Supertyttö pinteessä

Vanha riippulukko ei pidätellyt Supertyttöä sen enempää kuin varastohallin pihamaata ympäröinyt verkkoaitakaan. Hän viskasi murtuneen lukon olkansa yli ja väänsi kahvaa. Ovi aukesi naristen ja Supertyttö astui sisään saastaiseen, tupakalta ja vanhalta ruualta haisevaan huoneeseen.

Oli keskiyö ja pimeää, mutta hän erotti silti huoneen vastakkaisella seinällä olevan arkistokaapin. Se oli kaiketi lukossa, kuten portti ja ovikin, mutta Supertyttöä moiset varokeinot eivät olleet koskaan pysäyttäneet, hädin tuskin hidastaneet.

Hän asteli varovasti huoneen poikki, tutkien katseellaan kirjoituspöytää ja sen pinnalla olevaa roinaa; tyhjiä hampurilaislaatikoita, oluttölkkejä ja tupakantumppeja. Tohtori Julman alaiset olivat näemmä paitsi tyhmiä, myös siivottomia sikoja.

Kaappi ei ollut edes lukossa. Supertyttö ei voinut olla naurahtamatta, kun oli avannut sen ja poiminut sormiinsa heti päällimäisenä lojuneen mapin, jonka kannessa komeili suurella fontilla: ”Tohtori Julma -yksityiset tiedot”

-Voiko tätä helpommaksi enää tehdä? Supertyttö mutisi. Hän otti olaltaan nahkalaukun ja tiputti mapin sinne. Hän tutkisi sen sisällön tarkasti kotiin päästyään, ja sen jälkeen toimittaisi sen poliisien haltuun. Tohtori Julman rötöstelypäivät olisivat sitä myöten luetut.

Äkkiä Supertyttö kuuli selkänsä takaa metallisen naksahduksen. Hitaasti hän kääntyi ympäri ja näki ovensuussa mustiin pukeutuneen miehen. Tämän kädessä oli pistooli ja sen piippu oli suunnattu suoraan hänen vatsaansa.

-Vähän nuuskimassa vai? mies sanoi. -Työntämässä nenää muiden tekemisiin, kuten sinulla on tapana.

Supertyttö puri alahuultaan ja pakotti itsensä pysymään rauhallisena. Kokemus oli opettanut hänelle kerran jos toisenkin, että kiperissä tilanteissa kylmät hermot olivat valttia.

Jos hän liikkuisi riittävän nopeasti, hän voisi potkaista aseen miehen kädestä. Sen jälkeen loppu olisi helppoa kuin heinänteko; mies ei kestäisi reilussa nyrkkinujakassa hänen kanssaan kahta sekuntia kauempaa. Mutta toistaalta hänen liipaisinsormensa saattoi olla nopea.

Mies nyökkäsi kärsimättömästi kohti lattiaa. -Käy vatsallesi ja laita kädet takaraivolle.

-Minä en halua satuttaa sinua, Supertyttö sanoi. -Mutta jos pakotat minut siihen, silloin voit syyttää vain itseäsi.

-Ahaa, vai sillä lailla. Minä taas nimenomaan haluan satuttaa sinua, mutta jos olet kiltti tyttö ja painat turpasi välittömästi tuohon lattiaan, säästät nuo isot tissisi ikävältä lyijymyrkytykseltä.

Supertyttö empi yhä, mutta ymmärsi lopulta olevansa alakynnessä. Riski loikata miehen kimppuun tältä etäisyydeltä oli liian suuri. Vaikka ensimmäinen laukaus menisi ohi, toinen ei ehkä menisi. Kolmanteen miehellä ei olisi välttämättä aikaa, mutta senkin olettamuksen suhteen sana ”välttämättä” oli se oleellisin.

Huolimattomuuttaan harmitellen hän polvistui, kävi nelinkontin ja laskeutui sitten vatsalleen keskelle törkyistä lattiaa.

-Kädet takaraivolle, mies komensi. Supertyttö totteli.

Mies otti takkinsa taskusta kännykän ja painoi sen korvalleen. Hetken aikaa huoneessa oli täysin hiljaista, sitten hän sanoi: -Paketti on valmiina, tulkaa hakemaan.

~

Odotus tuntui ikuisuudelta. Lopulta ulkopuolelta kuului auton moottorin hurinaa. Sitten lähestyvät askeleet, jotka kaikuivat kolkkoina varastohallin asfalttipihalla. Ovi pistoolimiehen selän takana avautui ja pitkään, vitivalkoiseen takkin pukeutunut laiha mies astui sisään.

-Tohtori Julma, hauskaa että pääsitte tulemaan, mies sanoi. -Katsokaa mitä minä löysin.

Tohtori ei vastannut, vaan käveli pysähtymättä Supertytön luo ja kyykistyi. Hän kiinnitti Supertytön ranteet käsirautoihin ja tukisti tämän hiuksia. -Itse maineikas sankaritar, nyt kahleissa ja avuttomana. Tuliko joulu tänä vuonna etuajassa?

-Päästä irti, Supertyttö sähisi. -Minä löysin sinun mappisi ja--

-Ai tämän mapin täällä? Tohtori Julma keskeytti poimien lattialta mustan nahkalaukun. Hän viskasi sen pistoolimiehelle. -Polta se.

-Kirottu konna, Supertyttö puuskutti.

Tohtori Julma nousi seisomaan ja alkoi kaivella takkiaan. Nähdessään tämän kädessä täyden lääkeruiskun ja pitkän neulan Supertyttö tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn. Hän kiepsahti kissamaisen nopeasti kyljelleen ja yritti päästä jaloilleen, mutta silloin hän tunsi pistoksen vasemmassa pakarassaan. Äkkiä hänen lihaksensa tuntuivat voimattomilta ja veltoilta. Nousuyritys keskeytyi kuin seinään, ja hän rojahti takaisin lattialle.

-Voi sentään, pelkkä sivuosuma, tohtori Julma rääkkyi. -Tähtäsin sinun persereikääsi.

-Niin pieneen maaliin on vaikea osua, pistoolimies sanoi.

Molemmat miehet alkoivat nauraa, ja kun he hetkeä myöhemmin kantoivat Supertytön ulos ja Tohtori Julman auton takakonttiin, pinteeseen joutunut sankaritar oli jo tajuton.

~

Herätessään joitain tunteja myöhemmin Supertyttö huomasi olevansa liikuntakyvytön; hänet oli kahlittu kireillä ketjuilla leveään ja äärimmäisen epämukavaan x-asentoon kahden valtavan puupylvään väliin.

Hänen kasvonaamionsa oli poissa, viitta ja saappaat samoin. Tummansiniseen, uimapuvun malliseen asuun ei oltu koskettu, mutta hän pelkäsi pahoin että se oli vain väliaikaista.

Suuri kiviseinäinen huone, johon hänet oli tuotu, oli hämärä ja viileä. Sen ilma haisi ummehtuneelta kellarilta, homeelta ja vanhalta virtsalta. Jostain hänen selkäpuoleltaan kuului vesiputkien suhinaa.

Supertyttö käänsi päätään ja katsoi vasenta rannettaan. Sen ympäri kulki leveä nahkaremmi, ja remmi oli kiinni peukalon paksuisessa ketjussa, jonka toinen pää oli pultattu puiseen tukipylvääseen. Sama oli tehty oikealle kädelle ja jaloillekin.

Hän jännitti lihaksensa ja yritti koukistaa käsiään, muttei onnistunut. Ketjut olivat kireällä kuin viulun kielet. Hän ärähti vihaisesti ja yritti vuorostaan liikuttaa jalkojaan, mutta yhtä heikoin tuloksin. Lohduton totuus valkeni nopeasti: Hän ei menisi minnekään, ennen kuin joku antaisi hänen mennä.

Äkkiä katossa pitkinä riveinä kulkevat loistiputkivalaisimet rävähtivät palamaan ja Supertyttö siristi silmiään. Ovi hänen takanaan avautui ja hän kuuli askeleet, ne samat kolkosti kalisevat askeleet kuin varastollakin.

Tohtori Julma astui hänen eteensä ja sipaisi jääkylmällä kädellä hänen poskeaan. -Olet siis viimein herännyt. Mainiota.

-Vaadin sinua avaamaan nämä kahleet! Heti paikalla!

Tohtori peruutti kauemmas ja jäi katselemaan Supertytön ihailtavan raivokasta, mutta niin toivonta rimpuilua. Näky miellytti häntä suuresti.

Kun Supertyttö rauhoittui ja keskittyi vain tuijottamaan murhaavasti vangitsijaansa, tohtori otti lääkärintakkinsa taskusta pienet sakset. Hän heilutti niitä leikkisästi sormissaan. -Tuon vihaisen mulkoilun sijaan voisit ottaa vähän erilaisen ilmeen naamallesi... Nöyrän vaikkapa.

-Mitä ikinä kuvitteletkin tekeväsi, se ei tule onnistumaan. Oikeus voittaa aina!

Tohtori läimäytti Supertytön poskea, otti kiinni hänen asunsa etumuksesta ja venytti sitä rinnan kohdalta. Supertyttö jähmettyi kauhusta: Aikoiko mokoma sekopää leikata häntä?

Sakset olivat partaveitsen terävät ja leikkasivat kankaaseen helposti pyöreän reiän. Kireän kankaan alla puristuksissa ollut rinta pullahti sen läpi ja jäi roikkumaan paljastettuna Supertytön ylävatsaa vasten. Tohtori Julma läimäytti rintaa ja leikkasi toisen samanlaisen reiän. Pahaan pinteeseen joutuneen sankarittaren molemmat rinnat olivat nyt alastomina ja esillä.

-Suuret, raskaat ja pitkät, tohtori sanoi työnnettyään sakset takaisin taskuunsa odottamaan seuraavaa käyttökertaa. -Toisin sanoen erinomaiset minun... suunnitelmilleni.

Supertyttö puristi kätensä nyrkkeihin ja sylkäisi päin tohtorin kasvoja. -Raukkamainen konna, surkea pelkuri! Kun pääsen irti, saat maksaa tästä kalliisti!

Tohtori pyyhkäisi sylkipisarat poskeltaan ja tarttui molemmin käsin Supertytön nänneihin. Hän rutisti ne tiukasti kynsiensä väliin, väänsi niitä ympäri ja veti niitä kohti itseään, kunnes rinnat sojottivat suoraan eteenpäin luonnottomina ja äärimmilleen pingottuneina tötteröinä.

-Uhh, Supertyttö parahti, mutta sulki nopeasti suunsa. Hän ei antaisi periviholliselleen sitä riemua, että huutaisi kivusta tämän edessä.

Hetken kuluttua tohtori vapautti oikean rinnan. Se läiskähti kuuluvasti törmätessään päin Supertytön ylävatsaa ja sai tohtorin hymähtämään huvittuneena. -Niin vahva ja lihaksikas, mutta silti niin löysät tissit.

Tohtori tiputti myös vasemman rinnan. Supertyttö hengitti raskaasti ja nieleskeli sisällään vellovaa raivoa, jonka kipu ja ennen kaikkea äkillinen häpeä olivat synnyttäneet. Miten tohtori uskalsi kajota hänen vartaloonsa? Miten mokoma kelvoton konna saattoi satuttaa hänen rintojaan? Kun hän keksisi pakokeinon, tohtori saisi maksaa kalliin hinnan hänen yksityisyytensä loukkaamisesta.

Äkkiä ovi, josta tohtori itse hetkeä aiemmin oli ilmestynyt, avautui ja toinen mies astui sisään kävellen nopein askelin tohtorin viereen.

Tulija oli kookas ja harteikas köriläs, hänen kaljuksi ajeltu päälakensa heijasteli kattovalaisimien räikeän valkoista valoa ja hänen silmänsä olivat pelkät mustat ja elottomat pisteet syvien kuoppien pohjassa. Hänen kulmikkailta kasvoiltaan oli mahdoton lukea, millaisia ajatuksia niiden takana liikkui. Kädessään hän piteli jotain, jonka Supertyttö nopeasti tunnisti; se oli ratsupiiska.

-Aaa... mainiota, tohtori sanoi hykerrellen. -Kerrassaan oivallinen ajoitus.

Mies nosti piiskaa pitelevän kätensä ylös ja kutitti sen kärjellä Supertytön rintoja. Supertyttö nielaisi ja puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän tiesi mitä oli luvassa, ja se sai raivon vaihtumaan pelkoon.

Piiska iskeytyi viheltäen päin hänen oikeaa rintaansa. Supertyttö puri hampaansa yhteen ja murisi, mutta ei huutanut. Hän ei antautuisi kiduttajilleen, ei vaikka mikä olisi.

Piiska sivalsi nyt vasenta rintaa. Sitten toisen kerran oikeaa. Supertytön jäntevä, ketjuilla pingotettu vartalo värisi. Hänen pakaralihaksensa nytkähtelivät ja sormensa koukistelivat. Piiska vihelsi jälleen ja osui suoraan viileän ilman kovettamalle nännille.

-Mmhhh! Mrrrrhh!

-Vielä, tohtori kähisi. -Kunnes se oppii paikkansa.

Skräts. Piiska läiskähti nänniin millimetrin tarkkuudella. Skräts... Skräts.

Supertyttö alkoi ravistaa päätään. Tuntui kuin molemmat rinnat olisivat olleet tulessa, kuin niitä olisi kärvennetty punahehkuisella raudalla. Skräts. Taas nännille. Skräts. Hän avasi suunsa, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja ulvoi kivusta.

Tohtori Julma nosti kätensä ilmaan stop-merkiksi. Piiskamies lopetti välittömästi rintojen kurittamisen ja astui taaemmas odottamaan lisäohjeita.

Tohtori siveli verestävien viirujen peittämiä rintoja kädellään, kunnes Supertytön korvia raastava huuto vaikeni. Sitten tohtori sanoi olkansa yli: -Teit hyvää työtä. Ole ystävällinen ja hae minun salkkuni.

-Kyllä, pomo. Välittömästi.

Mies käveli Supertytön ohi ja vinkkasi hänelle mennessään silmää. Hetkeä myöhemmin ovi kolahti kiinni, Supertyttö ja hänen vihamiehensä olivat taas kaksin.

-Nisäsi kestivät pidempään kuin odotin, tohtori Julma sanoi. -Tai sitten se, mitä suurista rinnoista sanotaan, on totta: Että ne eivät ole yhtä herkät kuin pienet pystytisut. Tohtori puristi Supertytön nännit kynsiensä väliin ja ravisti niitä. -Ammu minulle, kuten nöyrän lehmän kuuluu isännälleen ammua.

Supertyttö piti suunsa tiukasti kiinni. Hänen rintansa olivat puutuneet ja niitä polttanut kipu oli muuttunut edes joten kuten siedettäväksi. Enää hänen ei tehnyt mieli kiljua, vain itkeä. Mutta sitä hän ei tekisi. Ei ikinä.

-Hyvä on, tohtori sanoi ja vapautti nännit. -Haluat siis yhä koetella voimiasi. En odottanutkaan mitään muuta.

Ovi Supertytön selän takana aukesi. Näkemättäkin hän tiesi kuka tulija oli. Tällä kertaa miehellä oli kädessään piiskan sijaan metallinen salkku, jonka hän ojensi tohtorille.

-Kaikki tarvisemanne on siellä, pomo.

-Mainiota.

~

Sakset leikkasivat Supertytön asun poikki vaakasuuntaisesti heti navan alapuolelta. Tohtori Julma repi kankaanpalan pois ja viskasi sen lattialle. Supertytön levitetty haaroväli oli nyt paljas ja aivan tohtorin ja tämän kätyrin sormien ulottuvilla.

Tohtori polvistui ja avasi salkkunsa. Hän otti sieltä valtavan lääkeruiskun, jonka mittaviivasto ilmoitti nestemäärän millilitrojen sijaan senttilitroina. Ruiskun nokka oli etusormen mittainen ja peukalon paksuinen. Tohtori nousi takaisin seisaalleen pidellen ylisuurta ruiskua käsissään kuin rynnäkkökivääriä.

-Ei! Supertyttö parkaisi. -Olet jo saanut huvituksesi, minä vaadin päästä vapaaksi!

-Vaadit ja vaadit... Tyhmä pitkätissi, sinä olet sellaisessa tilanteessa, jossa et vaadi yhtään mitään.

Tohtori ojensi ruiskun kätyrilleen. -Suoleen koko annos.

Supertyttö katsoi kauhuissaan, miten kaljupäinen miehenjärkäle käveli hänen taakseen. Tohtori Julma hihitti kuin pikkupoika ja tarrasi hänen karvoitukseensa tukistaen sitä kuin tuhmaa koiraa.

Ruiskun nokka oli hyytävän kylmä. Kun se työntyi Supertytön pakaravakoon, vilunväreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. -Eih... ei saa... pyydän...

Nokka tunkeutui hitaasti hänen sisäänsä, hänen avuttomaan peräaukkoonsa. Supertytön pää heilahti taaksepäin ja hän uikutti kohti kellarin kattoa: -O-o-oohhh...

Mies painoi ruiskun mäntää peukalon tyvellään ja vihertävä neste säiliössä alkoi huveta. Samalla tohtori levitti Supertytön häpyhuulia ja alkoi hangata kevyesti virtsaputken suuta.

-Pissaa. Se helpottaa oloasi ja osoittaa minulle, että olet tottelevainen lehmä ja kadut aiempia tekemisiäsi.

-Uuuhh... huuhh...

Nestemäärä ruiskussa oli vähennyt puoleen. Supertytön alavatsaa kouristi, jääkylmä neste nosti hänen ihonsa kananlihalle ja sai hänen piiskatut nänninsä törröttämään. Pakottava tunne peräsuolessa kasvoi kasvamistaan.

-Nooh? tohtori sanoi. -Vieläkö uhmaat minua? Et kai vain nauti tästä, senkin tuhma pikku karvatussu. Nännisi ainakin näyttävät siltä, että niillä voisi leikata lasia... tai nuo sinun ikävästi kiristävät kahleesi.

-Ohh... Supertyttö huohotti. -Kun... kunhan pääsen i-i-irti...

Mies hänen takanaan veti ruiskun nokan ulos. Koko nesteannos oli nyt hänen sisässään. Sitten, ennen kuin hän ehti ponnistaa sitä ulos, jokin ruiskua paksumpi työntyi väkivalloin hänen sisäänsä.

-Se on pyllytulppa, tohtori sanoi nipistäen hänen häpyhuuliaan. -Et kai kuvitellut, että annan sinun helpottaa oloasi?

-Armoa... pyydän... Lupaan jättää sinut rauhaan, Supertyttö vaikersi.

-Vai niin. Olet siis tottelevainen pikkulehmä, etkä mikään rikollisia jahtaava viittasankari?

-Niin. Kyllä.

Tohtori Julma pudisti päätään. -Ei kelpaa. Miten lehmä vastaa?

Kiukku Supertytön sisällä syttyi uudelleen. Hän ravisti käsiään ja tuijotti tohtoria suoraan silmiin vihan tuomalla rohkeudella. -Päästä minut irti! Otellaan reilusti, jos sinussa on hitunenkin miestä.

-Edelleen uhmakkuutta? Hmph. Sinä vasta paksukalloinen tapaus olet. Tohtori sivalsi kädellään Supertytön rintoja. -Sinä ammut minulle, kun minä käsken sinun ammua. Opit sen kyllä ennen pitkää.

Käsi sivalsi rintoja yhä uudelleen ja uudelleen. Mies Supertytön takana otti kiinni hänen pakaroistaan ja levitti niitä. Sitten hän alkoi pyörittää anaalitulppaa ympäri kuin pullonkorkkia.

-Auuuuhhhh! Hyvä on, hyvä on! Minä antaudun! Supertyttö parkui. -Ammuu! Ammuu!

Tulppa ja tohtorin kämmen pysähtyivät.

-Ammuu, paskiaiset! Te voititte! Supertyttö huusi. Ja sitten, silmät tiukasti kiinni puristettuina ja kasvot suunnattuina pois kiduttajistaan, hän virtsasi.

~

Tohtori Julman kätyri otti kaksin käsin kiinni Supertytön vasemmasta rinnasta ja nosti sen ylös. Kivikova nänni sen päässä törrötti hänen sormiensa välistä. Tohtori asetti pienen lääkeruiskun nänniä vasten ja painoi ohuen neulan hitaasti sisään taikinamaisen pehmeään rintakudokseen.

Supertytön pää lysähti alas. -Mitä te...vielä... tahdon... vapaaksi... minähän antauduin... sinulle... Minä tottelin...

-Niin teit, tohtori vastasi vedettyään neulan ulos. -Ja koska sinä olet nyt virallisesti minun lehmäni, sinulle ja näille sinun roikkuville utareillesi on varattu aivan ikioma karsina minun kartanossani.

-Uhhh...

Tohtori Julma odotti kunnes Supertyttö oli menettänyt tajuntansa. Sen jälkeen hän otti salkustaan kameran ja kuvasi Supertytön juovikkaat rinnat, vaaleakarvaisen jalkovälin ja peräaukon, josta törrötti edelleen valtava, pikimusta tulppa. Lopuksi hän käveli kauemmas ja otti yhden kokovartalokuvan.

Kun kuvaus oli tehty, hän taputti kätyrinsä massiivista olkaa ja sanoi: -Pese se, pue se vaippoihin ja sulje häkkiin. Minä pirautan lähipäivinä pormestarille, kunhan olen keksinyt sopivan lunnassumman.

Karla

Perjantai / Klo 12.20

Karla makasi jo selällään kapealla leikkauspöydällä, kun ikkunaton ovi aukesi ja plastiikkakirurgian erikoislääkäri, kokenut ja kunnioitettu tohtori Jorma Mulqvist astui sisään paperinen hengityssuojain kasvoillaan.

”Hannele ja Tarja, jättäkää meidät hetkeksi”, tohtori Mulqvist sanoi kahdelle hoitajalle, jotka olivat valmistaneet Karlan leikkaukseen. He molemmat olivat keski-ikäisiä ja erittäin päteviä työssään. Olosuhteista huolimatta Karla oli pitänyt heistä kovasti.

Hoitajat vilkaisivat toisiaan ja kävelivät sitten peräkanaa ulos leikkaussalista. Kun ovi heidän perässään loksahti kiinni, tohtori Mulqvist veti pyörillä kulkevan jakkaran leikkauspöydän viereen ja istuutui.

Karlan kasvoilla oli kirkas kaasunaamari, joka oli kiinnitetty paikoilleen kahdella kuminauhalla ja josta lähti pitkä kärsämäinen letku. Nukutuskaasupullo oli heti hänen päälakensa yläpuolella, mutta sen hana oli vielä kiinni.

Tohtori Mulqvist veti valkoisen peitteen alas Karlan vyötäisille ja kaivoi vihreän kirurgintakkinsa taskusta rullamitan. ”Et siis ole tullut katumapäälle?” hän kysyi mitattuaan vasemman rinnan pituuden solisluilta nänniin.

Karla, joka ei muistanut jännittäneensä ikinä enempää kuin nyt, pudisti päätään. Suojapaperi hänen takaraivonsa alla kahisi.

Tohtori mittasi oikean rinnan ja paineli sitä kämmenellään. ”Selvä... En voi väittää, että olisin yllättynyt”, hän sanoi ja otti kiinni oikeasta nännistä.

Karla avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Oliko tohtori sanonut pahasti? Oliko se ollut jonkinlainen loukkaus? En voi väittää, että olisin yllättynyt. Niinkö hän oli sanonut? Jos oli, se tarkoitti... Karla ei tiennyt mitä se tarkoitti. Hän sulki silmänsä ja yritti olla ajattelematta asiaa. Hän ei juuri nyt halunnut myöskään ajatella kumihansikkaan peittämää kättä, joka jostain syystä veti hänen nänniään ylös ja alas.

Tohtori Mulqvist laski rullamitan leikkauspöydälle ja otti takkinsa povitaskusta tussin. Hän avasi korkin hampaillaan ja piirsi Karlan oikeaan rintaan poikkisuuntaisen katkoviivan heti nännipihan yläpuolelle. Hän vilkaisi nopeasti Karlaa ja huomasi tämän pitävän silmiään kiinni. Se oli hyvä. Tohtorin suu hengityssuojaimen alla kiristyi ilkikuriseen hymyyn, kun hän kirjoitti katkoviivalle ensimmäisen kirjaimen: L.

Leikkaussalin ovi aukesi ja sairaanhoitajan pää työntyi esiin sen raosta. ”Joko me saamme tulla?”

Kääntymättä katsomaan puhujaa tohtori ravisti päätään. ”Ei vielä. Ilmoitan kun tulette... Siihen asti haluan täyden työrauhan.”

”Kyllä, tohtori Mulqvist.”

Ovi loksahti kiinni ja tohtori kirjoitti toisen kirjaimen: E.

”Onko ne kauheen kipeät... jälkeenpäin?” Karla kysyi.

”Mitkä?” tohtori kysyi. Hän tiesi tarkalleen, mitä pöydällä makaava nuori nainen tarkoitti, mutta hän ei halunnut päästää tätä ihan niin helpolla.

”Mun rinnat.”

”Rinnat”, tohtori sanoi maistellen sanaa suussaan. Maku ei miellyttänyt häntä. ”Ole ystävällinen ja sano 'tissit'.”

Karla avasi nyt silmänsä ja katsoi tohtoria kysyvänä, muttei sanonut mitään.

”Minä olen tehnyt näitä pienennysleikkauksia pitkän aikaa, Karla. Sen vuoksi minä tiedän sinusta paljon enemmän kuin osaat arvata.” Tohtori kirjoitti katkoviivalle kolmannen kirjaimen: H. Hän karisti kurkkuaan ja jatkoi: ”Sen vuoksi uskallan väittää, että sinä häpeät tissejäsi. Tottakai ne ovat hankalat, en kiellä sitä ollenkaan, mutta sopivien vaatteiden löytäminen tai lievät hartiakivut eivät ole perimmäinen syy... se todellinen syy siihen, että makaat nyt sillä pöydällä.”

”Mä-”, Karla sanoi, muttei saanut enempää ulos suustaan. Yhtäkkiä hän tunsi pakottavan halun nousta ylös tältä epämukavalta laverilta ja juosta karkuun katsomatta taakseen.

Tohtori piirsi hänen valkoiseen rintaansa kirjaimen M ja sanoi: ”Itsensä häpeäminen on vaikea puheenaihe. Omaan vartaloon -oli se sitten nenä tai penis tai vatsa tai tissit- kohdistuva häpeä on lamauttava tunne. Vie kummasti ilon kaikesta muusta.”

”Mä vaan haluan normaalit rinnat”, Karla sanoi ja miltei säikähti omaa ääntään, joka oli yhtäkkiä niin kimeä ja heikko.

”Sen minä ymmärrän mainiosti”, tohtori sanoi piirtäen rintaan viimeisen kirjaimen: Ä.

Hän painoi korkin paikoilleen ja tiputti tussin takaisin taskuunsa. Sitten hän kääntyi katsomaan Karlan rintaa ja sanaa, jonka siihen oli kirjoittanut. Huomatessaan ylisuuren rinnan olevan kananlihalla tohtori pelkäsi pakahtuvansa ilosta. Hallelujaa. Kiitos tästä päivästä. Penis hänen housuissaan sojotti pystyssä kuin lipputanko.

Tohtori otti kiinni kylmän ilman kovettamasta nännistä ja veti sitä ylöspäin, antoi sen tippua alas ja veti uudelleen. Hän lypsi pöydällä makaavaa typykkää kuin lehmää, eikä typykkä edes tajunnut sitä.

Lopulta hän hellitti nännistä ja sanoi: ”Mutta ennen kuin annan sinulle normaalit tissit ja päästän sinut vaateostoksille ikäisillesi suunnattuihin kauppoihin, minä haluan sinulta jotakin vastalahjaksi.”

”Ai mitä?” Karla kysyi hiljaa, yrittäen pitää äänensä vakaana.

”Haluan kuulla sinun sanovan pari asiaa. Ajattele sitä vaikka eräänlaisena tunnustuksena itsellesi... ajattele sitä terapiana. Talo tarjoaa.”

Karla nyökytti päätään. Paperi hänen allaan kahisi.

”Sanon muutamia asioita ja sinä toistat ne perässäni sanasta sanaan. Ellet toista, minä aloitan alusta. Ja kuten varmasti ymmärrät, mitä nopemmin tämä osio on hoidettu, sitä nopeammin me pääsemme aloittamaan itse leikkauksen ja sinä pääset aloittamaan uuden elämän uusilla tisseillä.”

”Ymmärrän.”

Tohtori Mulqvist hivutti käden takkinsa vasempaan taskuun ja tunnusteli sinne kätkemäänsä sanelinta. Näkemättäkin hän muisti, mikä laitteen napeista käynnisti nauhoituksen. Hän painoi nappia peukalollaan ja kääntyi katsomaan Karlaa, mokomaa isoutareista lehmää, joka sanoisi kohta muutamia asioita, joita hän voisi myöhemmin toistaa ja toistaa ja toistaa... Käsi kyrvällään, tottakai.

”Eli toista perässäni”, tohtori sanoi rauhallisella, korostetun selkällä äänellä. ”Minulla on pitkät ja veltot roikkutissit.”

Karla käänsi kasvonsa sivuun, poispäin tohtorista, ja toisti tämän sanat liikuttamatta juuri ollenkaan huuliaan. Hän ei nähnyt poskiaan, mutta tunsi niiden kuumotuksen ja tiesi niiden värin muuttuneen kirkkaanpunaiseksi.

”Nännipihani ovat valtavat nisät-”

”Nä-nännipihani ovat v-valtavat nisät.”

”-jotka kuuluvat navettaan.”

”Jo-jo-jotka kuuluvat...”

”Noh? Sano se, sano 'navettaan'.”

”Navettaan.”

”Minä olen läskitissi.”

”M-minä olen läskitissi.”

Silmäkulmastaan Karla näki tohtorin käsivarren, joka ojentui hänen ylitseen kohti nukutuskaasupulloa. Pian hän tunsi kaasun karvaan maun kurkussaan ja kitalaessaan. Hänen silmäluomensa muuttuivat muutamassa sekunnissa lyijynraskaiksi, samoin kapealla laverilla lepäävät kädet. Äkkiä Karla ymmärsi, ettei paluuta enää ollut.

Ennen nukahtamista hän näki utuisin silmin tohtori Mulqvistin pyöreät kasvot yläpuolellaan. Tohtorin hengityssuojain oli nyt poissa ja hänen suunsa oli ammollaan auki. Mutta kun tohtori tarttui kaksin käsin hänen rintaansa nostaen sen ylös ja imaisten hänen nänninsä hampaidensa väliin, hän oli jo vaipunut sikeään uneen.

Klo 13.45

Päätös oli perin hankala, mutta se oli pakko tehdä.

Tohtori Mulqvist istuutui jakkaralle ja sulki housujensa vetoketjun. Hän otti leikkauspöydän viereltä harsorullan ja pyyhki sillä siemennesteen Karlan rinnoilta. Samalla hän tuhri ”LEHMÄ”-tekstin lukukelvottomaksi, muttei jaksanut piitata asiasta. Se oli ollut pelkkää ajankulua, halpaa huvia isotissisen lehmän kustannuksella.

Hän pudotti harsorullan roskikseen ja hankasi leukaansa. Samalla hän laski valkoista peitettä alemmas ja tarkisti -ihan uteliaisuuden vuoksi vain- Karlan jalkovälin. Suklaanvärinen karvakolmio oli hänelle yllätys, mutta mieluisa sellainen. Hän pörrötti karvoja ja nipisti yhden irti tutkien sitä vasten katosta paistavaa kirkasta valoa.

Sitten, häpykarva yhä sormissaan, tohtori Mulqvist teki päätöksensä: Tissit pysyivät. Maailmassa oli utareita, oli suuria utareita ja oli valtavia utareita. Pöydällä nukkuvalla lehmällä oli viimeksi mainitut, eikä niiden poistaminen ollut järkevää. Ne olivat yksinkertaisesti liian hauskat, niistä oli miehille aivan liikaa iloa.

Päätös tuoreena mutta varmana mielessään hän otti kaasunaamarin Karlan kasvoilta ja veti valkoisen peitteen hänen ylleen.

Seuraava osuus olisi vaikea, mutta mahdollinen. Hän oli tehnyt sen pari kertaa ennenkin. Hän poimi autonavaimet taskustaan, puristi ne hampaisiinsa ja nosti peittoon käärityn Karlan olkapäälleen.

Klo 15.56

”Hei Hannele”, tohtori Mulqvist huikkasi työpöytänsä takaa, kun tämä käveli hänen työhuoneensa ohi.

Hannele pysähtyi, kääntyi ympäri kantapäidensä varassa ja kurkisti sisään avoimesta ovesta. ”Niin, tohtori Mulqvist?”

”Se tyttö”, tohtori aloitti ja tutki papereitaan kuin etsien tämän nimeä. ”Hmmmh... Karla.”

”Aloitammeko nyt leikkauksen?” Hannele kysyi ja katsoi kelloaan.

Tohtori pudisti päätään. ”Ikävä kyllä Karla tuli toisiin ajatuksiin. Leh... häneltä taisi mennä sisu kaulaan.”

”Niinkö? Harmin paikka.”

”Kuinka niin?”

Hannele harkitsi tovin sanojaan. ”Niin valtavat rinnat nuorella naisella. Elämä olisi varmasti helpompaa ilman sellaisia utar... rintoja. Voi apua.” Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi.

Tohtori alkoi nauraa. ”Noooh, äläs nyt. Utareethan ne olivatkin; suuret, riippuvat utareet.”

Hannele tuijotti kenkiään ja piteli kättä suullaan.

”Eikö vain”, tohtori sanoi taivuttaen päätään ja hakien katsekontaktia nolostelevaan hoitajaan. ”Sillä tytöllä oli utareet.”

"Kieltämättä, herra tohtori."

”Ja valtavat nisät."

Ei vastausta.

"Eikö niin? Oletko samaa mieltä?"

"Valtava nisät, herra tohtori. Kyllä."

Tohtori Mulqvist nojautui taaksepäin ja risti kädet takaraivolleen. Kello huoneen seinällä oli minuuttia vaille neljä, työpäivä oli pulkassa. "Toivotaan, että Karla kerää rohkeutensa ja tulee takaisin. Mutta nyt me leimaamme kortit ja lähdemme kotiin ja viikonlopun viettoon, eikö niin?"

Hannele nyökkäsi taas ja sanoi: "Oikein hyvää viikonloppua, herra tohtori. Maanantaina tavataan."

Tohtori Mulqvist odotti tuolissaan, kunnes kello oli kymmenen minuuttia yli neljä. Sen jälkeen hän nousi, puki takin ylleen ja otti autonavaimet valmiiksi käteensä. Tyttö hänen Volvonsa takakontissa nukkui varmasti vielä pitkään, mutta oli epäilemättä kylmissään.

Ja kylmissä tisseissä nisät olivat aina kovina, tohtori ajatteli sulkiessaan toimistonsa oven.

Lauantai / Klo 07.25

Tohtori Mulqvistin talo oli tasakattoinen ja ulkoa katsottuna varsin vaatimattoman näköinen. Sen eteinen oli kuitenkin tilava ja valoisa, toisin kuin sen tyylisissä seitsemänkymmentäluvun taloissa yleensä.

Tuulikaapista katsottuna oikealla seinustalla oli suljettu ovi, ja sen takana jyrkät ja kapeat kiviportaat. Portaiden alapäässä odotti toinen ovi, johon oli kirjoitettu NAVETTA. Tämä ovi oli aina lukittu ja ainoa avain sen lukkoon riippui tohtori Mulqvistin kaulassa.

Oli aikainen lauantaiaamu, kun tohtori avasi tuon oven ja astui kellariinsa. Vasta suljettuaan ja lukittuaan oven uudelleen hän napsautti valokatkaisijaa.

"Joko täällä ollaan herätty?" hän kysyi.

Matalan, ummehtuneen hajuisen kellarin perältä kuului lyhyt ynähdys.

"Eli kyllä... Sepä mukavaa."

Karla oli ollut hereillä jo tuntikausia, mutta vasta nyt, kun valot olivat päällä, hän näki missä oli. Näky sai hänen sydämensä jyskyttämään ja kirvoitti kyyneleet hänen silmäkulmiinsa.

Hän makasi vatsallaan leveillä tikapuilla, ehkä metrin verran lattian yläpuolella, kädet pään yläpuolelle ojennettuina kuin altaaseen hyppäävällä kilpauimarilla. Hänen ranteensa oli sidottu kiinni tikapuihin, nilkat samoin. Hänen suullaan oli jotain tahmeaa ja pahanhajuista. Näkemättäkin hän tunnisti sen teipiksi.

Ehkä pahinta kaikessa oli kuitenkin se, että hänen valtavat rintansa roikkuivat tikkaiden astinpuiden välistä ilkosen alastomina ja avuttomina.

Tohtori Mulqvist pysähtyi Karlan eteen, työnsi kätensä hänen alleen ja nappasi kiinni hänen vasemmasta nännistään vetäen sitä alaspäin. Karla, jonka kasvot olivat itkusta turvoksissa, päästi tukitusta suustaan pelästyneen uikutuksen. Ääni sai tohtorin niskavillat kohoamaan silkasta mielihyvästä. Typykkä paitsi näytti lehmältä, myös kuulosti siltä.

Toinen käsi edelleen kiinni nännissä tohtori avasi aamutakkinsa ja paljasti Karlalle sen, mitä tämä edellisellä kerralla ei ollut nukutuskaasun vuoksi nähnyt.

"Tämä tässä on herra Kyrpä", tohtori sanoi napaten toisenkin nännin sormiinsa. "Ja hän pitää... rakastaa sinun ylisuuria roikku-utareitasi." Hän venytti Karlan oikeaa nänniä kohti kellarin ruskeaa betonilattiaa, sitten vasenta ja taas oikeaa. "Herra Kyrpä mietti pitkään sinua ja sinun tilannettasi, ja lopulta hän tuli siihen tulokseen, ettei ole eettisesti hyväksyttävää pienentää näin herkullisia pullukkautareita."

Tohtori polvet naksahtivat, kun hän kyykistyi parempaan lypsyasentoon. Valo ylsi tikapuiden alle vain heikosti, mutta hän erotti silti Karlan tummat häpykarvat ja puhalsi niitä. Lattialla karvojen alapuolella oli pieni virtsalammikko. Se ei ollut mikään yllätys, eikä edes ensimmäinen kerta, kun nainen oli virtsannut hänen kellarissaan. Myöskään Herra Kyrpä hänen reisiensä välissä ei näyttänyt piittaavan pienestä ja harmittomasta pissatahrasta. Sen turvonnut kärki värähteli malttamattomana päin hänen sisäreittään.

"Ihan kohta", tohtori Mulqvist sanoi jalkoväliinsä. "Meillä on yllin kyllin aikaa."

Tikapuiden päälle kapuaminen osoittautui lopulta vaikeammaksi, kuin tohtori oli osannut odottaa. Ne kestivät helposti Karlan painon, mutta yhdeksänkymmentä kiloa kiihottunutta miestä sen päälle teki jo tiukkaa.

Päästyään tikapuille tohtori painautui vatsalleen vasten Karlan selkää ja hivuttautui hyvin hitaasti ja hyvin varovaisesti edemmäs, kunnes oli oikeassa kohdassa ja Karlan takaraivo painoi päin hänen rintalastaansa.

"Olen enemmän pimppimiehiä", hän sanoi allaan villisti rimpuilevalle Karlalle. "Mutta asentosi huomioiden minun pitää tehdä poikkeus ja--" Äkkiä hän muisti sen, minkä oli jossain vaiheessa illan ja aamun välillä onnistunut unohtamaan. Ikä ei näemmä tullut yksin.

"Huonoja uutisia", hän sanoi. "Minä unohdin tuoda rasvan."

Karla hänen allaan ravisti päätään ja rynkytti sidottuja käsiään. Hänen kurkustaan tuli pitkä, koriseva valitus.

"Erikoislääkärinä minä tiedän mainiosti, miten kivulias kokemus anaalipenetraatio on ilman liukastetta. Jopa liukasteen kanssa se tekee yleensä kipeää, mutta ilman sitä..." Tohtori imi poskensa täyteen ilmaa ja pudisti päätään puhaltaen ilman samalla ulos. "Voi, voi sentään."

Sitten hän taivutti selkäänsä, työnsi kädet alleen ja levitti Karlan muhkeita pakaroita.

Kun terska oli sisällä, Karla virtsasi. Hän ei tehnyt sitä tarkoituksella, mutta ei myöskään voinut estää sitä. Repivä kipu hänen peräsuolessaan oli yksinkertaisesti liikaa; se sai hänet menettämään lihastensa hallinnan ja loputkin itsehillintänsä rippeistä.

"Älä huoli tuosta", tohtori sanoi puristaen hänen lantiotaan ja työntyen väkisin syvemmälle hänen sisäänsä. "Isonisäiset lehmät saavat pissata täällä ilman erillistä lupaa, mutta vain pyllyraiskauksen aikana. Eivät muulloin."

Tohtorin kalu oli nyt puoliksi Karlan peräaukossa. Karla ei enää rimpuillut, vaan tyytyi hengittämään lyhyin, kiivain vedoin. Ensimmäisten hetkien repivä kipu oli muuttunut puristavaksi kivuksi. Edelleen se oli sietämätön, muttei aivan yhtä sietämätön kuin aiemmin.

Tohtori Mulqvist irroitti kätensä Karlan lanteilta ja kiersi ne tikapuiden alle. Parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän sai molemmat nännit sormiinsa ja puristi niitä kynsillään.

"Tohtori on nyt valmis laukeamaan pyllyreikääsi", hän läähätti venyttäen nännejä. "Joten sano tohtorille 'ammuu'... Tohtori tahtoisi kovasti kuulla, miten roikkutissinen lehmä ammuu."

Karla, joka tunsi tajuttomuuden lähestyvän, ei päästänyt ääntäkään.

"Noh? Anna kuulua. Muuten minä suoritan sen keskenjääneen utareleikkauksen täällä ja nyt, ilman nukutusta."

Kynnet Karlan nänneillä kiristivät otettaan. Karlan pää nytkähti taaksepäin ja kellarissa kuului ontto kumahdus, kun hänen takaraivonsa törmäsi tohtori Mulqvistin rintalastaan.

"Heti nyt", tohtori sähisi. "Herra Kyrpä ei jaksa enää odottaa. Ammu tai sinusta tehdään kotikonstein entinen jättinisä."

"Aammmhh..."

"Ei kelpaa, pystyt parempaankin."

"Aa-"

Äkkiä ja odottamatta tohtori Mulqvist laukesi. Hän voihkaisi pettymyksestä. Se oli ennenaikainen orgasmi, se mokoma tuli liian nopeasti. Juuri ennen kuin lehmä hänen allaan ehti sanoa, mitä lehmien kuuluu sanoa. Mutta se ei ollut hänen vikansa, eikä herra Kyrvän vika. Ei toden totta. Jos syntipukkia piti etsiä, se oli typykän persereikä -typykän pikkuruinen persereikä kaikessa avuttomuudessaan ja ahtaudessaan. Ei kukaan muu.

Tohtori laskeutui kahden öljytynnyrin varaan asetetuilta tikkailta raskaasti huohottaen ja aamutakin helmat heiluen. Kun hän oli saanut molemmat jalkansa tukevasti kellarin lattialle, hän läimäytti Karlan velttoina ja kiehtovan turvattomina roikkuvia rintoja kädenselällään.

"Se oli ensimmäinen kierros. Iltapäivällä otetaan toinen ja illalla kolmas. Tässä navetassa sunnuntai ei ole lepopäivä, joten huomenna jatketaan saman kaavan mukaan."

Tohtori löi rintoja uudelleen ja seurasi hetken niiden vellovaa liikehdintää. "Jos kaikki menee kuten pitääkin, tahtosi murtuu ennen maanantaita ja sinä tulet järkiisi ja päätät pitää nuo utareesi."

Hän löi rintoja kolmannen kerran, solmi aamutakkinsa kiinni ja kääntyi ympäri. Päästyään lukitun oven luo hän sanoi olkansa yli: "Minä arvioin sinut sunnuntai-iltana ja päätän jatkosta sen diagnoosin perusteella."

Karla vastasi ainoalla tavalla, jolla pystyi: Avuttomalla ynähdyksellä, joka tohtorin korvissa kuulosti kerta kerralta enemmän lehmän ammumiselta.