Carolina pinteessä

1.

Agentti Carolina sammutti ajovalot päästyään matalan mäen laelle ja pysäytti auton tienreunaan. Kemianlaitos -tai se, mitä siitä vielä oli jäljellä- näkyi edempänä loivan alamäen juurella. Etäisyyttä oli vain muutama sata metriä. Olisi viisaampaa jatkaa jalkaisin.

Hän peruutti auton penkalla kasvavien pensaiden taakse ja palasi tielle jalkaisin, otti yökiikarit vyöltään ja tutki laitoksen pihamaata. Lohkeillutta asfalttia ja pimeinä olevia valopylväitä. Ei liikettä, ei ajoneuvoja. Pihaa kiersi korkea verkkoaita, mutta tie johti portille, joka näytti olevan raollaan. Sisäänpääsy ei olisi ongelma. Hän lähti liikkeelle.

Päästyään portin läpi hän kaarsi oikeaan ja kyykistyi piiloon ruostuneen, pyörien päällä kulkevan roskalavan taakse. Hän tarkisti kellonajan. 02:18. Yötä ja sen suomaa pimeyttä oli jäljellä reilusti. Ei ollut aihetta turhaan hätäilyyn.

Hän katseli rakennusta, kolmikerroksisen talon korkuista tiilimörskää. Se oli nähnyt parempiakin päiviä. Julkisivun tiilet olivat monin kohdin halkeilleet. Siellä ja täällä kasvoi sammalta. Katonrajassa kulkeva ränniputki oli irronnut toisessa päädyssä liitoksistaan ja kulki nyt viistosti seinän poikki kuin liukumäki. Kaikki ikkunat olivat ensimmäisen kerroksen tasolla ja ne kaikki olivat rikki. Taaskaan sisäänpääsy ei olisi ongelma.

Alkuyö oli ollut leuto, mutta nyt kolea tuulenvire kutitti hänen käsivarsiaan nostaen niiden ihon kananlihalle. Kenttäagenttien uusi asu oli saanut runsaasti kehuja viraston johdolta, mutta Carolina ei ollut yhtynyt siihen kuoroon. Hänestä se oli vain tummanharmaa uimapuku t-paidan hihoilla ja lyhyillä, puoleen reiteen yltävillä lahkeilla. Toki materiaali oli joustavaa ja kevyttä, ja se mahdollisti nopean liikkumisen, mutta kylmää vastaan se oli kaikkea muuta paitsi tehokas.

Hän nousi seisomaan ja juoksi ääneti rakennuksen itäkulmaukseen, vilkaisi olkansa yli tulosuuntaan ja kiipesi sitten sisään särkyneestä ikkunasta.

Sisäpuolella oli toimisto. Hylätty ja likainen. Siellä täällä lojui ikivanhoja työpöytiä ja tuoleja. Osa kalustosta oli kaatunut, osa yhä pystyssä. Lattiaa peitti paksu ja samettimainen pölykerros. Vain sivuseinän massiivinen arkistokaappi näytti olevan edelleen alkiuperäisellä paikallaan.

Hän käveli huoneen poikki ovelle ja kokeili sen kahvaa. Kuului väsynyt narahdus, kun lukon kieli liukui pois lovestaan ensimmäisen kerran ties miten moneen vuoteen. Käytävä oven takana oli lähes säkkipimeä. Carolina poimi varustevyöltään peukalon kokoisen taskulampun ja sytytti sen ja naarasi lattiaa sen sinertävällä valokeilalla.

Oikealla sivustalla käytävä päättyi vain viiden metrin päässä sähkökaappiin. Vasemmalla se näytti jatkuvan ikuisuuksiin. Hän lähti liikkeelle pitäen valokeilan alhaalla, puolen metrin verran saappaidensa edellä.

Käytävää peitti toimiston tavoin sileä pölykerros. Ei jalanjälkiä. Ei merkkejä paikalle eksyneistä ihmisistä eikä eläimistä. Hän tuli risteykseen ja pysähtyi. Risteävä käytävä oli ensimmäistä leveämpi. Kaikki ovet sen toisella seinustalla olivat avoinna päästäen kelmeän kuunvalon sisään. Hän sammutti lamppunsa ja tiputti sen takaisin vyötaskuun.

Kysymys, jonka Carolina itselleen nyt esitti, oli se, olivatko ovet sattumaa vai oliko joku avannut ne tarkoituksella. Agenttiopistossa oli sanottu kerta jos toinenkin, ettei sattumaan saanut luottaa. Se oli hyvä ohje. Hän oli noudattanut sitä kuuliaisesti ja selvinnyt siksi ehjin nahoin monesta kiipelistä.

Risteävän käytävän seinässä riippui juuri ja juuri lukukelpoinen kyltti, jossa luki 'Tehdashalli'. Tekstin alapuolelle oli painettu suuntanuoli. Jos laitoksessa todella oli meneillään laittomuuksia, kuten nimettönä pysytellyt tiedonantaja oli kertonut, se paikka olisi viisainta tarkistaa ensin.

2.

Tullessaan halliin johtavan parioven luo Carolina haistoi ilmassa tuoreen tupakansavun. Hittolainen. Lähtiessään päämajasta hän oli ollut varma, että tiedossa olisi hukkareissu. Pitkä ja turha öinen ajelu keskelle ei mitään ja takaisin. Ylivoimaisesti suurin osa näistä nimettömistä vihjeistä osoittautui roskapuheeksi.

Mutta silloin tällöin ne johtivat johonkin, ja äkkiä Carolina oli varma, että tämänkertainen tapaus kuului juurikin tuohon vähemmistöön. Hän painoi olkansa oven toiseen puoliskoon ja työnsi sitä varovasti. Saranat eivät narisseet. Joku oli rasvannut ne ja tehnyt työnsä huolella.

Tehdashalli oli nimensä mukainen. Korkea suorakaiteen mallinen tila, jonka keskiosaa hallitsi kaksi riviä valtavia metallitankkeja, viiden tai kuuden metrin korkuisia, melkein painikehän levyisiä. Niiden yllä kulki teräsputkia ylös ja alas ja vaakatasossa korkealla katonrajassa. Tilan oikealla sivustalla oli työpisteitä, vankkoja ja askeettisia pöytiä ja ikäloppuja laitteita, joiden käyttötarkoituksia saattoi vain arvailla. Vasen sivusta näytti lähinnä kaatopaikalta. Ruostuneita tynnyreitä, puisia kuormalavoja ja pikkuroskaa kasattuna yhteen jättimäiseen muurahaiskekoon.

Kahden säiliörivin välissä seisoi mies selin häneen. Musta nahkatakki, moottoripyöräbootsit ja lyhyeksi kynitty tukka. Olemuksesta päätellen nuori, lähempänä kahta kuin kolmeakymmentä.

Carolina hiipi lähemmäs pitäen katseen miehen niskassa. Hän pääsi kymmenen metrin päähän. Sitten viiden.

”Huomenta”, hän sanoi, kun oli miltei kosketusetäisyydellä.

Mies säpsähti ja kääntyi ympäri. Arvaus oli osunut oikeaan; mies oli hyvin nuori. Pikemminkin poika vielä. Todennäköisesti kyllin vanha ostamaan olutta, muttei väkeviä.

”He-”, tämä ähkäisi ottaen horjuvan askeleen taaksepäin. ”He-hei... Tä-tä-täällä”

Nulikka yritti kutsua apuvoimia, mutta säikähdys ja sitä seurannut paniikki olivat salvanneet hänen keuhkonsa ja ääni tuli ulos katkonaisina pihauksina. Carolina tiesi lamaannuksen menevän ennemmin tai myöhemmin ohi ja toimi siksi nopeasti. Loikka eteenpäin ja potku vatsaan. Kun poika kyyristyi sen voimasta miltei kaksinkerroin, hän viimeisteli homman viikateiskulla niskaan. Nopeaa ja helppoa ja tehokasta.

Carolina tutki lattialle lyyhistyneen pojan taskut. Tupakka-aski ja sytkäri. Pari kolikkoa. Kännykkä ja nöyhtää. Kondomi, jonka parasta ennen päiväys oli umpeutunut. Sille hänen oli pakko hymyillä.

”Pitkäkestoista pimpsanpuutetta”, hän sanoi kytkettyään pojan ranteet ja nilkat kiinni nippusiteillä. ”Rassukka.”

Yksi konna oli pelistä poissa, mutta toinen ja kenties kolmaskin olivat yhä mukana. Carolina sulki silmänsä ja kuunteli. Jostain etäämpää kuului sihinää. Vaimeaa pulputusta. Asia alkoi olla selvä. Tässä purkutuomiota odottavassa rötiskössä toden totta valmistettiin amfetamiia.

Äkkiä pariovet, joista hän oli hetkeä aiemmin pujahtanut sisään, lennähtivät auki ja halliin marssi kaksi miestä. Molemmat lattialle tuupertunutta kaveriaan vanhempia. Etummainen heistä näki Carolinan ja pysähtyi niin äkisti, että takimmainen törmäsi hänen selkäänsä.

Carolina ei aikaillut. Jähmettyminen olisi ollut virhe pahimmasta päästä. Hän tuli miehiä kohti kylki edellä, nyrkit koholla. ”Teidän kaverinne lähti unten maille. Ehkä te apinat haluatte liittyä seuraan.”

Etummainen mies, iso viiksekäs korsto, murahti ja levitti suuret kouransa. Taaempi otti kaksi askelta sivuun ja kaksi eteen. He seisoivat nyt rinta rinnan kuin maailman säälittävin vastaanottokomitea.

Carolinan aivot toimivat nopeasti. Viiksimies oli vanhempi ja suurempi, siksi myös hitaampi. Hänen toverinsa oli jäntevä ja pitkä, mutta harteiltaan kapea. Luuviulu olisi järkevämpi poistaa pelistä ensin. Hitaan korston kanssa hän pärjäisi helpoimmin, kun häiriötekijät olisi ensin poistettu.

Potku nivusiin oli nopea ja tarkka. Pitkän harjoittelun myötä täydelliseksi hioutunut. Luuviulu parkaisi, lysähti polvilleen ja kellahti kylki edellä lattiaan. Carolina hymyili näylle. Kivekset olivat maalitauluista parhain, mutta jostain käsittämättömästä syystä miehet keskittyivät aina suojaamaan ensimmäiseksi kasvojaan. Napakka isku leukaan tai nenään oli tottakai kivulias sekin, muttei verrattavissa kulkusiin suunnatun potkun tuomattamaa tuskaa.

Viiksimiehen suu loksahti auki. ”Mikä saakelin ämmä sinä olet?” Hänen suuret kätensä siirtyivät jalkovälin peitoksi. Vaistonvarainen ja siksi odotettavissa ollut liike.

Carolina iski häntä leukaan. Sitten koukku vatsaan ja oikea suora nenänpäähän. Tömähdys ja kopsahdus. Viiksimies ähkäisi ja horjahti taaksepäin. Toinen käsi nousi nenän eteen suojaksi, toinen kauhoi ilmaa kuin tasapainoa hakien.

”En mikään ämmä, vaan agentti”, Carolina sanoi. ”Se, joka tuli panemaan stopin teidän kokkailuillenne.” Hän potkaisi viiksimiestä vatsaan. Kaikki ilma poistui tämän keuhkoista yhtenä pitkänä ähkäisynä. Silti mies pysyi edelleen jaloillaan uhmaten väistämätöntä. Ihailtavaa mutta myös niin säälittävää.

”Huuhhh”, mies sanoi hakien tasapainoa. ”Kirottu emakko... kun minä saan sinut nalkkiin, väännän tissejäsi kuin tiskirättejä ja survon...”

Carolina sanoi: ”Suu suppuun, läski.” Hän loikkasi ilmaan ja potkaisi miestä rintakehään. Osumakohta oli tällä kertaa riittävän korkealla, ja mies lensi kaaressa taaksepäin ja putosi tömähtäen lattiaan.

Luuviulu näytti olevan hiljakseen toipumassa. Hän oli onnistunut vääntäytymään nelinkontin. Carolina tönäisi hänet takaisin kyljelleen ja loikkasi kauemmas. Hän risti kädet rintojensa alle ja katseli parivaljakkoa hymyillen. ”Otetaan aikalisä, poitsut. Haluatteko vielä leikkiä, vai joko teille riittää?”

Ilmassa kuului sihahdus. Kuin joku olisi iskenyt naulan autonrenkaaseen. Ääntä seurasi nipistys Carolinan takareidessä, vain sentin puvun lahkeen alapuolella. Hän nytkähti ja käänsi päätään. Reidessä sojotti ohut neula, jonka tyvessä oli punaisia karvoja. Kolkko ääni roskakeon suunnasta sanoi: ”Me haluamme vielä leikkiä, pikkuneiti. Me suorastaan vaadimme sitä.”

3.

Neulamyrkky oli nopeasti vaikuttavaa. Kymmenessä sekunnissa Carolina tunsi motorististen kykyjensä herpaantuvan, kahdessakymmenessä hän oli polvillaan. Viiksimies oli päässyt jalkeille ja tuli laahaavin askelin hänen viereensä. Kiersi lapion kokoisen kouransa hänen kaulansa ympärille ja puristi. Carolina kyökkäsi. Näkökenttä oli muuttunut sumeaksi, häntä kuristavan miehen kasvot olivat enää pelkkää hiekanväristä usvaa.

”Päästä irti”, kolkko ääni sanoi. ”Minä haluan kysyä siltä pari asiaa.”

Viiksimies tuhahti harmistuneena, mutta totteli silti. Kun ote irtosi, Carolina lyyhistyi lattialle kuin halvaantunut. Kolmikko olikin nelikko. Hän oli tehnyt karmivan virheen.

Kolkko ääni sanoi: ”Viekää se kellariin.”

”Rekkiin kiinni?” viiksimies kysyi.

”Kyllä, juuri siihen. Kiitos.”

Carolina tempaistiin ilmaan ja viiksimiehen olkapäälle. Koko hänen vartalonsa oli veltto. Jalat kuin spagettia, pää kuin naruun sidottu pallo.

Hänet vietiin pariovien kautta käytävään ja sitä pitkin pienelle ovelle. Luuviulu oli mennyt edeltä ja piteli sitä auki vasemmalla kädellään. Oikea oli kuppina kivespusseilla. Oven takana kulkivat jyrkät kiviportaat. Carolina kannettiin niitä alas.

Kellari oli korkea ja holvikattoinen. Nurkat pimeitä, mutta keskiosaa valaisi neljä sähköjohtojen päissä roikkuvaa hehkulamppua. Lamppujen muodostaman neliön keskellä jökötti suuri puinen teline. Parivuoteen levyinen ja liki kolme metriä korkea. Sen kulmissa oli lukittavat rautaiset salvat. Kaksi nilkoille, kaksi ranteille, Carolina ajatteli viiksimiehen painaessa hänet selkä edellä päin telinettä.

Luuviulu kyykistyi ja kytki hänen nilkkansa kiinni, nousi seisomaan vino hymy huulillaan ja sanoi: ”Sinun potkut taitaa olla potkittu.”

Viiksimies väänsi Carolinan kädet ylös ja asetti ne yläsalpoihin. Luuviulu kurottautui lukitsemaan ne ja perääntyi sitten sivummalle valaistun alueen rajalle.

Carolina tuijotti viiksimiestä silmiin. Oli viisasta tuntea pelkoa, mutta epäviisasta paljastaa sitä viholliselle. Se oli agenttiopiston oppeja. Psykologista sodankäyntiä.

4.

Kolkkoääninen mies tuli kellariin. Hän oli laiha ja lyhyt. Hänen kalju päänsä kiilteli lamppujen alla kuin hyvin kiillotettu keilapallo. Hänellä oli yllään vitivalkoinen lääkärintakki, sen povitaskusta sojotti punakarvaisia neuloja.

”Jättäkää meidät”, kaljupää sanoi ilmeettömällä äänellä. Viiksimies avasi suunsa kai esittääkseen vastalauseen, mutta sulki sen ja kääntyi ympäri ja poistui luuviulu kintereillään.

Kun ovi portaiden yläpäässä oli loksahtanut kiinni, kaljupää sanoi: ”Avuttomuus on sinulle uskoakseni uusi tunne.”

Carolina yritti puhua, mutta alaleuka ei totellut häntä. Kieli tuntui liian suurelta. Huulten välistä ei tullut ulos kuin heikko ynähdys.

Kaljupää virnisti. ”Aineen vaikutus kestää parista tunnista neljään. Uhrin koosta ja osumakohdasta riippuen. Totta puhuen tähtäsin sinua takapuoleen, koska iso ja pullea maali on paras, mutta-” Hän heilautti rannettaan kuin taikuri valmistautuessaan vetämään esiin kadonneen kolikon. ”-sihtini ei ollut ihan kohdallaan.”

”Hmmhhh...”

”Tämänhetkisen asentosi takia 'neiti X' voisi olla sinulle osuva nimi, mutta yritäpä silti pinnistää voimasi ja kerro minulle oikea nimesi.”

Carolina ei yrittänyt. Hän oli nalkissa kuin seittiin lentänyt kärpänen, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan tanssia tämän roiston tahdissa. Tottelevaisuus olisi merkki heikkoudesta, ja heikkous oli viimeinen asia, joka vihollisen edessä kannatti näyttää.

Kaljupää odotti liikkumattomana. Kädet sivuilla ja leuka ylhäällä. Lopulta hän sanoi: ”Näen, ettet ole mikään keltanokka. En niin uskonutkaan.” Hän onki pitkän takkinsa taskusta veitsen. Pyöreä kahva, lyhyt kaareva terä. Carolina tunnisti sen kirurginveitseksi ja kauhu kouraisi hänen vatsaansa.

Sanomatta sanaakaan kaljupää tarttui hänen asuunsa, venytti sitä oikean rinnan kohdalta ja leikkasi kankaaseen pyöreän reiän. Puristuksissa ollut rinta työntyi ulos ja valahti roikkumaan vatsan päälle. Kaljupää teki saman tempun vasemmalle rinnalle. ”Velttoa pullataikinaa”, hän sanoi ja käveli pois Carolinan näköpiiristä kadoten kellarin pimeyteen.

5.

Palatessaan kolmea minuuttia myöhemmin kaljupää kantoi sylissään metallista laatikkoa. Hän laski sen lattialle ja katseli Carolinan valkoisia rintoja. "Uskon sinun tietävän, mitä seuraavaksi on luvassa."

Carolina tiesi: Laite oli muuntaja. Sen päällä lepäsi kaksi johtokerää, punainen ja musta. Molempien johtojen päihin oli kiinnitetty suuret metalliset nipistimet.

Kaljupää poimi nipistimet sormiinsa ja kiinnitti ne hänen nänneihinsä. Puristava kipu oli kova mutta siedettävä. Vasta ajan kanssa se muuttuisi sietämättömäksi. Hän yritti koukistaa sormiaan, mutta ei kyennyt. Myrkyn vaikutus oli yhä voimissaan. Kaljupää kyykistyi ja jäi tutkailemaan muuntajan etupaneelin nappuloita ja säätimiä.

Sillä välin Carolina laski päässään hitaasti kymmeneen. Hänet vallannut pelko oli pahasta, se jäädytti ajattelukyvyn. Maltti oli valttia. Jos hän vain saisi aivonsa toimimaan, hän voisi keksiä keinon, jolla-

Lyhyt sähköisku täristi hänen rintojaan katkaisten ajatukset kuin seinään. Jänteet hänen kaulassaan kiristyivät, vatsa nytkähti. Kurkusta karkasi kimeä voihkaisu. Laite saattoi olla tehokkaampi kuin sen ulkonäkö antoi odottaa.

"Nimesi?" kaljupää kysyi.

Hän ei päästänyt ääntäkään.

"Kuten tahdot."

Kaljupää pyöritti mustaa säätönuppia neljänneskierroksen myötäpäivään, siirsi peukalonsa vihreälle nappulalle ja painoi sen pohjaan.

Toinen, edellistä voimakkaampi ja pidempi sähköisku seurasi. Tällä kertaa Carolina parkaisi. Hänen sormensa koukistuivat, vatsa tiukan puvun alla kramppasi. Suuret ja raskaat rinnat tutisivat, niiden iholle kirposi hiki.

Kaljupään sormi nousi nappulalta. "Kerro nimesi. Ylpeydestä on turha pitää kiinni, kun tissisi roikkuvat paljaina."

Carolina nielaisi ja kävi läpi vaihtoehtonsa. Se oli nopeasti suoritettu; niitä ei ollut. Puuteline oli vanha ja kulunut, mutta lujaa tekoa. Ja vaikka hän jollain taikakeinolla saisikin raajansa vapaiksi, lihakset lamaannuttanut myrkky oli edelleen hänen verenkierrossaan. Juuri tällä hetkellä hänestä olisi kaljupäälle yhtä paljon vastusta kuin sylivauvasta.

Hän yritti liikuttaa alaleukaansa. Se nousi hitaasti, mutta lerpahti taas alas. "Ahh..."

"Pinnistele", kaljupää sanoi. "Pelasta veltot utareesi."

"Cah... Car. Carolina."

"Carolina? Hyvä. Me edistymme."

Kaljupää nousi ylös, irroitti nipistimet ja tiputti ne lattialle. Hän siristi silmiään ja tutki niiden jättämiä puremajälkiä, verestäviä painaumia vaaleanpunaisilla nännipihoilla. Sen jälkeen hän työnsi kätensä rintojen alle, nosti ne ylös ja punnitsi niitä.

"Ja nyt, tunkeilija isoilla nännipihoilla, kun me kerran olemme saaneet keskustelun näin mukavasti käyntiin, kerropa minulle, mistä tiesit tulla tänne."

Carolinan leuka lepäsi vasten rintalastaa. Hän katseli hengitys rahisten, miten mies käsitteli hänen rintojaan. Sormet olivat niiden alla pidellen niitä pystyssä, peukalot hakeutuivat kylmän kovettamille nänneille ja hankasivat niitä.

"Ole ystävällinen ja vastaa. En haluaisi rääkätä näitä pulleita maitonipukoita, mutta tarpeen vaatiessa teen sen."

"Me..."

"Niin?" Kaljupää antoi oikean rinnat pudota alas. Hän otti nännin kynsiensä väliin ja lypsi sitä. "Anna tulla."

Carolina ponnisti voimansa. "Saimme puh-puhelinsoiton. Soit-soit-soit..."

Kynnet kiristivät otettaan ja vetivät nänniä, kunnes koko rinta pingottui pitkäksi ja kireäksi tötteröksi.

"Älä yritä pelata aikaa minun kanssani, tai venytän tämän utareen portaikkoon asti."

Carolina parahti kivusta. Sylkipisarat roiskuivat pystyssä törröttävälle rinnalle ja sitä nipistäville sormille. "Soittaja ei sanonut nimeään", hän huusi. "Vain tämän paikan!"

"Ah. Aivan. Anonyymi tietolähte. Sehän kävi sopivasti, eikö vain?"

"Se on totuus", Carolina huohotti. "Vannon."

Hänen odotuksistaan poiketen kaljupää irroitti ja astui taaksepäin. Tämän päälaki kiilteli kuin vastikaan vahattu konepelti.

"Se soittaja", kaljupää sanoi. "Mies vai nainen?"

"Mies."

"Nuori vai vanha?"

Siihen oli vaikea vastata. Soitto oli ollut lyhyt ja linja katkonainen. Hän mietti pari sekuntia ja sanoi: "En usko, että kovin vanha."

Kaljupää hieroi ohimoaan. "Hänellä oli puhevika?"

Carolinan sydän hypähti. Toki oli ollut mahdollista, jopa todennäköistä, että soittaja oli jollain tavalla yhteydessä ilmiantamiinsa ihmisiin. Tiesi nämä jonkun mutkan kautta. Mutta nyt oli ilmeistä, että kaljupää oli jo arvannut soittajan henkilöllisyyden ja halusi asialle vain varmistuksen. Miksi muuten hän olisi esittänyt moisen kysymyksen? Ja mitä seuraavaksi oli luvassa? Kuluisi tunti tai pari. Sitten kellarin ovi aukeaisi ja tiedonantaja kannettaisiin alas portaita, aivan kuten hänetkin oli kannettu. Kahlittaisiin tähän kirottuun telineeseen ja kidutettaisiin.

Kenen syytä se olisi? Hänen tietenkin. Ei kenenkään muun.

Kaljupää löi häntä rinnoille. Voimakas vaakasuuntainen sivallus. "Oliko sillä vasikoivalla paskalla puhevika?" hän kysyi ja sivalsi uudelleen. Hänen toinen kätensä hakeutui povitaskulle, josta pilkotti nippu myrkkynuolia. Hän veti ne ulos näkyville. "Survon nämä piikit yksitellen sinun maitoreikiisi, ellet vastaa.

"Oli. Hänellä oli s-vika."

”Vai niin.” Kaljupään kasvot nytkähtivät. Huulet puristuivat ohuiksi viiruiksi. Hän veti hitaasti henkeä. Puhalsi ilman ulos ja hengitti taas sisään. Suoni hänen otsassaan pullisteli. "Kyrpä ja vittu", hän karjaisi paiskaten nuolet kauas kellarin pimeyteen. Sen jälkeen hän poistui ja jätti Carolinan yksin.

6.

Portaita laskeutuvat askeleet olivat raskaat ja laahaavat. Carolina tiesi kenelle ne kuuluivat jo ennen kuin tulija astui lamppujen valaisemaan tilaan.

"Pomo käski tehdä sinusta lopun", viiksimies sanoi taputellen tahraisen flanellipaitansa alla pullottavaa vatsaansa. "Ja teenkin, mutta sitä ennen me voisimme vähän leikkiä."

Carolina liikutteli sormiaan, puristi ne nyrkeiksi. Niiden tunto oli yhä tiessään, mutta myrkyn vaikutus oli vähenemään päin. Kaljupään lähdöstä oli kulunut tunti, ehkä jopa vähän enemmän. Yhteensä aikaa myrkkypistoksesta oli pakko olla lähemmäs kaksi tuntia. Hän oli edelleen kaikkea paitsi kunnossa ja hänen tilanteensa kaikkea paitsi hyvä, mutta ehkä-

"Muistatko, mitä lupasin sinulle?" mies kysyi katsellen hänen rintojaan vino hymy huulillaan.

Hän ei vastannut.

Mies kääntyi sivuttain häneen ja otti toisesta rinnasta kiinni molemmin käsin.

"Mitä sinä...?"

Mies väänsi rintaa kuin märkää rättiä. Käänsi oikeaa rannettaan toiseen suuntaan ja vasenta toiseen. Carolinan pää lennähti taakse. Takaraivo kolahti äänekkäästi vasten kovaa puuta. Hän ulvoi kivusta suu ammollaan.

"Minä olen sanani mittainen jätkä. Opit sen kyllä, emakko." Mies väänsi vielä kovempaa. Carolina haukkoi henkeä. "Olin lupaamassa jotain muutakin, mutta keskeytit minut potkaisullasi." Ote kiristyi äärimmilleen. "Meinasin sanoa, että survon kullini sinun persereikääsi. Niin. Mitäs siitä tuumit, nenäkäs lehmä?"

Mies irroitti ja pyyhkäisi kuumat ja karheat kouransa Carolinan poskiin. Carolina huohotti raskaasti. Hänen vatsansa kohoili nykien.

"Et sano mitään? Niinkö? Sama se minulle. Niinhän sen pitääkin olla. Naaras saa näkyä muttei kuulua. Naaraan velvollisuus on mennä nelinkontin, painaa olkapäät ja poski maahan ja tarjota urokselle se, mitä naaraalla on tarjottavana. Pillunreikää ja persereikää."

Viiksekäs kammotus kyykistyi. Carolina kuuli tämän polvien naksahdukset.

”Tussusi pömpöttää”, mies sanoi. ”Ja haisee.”

Sitten ensimmäinen nilkkasalpa loksahti auki, toinen heti sen perään. Carolina yritti koukistaa polveaan, iskeä sen kyykistyneen miehen leukaperiin, mutta jaloista oli yhä voima poissa. Polvi nytkähti veltosti, ei enempää.

Kun mies oli vapauttanut myös hänen ranteensa, hän lyyhistyi tämän syliin. Mies virnisti paljastaen kellastuneet hampaansa, liu'utti kätensä hänen kainaloihinsa ja nosti häntä ylös kuin pikkulasta, kunnes hänen kasvonsa olivat Carolinan rintojen tasalla.

Viiksimies haukkasi toisen nännin suuhunsa ja imi sitä, lutkutti sitä posket lommollaan kuin nälkiintynyt eläin emänsä nisää.

Sen jälkeen mies laski hänet alas kivilattialle, käänsi hänet vatsalleen ja otti kiinni hänen ranteistaan vääntäen ne selän taakse ja ylös lapaluille.

"Isukilla on iso kalu ja isukki tykkää survoa sen syvälle tuhmien lehmien pikkuisiin pyllyihin."

Carolina sanoi: "Agentin pahoinpitely on vakava rikos. Päästä minut, niin lupaan auttaa sinua parhaani-"

"Mikä helkkarin pahoinpitely? Putsaa korvasi, isonisäinen lehmä. Minulla on mielessäni persereikäraiskaus."

Mies piteli hänen ranteitaan nyt yhdellä kädellä ja vei toisen farkkujensa takataskuun. Hän veti sieltä esiin kuluneen puukon. Carolina vinkaisi nähdessään sen ruostuneen terän.

"Isukin on korkea aika paljastaa tiukka persereikäsi."

Puukon terä asettui Carolinan ristiselän kohdalle, puhkaisi kankaan ja lähti kulkemaan alaspäin kohti pakaravakoa. Terä oli tylsä ja liikkui nykien. Nirhaten kangasta halki sentin kerrallaan. Kun viilto ylsi peräaukon kohdalle, mies viskasi puukon olkansa yli ja tarrasi repeämän reunoihin molemmin käsin, venytti niitä erilleen, kunnes kangas antoi periksi äänekkäästi risahdellen ja rasahdellen ja reveten välilihaan saakka.

"Kunnon pullukka", mies sanoi painaen kämmenensä paljastuneille pakaroille. "Iso lehmän perse. Isukki syö sen kitaansa, samoin sinun läskit utareesi. Sinun raskaat mammatissisi."

Kourat pureutuivat lujemmin kiinni ja avasivat pakaravaon. Carolinan voimattomat kädet kauhoivat lattiaa. Hän uikutti kimeästi. Hän tiesi, minne mies tuijotti. Samoin hän tiesi, mitä oli seuraavaksi luvassa.

"Isukin suonekas mulkkukaira tekee pahaa jälkeä noin ahtaalle reiälle", mies sanoi. Hän asettui hajareisin Carolinan päälle ja avasi housujensa vetoketjun. Kaivoi seisovan kalunsa ulos ja ohjasi sen kärjen pakaroiden väliin laskeutuen samalla makuuasentoon.

Ilma pakeni Carolinan keuhkoista. Miehenroikale painoi helposti satakaksikymmentä kiloa. Ehkä reilusti enemmänkin. Niin tai näin, koko massa oli asettunut hänen päällään. Hän tunsi terskan asettuvan vasten peräaukkoaan. Hän kynsi kivilattiaa. Vinkui ja vikisi. Terska työntyi hänen sisäänsä. Ei kahta senttiä enempää, mutta viiksimies puski lantioitaan eteenpäin ja toiset kaksi senttiä oli sisässä. Vielä kolmas työntö ja neljäs.

Mies työnsi kätensä hänen alleen ja puristi hänen rintojaan. Kivikova kalu lepäsi hänen sisällään liikkumattomana.

"Tunnusta isukille, että pissaat housut laskettuina."

Carolina ei reagoinut, jatkoi vain uneliasta lattian kynsimistä. Ote rinnoista kiristyi. Kynnet löysivät nännit ja rusensivat niitä.

"Tunnusta se isukille. Tunnusta se nyt, saakelin pitkätissinen lehmä."

Nännejä viiltävä kipu sai Carolinan kirkaisemaan. "Auuh! Minä tunnustan!"

"Mmh... Niin. Juuri niin. Sinä istut silloin. Housut reisillä. Et seiso, kuten uros. Kuten isukki."

Kalu vetäytyi hitaasti ulospäin, kunnes vain terska oli hänen sisässään. Sitten sen liike pysähtyi.

Mies läähätti hänen korvaansa. "Kerro isukille, että sinun paljas persereikäsi näkyy, kun pissaat."

"Se-se näkyy", Carolina niiskutti. Kynnet väänsivät hänen nännejään tuskallisesti. "Aaaah!"

"Ei kelpaa! Sano, mitä tiedän isukin haluavan kuulla. Äläkä saakelin emakko esitä, ettet tiedä."

"Paljas persereikäni näkyy, kun pissaan!"

Kalu työntyi hitaasti mutta vääjäämättä syvemmälle.

"Selitä se isukille. Miksi se on niin? Leikitään, että isukkisi on tyhmä."

"Uh-uh-uuuh..."

Kalu pysyi paikoillaan. Odotti oikeita sanoja. Talttamaiset kynnet hakivat tukevampaa otetta hikoilevista nänneistä.

"Selitä se!"

Kyyneleet valuivat pitkin Carolinan poskia. Hänen suolensa oli repeämispisteessä. Hän pelkäsi yhtäaikaa pyörtyvänsä ja ettei pyörtyisi.

"Isukki odottaa selitystä... Isukin iso ja pullea spermamulkku odottaa."

"Kos... koska minä olen naaras." Ääni oli kimeä ja heikko, kuin pikkulapsella.

"Niin?"

"Koska minulla on pimppi ja koska pissaan istuen... Ho-hoh-houh... housut alhaalla."

"Mmhh." Mies työnsi kalunsa pohjaan asti. "Joka ikinen kerta. Joka päivä... Pyllyreikä esillä, kun pissaat pillustasi. Isukki tykkää sinusta." Kalu vetäytyi ulospäin. Pysyi sekunnin paikallaan ja sukelsi syvemmälle.

Mies nuolaisi hänen korvaansa ja läähätti. ”Isukin lehmä. Hyvä tyttö.”

Mies laukesi.

7.

Kaljupää seisoi selkä suorana ja kädet ristissä vatsan päällä. ”En ehkä pidä ajatuksesta”, hän sanoi. ”Kuulostaa riskialttiilta.”

Viiksimies sanoi: ”Siinä ei ole riskejä. Katso sitä.”

Kaljupää laski leukaansa ja katseli ilmeettömänä Carolinaa, joka makasi selällään kellarin lattialla. Hänet oli köytetty nilkoista ja polvitaipeista. Kädet oli niputettu yhteen selän taakse. Pehmeät rinnat olivat valuneet kainaloihin. Kylmyys oli kovettanut nännit. Hänen asunsa alaosa oli riekalaina ja ruskea häpykarvoitus oli näkyvillä. Suun yli oli vedetty useampi pala hopeanväristä teippiä. Pehmeä vatsa kohoili hitaan hengityksen tahdissa.

”Vaaraton kuin pikkuvauva”, viiksimies sanoi. ”Ei puutu kuin tutti ja vaippa.”

”Kunnes se pääsee pakoon.”

”Se ei pääse pakoon.”

Kaljupää astui lähemmäs Carolinaa ja kyykistyi, tukisti hänen karvoitustaan ja työnsi etusormensa häpyhuulten väliin. ”Hyvä on. Saat pitää sen panopuunasi tai lemmikkinäsi tai minä lystäät.”

Viiksimies virnisti. ”Kiitos, pomo.”

”Mutta se on sinun vastuullasi.”

”Ymmärretty.”

Kaljupää nousi ylös ja nuuhkaisi sormeaan. ”Pese se jossain välissä. Täällä haisee pelokas tussu.”