Keksikauppaa

1.

Niina oli tarttunut portinkahvaan ja vääntänyt sitä juuri sen verran, että lukon kieli naksahti, kun hän äkkiä vetikin kätensä pois aivan kuin kahva olisi ollut polttavan kuuma. Samalla hän nosti katseensa edemmäs, portin vastapuolella olevan talonrötiskön ikkunoihin. Niiden verhot olivat visusti kiinni, vaikka huhtikuun lopun iltapäivä oli aurinkoinen ja lämmin.

Noita-akan koti, hän ajatteli ottaen varovaisen askeleen taaksepäin. Isi oli kertonut siitä, kun he olivat talvella ajaneet talon ohi. Kertonut ikäviä juttuja. Pähkähullu noita, isi oli sanonut pudistellen kaljua päätään.

Niina oli aikonut kysyä, millä lailla pähkähullu, mutta takapenkillä istunut pikkuveli oli ehtinyt ensin.

Vaikka millä, isi oli vastannut. Sillä oli mies, mutta eipä ole enää. Ei ole ei.

Tappoiko se sen miehen? Niina oli kysynyt, vaikka ei ollut lainkaan varma, halusiko kuulla vastausta. Ajatus siitä, että kilometrin päässä heidän kodistaan asui murhaaja, oli tuntunut enemmän kuin pelottavalta.

Isi oli naurahtanut ja sanonut sitten: Ei aivan sentään, mutta olisi siinä tietysti niinkin voinut käydä. Se katsokaas antoi äijälleen silloin tällöin selkäsaunoja ihan antamisen ilosta, mutta yhden kerran se ukko meni ja antoi takaisin. Sanoi sille pirttihirmulle pari valittua sanaa.

He olivat tulleet risteykseen, jossa oli kärkikolmio. Isi oli pysähtynyt ja odottanut, kunnes ruma kuorma-auto oli suhahtanut heidän ohitseen. Niina tunsi puolenkymmentä liikennemerkkiä, ja kärkikolmio oli yksi niistä. Se oli helppo muistaa, koska vitosluokan Suski sanoi niitä aina karvakolmioiksi. Suskin kestovitsi oli ollut Niinan mielestä hauska tasan siihen hetkeen saakka, jolloin hän oli ymmärtänyt sen merkityksen.

Kun risteävä tie oli ollut tyhjä, isi oli painanut kaasua ja jatkanut tarinaansa. Tämä eukkohan pillastui täysin ja kävi hakemassa liiteristä kättä pidempää sillä seurauksella, että varttituntia myöhemmin se äijäpoloinen juoksi tuolla kadunreunassa persukset punaisena ja parkuen kuin mikäkin penikka.

Pikkuveli oli työntänyt päänsä etupenkkien välistä ja hihittänyt: Iskä hei, mistä sä tiedät, että sen peppu oli punainen?

No koska, isi oli sanonut vähän vaikeasti. Koska tuota noin se muija oli repinyt siltä vaatteet pois. Ihan kikkeli paljaana se reppana paineli menemään.

Pikkuveli oli revennyt nauruun, kuten Niina oli osannut arvata välittömästi kuullessaan kikkelin isin suusta. Sen sanan, joka ei hänestä ollut tipankaan vertaa hauska, vaan... vaan...

Hän ei tiennyt, mitä se varsinaisesti oli, mutta sen kuuleminen teki hänen poskensa kuumiksi. Ja toisin kuin pikkuveli (ja isikin joskus satunnaisesti) hän sanoi sen vain kuiskaten, kun kukaan muu koko maailmassa ei ollut kuuloetäisyydellä.

Kauempaa kantautuva mopoauton pärinä palautti hänet ajatuksistaan. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja käänsi portille selkänsä. Aurinko lämmitti hänen kasvojaan, mutta silti hän tunsi vilunväreiden kiipeävän pitkin selkäänsä. Hän lähti kävelemään eteenpäin, mutta pysähtyi muutaman metrin päässä ja jäi paikoilleen järsien alahuultaan.

Hänen oikeassa kädessään roikkui kangaskassi, joka painoi paljon enemmän kuin hän oli odottanut sen tässä vaiheessa painavan. Keksien myynti luokkaretken rahoittamiseksi oli ennakkoon vaikuttanut helpolta työltä (kukapa nyt ei kekseistä pitänyt, etenkin kun ne kannettiin kotiovelle asti), mutta osoittautunut iltapäivän aikana joksikin ihan muuksi.

Monella ovella kukaan ei ollut tullut avaamaan, ja ne harvat jotka tulivat, pudistivat päitään ja sanoivat: ”Kiitos ei.”

No, ehkä se oli lievää liioittelua, mutta riittävän lähellä totuutta. Tosiseikka oli, Niina mietti apeasti, että kolmestakymmenestä paketista vain viisi oli tähän mennessä löytänyt ostajan. Ja niistäkin kaksi oli ostanut äiti.

Heikko myynti ei olisi huolestuttanut häntä niin kovasti, ellei miehensä piesseen noita-akan talo olisi ollut tämän kadun viimeinen. Seuraava poikkikatu ei ollut enää hänen myyntialuettaan, vaan Tommin. Tai Eetun. Hän ei muistanut kumman, eikä sillä ollut niin väliäkään.

Jos äiti suostuisi ostamaan vielä paketin tai pari, ja jos isi veisi muutaman paketin konttorille ja yrittäisi kaupata niitä työkavereilleen jos ne vaikka-

Jos ja jos ja jos.

Vastenhakoisesti ja sydän tykyttäen Niina kääntyi takaisin portin suuntaan. Pikkuveljen pilkallinen ääni hänen takaraivossaan hihkui: Ninni on nössö, pissahousu ja pelkuriraukka.

”Enkä muuten oo”, hän mutisi ja asetti kätensä portinkahvalle, joka ei ollut kuuma, vaan puistattavan kylmä.

2.

Arja Laine oli käyttänyt mainostauon tehokkaasti hyväkseen; hän oli sen aikana ehtinyt sekä tyhjentämään rakkonsa että täyttämään jäätelökulhonsa. Nyt hän asetti takapuolensa takaisin sohvalle ja kulhon massiiviselle vatsalleen ja hamusi kaukosäätimen käteensä. Hän mykisti vanhan Saloransa mainosten ajaksi, oli aina mykistänyt ja tulisi aina mykistämään.

Juuri silloin, kun Eric ja Brooke palasivat ruudulle jatkamaan kiivasta, mutta ah niin mehukasta riitaansa, ovikello kilahti.

Hän veti syvään henkeä ja jäi odottamaan. Kului viisi sekuntia, vielä toiset viisi. Hän puristi kaukosäädintä. Ei uutta kilahdusta eikä koputusta. Se, joka hänen ulko-ovelleen oli eksynyt, oli ymmärtänyt lähteä matkoihinsa. Brooken silmäkulmat olivat kyynelissä, Eric yritti kiertää kätensä hänen ympärilleen, mutta Brooke torjui yrityksen.

Kello kilahti uudelleen, tällä kertaa kahdesti peräkkäin. Ja voi herra paratkoon: jälkimmäistä kilausta seurasi koputus, kolme kovaa ja kolkkoa sellaista.

"Kusi ja paska", Arja Laine sanoi. Hän siirsi jäätelökulhon sohvan käsinojalle, punnersi itsensä (kaikki 135 kiloa) seisomaan ja käveli olohuoneen poikki eteisaulaan ja edelleen tuulikaappiin. Ulko-oven ikkuna oli huurrelasia, mutta hän erotti sen toisella puolella hoikan hahmon.

Jos se oli yksi niistä pojannulikoista, jotka ravasivat syksyisin hänen takapihallaan omenavarkaissa ja jotka räjäyttivät hänen postilaatikkonsa joka ikisenä uudenvuodenaattona, hän ottaisi sitä kiinni niskasta ja kulkusista ja rusentaisi viimeksi mainittuja niin, että se kiljuisi kuin palosireeni. Että se kiroaisi typerää y-kromosomiaan vielä kuolinvuoteellaan.

3.

Niinan sydän hakkasi villisti. Päätös marssia noita-akan ovelle, suoraan suden suuhun, oli ollut huono. Suorastaan idioottimainen. Ei sellainen ihminen sitä paitsi keksejä ostaisi. Nainen, joka pystyi pieksemään aikuisen miehen itkuun ja riisumaan sen kikkelin paljaaksi, ei syönyt keksejä. Lihaa kylläkin -suuria määriä ja raakana, aivan kuten se torahampainen hirviö siinä kauhuelokuvassa, jonka hän oli isin ja pikkuveljen kanssa katsonut muutama viikko sitten lauantaina, kun äiti oli ollut yövuorossa.

Noita-akka ei tainnut olla kotona. Niina mutristi suutaan ja nosti sormensa kohti ovikelloa. Vielä kolmas yritys, sen jälkeen hän ottaisi jalat alleen ja palaisi kotiin tyrkyttämään keksejä vanhemmilleen. Toki se olisi noloa ja isi kaiketi moittisi häntä laiskuudesta tai jopa epäilisi, ettei hän ollut käynyt kuin parilla ovella ja luovuttanut sen jälkeen ja-

Sormenpää oli vain senttien päässä ovikellosta, kun lukko naksahti. Ääni sai Niinan melkein kirkaisemaan.

4.

Hänen kuistillaan ei seissyt pojannulikka, vaan tyttö. Tummahiuksinen ja vihreäsilmäinen. Sillä oli yllään musta huppari ja kireät farkut, jotka kertoivat seikan tai parikin: tytöllä oli pienen pieni ripaus lantiota ja ripaus takapuolta myöskin. Arja Laine oli huono arvaamaan ihmisten -etenkin nulikoiden- ikää, mutta äkkiseltään sanottuna tämän yksilön karvankasvu alkoi ja loppui kaulan yläpuolella.

"Mitä asiaa?" hän kysyi.

Tyttö avasi ja sulki suunsa sanomatta sanaakaan.

"Niin?" Arja Laine kivahti ja tunsi samalla aiemmin päivällä vaivanneen päänsäryn, jonka oli uskonut jo karistaneensa, tekevän pikaista paluuta. Paskat. Ainahan se teki, etenkin silloin, kun hänen näköpiirissään liikkui nulikoita. Okei, tällä nulikalla ei roikkunut kulkusia jalkovälissään eikä se kuseksinut seisaaltaan, mutta nulikka se oli silti. Epäilemättä pahimman laatuinen sellainen.

Se ojensi kättään häntä kohti. Kädessä oli hopeanvärinen paketti. "Moi", se sanoi ja yritti hymyillä. "Haluisitko ostaa keksejä? Ne rahat menee meidän luokkaretkeen, me lähdetään Tukhol-"

"Keksejä? Minä en syö keksejä."

"Eikun oota", se määkäisi, kun hän oli vetämässä ovea kiinni. "Katso vaikka." Se työnsi pakettia kohti hänen kasvojaan. "Kaurakeksejä, ne ei lihota."

Tällä kertaa Arja Laine avasi ja sulki suunsa sanomatta sanaakaan. Näkymätön vanne, tiukempi kuin partiolaisen persereikä, kiristyi hänen rintakehänsä ympärille. Hittolainen. Suulas nulikka farkuissa pullottavine pakaroineen oli saanut hänet tolaltaan.

Ja se -herra paratkoon!- jatkoi puhumista, sen huulet liikkuivat edelleen.

"Nää ei lihota lainkaan", se sanoi aurinkoisesti. "Että kyllä näitä voi syödä lihavatkin."

Arja Laine ähkäisi.

"Nää on lihaville sopivia ja ne on tosi halpoja. Jos ostat kaksi pakettia, saat kolmannen vain-"

Ulko-ovi oli ollut vain raollaan. Nyt Arja Laine tempaisi sen auki kokonaan ja nappasi kiinni tytön olkapäistä. Se yritti kirkaista, mutta sen kurkusta tuli ulos pelkkä voimaton inahdus. Keksipaketti ja toisessa kädessä riippunut kangaskassi putosivat kynnysmatolle. Hän höykytti tyttöä edestakaisin, käänsi sen selin itseensä ja painoi sen posken vasten ovenpieltä.

"Koulussasi ja kotonasi eletään kenties vuotta 2014, mutta tässä huushollissa ollaan ja pysytään viisikymmentäluvulla, ja kohta sinun pikkuinen pyllysi saa tietää, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa."

Tyttö rääkäisi kuin varis, sen käsi kurottautui ulos oviaukosta kuin hapuillen jotain näkymätöntä, johon tarttua ja jonka avulla kiskoa itsensä vapaaksi. Arja Laine siirsi painoaan taaksepäin ja työntyi sitten voimalla päin sen selkää.

Hän tunsi, miten ilma karkasi sen keuhkoista. "Ug", se sanoi ja putosi polvilleen.

5.

Noita-akan kädet olivat kuin lumilapiot. Ne työntyivät hänen kainaloidensa alitse, tempaisivat hänet korkealle ilmaan ja laskivat hänet olkapäälle, joka oli leveämpi kuin hänen lantionsa. Naisen kova taklaus oli lukinnut väliaikaisesti Niinan äänihuulet, mutta nyt hän tunsi niiden avautuvan.

Hän huusi naisen sulkiessa ulko-oven ja huusi, kun se lähti kantamaan häntä olallaan pidemmälle talon syvyyksiin. Ohi eteisen seinillä roikkuvien taulujen, ohi avoimen vessan oven ja ohi keittiön, jonka sivupöydällä nukkui hiilenharmaa kissa.

Hänen päänsä oli ylösalaisin, hänen kasvonsa takoivat vasten naisen pehmeää rintaa. Rintaa, joka näytti jatkuvan alavatsaan (karvakolmioon) asti. Hän alkoi lyödä naisen reisiä, mutta hänen lihaksistaan oli kaikonnut kaikki voima. "Päästä mut alas! Mä kerron mun isille!"

"En ja epäilemättä", nainen sanoi tyynesti.

He tulivat olohuoneeseen. Televisiosta kuului ääniä, jotka Niina kauhustaan huolimatta tunnisti. Kaunarit, hän ajatteli, mutta ajatus katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Nainen tiputti hänet sohvalle. Pehmusteista pöllähti tomupilvi ja käsittämätön määrä kissankarvoja; harmaita, mustia, oransseja ja ruskeita. Niina veti henkeä ja uikutti, mutta ennen kuin hän ehti edes ajatella nousevansa ylös, nainen istuutui hänen viereensä, vain senttien päähän hänen päälaestaan, ja kaappasi kiinni hänen ranteestaan vääntäen sen hänen selkänsä taakse ja sitten korkealle, aivan liian korkealle, aina lapaluille saakka.

Pikkuveli oli vääntänyt hänen kättään kerran samalla tavalla, kun riita viimeisestä kakunpalasta oli karannut pahemman kerran käsistä. Niina oli alkanut itkeä, mikä sinänsä oli nolo juttu nuoremman sisaruksen välillä käydyssä mittelössä, mutta itkusta oli ollut hyötyäkin: äiti oli kiskonut pikkuveljen pois hänen kimpustaan ja himoittu kakunpala oli päätynyt hänen lautaselleen.

Nyt se oli laiha lohtu. Nyt hän oli valmis luovuttamaan kaikki elämänsä kakunpalat veljelleen vastineeksi vapaudesta.

Nainen piteli hänen kättään taivutettuna ja kysyi: "Tiedätkö, miltä luun katkeaminen kuulostaa?"

"Eeen!" Hänen äänensä oli ohut ja kimeä.

"Etkä haluakaan tietää?"

"En! En!"

Nainen väänsi kättä vielä ylemmäs, pisteeseen, jossa sen katkeaminen oli enää sentin päässä. Tai millin päässä. Niinan oli pakko taivuttaa selkäänsä, hänen alavatsansa irtosi sohvatyynyltä ja polvet koukistuivat, takapuoli nousi pystyyn. Hän ei uskaltanut huutaa, ei edes hengittää.

"Vai pyllistät sinä tädille" nainen sanoi. "Ei se mitään, pyllistä vain. Kurittoman mutta tekojaan katuvan nulikan tuleekin tarjota pyllyänsä ilman erillistä kehotusta."

Puolet Niinan kasvoista oli hautautunut sohvan pehmusteeseen. Näkyvillä olevalla silmällään hän tuijotti naisen mekon alta näkyvää muhkuraista polvea. Hänen kurkkunsa oli täynnä kissankarvoja.

"Minun entinen mieheni", nainen sanoi melkein unisesti, "kutsui minua kerran lihavaksi."

Niina vinkaisi.

"Yhden kerran. Ei enempää. Osaatko arvata, mitä sen yhden kerran jälkeen tapahtui?"

Niina osasi. Osasi vallan hyvin. Isi oli kertonut; sen yhden kerran jälkeen noita-akka oli hakenut liiteristä kättä pidempää, jolla oli lyönyt miestään. Jotain sellaista, jolla saattoi lyödä niin kovaa, että aikuinen mies -ehkä samanlainen mies kuin isikin- oli alkanut itkeä.

Ja noita-akka oli repinyt siltä vaatteet ja ajanut sen ulos kikkeli paljaana.

Kikkeli paljaana.

Niina alkoi itkeä.

6.

Päänsärky oli palannut aiempaa vahvempana; päivällä takaraivoa takonut vasara oli vaihtunut moukariksi. Syypäätä siihen ei tarvinnut kaukaa hakea, se makasi hänen sohvallaan. Hän oli ottanut kiinni sen hiuksista ja siirtänyt sen pään istuintyynyltä reidelleen, jolla se nyt lepäsi.

Se hengitti lyhyin, kiivain vedoin ja niiskutti kuten nulikat pelästyneinä niiskuttivat. Sen takapuoli pullotti pystyssä ja Arja Laineen oli pakko tunnustaa itselleen -niin vastenmielistä kuin se olikin- että kyseinen takapuoli ei ollut ruma. Se oli nuoren ja solakan tytön pylly, pyöreä ja pehmeä ja sileä.

Ei se tietenkään tarkoittanut, etteikö hän läimäyttelisi sitä puolukan punaiseksi, kun sen aika koitti. Mutta oli mahdollista, jopa todennäköistä, että hän tekisi sille jotain muutakin.

Arja Laine oli melkein unohtanut, miten tuskalliseen asentoon sen käsi oli vääntynyt. Hän taputti sen poskea ja sanoi: "Haluatko päästä yöksi omaan sänkyysi?"

"Ooo", se vikisi.

Hän hellitti otettaan sen ranteesta, antoi liki luonnottomalle mutkalle taipuneen käden laskeutua viisi senttiä alemmas. Vielä toiset viisi. Sitten hän sanoi: "Sano: 'Kiitos, täti'."

Sen leuka tärräsi. "Iios äti." Siitä tuskin sai selvää, mutta se sai luvan kelvata.

"Täti vapauttaa kohta kätesi. Sen jälkeen sinä avaat napit noista typerän kireäistä farkuistasi ja-" Hän taputti reittään. "-tulet massullesi tähän tädin jaloille."

Sen suusta tuli pitkä, lohduton vaikerrus. Se oli näemmä ymmärtänyt, mitä tulen piti, eikä tuo tieto ilahduttanut sitä pätkän vertaa.

"Ymmärsitkö sinä?"

Se ei vastannut, jatkoi vain vinkumistaan. Ääni oli heikko mutta silti korvia raastava. Jos se jatkaisi sitä vielä pitkään, olisi pakko siirtyä kovempiin keinoihin. Ilmastointiteippiin ja mattopiiskaan, joita hänen miehensä oli kammoksunut yli kaiken.

"Yv-hyvä on", se sanoi äkkiä.

Arja Laine odotti sen pomppaavan pystyyn kuin mopopojan kulli heti sillä sekunnilla, kun hän vapautti sen käden, mutta veikkaus meni metsään. Ensin se ei uskaltanut liikahtaakaan, mutta sitten se työnsi hervottomina tärisevät kätensä vatsansa ja sohvantyynyn väliin. Sen poski lepäsi edelleen hänen vasemmalla reidellään, ja vaikka hänellä oli yllään puuvillamekko, hän tunsi sen ihon kuumuuden kankaan lävitse.

Kesti pitkään, ennen kuin se sai kaikki napit avattua.

"Noh", Arja Laine tiuskaisi, kun se jäi paikoilleen. "Tähän näin." Hän läpytti reisiään. "Massu tädin reisille, hopihopi."

7.

Niinan pää oli jälleen ylösalaisin ja hänen hiuksensa lepäsivät myrkynvihreällä matolla. Häntä pyörrytti ja hän ymmärsi vain etäisesti, että kamala noita-akka oli kiskonut hänen farkkunsa alas. Oliko tämä unta? Oliko hän oikeasti omassa sängyssään kahden Justin Bieber-julisteen vartioimana? Yöpaidassaan ja pörrösukissaan, peitto korviin asti vedettynä. Ei. Niin hyvää tuuria hänellä tuskin oli.

Veri kohisi hänen päässään. Matto oli muuttumassa vihreäksi usvaksi. Hän tunsi naisen karhean kämmenen liukuvan pitkin paljasta takareittään ja kohti takapuolta, jonka peittona olivat enää pikkuhousut. Ne kivat siniset pikkuhousut, jotka äiti oli ostanut Ideaparkista.

Ei tämä mitään unta ollut, vaan totista totta.

Nainen, kamala kauhutarinoiden noita, vetäisi pikkuhousut alas, riuhtoi ne polvitaipeisiin saakka. Niina pelkäsi pyörtyvänsä hetkellä millä hyvänsä.

Kämmen läiskähti hänen alastomille pakaroilleen. Osuman synnyttämä ääni oli kova kuin kiväärin laukaus. Kipu oli vielä kovempi.

Hän rääkäisi käheästi. Sylkipisarat roiskuivat hänen hiuksilleen. Hän nosti päätään kuin pinnalle nouseva sukeltaja.

"No-no", nainen sanoi eleettömästi ja tarttui hänen päälakeensa painaen sen takaisin alas.

Uusi lyönti, uusi korvia huumaava paukahdus.

Niina painoi kämmenensä mattoon, koukisti sormensa ja yritti vetää itsensä pois. Kipu oli hirvittävä, mutta hän sysäsi sen mielestään. Hänen hätääntyneet aivonsa toistivat yhtä ainutta sanaa: Pois! Pois! Pois!

Noita-akka löi häntä kolmannen kerran, nosti kätensä välittömästi takaisin yläasentoon ja löi uudelleen... ja uudelleen.

Ja uudelleen, kunnes Niina ei enää rimpuillut eikä kauhonut mattoa petolinnun kynsiksi käyristyneillä sormillaan.

8.

Nulikka oli mennyt veltoksi kuin pesusoikossa kelluva sukka. Arja Laine tutkaili sen pientä mutta pyöreää takapuolta katseellaan. Pakarat tärisivät, tai pikemminkin hytkyivät. Kun hän oli kiskonut sen pikkuhousut alas, ne olivat olleet maidonvalkoiset.

Entäpä nyt? Minkä väriset ne nyt olivat? Siinä vasta kysymys.

Alhaalla, pakarat ja takareidet toisistaan erottavien poimujen kohdalla, oli toki edelleen nähtävillä valkoista, mutta ylempänä värisävyt vaihtelivat vaaleanpunaisesta kirkkaanpunaisen kautta tummanpunaiseksi, jopa violetiksi.

Nulikka nukkuisi vatsallaan seuraavat kaksi viikkoa, ja se oli äärimmäisen optimistinen arvio. Lisäksi, Arja Laine mietti hymynkare huulillaan, se saattaisi pissata seisten, kuten pojat. Kuten ne omenoita varastelevat nulikat, joiden kulkuset hän mieluusti rustentaisi uuteen uskoon. Mielikuva pytyn edessä seisovasta tytöstä housut nilkoissa ja paidanhelma leuan alla lämmitti suuresti hänen mieltään. Saisiko se suihkun osumaan maaliinsa? Tuskinpa vain. Pisuttelu menisi rättihommiksi.

Hän työnsi kätensä sen vatsan alle, nousi seisomaan ja tiputti sen selälleen istuintyynyille. Sen vetiset silmät tuijottivat häntä, sen suu oli ammollaan. Litteä vatsa nytkähteli kuin pienten sähköiskujen voimasta. Arja Laine näki, että sen haarovälissä kasvoi untuvaisia karvoja. Ei paljoa vielä, eivätkä ne ulottuneet alavatsalle, vaan loppuivat siihen, mistä häpyhuulet alkoivat. Jos se olisi puristanut reitensä yhteen, ne olisivat saattaneet jäädä häneltä huomaamatta.

Hän kyyristyi, nappasi niitä sormiensa väliin ja nykäisi. Pulleat häpyhuulet venyivät. Yksi karvoista repesi irti, sitten toinen ja kolmas. Temppu herätti nulikan horroksestaan ja se alkoi parkua.

”Suu suppuun, karvapimpero”, Arja Laine komensi.

Se vaikeni, mutta kierähtikin äkkiä ympäri nuoren tytön notkeudella, jollaisesta hän itse ei saattanut edes haaveilla. Ennen kuin hän ehti reagoida moiseen temppuun, se oli heittäynyt lattialle ja kontannut housut nilkoissa kauemmas hänen ulottuviltaan.

”Seis siihen paikkaan”, hän kähisi, mutta uhmakas nulikka jatkoi menoaan. Se ylitti maton reunan ja konttasi kovaa vauhtia kohti eteiseen vievää oviaukkoa. Sen kirjavanpunainen takapuoli heilui.

Arja Laine juoksi sen perään ja sai sen kiinni, kun se oli eteisen lipaston luona, vain metrin päässä tuulikaapista.

Hän painoi sen vatsalleen ja asettui leveässä polviasennossa sen päälle. Sen kynnet raapivat parkettia, kun se yritti raahautua eteenpäin mielipuolisella vimmalla.

Arja Laine istuutui sen takareisille koko painollaan ja sivalsi kädenselällään sen pakaroita. ”Pulleapimppiset nulikat eivät mene minnekään, ennen kuin minä sen sallin.”

Hän vei vasemman kämmenensä sen suulle ja puristi sen huulet yhteen. Rääkyminen vaimeni puuroiseksi muminaksi. Hän koputti sen nenää oikealla etusormellaan. ”Arvaapa lystiksesi, missä tämä tädin sormi kohta vierailee.”

Parkaisun voimakkuudesta päätellen nulikka arvasi.

9.

Noita-akan sormi siveli hänen pyllyvakoaan, sitä yhtä paikkaa, johon kenelläkään ei ollut lupa koskea. Niina tiesi seksistä yhtä jos toista, ja vaikka jotkut niistä jutuista, joita seksistä sai koulun pihalla kuulla, olivat aika ällöjäkin, suurin osa oli lähinnä kiinnostavia.

Seksissä pojat tykkäsivät puristella tyttöjä tisuista, ja se oli ihan okei. Hän ei täysin ymmärtänyt, miksi pojat pitivät sellaisesta hommasta, mutta se ei tehnyt siitä ällöttävää. Päinvastoin, hän oli joskus yöllä peittonsa alla miettinyt, se voisi jopa tuntua kivalta... Edellyttäen tietenkin, että poika, joka hänen tisujaan puristaisi, olisi kiva poika. Toisin sanoen seiskaluokan Eetu. Mielellään niissä tummissa farkuissa ja mustassa t-paidassa, jonka rintamuksessa luki Volcom.

Ja tottakai hän tiesi senkin, minne kikkeli kuului seksissä laittaa. Tiesi kerrassaan hyvin ja oli tiennyt jo pitkään. Sekään ei ollut ällöttävää. Pelottavaa kylläkin, mutta eri tavalla pelottavaa kuin hammaslääkäri tai heidän naapureidensa kuolaava rottweiler, joka silloin tällöin kaivautui raja-aidan alitse heidän pihansa puolelle ärisemään ja meuhkaamaan. Pelko kikkelistä pimpissä oli -paremman ilmaisun puutteessa- kivaa pelkoa.

Mutta mitä pyllyyn tuli, sallittu alue oli yhtä kuin pakarat. Tisujen lisäksi pojat tykkäsivät puristella pakaroita ja se oli kiistaton fakta, jonka hän oli kuullut paitsi kavereiltaan, myös parilta pojalta. Pyllyvako sen sijaan... se oli jokaisen tytön yksityisaluetta samalla tavoin kuin päiväkirjatkin.

Noita-akan sormi oli pysähtynyt, sen kärki puristi hänen pyllyreikäänsä. Mitä se olikaan sanonut istuttuaan hänen päälleen? Mitä se oli...

Niina muisti naisen sanat ja ymmärsi niiden merkityksen sillä samalla hetkellä, jolla sormi survoi tiensä hänen sisälleen. Hänen pyllyreikäänsä.

”Ja minä kun pidin sen potkupalloa pelanneen räkänokan persereikää ahtaana”, naisenkuvatus sanoi enemmän itselleen kuin hänelle. ”Sen, joka potkaisi pallonsa liiterin ikkunaan toissakesänä ja jonka minä nappasin kiinni.”

Ensin sormi oli työntynyt hänen suoleensa vain vähän, ei kahta senttiä enempää, mutta nyt se porautui syvemmälle. Hitaasti mutta silti vääjäämättömän varmasti.

Puristava kipu sai Niinan selän kyyristymään. Hän mylvi vasten naisen massiivista kämmentä. Hänen niskanikamansa pullistuivat, kädet kauhoivat liukasta parkettilattiaa. Naisen sormi oli puoliksi sisällä ja työntyi yhä vain pidemmälle.

”Lyön Salorastani vetoa, että sinä olet haaveillut tästä”, nainen sanoi. ”Salaa ikiomassa sängyssäsi... pidellen ehkä luokkakuvaa kädessäsi ja katsellen sitä takarivin iki-ihanaa poikaa, jonka kulkusia et ikinä ole nähnyt etkä kenties ikinä tule näkemään, mutta jotka silti pyörivät yhtä mittaa mielessäsi. Joita huomaat ajattelevasi, kun nouset pisulta ja pyyhit pullean pimppasi... edestä taaksepäin, kuten äitisi on opettanut.”

Sormi oli mennyt niin syvälle kuin sen oli mahdollista mennä; naisen karheat rystyset olivat puristuneet kiinni hänen pakaroihinsa, joissa sykki selkäsaunan jäljiltä puutunut kipu. Äkkiä sormi pyörähti ja sen kärki koukistui. Koko Niinan vartalo jännittyi äärimmilleen, kädenselkien jänteet kiristyivät ja silmämunat muljahtelivat. Virtsarakko antoi periksi. Noita-akka ei joko huomannut sitä tai piitannut siitä.

”Tällä tavalla pojat tekevät sinun tuhmissa haaveissasi”, nainen sanoi. ”Pitävät persereikääsi hyvänä ja kuiskuttelevat korvaasi sanoja, jotka saavat poskesi punaisiksi ja pikkuhousuissasi pullottavan pimppaloorasi kihelmöimään.” Paksu ja karhea sormi suoristui ja vetäytyi hiljakseen ulospäin. ”Äläkä yritäkään kiistää sitä, tai täti kynii sinun tupsukkasi.”

Niina ei yrittänyt, vaan ynähti voimattomasti. Sormi oli tullut melkein kokonaan ulos, mutta teki taas tietään syvemmälle. Samalla noita-akan peukalo oli siirtynyt hänen häpyhuulilleen ja alkanut hangata niitä pyörivin liikkein.

”Tädin persereikätyttö kesti rangaistuksensa, eikä täti jätä sellaista tekoa palkitsematta.”

Niina ynähti taas. Iso peukalo oli sukeltanut kuin varkain hänen häpyhuultensa väliin ja paineli nyt kohtaa, jota hän itsekin oli joskus suihkussa painellut miettien kovasti, tuntuiko se hyvältä vai pahalta.

Siitä oli tullut pissahätä, hän muisti. Ja se painelu oli jostain syystä muuttanut hänen nänninsä kivikoviksi, kuten alkukesän kylmä merivesi mökillä aina muutti. Pimpan painelu oli tehnyt hänestä... törrönännin. Kyllä. Kyllä vain; juuri niin pikkuveli oli ilkkunut seistessään laiturilla onkivapa käsissään, kun hän oli noussut vedestä keltaisessa uimapuvussaan... Ninni-Ninni-Törrönänni.

Hänen päänsä tuntui yhtäkkiä lyijyn raskaalta. Näkökenttä supistui kuin kameran suljin ja jääkylmä hiki kohosi hänen ohimoilleen. Maailma pyöri ja kieppui. Unenomaiset ajatukset sinkoilivat sinne tänne vailla järkeä tai logiikkaa.

Karvapimpero... Ninni-Ninni-Törrönänni... sormipylly... pyllysormi... pyllypylly...

Pyörtyminen, jota hän tähän asti oli onnistunut välttämään, oli saanut hänet kiinni. Sen kynnet olivat tarraneet hänen olkapäihinsä ja kiskoivat häntä syvyyksiin.

...kikkelikikkelikikkeli....

Epilogi.

Arja Laine istuskeli eteisen penkillä ja poltti tupakkaa. Päänsärky oli tiessään ja hän tunsi olonsa paremmaksi kuin pitkään aikaan.

Nulikka oli maannut paikallaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli noussut sen päältä. Lopulta sen silmät olivat rävähtäneet auki ja se oli kääntynyt kyljelleen ja alkanut vetää housujaan ylös. Pikkuhousujen osalta se oli sujunut nopeasti, mutta farkut olivat tuottaneet sille ongelmia.

Saatuaan monen yrityksen jälkeen niiden napit kiinni se oli noussut jaloilleen ja ottanut pari hoipertelevaa askelta kohti ulko-ovea. Sen olkapää oli kolahtanut päin tuulikaapin seinää ja se oli horjahtanut taaksepäin onnistuen välttämään kaatumisen vain hiuksen hienosti. Tai pimppakarvan hienosti.

”Älä unohda keksejäsi”, hän sanoi, kun se toisella yrityksellä selvisi ovelle asti ilman törmäilyjä. ”Ne houkuttelevat lintuja, enkä minä kaipaa linnunpaskaa ikkunoihini enkä etenkään pyykkeihini.”

Se ei vastannut mitään, väänsi vain ovenkahvaa niillä tärisevillä sormillaan ja hoippui ulos kovaa vauhtia hämärtyvään kevätiltaan. Arja Laine ei voinut olla hymyilemättä, ja kun hän nuuhkaisi peukaloaan, hymy yltyi nauruksi.