemään ne toiset jutut. Ne, jotka hän itse oli tallentanut.

”Yhen kerran vielä. Laita se peli paussille.”

Hän totteli ja oikoi selkäänsä. Rasmus oli katsonut videopätkän jo sata kertaa. Hän itse oli katsonut kerran ja se oli riittänyt.

Video lähti pyörimään. Hän muisti jokaisen äänen jo ulkoa: Ensin Charlotan tasapaksua valitusta. Sitten Rasmuksen ääni: ”Zoomaa tohon kohtaan. Tohon viivaan, joka erottuu sen karvojen alta.”

Hän muisti zoomanneensa. Ja miettineensä, oliko kyseisellä viivalla jokin oikea nimi, vai oliko se yksinkertaisesti pimppiviiva.

Samoin hän muisti, mitä seuraavaksi oli luvassa. Se sai vilunväreet kulkemaan pitkin hänen laihaa selkäänsä. Rasmuksen ääni, uhkaava jopa kameran pienestä kaiuttimesta kuultuna, sanoi: ”Pissaa, Charlotta.”

Muutama sekunti täydellistä hiljaisuutta. Napakka läpsähdys, kun Rasmuksen avokämmen osui Charlotan vatsalle. Kova, riipivä parkaisu. Uusi komennus: ”Kuulitko, mitä käskin? Pissaa.”

Johan tuijotti telkkarin ruutua ja mietti, mahtoiko kameran ääni kantaa yläkerran aulan poikki Charlotan huoneeseen, jonka ovi oli ollut koko päivän visusti kiinni. Hän toivoi hartaasti, ettei kantanut.

Hän toivoi, ettei isosisko tiennyt Rasmuksen katsovan hänen pissaamistaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Kamerasta kantautui taas läpsähdys. Kolmas heti toisen perään. Porua ja sängyn narinaa. Rasmuksen kireä ääni: ”Pissaa nyt jo, taikka et ikinä pääse irti.”

Pahin kohta oli tulossa, se oli jo aivan nurkan takana. Johan tunsi ihokarvojensa kohoavan pystyyn. Eläväinen muistikuva Rasmuksen sormesta, joka ojentui suoraksi ja sukelsi Charlotan pakaran alle, piirtyi hänen mieleensä, vaikka hän yritti sinnikkäästi torjua sen pois.

Nyt hän kuuli kameran kaiuttimesta oman äänensä, värisevän sellaisen. ”He-eii... Mitä sä oikeen teet?”

”Yhden jutun.”

Pari sekuntia äänettömyyttä, sitten kovin ja hirvein parkaisu, jonka Johan oli koskaan kuullut. Hän oli uskonut tottuvansa siihen, mutta ei sellaiseen voinut tottua. Ei millään. Peliohjain lipesi hänen hikoilevista sormistaan ja kopsahti matolle.

Kamerasta kuului Rasmuksen huohottava ääni: ”Tää sormi on sun pyllyreiässä siihen asti, kunnes pissaat.”

Johan irvisti muistaessaan, miten Charlotta oli rimpuillut. Miten sisko oli näyttänyt aivan joltain ansaan joutuneelta eläimeltä, vaikka olikin ollut ikiomassa huoneessaan ja ikiomalla sängyllään. Hän muisti senkin, miten Rasmus oli tarttunut siskon karvoitukseen ja ravistanut sitä, kuten isä oli joskus ravistanut Ebba-tädin huonotapaista villakoiraa, kun se oli monen kiellon jälkeenkin yrittänyt repiä isältä sukkaa jalasta.

”O-o-ooo! Nyt! Kuvaa sitä!” Kaiutin-Rasmus hihkui. ”Kuvaatko?! Se pissaa! Se pissaa!”

Johan oli kuvannut, vaikka nyt hänen oli myönnettävä itselleen, että moinen temppu hävetti häntä suuresti. Hän oli nähnyt, että pissa tuli tytöiltä kaaressa, kuten se tuli pojiltakin. Kuten häneltä ja kuten Rasmukselta. Mutta oliko se sellainen asia, joka poikien kuului tietää? Tai paremminkin asia, joka pojilla oli oikeus tietää? Ehkä ei ollut. Ehkä juuri sen vuoksi oli erikseen tyttöjen vessat ja poikien vessat. Ehkä tytöillä oli jonkinmoinen oikeus pimppeihinsä ja ehkä tytöt halusivat pitää jotkin pimppiasiat ominaan. Salaisuuksina.

Charlotan pimppisalaisuudet oli viime yönä paljastettu. Johan oli miettinyt sitä päivän mittaan monta kertaa. Joskus, ehkä kaksi vuotta sitten, hän oli lukenut Charlotan päiväkirjaa ja jäänyt siitä kiinni. Charlotta oli tönäissyt häntä, tukistanut hiuksista ja retuuttanut ulos huoneestaan. Ja kun hän oli aulassa kailottanut kurkku suorana päiväkirjaan pienen sydämen sisään kirjoitettua pojan nimeä, Charlotta oli menettänyt malttinsa aivan kokonaan ja antanut hänelle nyrkistä.

Silloin hän ei ollut ymmärtänyt, miksi hänen tekosensa oli ollut niin paha asia ja miksi hän oli viettänyt sen vuoksi kolme päivää kotiarestissa Charlotan jäätyä kokonaan ilman rangaistuksia, mutta nyt hän arveli ymmärtävänsä: Pojat, joista tykättiin, pidettiin salaisuuksina samoin kuin pissaaminen. Siksi päiväkirjoissa oli usein sellainen pieni lukko ja siksi tytöillä oli omat vessansa.

Hän oli kähveltänyt Charlotalta molemmat salaisuudet. Siitä oli pakko olla vähän pahoillaan.

Rasmus napautti kameran taittonäytön kiinni. Video oli päättynyt... taas kerran. Video, joka oli ladattu jo yöllä erilliselle muistitikulle, joka taasen oli piilotettu Charlotan ulottumattomiin. Video, jolla oli varmistettu isosiskon pitävän suunsa supussa.

Rasmus otti peliohjaimensa ja asetti kameran sen paikalle lonkkansa viereen. ”Okei”, hän sanoi hieroen käsiään yhteen. ”Millä joukkueella pelaat? Mä otan Tre Kronorin.”

”Öö-ööö... Vaikka Leijonat.”

”Hahah! Paska joukkue.”

Johan virnisti. ”Niin on. Mutta sua vastaan pelatessa täytyy katsos antaa vähäsen tasoitusta.” 

Carolina pinteessä

1.

Agentti Carolina sammutti ajovalot päästyään matalan mäen laelle ja pysäytti auton tienreunaan. Kemianlaitos -tai se, mitä siitä vielä oli jäljellä- näkyi edempänä loivan alamäen juurella. Etäisyyttä oli vain muutama sata metriä. Olisi viisaampaa jatkaa jalkaisin.

Hän peruutti auton penkalla kasvavien pensaiden taakse ja palasi tielle jalkaisin, otti yökiikarit vyöltään ja tutki laitoksen pihamaata. Lohkeillutta asfalttia ja pimeinä olevia valopylväitä. Ei liikettä, ei ajoneuvoja. Pihaa kiersi korkea verkkoaita, mutta tie johti portille, joka näytti olevan raollaan. Sisäänpääsy ei olisi ongelma. Hän lähti liikkeelle.

Päästyään portin läpi hän kaarsi oikeaan ja kyykistyi piiloon ruostuneen, pyörien päällä kulkevan roskalavan taakse. Hän tarkisti kellonajan. 02:18. Yötä ja sen suomaa pimeyttä oli jäljellä reilusti. Ei ollut aihetta turhaan hätäilyyn.

Hän katseli rakennusta, kolmikerroksisen talon korkuista tiilimörskää. Se oli nähnyt parempiakin päiviä. Julkisivun tiilet olivat monin kohdin halkeilleet. Siellä ja täällä kasvoi sammalta. Katonrajassa kulkeva ränniputki oli irronnut toisessa päädyssä liitoksistaan ja kulki nyt viistosti seinän poikki kuin liukumäki. Kaikki ikkunat olivat ensimmäisen kerroksen tasolla ja ne kaikki olivat rikki. Taaskaan sisäänpääsy ei olisi ongelma.

Alkuyö oli ollut leuto, mutta nyt kolea tuulenvire kutitti hänen käsivarsiaan nostaen niiden ihon kananlihalle. Kenttäagenttien uusi asu oli saanut runsaasti kehuja viraston johdolta, mutta Carolina ei ollut yhtynyt siihen kuoroon. Hänestä se oli vain tummanharmaa uimapuku t-paidan hihoilla ja lyhyillä, puoleen reiteen yltävillä lahkeilla. Toki materiaali oli joustavaa ja kevyttä, ja se mahdollisti nopean liikkumisen, mutta kylmää vastaan se oli kaikkea muuta paitsi tehokas.

Hän nousi seisomaan ja juoksi ääneti rakennuksen itäkulmaukseen, vilkaisi olkansa yli tulosuuntaan ja kiipesi sitten sisään särkyneestä ikkunasta.

Sisäpuolella oli toimisto. Hylätty ja likainen. Siellä täällä lojui ikivanhoja työpöytiä ja tuoleja. Osa kalustosta oli kaatunut, osa yhä pystyssä. Lattiaa peitti paksu ja samettimainen pölykerros. Vain sivuseinän massiivinen arkistokaappi näytti olevan edelleen alkiuperäisellä paikallaan.

Hän käveli huoneen poikki ovelle ja kokeili sen kahvaa. Kuului väsynyt narahdus, kun lukon kieli liukui pois lovestaan ensimmäisen kerran ties miten moneen vuoteen. Käytävä oven takana oli lähes säkkipimeä. Carolina poimi varustevyöltään peukalon kokoisen taskulampun ja sytytti sen ja naarasi lattiaa sen sinertävällä valokeilalla.

Oikealla sivustalla käytävä päättyi vain viiden metrin päässä sähkökaappiin. Vasemmalla se näytti jatkuvan ikuisuuksiin. Hän lähti liikkeelle pitäen valokeilan alhaalla, puolen metrin verran saappaidensa edellä.

Käytävää peitti toimiston tavoin sileä pölykerros. Ei jalanjälkiä. Ei merkkejä paikalle eksyneistä ihmisistä eikä eläimistä. Hän tuli risteykseen ja pysähtyi. Risteävä käytävä oli ensimmäistä leveämpi. Kaikki ovet sen toisella seinustalla olivat avoinna päästäen kelmeän kuunvalon sisään. Hän sammutti lamppunsa ja tiputti sen takaisin vyötaskuun.

Kysymys, jonka Carolina itselleen nyt esitti, oli se, olivatko ovet sattumaa vai oliko joku avannut ne tarkoituksella. Agenttiopistossa oli sanottu kerta jos toinenkin, ettei sattumaan saanut luottaa. Se oli hyvä ohje. Hän oli noudattanut sitä kuuliaisesti ja selvinnyt siksi ehjin nahoin monesta kiipelistä.

Risteävän käytävän seinässä riippui juuri ja juuri lukukelpoinen kyltti, jossa luki 'Tehdashalli'. Tekstin alapuolelle oli painettu suuntanuoli. Jos laitoksessa todella oli meneillään laittomuuksia, kuten nimettönä pysytellyt tiedonantaja oli kertonut, se paikka olisi viisainta tarkistaa ensin.

2.

Tullessaan halliin johtavan parioven luo Carolina haistoi ilmassa tuoreen tupakansavun. Hittolainen. Lähtiessään päämajasta hän oli ollut varma, että tiedossa olisi hukkareissu. Pitkä ja turha öinen ajelu keskelle ei mitään ja takaisin. Ylivoimaisesti suurin osa näistä nimettömistä vihjeistä osoittautui roskapuheeksi.

Mutta silloin tällöin ne johtivat johonkin, ja äkkiä Carolina oli varma, että tämänkertainen tapaus kuului juurikin tuohon vähemmistöön. Hän painoi olkansa oven toiseen puoliskoon ja työnsi sitä varovasti. Saranat eivät narisseet. Joku oli rasvannut ne ja tehnyt työnsä huolella.

Tehdashalli oli nimensä mukainen. Korkea suorakaiteen mallinen tila, jonka keskiosaa hallitsi kaksi riviä valtavia metallitankkeja, viiden tai kuuden metrin korkuisia, melkein painikehän levyisiä. Niiden yllä kulki teräsputkia ylös ja alas ja vaakatasossa korkealla katonrajassa. Tilan oikealla sivustalla oli työpisteitä, vankkoja ja askeettisia pöytiä ja ikäloppuja laitteita, joiden käyttötarkoituksia saattoi vain arvailla. Vasen sivusta näytti lähinnä kaatopaikalta. Ruostuneita tynnyreitä, puisia kuormalavoja ja pikkuroskaa kasattuna yhteen jättimäiseen muurahaiskekoon.

Kahden säiliörivin välissä seisoi mies selin häneen. Musta nahkatakki, moottoripyöräbootsit ja lyhyeksi kynitty tukka. Olemuksesta päätellen nuori, lähempänä kahta kuin kolmeakymmentä.

Carolina hiipi lähemmäs pitäen katseen miehen niskassa. Hän pääsi kymmenen metrin päähän. Sitten viiden.

”Huomenta”, hän sanoi, kun oli miltei kosketusetäisyydellä.

Mies säpsähti ja kääntyi ympäri. Arvaus oli osunut oikeaan; mies oli hyvin nuori. Pikemminkin poika vielä. Todennäköisesti kyllin vanha ostamaan olutta, muttei väkeviä.

”He-”, tämä ähkäisi ottaen horjuvan askeleen taaksepäin. ”He-hei... Tä-tä-täällä”

Nulikka yritti kutsua apuvoimia, mutta säikähdys ja sitä seurannut paniikki olivat salvanneet hänen keuhkonsa ja ääni tuli ulos katkonaisina pihauksina. Carolina tiesi lamaannuksen menevän ennemmin tai myöhemmin ohi ja toimi siksi nopeasti. Loikka eteenpäin ja potku vatsaan. Kun poika kyyristyi sen voimasta miltei kaksinkerroin, hän viimeisteli homman viikateiskulla niskaan. Nopeaa ja helppoa ja tehokasta.

Carolina tutki lattialle lyyhistyneen pojan taskut. Tupakka-aski ja sytkäri. Pari kolikkoa. Kännykkä ja nöyhtää. Kondomi, jonka parasta ennen päiväys oli umpeutunut. Sille hänen oli pakko hymyillä.

”Pitkäkestoista pimpsanpuutetta”, hän sanoi kytkettyään pojan ranteet ja nilkat kiinni nippusiteillä. ”Rassukka.”

Yksi konna oli pelistä poissa, mutta toinen ja kenties kolmaskin olivat yhä mukana. Carolina sulki silmänsä ja kuunteli. Jostain etäämpää kuului sihinää. Vaimeaa pulputusta. Asia alkoi olla selvä. Tässä purkutuomiota odottavassa rötiskössä toden totta valmistettiin amfetamiia.

Äkkiä pariovet, joista hän oli hetkeä aiemmin pujahtanut sisään, lennähtivät auki ja halliin marssi kaksi miestä. Molemmat lattialle tuupertunutta kaveriaan vanhempia. Etummainen heistä näki Carolinan ja pysähtyi niin äkisti, että takimmainen törmäsi hänen selkäänsä.

Carolina ei aikaillut. Jähmettyminen olisi ollut virhe pahimmasta päästä. Hän tuli miehiä kohti kylki edellä, nyrkit koholla. ”Teidän kaverinne lähti unten maille. Ehkä te apinat haluatte liittyä seuraan.”

Etummainen mies, iso viiksekäs korsto, murahti ja levitti suuret kouransa. Taaempi otti kaksi askelta sivuun ja kaksi eteen. He seisoivat nyt rinta rinnan kuin maailman säälittävin vastaanottokomitea.

Carolinan aivot toimivat nopeasti. Viiksimies oli vanhempi ja suurempi, siksi myös hitaampi. Hänen toverinsa oli jäntevä ja pitkä, mutta harteiltaan kapea. Luuviulu olisi järkevämpi poistaa pelistä ensin. Hitaan korston kanssa hän pärjäisi helpoimmin, kun häiriötekijät olisi ensin poistettu.

Potku nivusiin oli nopea ja tarkka. Pitkän harjoittelun myötä täydelliseksi hioutunut. Luuviulu parkaisi, lysähti polvilleen ja kellahti kylki edellä lattiaan. Carolina hymyili näylle. Kivekset olivat maalitauluista parhain, mutta jostain käsittämättömästä syystä miehet keskittyivät aina suojaamaan ensimmäiseksi kasvojaan. Napakka isku leukaan tai nenään oli tottakai kivulias sekin, muttei verrattavissa kulkusiin suunnatun potkun tuomattamaa tuskaa.

Viiksimiehen suu loksahti auki. ”Mikä saakelin ämmä sinä olet?” Hänen suuret kätensä siirtyivät jalkovälin peitoksi. Vaistonvarainen ja siksi odotettavissa ollut liike.

Carolina iski häntä leukaan. Sitten koukku vatsaan ja oikea suora nenänpäähän. Tömähdys ja kopsahdus. Viiksimies ähkäisi ja horjahti taaksepäin. Toinen käsi nousi nenän eteen suojaksi, toinen kauhoi ilmaa kuin tasapainoa hakien.

”En mikään ämmä, vaan agentti”, Carolina sanoi. ”Se, joka tuli panemaan stopin teidän kokkailuillenne.” Hän potkaisi viiksimiestä vatsaan. Kaikki ilma poistui tämän keuhkoista yhtenä pitkänä ähkäisynä. Silti mies pysyi edelleen jaloillaan uhmaten väistämätöntä. Ihailtavaa mutta myös niin säälittävää.

”Huuhhh”, mies sanoi hakien tasapainoa. ”Kirottu emakko... kun minä saan sinut nalkkiin, väännän tissejäsi kuin tiskirättejä ja survon...”

Carolina sanoi: ”Suu suppuun, läski.” Hän loikkasi ilmaan ja potkaisi miestä rintakehään. Osumakohta oli tällä kertaa riittävän korkealla, ja mies lensi kaaressa taaksepäin ja putosi tömähtäen lattiaan.

Luuviulu näytti olevan hiljakseen toipumassa. Hän oli onnistunut vääntäytymään nelinkontin. Carolina tönäisi hänet takaisin kyljelleen ja loikkasi kauemmas. Hän risti kädet rintojensa alle ja katseli parivaljakkoa hymyillen. ”Otetaan aikalisä, poitsut. Haluatteko vielä leikkiä, vai joko teille riittää?”

Ilmassa kuului sihahdus. Kuin joku olisi iskenyt naulan autonrenkaaseen. Ääntä seurasi nipistys Carolinan takareidessä, vain sentin puvun lahkeen alapuolella. Hän nytkähti ja käänsi päätään. Reidessä sojotti ohut neula, jonka tyvessä oli punaisia karvoja. Kolkko ääni roskakeon suunnasta sanoi: ”Me haluamme vielä leikkiä, pikkuneiti. Me suorastaan vaadimme sitä.”

3.

Neulamyrkky oli nopeasti vaikuttavaa. Kymmenessä sekunnissa Carolina tunsi motorististen kykyjensä herpaantuvan, kahdessakymmenessä hän oli polvillaan. Viiksimies oli päässyt jalkeille ja tuli laahaavin askelin hänen viereensä. Kiersi lapion kokoisen kouransa hänen kaulansa ympärille ja puristi. Carolina kyökkäsi. Näkökenttä oli muuttunut sumeaksi, häntä kuristavan miehen kasvot olivat enää pelkkää hiekanväristä usvaa.

”Päästä irti”, kolkko ääni sanoi. ”Minä haluan kysyä siltä pari asiaa.”

Viiksimies tuhahti harmistuneena, mutta totteli silti. Kun ote irtosi, Carolina lyyhistyi lattialle kuin halvaantunut. Kolmikko olikin nelikko. Hän oli tehnyt karmivan virheen.

Kolkko ääni sanoi: ”Viekää se kellariin.”

”Rekkiin kiinni?” viiksimies kysyi.

”Kyllä, juuri siihen. Kiitos.”

Carolina tempaistiin ilmaan ja viiksimiehen olkapäälle. Koko hänen vartalonsa oli veltto. Jalat kuin spagettia, pää kuin naruun sidottu pallo.

Hänet vietiin pariovien kautta käytävään ja sitä pitkin pienelle ovelle. Luuviulu oli mennyt edeltä ja piteli sitä auki vasemmalla kädellään. Oikea oli kuppina kivespusseilla. Oven takana kulkivat jyrkät kiviportaat. Carolina kannettiin niitä alas.

Kellari oli korkea ja holvikattoinen. Nurkat pimeitä, mutta keskiosaa valaisi neljä sähköjohtojen päissä roikkuvaa hehkulamppua. Lamppujen muodostaman neliön keskellä jökötti suuri puinen teline. Parivuoteen levyinen ja liki kolme metriä korkea. Sen kulmissa oli lukittavat rautaiset salvat. Kaksi nilkoille, kaksi ranteille, Carolina ajatteli viiksimiehen painaessa hänet selkä edellä päin telinettä.

Luuviulu kyykistyi ja kytki hänen nilkkansa kiinni, nousi seisomaan vino hymy huulillaan ja sanoi: ”Sinun potkut taitaa olla potkittu.”

Viiksimies väänsi Carolinan kädet ylös ja asetti ne yläsalpoihin. Luuviulu kurottautui lukitsemaan ne ja perääntyi sitten sivummalle valaistun alueen rajalle.

Carolina tuijotti viiksimiestä silmiin. Oli viisasta tuntea pelkoa, mutta epäviisasta paljastaa sitä viholliselle. Se oli agenttiopiston oppeja. Psykologista sodankäyntiä.

4.

Kolkkoääninen mies tuli kellariin. Hän oli laiha ja lyhyt. Hänen kalju päänsä kiilteli lamppujen alla kuin hyvin kiillotettu keilapallo. Hänellä oli yllään vitivalkoinen lääkärintakki, sen povitaskusta sojotti punakarvaisia neuloja.

”Jättäkää meidät”, kaljupää sanoi ilmeettömällä äänellä. Viiksimies avasi suunsa kai esittääkseen vastalauseen, mutta sulki sen ja kääntyi ympäri ja poistui luuviulu kintereillään.

Kun ovi portaiden yläpäässä oli loksahtanut kiinni, kaljupää sanoi: ”Avuttomuus on sinulle uskoakseni uusi tunne.”

Carolina yritti puhua, mutta alaleuka ei totellut häntä. Kieli tuntui liian suurelta. Huulten välistä ei tullut ulos kuin heikko ynähdys.

Kaljupää virnisti. ”Aineen vaikutus kestää parista tunnista neljään. Uhrin koosta ja osumakohdasta riippuen. Totta puhuen tähtäsin sinua takapuoleen, koska iso ja pullea maali on paras, mutta-” Hän heilautti rannettaan kuin taikuri valmistautuessaan vetämään esiin kadonneen kolikon. ”-sihtini ei ollut ihan kohdallaan.”

”Hmmhhh...”

”Tämänhetkisen asentosi takia 'neiti X' voisi olla sinulle osuva nimi, mutta yritäpä silti pinnistää voimasi ja kerro minulle oikea nimesi.”

Carolina ei yrittänyt. Hän oli nalkissa kuin seittiin lentänyt kärpänen, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan tanssia tämän roiston tahdissa. Tottelevaisuus olisi merkki heikkoudesta, ja heikkous oli viimeinen asia, joka vihollisen edessä kannatti näyttää.

Kaljupää odotti liikkumattomana. Kädet sivuilla ja leuka ylhäällä. Lopulta hän sanoi: ”Näen, ettet ole mikään keltanokka. En niin uskonutkaan.” Hän onki pitkän takkinsa taskusta veitsen. Pyöreä kahva, lyhyt kaareva terä. Carolina tunnisti sen kirurginveitseksi ja kauhu kouraisi hänen vatsaansa.

Sanomatta sanaakaan kaljupää tarttui hänen asuunsa, venytti sitä oikean rinnan kohdalta ja leikkasi kankaaseen pyöreän reiän. Puristuksissa ollut rinta työntyi ulos ja valahti roikkumaan vatsan päälle. Kaljupää teki saman tempun vasemmalle rinnalle. ”Velttoa pullataikinaa”, hän sanoi ja käveli pois Carolinan näköpiiristä kadoten kellarin pimeyteen.

5.

Palatessaan kolmea minuuttia myöhemmin kaljupää kantoi sylissään metallista laatikkoa. Hän laski sen lattialle ja katseli Carolinan valkoisia rintoja. "Uskon sinun tietävän, mitä seuraavaksi on luvassa."

Carolina tiesi: Laite oli muuntaja. Sen päällä lepäsi kaksi johtokerää, punainen ja musta. Molempien johtojen päihin oli kiinnitetty suuret metalliset nipistimet.

Kaljupää poimi nipistimet sormiinsa ja kiinnitti ne hänen nänneihinsä. Puristava kipu oli kova mutta siedettävä. Vasta ajan kanssa se muuttuisi sietämättömäksi. Hän yritti koukistaa sormiaan, mutta ei kyennyt. Myrkyn vaikutus oli yhä voimissaan. Kaljupää kyykistyi ja jäi tutkailemaan muuntajan etupaneelin nappuloita ja säätimiä.

Sillä välin Carolina laski päässään hitaasti kymmeneen. Hänet vallannut pelko oli pahasta, se jäädytti ajattelukyvyn. Maltti oli valttia. Jos hän vain saisi aivonsa toimimaan, hän voisi keksiä keinon, jolla-

Lyhyt sähköisku täristi hänen rintojaan katkaisten ajatukset kuin seinään. Jänteet hänen kaulassaan kiristyivät, vatsa nytkähti. Kurkusta karkasi kimeä voihkaisu. Laite saattoi olla tehokkaampi kuin sen ulkonäkö antoi odottaa.

"Nimesi?" kaljupää kysyi.

Hän ei päästänyt ääntäkään.

"Kuten tahdot."

Kaljupää pyöritti mustaa säätönuppia neljänneskierroksen myötäpäivään, siirsi peukalonsa vihreälle nappulalle ja painoi sen pohjaan.

Toinen, edellistä voimakkaampi ja pidempi sähköisku seurasi. Tällä kertaa Carolina parkaisi. Hänen sormensa koukistuivat, vatsa tiukan puvun alla kramppasi. Suuret ja raskaat rinnat tutisivat, niiden iholle kirposi hiki.

Kaljupään sormi nousi nappulalta. "Kerro nimesi. Ylpeydestä on turha pitää kiinni, kun tissisi roikkuvat paljaina."

Carolina nielaisi ja kävi läpi vaihtoehtonsa. Se oli nopeasti suoritettu; niitä ei ollut. Puuteline oli vanha ja kulunut, mutta lujaa tekoa. Ja vaikka hän jollain taikakeinolla saisikin raajansa vapaiksi, lihakset lamaannuttanut myrkky oli edelleen hänen verenkierrossaan. Juuri tällä hetkellä hänestä olisi kaljupäälle yhtä paljon vastusta kuin sylivauvasta.

Hän yritti liikuttaa alaleukaansa. Se nousi hitaasti, mutta lerpahti taas alas. "Ahh..."

"Pinnistele", kaljupää sanoi. "Pelasta veltot utareesi."

"Cah... Car. Carolina."

"Carolina? Hyvä. Me edistymme."

Kaljupää nousi ylös, irroitti nipistimet ja tiputti ne lattialle. Hän siristi silmiään ja tutki niiden jättämiä puremajälkiä, verestäviä painaumia vaaleanpunaisilla nännipihoilla. Sen jälkeen hän työnsi kätensä rintojen alle, nosti ne ylös ja punnitsi niitä.

"Ja nyt, tunkeilija isoilla nännipihoilla, kun me kerran olemme saaneet keskustelun näin mukavasti käyntiin, kerropa minulle, mistä tiesit tulla tänne."

Carolinan leuka lepäsi vasten rintalastaa. Hän katseli hengitys rahisten, miten mies käsitteli hänen rintojaan. Sormet olivat niiden alla pidellen niitä pystyssä, peukalot hakeutuivat kylmän kovettamille nänneille ja hankasivat niitä.

"Ole ystävällinen ja vastaa. En haluaisi rääkätä näitä pulleita maitonipukoita, mutta tarpeen vaatiessa teen sen."

"Me..."

"Niin?" Kaljupää antoi oikean rinnat pudota alas. Hän otti nännin kynsiensä väliin ja lypsi sitä. "Anna tulla."

Carolina ponnisti voimansa. "Saimme puh-puhelinsoiton. Soit-soit-soit..."

Kynnet kiristivät otettaan ja vetivät nänniä, kunnes koko rinta pingottui pitkäksi ja kireäksi tötteröksi.

"Älä yritä pelata aikaa minun kanssani, tai venytän tämän utareen portaikkoon asti."

Carolina parahti kivusta. Sylkipisarat roiskuivat pystyssä törröttävälle rinnalle ja sitä nipistäville sormille. "Soittaja ei sanonut nimeään", hän huusi. "Vain tämän paikan!"

"Ah. Aivan. Anonyymi tietolähte. Sehän kävi sopivasti, eikö vain?"

"Se on totuus", Carolina huohotti. "Vannon."

Hänen odotuksistaan poiketen kaljupää irroitti ja astui taaksepäin. Tämän päälaki kiilteli kuin vastikaan vahattu konepelti.

"Se soittaja", kaljupää sanoi. "Mies vai nainen?"

"Mies."

"Nuori vai vanha?"

Siihen oli vaikea vastata. Soitto oli ollut lyhyt ja linja katkonainen. Hän mietti pari sekuntia ja sanoi: "En usko, että kovin vanha."

Kaljupää hieroi ohimoaan. "Hänellä oli puhevika?"

Carolinan sydän hypähti. Toki oli ollut mahdollista, jopa todennäköistä, että soittaja oli jollain tavalla yhteydessä ilmiantamiinsa ihmisiin. Tiesi nämä jonkun mutkan kautta. Mutta nyt oli ilmeistä, että kaljupää oli jo arvannut soittajan henkilöllisyyden ja halusi asialle vain varmistuksen. Miksi muuten hän olisi esittänyt moisen kysymyksen? Ja mitä seuraavaksi oli luvassa? Kuluisi tunti tai pari. Sitten kellarin ovi aukeaisi ja tiedonantaja kannettaisiin alas portaita, aivan kuten hänetkin oli kannettu. Kahlittaisiin tähän kirottuun telineeseen ja kidutettaisiin.

Kenen syytä se olisi? Hänen tietenkin. Ei kenenkään muun.

Kaljupää löi häntä rinnoille. Voimakas vaakasuuntainen sivallus. "Oliko sillä vasikoivalla paskalla puhevika?" hän kysyi ja sivalsi uudelleen. Hänen toinen kätensä hakeutui povitaskulle, josta pilkotti nippu myrkkynuolia. Hän veti ne ulos näkyville. "Survon nämä piikit yksitellen sinun maitoreikiisi, ellet vastaa.

"Oli. Hänellä oli s-vika."

”Vai niin.” Kaljupään kasvot nytkähtivät. Huulet puristuivat ohuiksi viiruiksi. Hän veti hitaasti henkeä. Puhalsi ilman ulos ja hengitti taas sisään. Suoni hänen otsassaan pullisteli. "Kyrpä ja vittu", hän karjaisi paiskaten nuolet kauas kellarin pimeyteen. Sen jälkeen hän poistui ja jätti Carolinan yksin.

6.

Portaita laskeutuvat askeleet olivat raskaat ja laahaavat. Carolina tiesi kenelle ne kuuluivat jo ennen kuin tulija astui lamppujen valaisemaan tilaan.

"Pomo käski tehdä sinusta lopun", viiksimies sanoi taputellen tahraisen flanellipaitansa alla pullottavaa vatsaansa. "Ja teenkin, mutta sitä ennen me voisimme vähän leikkiä."

Carolina liikutteli sormiaan, puristi ne nyrkeiksi. Niiden tunto oli yhä tiessään, mutta myrkyn vaikutus oli vähenemään päin. Kaljupään lähdöstä oli kulunut tunti, ehkä jopa vähän enemmän. Yhteensä aikaa myrkkypistoksesta oli pakko olla lähemmäs kaksi tuntia. Hän oli edelleen kaikkea paitsi kunnossa ja hänen tilanteensa kaikkea paitsi hyvä, mutta ehkä-

"Muistatko, mitä lupasin sinulle?" mies kysyi katsellen hänen rintojaan vino hymy huulillaan.

Hän ei vastannut.

Mies kääntyi sivuttain häneen ja otti toisesta rinnasta kiinni molemmin käsin.

"Mitä sinä...?"

Mies väänsi rintaa kuin märkää rättiä. Käänsi oikeaa rannettaan toiseen suuntaan ja vasenta toiseen. Carolinan pää lennähti taakse. Takaraivo kolahti äänekkäästi vasten kovaa puuta. Hän ulvoi kivusta suu ammollaan.

"Minä olen sanani mittainen jätkä. Opit sen kyllä, emakko." Mies väänsi vielä kovempaa. Carolina haukkoi henkeä. "Olin lupaamassa jotain muutakin, mutta keskeytit minut potkaisullasi." Ote kiristyi äärimmilleen. "Meinasin sanoa, että survon kullini sinun persereikääsi. Niin. Mitäs siitä tuumit, nenäkäs lehmä?"

Mies irroitti ja pyyhkäisi kuumat ja karheat kouransa Carolinan poskiin. Carolina huohotti raskaasti. Hänen vatsansa kohoili nykien.

"Et sano mitään? Niinkö? Sama se minulle. Niinhän sen pitääkin olla. Naaras saa näkyä muttei kuulua. Naaraan velvollisuus on mennä nelinkontin, painaa olkapäät ja poski maahan ja tarjota urokselle se, mitä naaraalla on tarjottavana. Pillunreikää ja persereikää."

Viiksekäs kammotus kyykistyi. Carolina kuuli tämän polvien naksahdukset.

”Tussusi pömpöttää”, mies sanoi. ”Ja haisee.”

Sitten ensimmäinen nilkkasalpa loksahti auki, toinen heti sen perään. Carolina yritti koukistaa polveaan, iskeä sen kyykistyneen miehen leukaperiin, mutta jaloista oli yhä voima poissa. Polvi nytkähti veltosti, ei enempää.

Kun mies oli vapauttanut myös hänen ranteensa, hän lyyhistyi tämän syliin. Mies virnisti paljastaen kellastuneet hampaansa, liu'utti kätensä hänen kainaloihinsa ja nosti häntä ylös kuin pikkulasta, kunnes hänen kasvonsa olivat Carolinan rintojen tasalla.

Viiksimies haukkasi toisen nännin suuhunsa ja imi sitä, lutkutti sitä posket lommollaan kuin nälkiintynyt eläin emänsä nisää.

Sen jälkeen mies laski hänet alas kivilattialle, käänsi hänet vatsalleen ja otti kiinni hänen ranteistaan vääntäen ne selän taakse ja ylös lapaluille.

"Isukilla on iso kalu ja isukki tykkää survoa sen syvälle tuhmien lehmien pikkuisiin pyllyihin."

Carolina sanoi: "Agentin pahoinpitely on vakava rikos. Päästä minut, niin lupaan auttaa sinua parhaani-"

"Mikä helkkarin pahoinpitely? Putsaa korvasi, isonisäinen lehmä. Minulla on mielessäni persereikäraiskaus."

Mies piteli hänen ranteitaan nyt yhdellä kädellä ja vei toisen farkkujensa takataskuun. Hän veti sieltä esiin kuluneen puukon. Carolina vinkaisi nähdessään sen ruostuneen terän.

"Isukin on korkea aika paljastaa tiukka persereikäsi."

Puukon terä asettui Carolinan ristiselän kohdalle, puhkaisi kankaan ja lähti kulkemaan alaspäin kohti pakaravakoa. Terä oli tylsä ja liikkui nykien. Nirhaten kangasta halki sentin kerrallaan. Kun viilto ylsi peräaukon kohdalle, mies viskasi puukon olkansa yli ja tarrasi repeämän reunoihin molemmin käsin, venytti niitä erilleen, kunnes kangas antoi periksi äänekkäästi risahdellen ja rasahdellen ja reveten välilihaan saakka.

"Kunnon pullukka", mies sanoi painaen kämmenensä paljastuneille pakaroille. "Iso lehmän perse. Isukki syö sen kitaansa, samoin sinun läskit utareesi. Sinun raskaat mammatissisi."

Kourat pureutuivat lujemmin kiinni ja avasivat pakaravaon. Carolinan voimattomat kädet kauhoivat lattiaa. Hän uikutti kimeästi. Hän tiesi, minne mies tuijotti. Samoin hän tiesi, mitä oli seuraavaksi luvassa.

"Isukin suonekas mulkkukaira tekee pahaa jälkeä noin ahtaalle reiälle", mies sanoi. Hän asettui hajareisin Carolinan päälle ja avasi housujensa vetoketjun. Kaivoi seisovan kalunsa ulos ja ohjasi sen kärjen pakaroiden väliin laskeutuen samalla makuuasentoon.

Ilma pakeni Carolinan keuhkoista. Miehenroikale painoi helposti satakaksikymmentä kiloa. Ehkä reilusti enemmänkin. Niin tai näin, koko massa oli asettunut hänen päällään. Hän tunsi terskan asettuvan vasten peräaukkoaan. Hän kynsi kivilattiaa. Vinkui ja vikisi. Terska työntyi hänen sisäänsä. Ei kahta senttiä enempää, mutta viiksimies puski lantioitaan eteenpäin ja toiset kaksi senttiä oli sisässä. Vielä kolmas työntö ja neljäs.

Mies työnsi kätensä hänen alleen ja puristi hänen rintojaan. Kivikova kalu lepäsi hänen sisällään liikkumattomana.

"Tunnusta isukille, että pissaat housut laskettuina."

Carolina ei reagoinut, jatkoi vain uneliasta lattian kynsimistä. Ote rinnoista kiristyi. Kynnet löysivät nännit ja rusensivat niitä.

"Tunnusta se isukille. Tunnusta se nyt, saakelin pitkätissinen lehmä."

Nännejä viiltävä kipu sai Carolinan kirkaisemaan. "Auuh! Minä tunnustan!"

"Mmh... Niin. Juuri niin. Sinä istut silloin. Housut reisillä. Et seiso, kuten uros. Kuten isukki."

Kalu vetäytyi hitaasti ulospäin, kunnes vain terska oli hänen sisässään. Sitten sen liike pysähtyi.

Mies läähätti hänen korvaansa. "Kerro isukille, että sinun paljas persereikäsi näkyy, kun pissaat."

"Se-se näkyy", Carolina niiskutti. Kynnet väänsivät hänen nännejään tuskallisesti. "Aaaah!"

"Ei kelpaa! Sano, mitä tiedän isukin haluavan kuulla. Äläkä saakelin emakko esitä, ettet tiedä."

"Paljas persereikäni näkyy, kun pissaan!"

Kalu työntyi hitaasti mutta vääjäämättä syvemmälle.

"Selitä se isukille. Miksi se on niin? Leikitään, että isukkisi on tyhmä."

"Uh-uh-uuuh..."

Kalu pysyi paikoillaan. Odotti oikeita sanoja. Talttamaiset kynnet hakivat tukevampaa otetta hikoilevista nänneistä.

"Selitä se!"

Kyyneleet valuivat pitkin Carolinan poskia. Hänen suolensa oli repeämispisteessä. Hän pelkäsi yhtäaikaa pyörtyvänsä ja ettei pyörtyisi.

"Isukki odottaa selitystä... Isukin iso ja pullea spermamulkku odottaa."

"Kos... koska minä olen naaras." Ääni oli kimeä ja heikko, kuin pikkulapsella.

"Niin?"

"Koska minulla on pimppi ja koska pissaan istuen... Ho-hoh-houh... housut alhaalla."

"Mmhh." Mies työnsi kalunsa pohjaan asti. "Joka ikinen kerta. Joka päivä... Pyllyreikä esillä, kun pissaat pillustasi. Isukki tykkää sinusta." Kalu vetäytyi ulospäin. Pysyi sekunnin paikallaan ja sukelsi syvemmälle.

Mies nuolaisi hänen korvaansa ja läähätti. ”Isukin lehmä. Hyvä tyttö.”

Mies laukesi.

7.

Kaljupää seisoi selkä suorana ja kädet ristissä vatsan päällä. ”En ehkä pidä ajatuksesta”, hän sanoi. ”Kuulostaa riskialttiilta.”

Viiksimies sanoi: ”Siinä ei ole riskejä. Katso sitä.”

Kaljupää laski leukaansa ja katseli ilmeettömänä Carolinaa, joka makasi selällään kellarin lattialla. Hänet oli köytetty nilkoista ja polvitaipeista. Kädet oli niputettu yhteen selän taakse. Pehmeät rinnat olivat valuneet kainaloihin. Kylmyys oli kovettanut nännit. Hänen asunsa alaosa oli riekalaina ja ruskea häpykarvoitus oli näkyvillä. Suun yli oli vedetty useampi pala hopeanväristä teippiä. Pehmeä vatsa kohoili hitaan hengityksen tahdissa.

”Vaaraton kuin pikkuvauva”, viiksimies sanoi. ”Ei puutu kuin tutti ja vaippa.”

”Kunnes se pääsee pakoon.”

”Se ei pääse pakoon.”

Kaljupää astui lähemmäs Carolinaa ja kyykistyi, tukisti hänen karvoitustaan ja työnsi etusormensa häpyhuulten väliin. ”Hyvä on. Saat pitää sen panopuunasi tai lemmikkinäsi tai minä lystäät.”

Viiksimies virnisti. ”Kiitos, pomo.”

”Mutta se on sinun vastuullasi.”

”Ymmärretty.”

Kaljupää nousi ylös ja nuuhkaisi sormeaan. ”Pese se jossain välissä. Täällä haisee pelokas tussu.”