Anna ja sairaat ihmiset 2

Luku yksi: Aamu

1.

Nykytaiteen dosentti Arvo Valtanen puski itsensä läpi saluunatyylisistä ovista, vältti kompastumisen kynnykseen puhtaalla tuurilla ja rojahti istumaan tyhjän hotellibaarin ensimmäiseen pöytään. Kello oli puoli kymmenen aamulla, ja hän tunsi sydämessään suurta kiitollisuutta siitä, että paikalla ei ollut muita asiakkaita ja että sen itään avautuvat ikkunat oli suljettu säädyllisesti tummilla samettiverhoilla.

Hän risti vapisevat kätensä pöydälle ja soi itselleen hetken lepotauon saadakseen hengityksensä tasaantumaan. Sitten hän nosti särkevää päätään ja alkoi kuljettaa katsettaan salin poikki, kunnes huomasi viinilaseja kiillottavan tarjoilijatytön aivan baarin perällä, lähellä keittiön puolelle vievää heiluriovea.

Arvo Valtanen napsautti sormiaan. ”Typyli.”

Tyttö ei kuullut, tai ei ainakaan ollut kuulevinaan.

Arvo yritti uudelleen, tällä kertaa käheyden lisäksi myöskin ripaus harmitusta äänessään. ”Hei typyli.”

Sama lopputulos; tyttö käyttäytyi kuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa.

”Piru vieköön”, Arvo mutisi raapien partaansa. Hänen kulttuuritalolla viettämänsä ilta oli venähtänyt odotettuakin pidemmäksi ja ennen muuta kosteammaksi, ja siitä toimi todisteena tämä hirvittävä krapula, todellinen tuomiopäivän kanuuna, jonka selättäminen vaati välitöntä viskiryyppyä tai mieluummin kolmea.

Hän oli jättänyt solmion suosiolla huoneeseensa ja avasi nyt paitansa kolme ylintä nappia. Tarjoilijatyttö oli sillä välin saanut kiillotusoperaation päätökseen ja alkanut hääräillä touhukkaan oloisena oliivipurnukoiden parissa.

”Voi, mikä uuttera pikku muurahainen sinä oletkaan”, Arvo mutisi seuraten tytön liikkeitä ja raapien samalla kutisevaa partaansa -viinan pirulainen kuivatti aina hänen ihonsa. Montako martinia hän olikaan mahtanut illan kuluessa juoda? Seitsemän tai kahdeksan, luultavasti enemmänkin. Ja niiden päälle oli tietysti laskettava kuohuviini ja olut ja myöskin tequila-snapsit, joita joku oli yön utuisina tunteita kantanut hänen seurueensa pöytään tarjotinkaupalla. Saakeli sentään.

Arvo löi nyrkkinsä pöytään. Kova paukahdus teki tehtävänsä; tyttö huomasi viimein hänen olemassaolonsa.

”Tänne sieltä, typyli”, Arvo sanoi. ”Pikapikaa.”

Tyttö laski oliivipurnukan käsistään, kiersi baaritiskin ja pujotteli tyhjien pöytäryhmien lomitse pysähtyen lopulta Arvon viereen aurinkoinen hymy huulillaan. ”Oikein hyvää huomenta”, tyttö sanoi iloisesti, mutta kallisti sen jälkeen päätään, loihti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen ja jatkoi: ”Ikävä kyllä me emme tarjoile aamiaista täällä, vaan ruokaravintolan puolella.” Hän osoitti saluunan ovia, joista Arvo oli tullut. ”Paikka on teidän onneksenne aivan tuossa lähellä, heti pääaulan toisella puolen. Te ette voi eksyä...”

Tykytys Arvon otsaluun takana oli käymässä sietämättömäksi. Hän laski mielessään viiteen ja sanoi sitten niin tyynesti kuin kykeni: ”Typyli, minä tiedän missä mikin on. Minä olen yöpynyt tässä hotellissa jo silloin, kun sinä vielä leikeit lääkärileikkejä naapuruston kakaroiden kanssa ja annoit niiden survoa väriliituja persereikääsi kuumemittareiksi.” Hän veti henkeä. ”Mutta tänään tänä linnunlaulun säestämänä aamuna kiinteä ruoka on viimeinen asia, jota minä haluan.”

Tyttö, jonka valkoinen paitapusero näytti olevan rintamuksen kohdalta pykälän tai kahden verran liian pieni, tuijotti häntä häkeltyneenä.

”Joten, jos minä näin monivuotisena kanta-asiakkaana saan mitenkään pyytää, laita tuohon pyöreään pyllyysi liikettä ja kipitä hakemaan minulle tuplaviski. Ilman jäitä. Kiitos.”

Tyttö sanoi: ”Hyvä herra, ehkä teidän vointinne paranisi, jos sittenkin joisitte kupin kahvia ja söisitte edes jotain kevyttä, kuten hedelmiä tai voisarven.”

Voisarven? Voisarven?! Minä voin nimetä vartalostasi parikin reikää, joihin voit voisarvesi työntää. Arvo raapi taas vimmatulla tavalla kutisevaa partaansa. ”Tupla. Viski. Nyt. Heti.”

Tytön kasvoilla käväisi säälivä ilme, joka nosti Arvon niskavillat heti pystyyn. Siunatkoon, miten hän inhosi sääliä -etenkin kun sitä tarjoili naisihminen, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen lapsenlapsensa. Mutta sitten viesti vaikutti lopultakin menevän perille, ja tyttö teki elegantin puolikäännöksen ja suuntasi enempää sanomatta takaisin baaritiskille mustan polvihameen alla pullottava takamus keinahdellen.

”Röyhkeä nulikka”, Arvo mutisi seuraten tytön menoa, ”jos minä kaipaan neuvoa ihmiseltä, joka viettää viikon kuukaudesta vaippa tussussaan, minä kyllä pyydän sitä.”

Minuuttia myöhemmin tyttö palasi tarjotin kädessään. Hän hymyili kohteliaasti asettaessaan pöydälle sinisen lasinalusen, jota koristi kullattu ääriviivapiirros hotellista.

”Jahas, jahas. Kultaa ja laivastonsinistä, kovin tyylikästä”, Arvo Valtanen sanoi ja koputti ohimoaan. ”Väriyhdistelmä viittaa hyvään tyylitajuun.”

Tytön hymy pysyi pelkästään kohteliaana. ”Kiitos.”

”Älä suotta kiittele, ethän sinä tuota ole suunnitellut.”

Ja katso: Hymy haihtui kuin taikaiskusta. Tyttö laski viskilasin aluselle, suoristi selkänsä, asetti tarjottimen vasten vatsaansa ja kysyi: ”Tuliko teille vielä muuta?”

Arvo kuljetti sormeaan ylös ja alas pitkin lasin kylkeä. ”Toinen tällainen samanlainen, varmasti kolmas ja kenties neljäskin.” Hän katsoi tyttöä ja huomasi olevansa tympääntynyt tämän läsnäoloon. Hän oli visuaalinen ihminen ja tytön uhkean rintamuksen pullotus synnytti hänen mieleensä sarjan vastenmielisiä kuvia: hämärän navetan, tuttipullon, lämmenneen maitopurkin kesämökin aurinkoisella verannalla. Hän hätisti kuvat mielestään ja sanoi: ”Mutta mitäpä jos minä juon tämän ensin.” Hän nyökkäsi baaritiskin suuntaan. ”Joten sinä ja sinun hytkyvät utareesi voitte mennä hetkeksi aikaa tuonne tekemään, mitä sitten teettekään pienen palkkanne eteen.”

Arvo huomasi, että oli onnistunut pahoittamaan tytön mielen. Havainto kutkutti hänen niskaansa. Sana todellakin oli miekkaa vahvempi.

Sitten hän istui liikkumatta, kunnes tyttö oli häipynyt jättäen jälkeensä vain hajuvetensä tuoksun. Arvo pörhisteli sieraimiaan ja tunnisti sen olevan Diorin 'Addict' ja tunsi mielessään hienoista harmistusta siitä, että niinkin laadukkaan tuoksun kohtalo oli ollut päätyä tytön decolteelle, sekä mahdollisesti myöskin siihen hikoilevaan vakoon tämän pullottavien tissien välissä.

Arvo Valtanen raapi partaansa, kumosi puolet viskistä kurkkuunsa yhdellä kulauksella ja laski lasin aivan lasinalusen viereen. Jos pöydän lakkapintaan jäisi jälki, mestaajan pölkylle päätyisivät tarjoilijatytön pulskat utareet. Ajatus oli hulvaton ja sai Arvo Valtasen tuntemaan olonsa paremmaksi kuin tällaisessa krapulassa oli syytä edes toivoa.

Hän odotti, kunnes juoman sytyttämä tuli vatsanpohjassa oli hiipunut miellyttäväksi hiillokseksi. Sen jälkeen hän nosti kätensä levynä silmiensä eteen. Se tärisi edelleen, mutta ehkä ei aivan niin paljoa kuin vielä hetkeä aiemmin. Menisi tietenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin hän olisi valmis tarttumaan siveltimeen ja maalaamaan loppuun sen teoksen, jonka parissa-

Hänen silmänsä olivat harhailleet viskilasiin. Sen reunalla, kuin sirkusköydellä tasapainoillen, oli kolmen sentin mittainen karva; harmaanruskea ja loivasti kihartuva.

Kuvottava olo, jonka Arvo Valtanen oli uskonut jo selättäneensä, tuli ryminällä takaisin. Hänen hartiansa nytkähtivät ja vatsanpohja kramppasi. Hän nosti kouransa suun eteen ja kyökkäsi. Vatsahapon ja viskin sekasotku poltti hänen ruokatorveaan, mutta ei noussut suuhun asti. Hänen vetisiksi käyneet silmänsä hakeutuivat baaritiskin luona hääräävään tyttöön.

”Irstas pirulainen”, Arvo ähisi rintakehä nytkähdellen. ”Ettäs... ettäs...” Hän vaikeni ja puristi silmänsä kiinni, heittäytyi tuolissaan taaksepäin ja ajatteli merituulen raikasta puhallusta, sisilialaisten sitruspuiden kukintaa, vastaleikatun nurmikon tuoksua kesäisen sadekuuron jäljiltä. Vanha temppu tepsi ja kuvotus alkoi helpottaa. Hän kuivasi silmänsä paidanhihaan ja läimäytti pöytää avokämmenellä. ”Typyli! Tänne ja heti!”

2.

Tytön saapuessa puolijuosten paikalle Arvo Valtanen ei tohtinut katsoa lasia, vaan tyytyi huitomaan kättään sen suuntaan pidellen silmänsä visusti läheiseen seinään ripustetussa taulussa, joka oli jäljennös Claude Monet'n maalauksesta 'Nainen ja päivänvarjo'. Teos oli kuulunut aina Arvon suosikkeihin, joskin tässä ja nyt sen kauneutta oli mahdotonta arvostaa. Hän raapi kiihkeästi kutisevaa partaansa.

”Mikä teille tuli, hyvä herra?” hän kuuli tytön kysyvän.

”Etköhän sinä tiedä, mikä minulle tuli.”

Arvo näki silmänurkastaan, miten tyttö nosti kädet lanteilleen ja käänteli päätään. ”Anteeksi, mutta minä en ymmärrä... Oliko teidän juomassanne jotakin vialla?”

”Pyysinkö minä sen raakana?”

Tyttö mietti hetken, ennen kuin vastasi. ”Pyysitte, hyvä herra.”

”Pyysinkö minä siihen jäitä?”

”Ette.”

”Entäs tussukarvan?”

Tytön suu sulkeutui niin nopeasti, että Arvo melkein kuuli tämän hampaiden loksahduksen.

Arvo tunsi pahoinvoinnin menneen kokonaan ohi -luultavasti juurikin suuttumus oli ajanut sen tiehensä- ja hän uskalsi nyt viimein irroittaa silmänsä taulusta ja siirtää ne tytön suuntaan. Tämä näytti yhtä aikaa häkeltyneeltä ja loukatulta. ”Minä kysyin, pyysinkö minä sinua lisäämään juomaani karvan sinun pikku pimppaloorastasi?”

Vieläkään tyttö ei vastannut, mutta Arvo huomasi tämän katseen siirtyvän viskilasiin.

”Ihan siinä reunalla”, Arvo sanoi ja raapaisi partaansa, tällä kertaa enemmän ärtymyksestä kuin kutinasta. Tytön katse siirtyi takaisin häneen. Sitten takaisin lasiin. ”Älä loukkaa minun älykkyyttäni väittämällä, ettet näe sitä.”

Tyttö puhui viimein. ”Hyvä herra, en suinkaan halua tai tarkoita loukata teitä, mutta ehkä teidän olisi syytä miettiä asiaa vielä uudestaan.” Hän loihti huulilleen ystävällisen hymyn, johon hänen silmänsä eivät kuitenkaan yhtyneet. ”En ole voinut olla huomaamatta, että te raavitte jatkuvasti leukaanne ja-” Hän ojensi kätensä, poimi karvan sormiensa väliin ja tutkaili sitä. ”-tämän väri näyttäisi kyllä sopivan teidän partaanne.”

Iso, tulikuuma vasara Arvo Valtasen pään sisällä takoi hänen otsaluutaan. ”Ettäs kehtaat”, hän sanoi, ”Älä yritäkään vierittää tätä minun niskaani, sinä kaksinaamainen karvapillu.”

Tyttö otti askeleen taaksepäin. ”Hyvä herra... minä näen, että te olette tolaltanne ja varmaan aika raskaan yön uuvuttama, mutta minä joudun pyytämään teitä poistumaan, sillä-”

”Tolaltani? Kyllä, naulan kantaan. Napakymppi”, Arvo sanoi taputtaen käsiään. ”Minä menen aina tolaltani, kun housut nilkoissa ja takapuoli paljaana pissaava lehmä toteuttaa minun kustannuksellani sairaita mielitekojaan ja-”

Tytön avokämmen läiskähti hänen poskeensa, kovaa ja kipeästi.

”Ai-jai! Mitä sinä kuvittelet tekeväsi, senkin-”

”Ole hyvä ja poistu.” Tytön ääni oli yhtä armoton kuin hänen antamansa läimäytyskin . Hymy ja teitittely olivat nostaneet kytkintä.

”Sinä istuit taatusti pissalla, kun nappasit sen karvan tussustasi”, Arvo ruikutti pidellen kättään kuumottavalla poskellaan. ”Kyllä minä tunnen sinunlaisesi naiset, minä näin sen sinusta heti.”

Tytön kämmen sivalsi häntä toiselle poskelle. Kipu tuli nopeana, kuumana ja kirvelevänä pistoksena. Arvo nousi kompuroiden ylös.

”Lopeta, senkin lypsettävä karvatus-”

Tyttö sivalsi häntä kolmannen kerran, ja sen myötä Arvo Valtanen äkkiä oivalsi, ettei ollutkaan enää vihainen, vaan peloissaan. Pahemman kerran peloissaan, jos aivan rehellinen tahtoi olla.

Pitäen katseensa tytön kämmenessä, joka oli koholla ja valmiina iskemään, Arvo otti askeleen sivuun. ”Hyvä on. Olkoon. Minä menen.”

Hän otti toisenkin sivuaskeleen. Hän seisoi nyt avoimella marmorilattialla kahden pöytärivin välissä. Hän vilkaisi olkansa yli saluunaovia, jotka veisivät hänet ulos täältä ja pois tytön ulottuvilta.

Arvo lähti peruuttamaan kohti ovea. Ensimmäinen metri sujui tilanteeseen nähden hyvin, toinen samoin. Hikikarpalo valahti hänen otsaltaan nenälle ja tipahti sen kärjestä paidan alla pömpöttävälle vatsalle. Tyttö oli jäänyt paikoilleen pöydän luokse, tulistunut katse häneen lukkiutuneena. Eläväinen mielikuva tytöstä housut nilkoissa, isot pakarat punaisten viirujen peittämänä käväisi Arvon mielessä. Kuva miellytti häntä, mutta se haihtui pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän hivutti taas vasenta jalkaansa taakse, mutta silloin hänen kengänkantansa törmäsi johonkin, joka ei antanut periksi. Hän katsoi alaspäin ja näki messinkisen kynnyslistan, matalan mutta ehkä juurikin siksi niin petollisen.

”Oh-oh-ooh”, Arvo Valtanen sanoi rojahtaessaan kumoon käsivarret villisti heiluen.

Seuraava ääni baarissa oli kumea kopsahdus, kun hänen takaraivonsa törmäsi marmoriin.

Luku kaksi: Päivä

1.

Arja Laine oli puhelimessa, kun Anna astui sisään hänen toimistoonsa, joka sijaitsi hotellin ylimmässä kerroksessa lyhyen käytävän päässä. Nähdessään Annan nainen osoitti muovituolia pöytänsä etupuolella ja jatkoi sitten puhelinkeskusteluaan.

”Kyllä, olen kanssanne samaa mieltä... Puhutte täyttä totta... Näinä aikoina pätevän työväen löytämistä joutuu rukoilemaan polvillaan. ”

Anna istuutui ja risti jalkansa. Toimiston vastenmielinen haju ui hänen sieraimiinsa ja pakotti hänet hengittämään suunsa kautta. Hän huomasi, että paikka paitsi haisi, myöskin näytti täsmälleen samalta kuin hän oli muistanutkin: Samat rumat kalusteet, samat seinille ripustetut kunniakirjat ja valokuvat, sama nurkassa seisova kuvottavan karmea pronssiveistos. Kaiken kaikkiaan huone oli täydellinen esimerkki siitä, ettei rahalla saanut tyylitajua.

”...ilman muuta, siitä saatte sanani... Kiitos... Se on ilahduttavaa kuulla... Minä odotan sitä suurella innolla... Kyllä, hän itseasiassa saapui juuri... Jaksamista teille ja toivon mukaan pikaisiin kuulemisiin.”

Arja Laine lopetti puhelun, kohensi silkkihuiviaan ja asetti kätensä juhlallisesti päällekäin nahkaiselle kirjoitusalustalle. ”Me tapaamme taas”, hän sanoi. ”Löysitkö itsellesi tuuraajan baariin?”

Anna nyökkäsi. ”Niina on siellä.”

Naisen otsa rypistyi kuin kertoen, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuka oli Niina. ”Hyvä on”, hän sanoi.

Anna huomasi käsiensä vapisevan ja oli jo aikeissa työntää ne piiloon reisiensä väliin, mutta muistikin sitten olevansa yhä työasussa -hameessa ja paitapuserossa- ja tyytyi laskemaan ne polvelleen.

”Älä suotta ole noin totinen, sillä minulla on kerrassaan hienoja uutisia”, Arja Laine sanoi ja keikautti päätään puhelimen suuntaan. ”Arvo Valtanen näet soitti minulle. Hän on parhaillaan sairaalassa, mutta tapahtumiin nähden hyvässä voinnissa.”

”No se on tosi hyvä juttu”, Anna sanoi yrittäen kuulostaa ilahtuneelta. Yritys jäi parhaimmillaankin keskinkertaiseksi.

”Lievä aivotärähdys ja jokunen tikki takaraivoon, sekä tietysti erinäisiä pieniä ruhjeita.”

”Okei.”

”Eikä hän ole vielä nostanut syytteitä, mistä saat kiittää minun ja Arvon välistä pitkää ystävyyssuhdetta.”

Hyinen sormi sipaisi Annan vatsanpohjaa. ”Syytteitä mistä, neiti Laine?”

Nainen pyöräytti silmiään kuin näyttääkseen, ettei nähnyt kysymyksessä mitään järkeä. ”Mistäkö? Törkeästä pahoinpitelystä tietenkin.”

Oli Annan vuoro näyttää hämmästyneeltä. ”Mutta sehän oli kaatokännissä ja kompastui.”

”Menetti tasapainonsa jouduttuaan fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi.”

Anna ei saattanut uskoa korviaan. Kun komento saapua Arja Laineen puheille oli tullut, hän oli arvellut saavansa tukun kysymyksiä vastattavakseen, sekä luultavasti (etenkin kun otti huomioon, millainen ihminen Arja Laine oli) perusteelliset nuhteet, mutta ennen kaikkea tilaisuuden kertoa oma näkemyksensä asioiden kulusta.

Totuus tapauksessa oli, pitipä Arja Laine siitä tai ei, että se risupartainen juoppo oli solvannut häntä ja ylittänyt iljettävillä puheillaan seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkit. Joten jos tästä piti tehdä poliisiasia, syytetyn penkille kuului sen sovinistisen törkyturvan perse.

”Kuten kaiketi tiedät, minun aikani on hyvin kallista”, Arja Laine sanoi katkaisten Annan ajatukset. ”Joten jos sinulle vain sopii, haluaisin mennä eteenpäin.”

”Sopii.”

”Mainiota.” Arja Laine nojautui muhkeassa tuolissaan taakse ja risti sormensa litteälle rintamukselleen. ”Herra Valtanen on minun tapaani perinteisten arvojen ystävä, ja siksi hän ehdotti minulle eräitä käytännön järjestelyjä tämän sangen ikävän välikohtauksen oikaisemiseksi.”

Hyinen koura kutitteli taas Annan vatsaa. ”Niin kuin millaisia järjestelyjä?”

”No minä uskon puhuvani meidän kaikkien kolmen puolesta sanoessani, että tapauksen hoitaminen ilman virkavallan mukanaoloa on kaikille asianomaisille järkevämpi, nopeampi sekä tyydyttävämpi vaihtoehto.”

Anna yritti keksiä jotain sanottavaa, muttei onnistunut. Puistattavat muistikuvat siitä, mitä tässä samaisessa huoneessa oli puolisen vuotta aiemmin tapahtunut, olivat äkkiä palanneet hänen mieleensä terävinä ja yksityiskohtaisina: takapuolen paljastaminen, asettuminen nöyryyttävään pyllistysasentoon, sormen työntäminen peräaukkoon aivan Arja Laineen pedonsilmien alla...

”Herätys”, Arja Laine sanoi terävästi. ”Haaveile mieluummin työajan ulkopuolella.”

Anna nielaisi, mutta hänen kurkkuunsa noussut klimppi pysyi itsepintaisesti paikallaan. Hän kohotti katseensa ja kysyi yrittäen pitää äänensä niin vakaana kuin kykeni: ”Millä tavalla te ja herra Valtanen haluatte tämän hoitaa?”

”Sillä tavoin kuin tällaiset asiat ennen vanhaan hoidettiin, Annaseni. Silloin kun miehet vielä osasivat ottaa hatun päästään astuessaan sisätiloihin; silloin kun lihavuus oli merkki vauraudesta; silloin kun tytöt niiasivat ja pojat pukeutuivat pyhäpäivinä merimiespaitoihin.”

”Minä en ymmärrä...”

Arja Laine kyyristyi etukenoon. ”Vitsalla, tyttö hyvä.”

2.

Annaa heikotti, hänen päänsä tuntui notkean oksan päähän ripustetulta lyijypallolta, jota tuulenpuuskat huojuttivat. Hänen silmänsä ajautuivat jälleen siihen ohueen, pikimustaan kapineeseen jonka Arja Laine oli asettanut kirjoituspöydälleen. Vaikkei Anna lapsena ollutkaan monen muun tytön tavoin jaksanut kiinnostua hevosharrastuksesta, hän tunnisti kapineen silti ratsupiiskaksi.

Hänen keräillessään ajatuksiaan pöydälle piiskan viereen ilmestyi vielä jotain muutakin: hänen työsopimuksensa. Se samainen paperi, jonka Arja Laine heidän edellisen tapaamisensa päätteeksi oli allekirjoittanut pakotettuaan Annan sitä ennen työntämään sormet omaan takapuoleensa.

”Miten on?” Arja Laine kysyi aivan pieni häivähdys huvitusta äänessään. ”Kuten minä jo kerroin, olen hyvin kiireinen ihminen, enkä mitenkään voi odottaa päätöstäsi koko päivää.”

”Minä en ole mikään lapsi, ja vaikka olisinkin, minä en ole ansainnut selkäsaunaa, neiti Laine”, Anna sanoi. Sitten: ”Eikä me olla missään viisikymmentäluvulla.”

”Aah. Ymmärrän kantasi ja kunnioitan sitä. Minä myöskin välitän vastauksesi herra Valtaselle, joka tekee sen jälkeen omat päätöksensä.” Arja Laine taputti työsopimusta kynnellään. ”Sinä oletettavasi kuitenkin ymmärrät, että päätöksesi vuoksi joudun purkamaan tämän välittömästi.”

Anna availi suutaan kykenemättä sanomaan mitään.

Arja Laine asetti kyynerpäänsä pöydälle, risti sormensa ja laski leukansa niiden päälle. ”Ei niin kauan sitten sinä olit valmis tekemään varsin paljon tämän työpaikan eteen. Älä luulekaan, etten minä muista. Ehei, Annaseni, minä muistan sen hyvin. Minä näin sinä päivänä muutakin kuin paljaan pyllyreikäsi... Minä näin ahdinkoon ajautuneen tytön, joka ei juossut kovan paikan tullen pakoon häntä koipien välissä, vaan osoitti ihailtavaa taistelutahtoa.”

Anna tunsi häpeän kuumotuksen poskillaan ja laski katseensa alas kengänkärkiin. ”Mutta minä en halua selkäsaunaa.”

”Eihän sitä kuulukaan haluta, se juuri on koko asian ydin. Herra Valtanen ja minä haluamme rankaista sinua, emme palkita.”

”Mutta-”

”Jos suvaitset katsoa taaksesi, huomaat varmasti tuon nahkaverhoillun nojatuolin, jonka hintaa en aio sinulle mainita, koska varallisuudella pröystäily ei kuulu tapoihini.”

Anna käänsi päätään ja näki naisen tarkoittaman tuolin, ruman, matalaselkäisen ja vanhan. Sen istuinosa näytti upottavalta kuin suonsilmä.

”Pyydän sinua käymään tuolin taakse seisomaan, laskemaan hameesi ja alushoususi ja asettamaan kätesi sen selkänojalle.”

”Ymmärrä nyt jo”, Anna sanoi onnistuen enää vain osittain peittämään suuttumuksensa, ”etten minä halua...”

”Stop”, Arja Laine sanoi terävästi. ”Muistin juuri, että minun on soitettava eräs liikepuhelu. Haluan sinun harkitsevan asiaa sillä välin.” Hän poimi vanhanaikaisen lankapuhelimen kuulokkeen käteensä. ”Kun tämä loksahtaa takaisin pidikkeen päälle, sinun on seistävä pakarat paljaina tuolin takana ja valmiina saamaan sen, minkä olet ansainnut.” Arja Laine koputti työsopimusta. ”Fiksuna tyttönä ja kokemuksesta viisastuneena tiedät, mitä muussa tapauksessa tapahtuu.”

Arja Laine alkoi pyörittää puhelimen numerolevyä.

Anna katsoi nojatuolia toisen kerran. Sydän hänen rinnassaan oli alkanut tykyttää liian kovaa ja hän tunsi kylmän hien rintojena välissä.

”Keskipäivää”, Arja Laine sanoi puhelimeen. ”Minä sanoisin 'Hyvää keskipäivää', mutta ikävä kyllä tämä ei taida sellainen olla...”

Anna imi ilmaa keukoihinsa ja puhalsi sen ulos pitkänä henkäyksenä. Hänen Nooran kanssa suunnittelemansa matka Caprille oli vielä varaamatta. Ja jos hän jäisi työttömäksi, se myöskin jäisi varaamatta.

”...sillä ne jänteiset sandaalinpohjat, joita te kehtaatte kutsua sisäfileeksi, eivät millään muotoa täytä hotellini laatuvaatimuksia...”

Noora, joka oli ollut matkan vuoksi jo pari kuukautta tiukalla dieetillä, tulisi pettymään suuresti, Anna tiesi. Ja pettymys se olisi hänelle itselleenkin.

”Juuri sitä ajan takaa ja ellei teidän tuotteidenne laadunvalvonta nosta tasoaan roimasti, en ikävä kyllä näe muuta vaihtoehtoa, kuin vaihtaa tavarantoimittajaa...”

Kuva Caprin saaresta vaihtui toiseen, paljon ankeampaan kuvaan: Anna näki nyt itsensä keittiön pöydän ääressä, nippu erääntyneitä laskuja reisillään, selaten läppärillään työnhakuilmoituksia.

”...ja teille tiedoksi, että seurassani istuu tällä hetkellä nuori naishenkilö, jonka tiukkaan peräsuoleen minun tekisi ne teidän viime viikolla toimittamanne ylisuolatut leikkeleet survoa... Aivan niin, te kuulitte oikein. Kaivakaahan se vaikku korvistanne...”

Aivan äkkiä Annan mieleen tuli ajatus, tai eräänlainen oivallus pikemminkin: Miten kipeää Arja Laineen antama selkäsauna oikeastaan tekisi? Nainen oli vanha ja hauras, viisikymmentä kiloa luiden päällä roikkuvaa löysää nahkaa. Selkäsaunan saaminen olisi nöyryyttävää, tottakai, mutta ei ehkä muuta.

”No älkää te siellä hänen peräsuoltaan miettikö, vaan keskittykää vaihtelun vuoksi tuotteidenne laatuun, joka näin suoraan ilmaistuna...”

Anna teki päätöksensä. Hän nousi ylös ja käveli aavistuksen verran tutisevin askelin nojatuolin taakse, kiersi kätensä hameen selkäpuolelle, avasi sen vetoketjun ja kiskaisi sen alas.

”...Vai niin... Aha... No minäpä jään odottamaan seuraavaa lihatoimitustanne varovaisen toiveikkaana, Huomioikaa toki, että paino oli sanalla 'varovaisen'...”

Anna uitti sormensa pikkuhousujensa alle, liu'utti ne pois pakaroidensa päältä ja koukisteli polviaan, kunnes ne tipahtivat nilkkoihin hameen seuraksi.

Puhelimen kuuloke loksahti pidikkeeseen samalla hetkellä, kun Anna asetti kätensä tuolin selkänojalle.

”Sinä yllätit minut”, Arja Laine sanoi pöytänsä takaa. ”Siitähän on muodostumassa sinulle suoranainen tapa.”

3.

Arja Laine kurotti kasvonsa Annan olan päälle ja sanoi hänen korvaansa: ”Pelkäänpä pahoin, että sinä nukut ensi yön vatsallasi.”

Anna painoi leuan rintaansa ja puri hampaansa yhteen. Sait tahtosi läpi, joten pitäisit edes sen suusi kiinni, luiseva korppikotka, hän ajatteli, mutta hätkähti sitten tuntiessaan jonkin pehmeän ja viileän sivelevän poskipäätään. Näkemättäkin hän tiesi, mikä se oli: se ratsupiiskan kärjessä oleva tikkuaskin kokoinen nahkapala, jonka tarkoitusta hän ei ollut koskaan tiennyt... eikä tarkemmin ajateltuna edes miettinyt.

Nahkapala irtosi ja melkein heti sen jälkeen Anna kuuli viheltävän suhauksen, joka katkesi terävään napsahdukseen ja hänen pakaroidensa alaosaa polttavaan kivunleimahdukseen. Anna ulvaisi kivusta.

Hän huomasi käsiensä irronneen selkänojalta ja siirtyneen takapuolensa suojaksi vasta silloin, kun Arja Laine sanoi: ”Sinulla ei ole lupa suojella pyllyäsi. Laita kädet takaisin oikeille paikoilleen.”

”Minä en tiennyt”, Anna sanoi haukkoen henkeä, ”että se sattuu noin paljon.”

”Nyt tiedät. Tee hyvin ja siirrä kätesi pois tieltä.”

Anna ravisti päätään.

”Ole hyvä ja jätä suuret pakarasi piiskan armoille.”

Toinen ravistus.

”Mikäli joudun pyytämään vielä, saat selkäsaunan pystysuuntaisesti.”

Anna katsoi naista olkansa yli. ”Mitä?”

”Saat selkäsaunan pakaroidesi sijasta vakoon niiden välissä. Se on äärimmäisen nöyryyttävää ja vielä sitäkin tuskallisempaa, ja siksi minä haluaisin koko sydämestäni säästää sinut siltä koettelemukselta.”

Epäröiden ja alati kasvavan paniikin vallassa Anna siirsi kätensä takaisin selkänojan päälle.

”Kiitos, ettet pakottanut minua suorittamaan vakopiiskausta.”

Ratsupiiska puri taas Annan pakaroita.

Annan pää lennähti takakenoon, hänen polvensa notkahtivat ja niiden lumpiot törmäsivät tuolinselkään. ”Auuh!”

”Shh... Nuoren naisen tulee näkyä, ei kuulua. Etenkin noin isopakaraisen.”

Seurasi kolmas vihellys ja kolmas napsahdus ja kolmas polttava kivunleimaus. Ne muuttivat Annan jalat tutisevaksi hyytelöksi, mutta hän pysyi yhä pystyssä.

”Älä mainitse tätä herra Valtaselle”, Arja Laine sanoi kuljettaen piiskan kärkeä Annan pakaroilla, ”mutta minä en liiemmin pidä miehistä, vaikka toki älykkäänä ihmisenä tunnustankin niiden ajoittaisen tarpeellisuuden -pitäähän autoja joskus huoltaa ja ojia kaivaa.” Hän sivalsi poimua, jossa Annan takareidet ja pakarat kohtasivat. ”Puoliosuma”, hän sanoi. ”Mutta menkööt, hyväsydäminen kun olen.”

Viides ja kuudes sivallus tulivat nopeana sarjana: Niistä ensimmäinen sai Annan menettämään tasapainonsa. Jälkimmäinen osui hänen häntäluunsa korkeudelle, kun hän rojahti polvilleen.

”Tee hyvin ja nouse ylös”, Arja Laine sanoi.

Anna pysyi paikallaan, kantapäät vasten kivusta sykkiviä pakaroita, kasvot käsiin haudattuina.

”Tee hyvin ja-”

Anna pillahti lapsekkaaseen itkuun ja ravisti päätään. ”Se oli partakarva, kunniasanalla. Minä en ikinä tekisi sellaista, minä en ole mikään perverssi.”

Arja Laine naurahti, kyykistyi hänen viereensä ja silitti hänen päälakeaan. ”No tietenkin se oli partakarva.” Naisen käsi liukui Annan olalle, siitä rintamuksen kautta alavatsalle ja lopulta karvoitukselle. Hän nipisti pari karvaa kynsiensä väliin ja pingotti ne suoriksi. ”Suurinkaan typerys ei erehtyisi luulemaan näitä silkkisen pehmeitä pimpsakarvoja sen ikäkulun houkan parraksi.”

Anna laski kätensä, käänsi kasvonsa naiseen, tuijotti tätä kyynelten sumentamilla silmillään. ”Eli... eli sinä tiedät, että minä olen syytön...”

”Tottahan toki.”

Anna joutui puremaan hammasta estääkseen uuden itkunpuuskan tulon. Sitten hän kysyi: ”Eli saanko minä mennä?”

”Kun olet kärsinyt rangaistuksesi.”

”Mutta-”

Arja Laine suoristui seisomaan ja heilutti piiskalla hänen poninhäntäänsä. ”Tee hyvin ja nouse ylös.”

”Mutta jos sinä tiedät minun puhuvan...”

”Tee hyvin ja nouse heti ylös.”

”Mutta-”

”Ylös sieltä”, Arja Laine ärähti. ”Ylös heti paikalla, tai sinun pikkuinen persereikäsi maksaa niskoittelustasi kovan hinnan!”

Anna tuijotti naista suu ammollaan, kykenemättä millään uskomaan kuulemaansa. Sitten hän tarrasi kiinni tuolin selkänojaan, nousi huojuen ja horjahdellen seisomaan, painoi leukansa rintaan ja sanoi itkua nieleskellen: ”Kyllä minä tajuan, mistä tässä on oikeasti kyse... Ja minä tosissaan toivon, että sinä ymmärrät edes hävetä käytöstäsi.”

”Minäkö häpeäisin? Voi kultaseni, minä en ole meistä kahdesta se, jolla on pylly ja pimppa paljaina.”

Sen jälkeen Arja Laine luovutti puheenvuoron ratsupiiskalle. Kävi ilmi, että sillä oli paljon sanottavaa.

4.

Anna retkotti kyljellään lattialla, kostea hiussuortuva kasvoilleen liimautuneena ja silmäluomet puolittain avoinna. Kipu hänen pakaroillaan oli hiipunut puutuneeksi kuumotukseksi, minkä vuoksi hän tiesi menettäneen ainakin joksikin aikaa tajuntansa.

Hän siirsi silmänsä massiiviseen kirjoituspöytään, jonka takana Arja Laine istui puhelimen kuuloke korvallaan.

”...mutta sehän on kerrassaan ilahduttava uutinen... Niin. Kyllä... Yleensä siellä saa istua tuntitolkulla, ennen kuin kukaan edes ymmärtää kysyä nimeäsi... Hah... Totta puhut, vanha ystävä...”

Anna laski katseensa ja huomasi nojatuolin kylkeen nojaavan ratsupiiskan. Näky kouristi hänen vatsaansa. Hän yritti liikuttaa kättään, mutta hänen lihaksensa eivät halunneet ottaa käskyä vastaan.

”Luonnollisesti hotelli maksaa kaikki kulut”, Arja Laine sanoi. ”...Se on todella huojentavaa kuulla, Minä ja Anna odotamme sitä innolla...”

Anna pinnisti vähät voimansa ja onnistui kellauttamaan itsensä vatsalleen.

”Voi kyllä, hän on yhä täällä... Lepäämässä tuossa lattialla... Se on punainen violetilla vivahduksella... Anteeksi, mutta kuulivatko korvani oikein? ...Mutta sehän on teiltä suorastaan tavattoman jalomielistä... Ehto? ...Minkälaisesta ehdosta on kyse, jos saan heti tiedustella?”

Toimiston ulkopuolta kantautui vaimeaa puheensorinaa ja kenkien kopsetta. Se tarkoitti, että hotellin kirjanpito-osaston väki oli menossa iltapäivän kahvitunnille, Anna mietti tokkuraisesti. Se taas tarkoitti sitä, että kello oli puoli kaksi, mikä edelleen tarkoitti, että hän oli ollut unten mailla hieman pidempään kuin oli olettanut.

”Pahoitteluun ei ole mitään syytä, herra Valtanen... Ei niin ollenkaan... Teidän asettamanne ehto ei ole laisinkaan kohtuuton”, Arja Laine sanoi. ”Älkääkä vaivatko sillä mieltänne yhtään enempää, sillä minä hoidan asian henkilökohtaisesti.”

Puhelinkeskustelu päättyi ja Anna kuuli Arja Laineen avaavan ja sulkevan pöytänsä vetolaatikon. Sen jälkeen tuoli narahti naisen noustessa jalkeille.

”Heräsit kerrassaan oivalliseen aikaan”, Arja Laine sanoi kiertäen pöydän etupuolelle ja laskeutuen polvilleen Annan vierelle. Nainen tarttui Annan ranteisiin ja asetti ne päällisin hänen alaselkänsä päälle.

”Muh-mih-mitä...”

Arja Laine kiersi ranteiden ympäri ohuen narun, kiristi sen tiukalle ja solmi sen kiinni.

”Mitä sinä teet?”

”Hyss.”

”Ei kun mitä sinä teet?” Anna kysyi. Hän oli ollut viime minuutit vain puoliksi hereillä, mutta nyt hän tunsi päänsä olevan hyvää vauhtia tokenemassa. Ajatukset eivät liikkuneet vielä normaalinopeudella, mutta melkein.

”Arvo Valtanen osoitti juuri olevansa suuri ihminen”, Arja Laine sanoi. ”Hän ei ainoastaan luvannut jättää rikosilmoitusta tekemättä, vaan ilmoitti myös palaavansa yöksi hotelliin. Voitko kuvitella?”

Anna ei sanonut mitään. Hänen mielensä oli vallannut yksi ainokainen kysymys: Miksi tuo karmiva ihmishirviö oli sitonut hänen kätensä?

”Avoimuuden nimissä tahdon kuitenkin ilmoittaa, että hän asetti paluulleen yhden ehdon.”

Pelko väänsi Annan vatsanalusta. ”Minkä ehdon?”

”Sellaisen, ettei aamuinen ikävä välikohtaus saa missään tapauksessa toistua.”

Taaskaan Anna ei sanonut mitään, vaan odotti. Mutta sitten aivan odottamatta Arja Laineen käsivarret työntyivät hänen alleen ja keikauttivat hänet selälleen.

”Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?” Anna kysyi hätääntyneenä.

”Sen, minkä Arvo Valtaselle lupasin.”

”Älä tee minulle enää pah-” Anna sanoi, mutta nähdessään Arja Laineen käsissä leveäleukaiset tongit, ruosteiset ja raskaat, pakokauhu salpasi hänen kielensä.

Arja Laine käänsi Annalle selkänsä, asettui hajareisin hänen päälleen, istuutui hänen vatsalleen ja sanoi olkansa yli: ”Alkaen tästä päivästä ja jatkuen aina työsuhteesi loppuun, sinut on täten määrätty työskentelemään alaisuudessani ilman alapääkarvoitusta.”

5.

Anna kirkaisi kivusta, kun tonkien leuat haukkasivat hänen karvoihinsa ja riuhtaisivat niitä irti hänen ihostaan.

”Hieno nainen säilyttää aina arvokkuutensa, eikä vollota kuin pahainen kakara”, Arja Laine sanoi. ”Joten ole hyvä ja yritä käyttäytyä hieman hillitymmin.”

Seurasi toinen repäisy, kolmas ja neljäs ja vielä viides. Niiden jokaisen jälkeen Arja Laine toimi saman kaavan mukaan: Kiskottuaan karvatupon irti hän avasi tonkien leukoja, antoi niiden saaliiksi jääneiden karvojen tippua kämmenelleen ja laski ne sitten varovaisesti lattialle pieneen kekoon Annan lantion oikealla puolen.

”Siirryn seuraavaksi häpyhuuliisi, joten tee hyvin ja levitä jalkasi”, Arja Laine sanoi.

Anna, joka tunsi tasapainoilevansa jälleen pelottavan lähellä pyörtymistä, haukkoi henkeä. ”Älä... minä... pyydän.”

”Ole ystävällinen ja levitä jalkasi.”

”Ei, ei, ei”, Anna vikisi tampaten lattiaa kantapäillään, mutta silloin tongit iskivät kiinni hänen alavatsaansa ja rutistivat sitä niin kovaa, että hän menetti pariksi sekunniksi rakkonsa hallinnan.

”Levitä jalkasi, ole hyvä”, Arja Laine sanoi tyynesti. ”Minun iltapäiväteeni tuodaan aivan näillä hetkillä ja tahtoisin kovin mielelläni saattaa alapääsi niin kutsuttuun lapsenpimppitilaan sitä ennen.”

Tuskainen irvistys kasvoillaan Anna levitti täriseviä reisiään, kunnes tongit vapauttivat hänen vatsanahkansa.

Arja Laine repäisi karvoja vasemmasta häpyhuulesta toistaen sitten tutun temppunsa lisäämällä uuden saaliin karvakekoon.

”Pelkäänpä pahoin, että pissasit hameellesi. Muistathan toimittaa sen pesuun työvuorosi päättyessä.”

Annan silmät muljahtelivat kuopissaan. ”Gaaa...”, hän sanoi korisevalla äänellä, joka ei tullut niinkään hänen suustaan, vaan jostain kurkun syvyyksistä.

Kun Arja Laine siirtyi hänen oikean häpyhuulensa pariin, Annan näkökenttä sumeni muuttaen hänen vatsallaan istuvan naisen selän tummaksi usvaksi. ”Gaaa...” hän sanoi karvojen repeytessä juurineen irti hänen ihostaan.

”Gaaa... Gaaa...”

Saatuaan työnsä päätökseen Arja Laine nousi ylös ja asteli kirjoituspöytänsä luo, penkoi sen vetolaatikoita ja palasi sitten Annan luo joulukortin kokoinen minigrip-pussi mukanaan. ”Tiedän, tiedän”, nainen sanoi heilauttaen rannettaan. ”Ei mikään tyylikkäin lahjapaketti, mutta ehkäpä se kelvannee.”

Anna, joka makasi yhä selällään, haarat levällään ja lasittunut ilme kasvoillaan, ei vastannut.

Arja Laine keräsi häpykarvat pussiin ja jäi tutkailemaan niitä toimiston ikkunasta paistavaa aurinkoa vasten. ”Hmm-hmh... Nuoren naisen pimppikarvat, pehmeät ja maitosuklaan väriset. Klassisen kauniit.” Hän siirsi katseensa Annaan. ”Minä uskallan väittää, että herra Valtanen ilahtuu suuresti saadessaan nämä haltuunsa.” Sitten nainen keinautti Annan velton vartalon kyljelleen, vapautti hänen kätensä ja istuutui nahkaiselle nojatuolille jääden hypistelemään karvapussia sormissaan. ”Tiedostan, että olet kokenut kovia, enkä siksi tahtoisi hoputtaa sinua, mutta tee hyvin ja vedä pikkuhousut ja hame yllesi. Niin viehkeä kuin tuo pullea pimppasi onkin, olen katsellut sitä jo vähintään kyllikseni.”

Luku kolme: Ilta

1.

Kello oli joitain minuutteja yli iltapäivä viiden, kun Anna seisahtui huoneen 217 ovelle. Hän siirsi minigrip-pussin (häntä iljetti pidellä sitä) vasempaan käteensä ja koputti ovea oikealla.

Hetkeen oven takaa ei kuullut ääntäkään, mutta lopulta lukon kieli loksahti ja ovi raottui sen verran, että Anna saattoi nähdä Arvo Valtasen pään, jonka yläosa oli kääritty valkoiseen sideharsoon. Oli hankalaa sanoa, miten paljon alaosan punoitus johtui alkoholista ja miten paljon Annan antamista kädensivalluksista.

Arvo Valtanen tuijotti häntä tympeänä.

Anna kohotti kättään tarjoten miehelle pussia. ”Arja Laine käski minun toimittaa nämä sinul... teille, herra Valtanen.”

Miehen katse ei irronnut Annasta. ”Hymyile”, hän sanoi.

”Mitä?”

”Hymyile minulle, kuten asiakkaalle kuuluu hymyillä.”

Suuttumuksen punainen pilvi kietoi Annan sisäänsä, mutta hän taivutti suupieliään ylös. ”Arja Laine halusi minun tuovan nämä teille vakuudeksi siitä, ettei tämän aamuinen voi toistua.”

Vieläkään Arvo Valtanen ei tehnyt elettäkään ottaakseen pussia vastaan. Sen sijaan hän sanoi: ”Pomosi kävi tässä jokin aika sitten esittämässä anteeksipyynnön törkeilystäsi. Hän oli kiireessä, mutta ehti kertoa, että oli erottanut sinut tussukarvoistasi ja että ajeltuna sinun alapääsi on kuin pienellä tytöllä.” Mies mutristi alahuultaan ja raapi sotkuista risupartaansa. ”Vai mitenkäs Arja sen muotoilikaan...'Kaksi pehmoista ja valkoista häpyhuulta, sekä pieni viiva niiden välissä.'”

Anna oli tullut paikalle vakaana aikomuksenaan säilyttää ylpeytensä, pitää leukansa pystyssä ja kohdata mies silmästä silmään, mutta nyt hän huomasi katseena ajautuvan alas kengänkärkiin kuin jonkin näkymättömän voiman ohjaamana.

Arvo Valtasen huulille levisi irvokas virne. ”Sinä punastelet, mikä tarkoittaa Arjan puhuneen totta. Jösses... Noin kaunis ja rintava ja lanteikas nainen, mutta kuitenkin siltä seudulta, mistä pissa tulee, tällä hetkellä pelkkä pikkutyttö.”

Annan kasvolihakset kramppasivat, eikä hän pystynyt enää pitämään hymyä yllä. ”Ota ne”, hän sanoi tyrkyttäen pussia kohti Arvo Valtasen pöhöttyneitä kasvoja.

”Mitä sinulla taas olikaan siinä?”

”Kyllä sinä tiedät.”

”Sano se.”

”Häpykarvat.”

”Tsot, tsot.” Arvo Valtanen heristi hänelle sormeaan. ”Väärin. Sano: 'Minun tussukarvani'.”

Anna tuijotti lattiaa ja nieleskeli kiivaasti. Kun hän lopulta puhui, ääni tuli ulos tukahtuneena kuiskauksena. ”Minun tussukarvani.”

Arvo Valtanen kahmaisi pussin hänen sormistaan. ”Pirulainen sentään, olisitpa heti kertonut. Kiitos ja näkemiin. Minä lupaan pitää ne hyvässä tallessa.”

Ovi läiskähti kiinni hulmuttaen Annan hiuksia.