1.
Sanni
sanoi: ”Laittakaa kaikki tyhjät pullot suoraan jätesäkkiin.
Älkää jättäkö niitä pöydille, silloin joku ennen pitkää
kaataa yhden ja meillä on lattia täynnä lasinsiruja.”
Hän
sai vastaukseksi vain epämääräistä mutinaa, jonka jälkeen
keittiön pöydän ympärille kerääntyneet nuoret jatkoivat
keskinäistä pulinaansa. Hän seuraili heitä hetken ja palasi
sitten olohuoneeseen. Nämä kotibileet olivat ehdottomasti huono
idea, mutta talo ei ollut hänen, vaan hänen vanhempiensa. Se ei
olisi pois hänen rahoistaan, vaikka koko rakennus pantaisiin illan
aikana matalaksi.
No,
olihan asialla tietysti se toinenkin puoli: isä oli pestannut hänet
järjestyksenvalvojaksi, joten mahdolliset vahingot olisivat ainakin
osittain hänen vastuullaan.
Hän
nappasi kaukosäätimen, tiputti takapuolensa sohvalle ja avasi
television. Selattuaan kanavat nopeasti läpi hän tyytyi parempien
vaihtoehtojen puutteessa Emmerdaleen.
”Hei
jes! Tuolta ne tulee”, kimeä-ääninen tyttö huusi keittiöstä
hetkeä tai kahta myöhemmin. Huutoa seurasi ovikellon kilahdus.
Tulijoita
oli kolme; kaksi poikaa ja tyttö. Bileiden osallistujamäärä oli
ylittänyt tusinan.
Toinen
pojista pysähtyi olohuoneen oviaukolle ja jäi katselemaan Sannia
lippalakkinsa alta hölmistynyt ilme kasvoillaan. ”Kuka sä oot?”
poika kysyi.
”Sanni.”
Poika
hiplasi lakkiaan, jonka lippa oli suuri kuin silityslauta. ”Ootko
sä Julian isosisko?”
”Juurikin
se.”
”Ookoo.
En oo nähnyt sua täällä ennen.”
”Koska
tässä iässä harvemmin asutaan enää vanhemmilla.”
”Joo...
Niin joo. Ootko sä täällä ryyppäämässä vai niin kuin
vahtimassa meitä?”
”Hohhoijaa.
Yritäpä arvata.”
”Vahtimassa
meitä?”
”Bingo.”
Poika
katsoi olkansa yli keittiöön, mistä kantautui juomalasien kilinää
ja pullonkorkin poksahdus. Sitten joku huusi hänelle: ”Markus,
mitä sä jumitat siellä? Menitkö iskemään Julian siskoa vai? Sun
siiderit lämpenee.”
Hetken
ajan poika näytti vähän vaivaantuneelta, kuten ikäisensä monesti
näyttivät aikuisten seurassa, mutta sitten hän nosti leukansa ylös
ja sanoi tomerasti: ”Mä en ole mikään tappelupukari enkä
häirikkö. Mä osaan olla kunnolla. Että ei tarvi mun takia
ainakaan murehtia.”
”Jippii.”
”Niin...”
Markus näytti miettivän vielä jotakin lisättävää, mutta
kääntyi lopulta ympäri ja käveli ylisuuret farkut kahisten
keittiöön muiden seuraan.
2.
Yhdeksältä
talossa oli kaksikymmentäkolme vierasta, puoli kymmeneltä vielä
kaksi enemmän. Ensimmäinen oksennus tuli tunti sen jälkeen.
Oksentaja oli tummatukkainen tyttö, joka jäi istumaan kylpyhuoneen
lattialle tyhjennettyään ensin vatsalaukkunsa melkein ihailtavan
perusteellisesti.
”Uh-huh”,
tyttö sanoi pää keikkuen. Hänen silmänsä olivat vetiset ja
sekaiset hiussuortuvat roikkuivat hänen kasvoillaan. Nenästä valui
kirkasta räkää kahtena ohuena norona. Julia tarjosi hänelle
vesilasin. Ensin tyttö torjui sen, mutta suostui toisella
yrittämällä ottamaan pari lyhyttä kulausta.
”Hei
Krista, paljonko sä sitä siideriä oikein joit?” kysyi paksussa
hupparissa hikoileva poika.
Sanni,
joka oli seurannut tätä näytelmää eteisen puolelta, työnsi
pojan sivuun ja astui kylpyhuoneen puolelle. ”Vastaus kuuluu että
liian paljon”, hän sanoi ja liu'utti kätensä tytön kainaloihin
ja nosti tämän jalkeille. ”Hii-op. Sitten mentiin.”
”He-hei!
Oota nyt vähäsen”, Julia sanoi. ”Mihin sä viet sitä? Mitä
meinaat tehdä?”
Sanni
sanoi: ”Ajattelinpa ihan näin alkajaisiksi soittaa hänen
vanhemmilleen.”
”Ei!”
Julia loikkasi hänen ohitseen ja asettui menoesteeksi oviaukolle.
”Älä soita, Kristan porukat raivostuu sille, jos ne saa kuulla.”
”Sitä
olisi kannattanut miettiä vähän aiemmin, vai mitä?”
”Krista
on jo paremmassa kunnossa. Ihan selvästi on, katso vaikka”, Markus
sanoi.
”Et
soittaisi, oon ihan kunnossa. Pliis”, Krista sanoi narisevalla
äänellä.
”Älä
ole ilonpilaaja”, poika paksussa hupparissa sanoi.
”En
olekaan. Ainoastaan vastuullinen”, Sanni sanoi tönäisten Julian
takapuolellaan pois ovelta ja raahaten sitten puolivelton Kristan
perässään eteiseen. Heikko mutta pistävä oksennuksen haju sai
hänet nyrpistämään nenäänsä. ”Minä sanoin jo etukäteen,
erittäin selvästi ja kuuluvasti, että jos joku juo liikaa, soitan
sen jonkun vanhemmille. Se juttu oli kaikkien tiedossa.”
”Niin,
mutta...” Julia yritti vielä.
3.
”Joko
ne lähtivät?” Sanni kysyi.
”Ai
ketkä?”
”'Ai
ketkä'... No ne kaikki sinun kaverisi, joita ei näy täällä
enää.”
Julia,
joka makasi selällään olohuoneen sohvalla, nosti takaraivoaan
varovasti ylös tyynyltä. ”Ööh... Varmaan sitten joo.”
”Älä
nukahda siihen”, Sanni sanoi. ”Menet omaan sänkyyn yöksi.”
”Joo,
joo, joo.”
Sanni
vilkaisi kelloaan, se oli minuutteja vaille kaksi aamuyöllä.
Bileet, jotka sitä yhtä oksennusepisodia lukuun ottamatta olivat
sujuneet hänen odotuksiaan paremmin, näyttivät päättyneen.
Hän
kiersi koko alakerran läpi, lukitsi etu- ja takaoven, poimi
lattialta pullonkorkin ja jalan alla musertuneen perunalastun,
suoristi eteisen maton ja pyyhki rätillä keittiön pöydälle
läikkyneet juomatahrat. Sammutettuaan vielä valot hän palasi
olohuoneeseen ja nipisti Julian varvasta. ”Mitä minä sanoin? Mene
sänkyyn nukkumaan.”
”Hmmh.”
”Tarkistan
vielä yläkerran. Kun tulen alas, sinun on parasta olla jalkeilla ja
hammaspesulla.”
”Hmmh-mmh.”
”Mitä?”
Hän nipisti taas varvasta. ”Ymmärsitkö vai et?”
”Joo,
joo. Ymmärsin.”
”Hienoa.”
Sanni
nousi portaat ylös ja ähkäisi inhosta astuessaan yläaulassa
tahmeaan siideritahraan. Julialla olisi aamulla luvassa reilusti
töitä juuriharjan ja rätin kanssa. Mielikuva pikkusiskosta
kumihansikkaat käsissään ja ämpäri kyynervarressaan ei ollut
suinkaan vastenmielinen.
Isä
oli lukinnut työhuoneensa, joten sitä ei ollut tarpeen tarkistaa.
Niinpä Sanni jatkoi sen ohi seuraavalle ovelle, joka vei Julian
huoneeseen. Siellä näytti vallitsevan tavanomainen sekasotku;
vaatteita ja meikkejä ja lehtiä ja ties mitä rojua pitkin poikin
lattiaa. Sänky oli petaamatta ja matto makkaroilla. Ilmassa leijui
sankka hajuveden tuoksu. ”Sikolätti”, Sanni mutisi.
Hän
kääntyi kannoillaan ympäri ja palasi aulaan ja jatkoi sen poikki
ovelle, joka vei hänen vanhaan huoneeseensa. Äiti oli suunnitellut
tekevänsä siitä itselleen työhuoneen, mutta hanke oli pysynyt
toistaiseksi pelkkänä suunnitelmana.
Hän
raotti ovea ja näki sen, minkä oli odottanutkin näkevänsä;
vanhan sänkynsä, joka oli riisuttu vuodevaatteista, kirjoituspöydän
ja lukulampun, nojatuolin ja sen vierellä jalallisen vaatenaulakon,
jossa riippui hänen ikivanha kylpytakkinsa. Ei mitään uutta
länsirintamalta, hänen sisäinen äänensä sanoi lakonisesti. Hän
oli jo valmis palaamaan alakertaan, kun jotakin odottamatonta osui
hänen näkökenttäänsä.
Hänen
vanhan sänkynsä takaa pilkotti valkoinen tennissukka ja
farkunlahje.
Sanni
puski oven kokonaan auki, tömäytti lattiaa kantapäällään ja
sanoi: ”Nyt ylös sieltä, kuka oletkin, ja vähän äkkiä.”
Ei
vastausta.
”Herätys!”
Sukka
liikahti ja sängyn takaa kuului voipunut valitus. Sen jälkeen
Markuksen pää kohosi paljaan vaahtomuovipatjan takaa näkyviin. Iso
lakki oli noussut hänen takaraivolleen ja sen lähes koomisen
kokoinen lippa osoitti suoraan ylöspäin. Poika hankasi poskiaan
typertyneen näköisenä, kuin miettien missä oli ja miten oli sinne
päätynyt.
”Ylös
sieltä, hopihopi”, Sanni komensi napsauttaen valot päälle.
”Juhlat on ohi. Valomerkki.”
Markus
kampesi itsensä polviasentoon, veti raskaasti henkeä ja siristi
silmiään. Vielä toinen hengenveto ja hän nousi huojuen
jaloilleen. ”Mulla on paska olo”, hän sanoi.
”Sellaista
se on, kun ei osaa juoda kohtuudella.”
”En
mä edes juonut paljoa. Pelkästään kaksi päärynäsiideriä ja
yhden omenan ja vähän sitä mansikan makuista, mitä Jesse tarjosi
ja-”
Sanni
läimäytti kätensä yhteen. ”Vähemmän puhetta ja enemmän
liikettä, ei tämä ole mikään hotelli.” Hän astui sivuun,
nojasi vasten ovenkarmia ja risti kätensä rintojensa alle.
Markus
kiersi sängyn etupuolelle pidellen tukea sen päätylaudoista ja
irvistellen ilmeisen voimakkaasta päänsärystä. Selviydyttään
Sannin ohitse aulaan hän sanoi: ”Tiedoksi muuten vaan, että sä
olet kauhea nirppanokka ja tärkeilijä.”
”En
ole. Pelkästään vastuullinen. Joidenkin pitää olla sellaisia,
kaikki eivät voi vain sammua ja oksentaa.”
Markus
mutristi suutaan, kohautti olkapäitään ja jatkoi laahaavaa menoaan
kohti portaikkoa. Niiden luo päästyään hän kuitenkin pysähtyi
ja kääntyi ympäri ja sanoi: ”Sulla on noussut pissa päähän.
Sä oikein tykkäät pomottaa nuorempiasi ja sä nautit, kun ne
pelkää sua.”
Sanni
sanoi: ”Joopa joo. Kello on nyt sen verran paljon, etten jaksa
väitellä jonkun energiajuomaa latkivan kakaran kanssa. Joten-”
Hän nyökäytti päätään alakerran suuntaan. ”-alapa mennä.”
”Neuvoksi
vaan, että ehkä sun ei kannattaisi isotella aivan noin paljoa. Mun
isä sanoo, että maailmasta löytyy aine joku, joka on vahvempi ja
kovempi ja että siksi kannattaa pitää jalat maassa.”
”No
maailmasta löytyy aivan varmasti, mutta ei tästä talosta.”
”Oot
vaan tärkeilijä ja isottelija ja sulla on iso peppu. Lisäksi sun
pikkusiskon tissit töröttää, mutta sulla taitaa riippua. Eli aika
nolo tapaus.”
”Anteeksi
mitä?”
”Kyllä
sä kuulit.”
”En
usko, että kuulin.”
4.
Sanni
ei ollut täysin varma siitä, oliko menettänyt hetkeksi tajuntansa.
Hän uskoi menettäneensä. Hän muisti seisseensä aulassa ja
kaatuneensa. Hän muisti utuisesti jopa sen, miten hänen sukkansa
oli luiskahtanut liukkaalla parketilla ja miten hän oli huitonut
ilmaa kaatuessaan, mutta kaikki sitä seuranneet tapahtumat olivat
pelkkää usvaa.
Ja
nyt hän tiedosti olevansa jälleen entisessä huoneessaan, makasi
vatsallaan sen lattialla, ja tunsi jonkun istuvan takareisillään.
Se joku oli kääntänyt hänen kätensä selän taakse ja painoi nyt
hänen ranteensa vasten toisiaan.
”Hei?”
Sanni sanoi äänellä, joka oli käheä ja heikko, ei juuri
kuiskausta kovempi.
”Joo
hei vaan sullekin. Pysy paikallasi, pääset helpommalla.”
Sanni
yritti nostaa päätään, mutta takaraivossa jyskyttävä kipu
lopetti yrityksen heti alkutekijöihinsä ja pakotti hänet laskemaan
poskensa vasten lattiaa. Hän ähkäisi ja tunsi jonkin pehmeän
mutta karheapintaisen kiertyvän ranteidensa ympärille. ”Hei?”
hän sanoi uudestaan. Tällä kertaa äänessä oli jo pieni ripaus
voimaa.
”Hys.
Pysy hiljaa”, ääni hänen yläpuolellaan komensi.
”Mit-mitä
sinä...”
”Shhh!”
Se,
mikä oli pehmeä ja karhea, kiristyi niin tiukalle, että se teki
lähes kipeää. Sanni yritti vetää ranteitaan erilleen, mutta ei
onnistunut. Hänen huultensa välistä karkasi vinkaisu. Mitä
ihmettä oli meneillään? Oliko...
Oliko
hänet sidottu?
Ääni,
joka kuului nuorelle pojalle jonka nimen hän jo melkein muisti,
kysyi: ”Haluatko sä, että teen sen tässä vai sängyn päällä?”
”Mitä
sinä... Uh-huh...” Uusi, ilkeä kipuaalto sai Sannin parahtamaan.
Sitten paino nousi pois hänen takareisiltään. Parketti narahteli
ja kaksi valkoista tennissukkaa ilmestyi hänen näköpiiriinsä.
”Vitsit”,
poika sanoi hänelle oudon hilpeänä. ”Sä oot aivan kuutamolla.”
Tämä kyykistyi ja tökkäsi hänen takaraivoaan. ”Ei
varsinaisesti mikään ihme, koska toi tossa on melkoinen kuhmu.”
Pojan
nimi palasi Sannin mieleen; Markus. Se Markus, joka oli tullut
juttelemaan hänelle ja sanonut... Niin, mitä se olikaan sanonut?
Osaavansa käyttäytyä. Jotain sinne päin. Hän yritti taas vetää
ranteensa erilleen, mutta ei vieläkään onnistunut. Hänen päänsä
oli edelleen tokkurainen, mutta palaset olivat alkaneet loksahdella
paikoilleen, usva oli hyvää vauhtia haihtumassa. Tämä Markus,
joka oli kertonut osaavansa käyttäytyä, oli käynyt hänen
päälleen ja tönäissyt häntä ja hän oli kaatunut lyöden
takaraivonsa. Ja kun hän oli ollut tajuton tai ainakin niin
pökerryksissä päästään, ettei kaiketi ollut tiennyt edes omaa
nimeään, tämä samainen Markus oli raahannut hänet tänne hänen
vanhaan huoneeseensa ja kääntänyt hänet vatsalleen ja sitonut
hänen kätensä kiinni.
Se
mitä oli tapahtunut, oli nyt selvää, mutta miksi se
oli tapahtunut pysyi edelleen arvoituksena. Miksi poika oli tuonut
hänet tänne ja sitonut hänen kätensä? Tilanne oli järjetön,
näkikö hän kenties unta?
Markus
suoristui seisomaan. ”Sanopa jo, että haluatko sä mun tekevän
sen tässä vai sängyllä?”
Sanni
nykäisi ranteitaan. Se, mikä niitä kiristi, oli hänen vanhan
kylpytakkinsa vyö. Hän ei nähnyt sitä, mutta tiesi sen silti. Hän
oli ollut jonkun aikaa pihalla kuin lintulauta, mutta ei enää.
Tilanne oli yhä omituinen, mutta hän tiesi saavansa sen kohta
hallintaansa. Hän kakaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Markus, mitä jos
päästäisit minun käteni irti?”
”Mun
isä sanoo, ettei kysymykseen saa vastata kysymyksellä.”
”Mitä?”
”Kysyin
sulta ensin.”
Sanni
väänteli ranteitaan, mutta solmu piti. ”Mitä sinä pelleilet?
Vapauta nyt vittu sentään minun käteni!”
”Vieläkin
tärkeilet ja komentelet. Sano jo, missä teen sen.”
”Teet
minkä? Mitä sinä mukamas teet? Minä olen ihan tosissani, että
tiedät. Sinä avaat tuon solmun ja avaat sen vähän äkkiä.”
”Paljastan
sun perseen.”
”Koska
jos et avaa, voin vakuuttaa, että...” Äkkiä Sanni vaikeni,
taivutti niskaansa ja katsoi vierellään seisovaa poikaa silmät
suurina ja pelokkaina. ”Mitä sinä sanoit?”
5.
Markus
istuutui takaisin Sannin takareisille, tarrasi molemmin käsin hänen
farkkujensa vyötäisille ja kiskaisi niitä alaspäin.
”Lopeta!”
Sanni kiljaisi kiemurrellen Markuksen alla kuin ankerias ja potkien
tämän selkää kantapäillään. Poika ei kuitenkaan lopettanut, ei
vaikuttanut edes kuulevan hänen sanojaan tai huomaavan hänen
raivokasta kamppailuaan. ”Minä varoitan sinua”, Sanni sanoi, kun
Markus kiskaisi toisen kerran ja sentti tai pari hänen
pikkuhousujensa valkoista kangasta tuli näkyviin.
”Mistä
sä varoitat? Siitä että pelästyn sun isoa pyllyä?”
”Riivatun
kakara”, Sanni ärähti vääntelehtien entistäkin kovemmin. ”Sinä
lopetat nyt! Sinä lopetat tai minä suutun aivan tosissani.”
Ei
vastausta, ainoastaan uusi kiskaisu. Farkut peittivät enää puolet
hänen pakaroistaan.
Sanni
taivutti niskansa takakenoon kuin henkeä vetävä kilpauimari ja
huusi: ”Julia! Tule yläkertaan! Auta minua!” Samalla
farkkukangas antautui ja luiskahti kokonaan pois hänen takapuolensa
päältä. ”Voi ei.. Apua!”
”Sä
mekastat turhaan, ei Julia kuule”, Markus sanoi työntäen
koukistuneen etusormensa hänen pikkuhousujensa vyötärönauhan
alle.
Sanni
laski poskensa takaisin lattiaan. Hän läähätti uupumuksesta,
hänen kasvonsa olivat hiessä ja ranteiden iho oli kipeä
hiertymistä. Raivoaminen ei auttaisi mitään, se oli tässä
vaiheessa selvää. Poika oli hullu ja humalassa, terveen järjen
ulottumattomissa. Sanni oli yrittänyt risulla, nyt oli kokeiltava
porkkanaa. ”Anteeksi”, hän sanoi.
”Ei
tarvi pyydellä”, Markus sanoi. Hänen koukistunut sormensa pysyi
pikkuhousuissa.
”Olisitko
kiltti ja päästäisit minut vapaaksi?”
”En
mä taida.”
Sanni
laski päässään viiteen, nieli raivonsa ja sanoi: ”Olet aivan
oikeassa, minä tärkeilin ja niuhotin ja pomotin.”
”Niinpä.
Sä tykkäät siitä.”
”Tykkäsin.”
”Jaa
että et tykkää enää?”
”En.”
Sanni puri alahuultaan pakottaen itsensä pysymään tyynenä ja
puhumaan rauhallisesti. ”Olen oppinut läksyni.”
”Aijaa.
Elikkä olet nyt kiltti tyttö?”
”Olen.”
”Ookoo”,
Markus sanoi ja repäisi hänen pikkuhousunsa alas.
Ensin
Sannin vartalo jäykistyi, sitten hän kirkaisi. Poika oli
toteuttanut uhkauksensa ja paljastanut hänen takapuolensa. Hän
huusi taas Juliaa avukseen. Huusi ja huusi ja huusi...
6.
”Sä
taisit vihdoinkin uskoa, ettei Julia kuule?” Markus kysyi.
”Haista
paska.”
”Vieläkin
komentelet, sunhan piti olla kiltti tyttö.”
”Haista
paska.”
”Mua
on komenneltu monta kertaa”, Markus sanoi onkien farkuistaan
kännykän, kolhuisen Samsungin, jonka selkäpuolta koristi Porin
Ässien tarra. ”Isä on komennellut ja äiti ja opettajat ja
valmentaja.” Hän avasi näppäinlukon, käynnisti kameran ja
kyyristyi etukenoon. ”Mutta koskaan ennen mua ei olla komenneltu
perse paljaana.”
”Vapaudenriisto
ja pahoinpitely”, Sanni vastasi korostetun hillityllä äänellä,
räpytellen samalla vetistäviä silmiään. ”Mitä luulet
vanhempiesi sanovan, kun poliisi syyttää sinua niistä? Mietipä
sitä hetki. Mietipä oikein kunnolla.”
Yhtäkkiä
Markuksen kännykkä ilmestyi hänen kasvojensa eteen ja sen
salamavalo välähti. ”Mitä sinä teet?” hän parkaisi.
”Mitä
luulet?”
Markus
suoristautui ja sen jälkeen tuli toinen välähdys, nyt taaempana ja
ylempänä. Poika oli ottanut kuvan hänen takapuolestaan.
”Säälittävä
pikkupaska”, Sanni huusi. ”Lopeta!”
Markus
räpläsi kännykkäänsä ja sanoi hetken kuluttua: ”Aika hyvä
kuva, vaikka ite sanonkin. Pitäisiköhän tää laittaa
Instagramiin?”
”Jos
sinä edes-”
”Sillä
voisi tulla aika hyvin tykkäyksiä ja siihen olisi hauska keksiä
hakusanoja. Jotain tyyliin 'isopylly' tai 'juliansiskonperse'. Vai
olisiko sulla ehdotuksia?”
Sanni
sanoi: ”Kun Julia herää, sinä olet elämäsi pahimmassa pulassa,
senkin persereikä.”
”Hyvä
idea.”
Markuksen
käsi, lämmin ja nahkea, tarttui hänen vasempaan pakaraansa, veti
sitä sivuun paljastaen hänen peräaukkonsa. Kännykkäkameran
salama välähti, sitten käsi irtosi.
”Olisitko
uskonut silloin, kun soitit Kristan vanhemmille ja kerroit sen
yrjönneen, että pari tuntia myöhemmin joku ottaisi väkisin
lähikuvan sun persereiästä?”
Sanni
ei vastannut, vaan tuijotti lasittunein silmin pistorasiaa entisen
huoneensa seinässä, kohdassa, jossa oli joskus ikuisuus sitten
ollut matala, tv-tasona toiminut lipasto.
”Uskoitko
vai et?” Markus tivasi. ”Vastaa, taikka otan lisää kuvia.”
”En
uskonut.”
”Mitä
et uskonut?”
”Haista
paska.”
”Ookoo.”
Markus
alkoi naputtaa puhelintaan. Kului puoli minuuttia, melkein koko
minuutti. Lopulta poika kumartui taas etukenoon ja asetti kännykän
säröilleen näytön Sannin kasvojen eteen. ”Mitäs tosta sanot?”
hän kysyi.
Sanni
taivutti punaisiksi hiertyneitä ranteitaan, koukisteli sormiaan ja
vaikersi. Markus oli ladannut kuvan hänen ilkialastomasta
takapuolestaan instagram-tililleen ja kirjoittanut sen alle pitkän
rivin
hakusanoja:#perse#paljastettu#nolotus#pulleatpakarat#pyllytyttö#hävettääköedes#isottelijanperse#lol#julianisosisko
Ruudun
alareunassa luki 'Jaa'. Kuva oli yhden napinpainalluksen päässä
internetistä.
”Älä”,
Sanni kähisi. ”Minä pyydän.”
Markus
napautti ruutua peukalollaan. ”Sinne lähti. Sano: 'kiitos'.”
”Haista
paska.”
”Mä
lähetin pakarakuvan, enkä reikäkuvaa. Sano 'kiitos', tai lähetän
senkin. Aika monet tyypit -jotkut hikiset runkkarityypit- tykkää
katsella naisten pyllyreikiä, kun ne-” Markus vatkasi kättään
ilmassa. ”-tiedät kyllä mitä.”
”Haista
paska!”
Markus
asetti kännykkänsä Sannin lapaluiden väliin, tarttui kaksin käsin
hänen pakaroihinsa ja levitti ne auki. ”Haluatko sä ihan
tosissaan, että ne katsoo tätä reikää täällä, kun ne
vemputtaa?”
”En.”
”Eli
kiitä mua.”
Sanni
nielaisi kahdesti, mutta kurkkuun noussut klimppi pysyi paikallaan,
hänen takapuoltaan levittävät kädet samoin. Mopoikäinen nulikka
nöyryytti häntä. Nulikka piteli paljastettuna sitä, mitä hän ei
ollut näyttämään edes poikaystävälleen. Hän nielaisi vielä
kerran, ennen kuin sanoi: ”Kiitos.”
”Mistä
hyvästä?”
”Sinä
tiedät kyllä.”
”Kerro
silti.”
”Ettet
ladannut sitä toista kuvaa.”
”Mitä
siinä kuvassa näkyy?”
”Haista
paska.”
”Ookoo.”
Markus hellitti otteensa, poimi kännykkänsä ja alkoi naputella
sitä. ”Ootko aivan varma, ettet halua vastata?”
Sanni
sanoi: ”Siinä näkyy minun peppureikäni.”
”Ai
se. Auts. Kuulostaa tosi nololta. Sä et siis halua näyttää sitä?”
”En.”
”Häpeätkö,
jos joku näkee sen?”
”Häpeän.”
”Tosi
paljon, vai?”
”Niin.”
”Ookoo.
Siinä tapauksessa sua varmaan harmittaa, että mä näin sen.”
7.
Markus
nousi pois hänen päältään, oikoi jalkojaan ja venytteli
selkäänsä ja suoristi lippalakkinsa. ”Arvaa montako tykkäystä
sun pakarat on saanut”, hän sanoi.
Sanni
ei vastannut.
”Kuuskymmentä.
Tasan. Ei huono parissa minuutissa.”
”Poista
se kuva.”
”Pyydä
kauniisti.”
”Ole
kiltti ja poista se.”
”Jaa,
jaa... ” Markus otti pari peruutusaskelta ja istuutui hänen
sängylleen. ”Pyllistä mulle, niin poistan.”
”Mih-mitäh?”
”Pidä
poski lattiassa, mutta koukista sun jalat, että toi iso perse nousee
pystyyn ja suuntaa se sitten tännepäin.”
”Sairas
paskiainen! En varmana.” Sanni riuhtaisi käsiään, mutta
kylpytakin vyö oli yhä häntä vahvempi. ”Minä en pyllistele
kakaroille!”
”Miksi
et?”
Sanni
suoristi oikean käsivartensa ja yritti koukistaa vasenta. ”Ngghh...”
”Se
solmu on liian tiukassa”, Markus sanoi. ”Et sä pystyisi vetämään
sun käsiä vapaaksi, vaikka niissä olisi jotain saippuua tai
öljyä.”
Sanni
tiesi pojan olevan oikeassa, mutta hän yritti silti. Tällä kertaa
hän oikaisi vasemman käsivartensa ja yritti kiskoa oikean koukkuun.
”Nggg...”
”Sä
et halua pyllistää mulle, koska se on merkki antautumisesta”,
Markus sanoi. ”Tai niin kuin...” Hän haki oikeaa ilmaisua
hetken. ”Jotenkin niin se menee, että jos pyllistää toiselle
ihmiselle, niin silloin se pyllistäjä tunnustaa alamaisuutensa
sille, kenelle se pyllistää.”
Sanni
lopetti yritykset saada kätensä vapaiksi ja makasi nyt
liikkumattomana. ”Jos minä teen sen”, hän sanoi hiljaa. ”Sinä
poistat sen kuvan ja päästät minut vapaaksi?”
”Poistan
kuvan ja poistun paikalta. Julia saa avata sun kädet. Mä aion olla
silloin jo kaukana täältä.”
”Hyvä
on.”
”No
niin. Hieno homma. Näytäpä mulle sitten, miten tuollainen tosi
tyly kotibilepoliisi esittelee persereikäänsä.”
Sanni
puristi silmänsä kiinni, koukisti polvensa ja nosti alaruumiinsa
irti lattiasta. Sitten hän käänsi takapuolensa kohti poikaa.
”Hyvä
tyttö”, Markus sanoi.
”Poista
se kuva.”
Markus
hypisteli kännykkäänsä. ”Sun pakarat ehti saada päälle sata
tykkäystä”, hän sanoi. ”Ootko aivan varma, että haluat mun
pois-”
”Poista
se!”
”Ookoo.”
Markus napautti näyttöä kahdesti ja sanoi: ”Sinne meni.”
Sanni
laski takapuolensa alas ja alkoi kääntyä kyljelleen, mutta tulikin
äkkiä toisiin ajatuksiin ja palasi nopeasti takaisin vatsalleen.
Markus
naurahti. ”Hupsista. Meinasit vahingossa vilauttaa vähäsen
pillua.” Hän nousi sängyltä ja haukotteli, työnsi kännykän
taskuunsa ja suuntasi kohti ovea. Kynnyksen kohdalla hän pysähtyi,
käännähti ympäri ja palasi Sannin luo. ”Sori, mutta pakko
tarkistaa, muuten jää vaivaamaan.”
Poika
laskeutui polvensa varaan ja kiepautti Sannin selälleen.
”Karvapillu, oikeen pullukka sellanen. Mä arvasin.”
Sanni
yritti potkaista häntä, mutta kantapää suhahti huusi: ”Kusipää!”
Markus
nousi seisaalleen. ”Rauhoitu, karvatussu. Mä menen nyt. Sun
pyllykuvat on mun kännykässä, ja sä varmana tiedät minne ne
menee, jos kerrot tästä kenellekään.” Hän pyyhkäisi Sannin
häpykarvoja sukallaan. ”Etkö tiedäkin?”
Sanni
sanoi: ”Tiedän.”
”Ja
sä haluat pitää persereikäsi pois netistä?”
”Haluan.”
”Etkä
isottele enää?”
”En.”
”Hyvä.
Sitten sulla ja mulla ei ole mitään ongelmaa.”
